Suomen

Tietokirjalijat ry

on tukenut teosta.

Pidätkö teoksesta ja ajankohtaismediasta. Osta kirja tai tue meitä. Kiitos.

© 2017 by Innokit. Proudly created with Wix.com

Lisää kumppanimedioissa

I'm a paragraph. Click here to add your own text and edit me. It's easy.

Länsirintamalta ei mitään uutta...eli tarina siitä kuinka maailman talous kaapattiin

Joukkojen 100-vuotinen huijaushistoria

 

Kansalaisia on petetty aina rahanomistajien aatelin toimesta.

Se johtuu kunkin sukupolven luulosta,

että taas on koittanut uusi ahneuden aika,

jolloin vanhat säännöt voi sivuuttaa - ja niistä,

jotka antavat hyväuskoisuuttaan niin tehdä.

 

 

Vuonna 2013 tuli 100 vuotta täyteen siitä kun kansakuntien huijaus paljastettiin ensimmäisen kerran. Yhdysvaltain kongressin komitea, Pujo Committee, havaitsi 1913, että Amerikan markkinatalous oli todellisuudessa herra J.P Morganin hänen ystävänsä, William Rockefellerin, Paul Warburgin ja muutaman muun hallussa.

JP Morganilla oli edustajat 112 pörssiyhtiön hallituksessa, joiden arvo oli 22,5 miljardia dollaria - kun koko New Yorkin pörssin kokonaisarvo oli 26,5 miljardia dollaria.

Nousi kaamea äläkkä kuinka valta on kaapattu muutamalle ihmiselle. Sen sijaan, että heidät olisi tuomittu, päätettiinkin perustaa keskuspankki, Federal Reserve, jonka johtokuntaan valittiin samat herrat. FED:stä ei tullut valtion keskuspankkia, vaan yksityinen firma.

Lentäjäsankari Charles Lindberghin samanniminen isä, kongressin jäsen, sanoi kongressin ”hyväksyneen maailmanhistorian suurimman monopolin ja laillistaneen näkymättömän rahan hallituksen – ja tehneen samalla maailmanhistorian suurimman rikoksen” hyväksymällä tämän lain (Federal Reserve Bill), jolla päätettiin valuutta- ja finanssijärjestelmän suunta.

Georgetownin Yliopiston professori, historioitsija Carol Quigley sanoi vuosikymmeniä myöhemmin, että ”rahatrustin tarkoituksena oli luoda maailmanlaajuinen finanssijärjestelmä, joka olisi muutamien yksityisen toimijan kontrollissa. Sen tehtävä olisi dominoida myös poliittisia järjestelmiä eri maissa ja lopulta koko maailman taloutta ja politiikkaa.”

Samaan aikaan toisaalla eräs herra V.I. Lenin vehkeili Venäjän tsaaria vastaan ja sanoi, että ”paras tapa tuhota kapitalismi olisi tuhota sen valuutta.”

Suuren, 1930-luvun maailman laajuisen, laman jälkeen suosituksi teoreetikoksi astui John Maynard Keynes, jonka mielestä "inflaation jatkuvalla prosessilla valtiot konfiskoivat (ottavat) salaisesti ja huomaamatta merkittävän osan kansalaistensa omaisuudesta. Prosessi valjastaa käyttöönsä kaikki talouden lakien piilevät voimat tuhoamisen hyväksi, ja tekee sen tavalla, jota yksi ihminen miljoonasta ei pysty tunnistamaan."

Lenin ja Keynes olivat vain Trustin hidaste eikä kapitalismin maailmanvalloituksesta tullut vielä täydellistä. Vasta 1970-luvulla, Richard M. Nixonin ollessa Yhdysvaltain presidenttinä, saatiin raha irrotettua mitattavasta reaalisuureesta, kullasta. Siitä olikin sitten lyhyt matka valuuttamarkkinoiden ja rahan liikkeen vapauttamiseen yli rajojen, mikä tapahtui Suomessakin 1980-luvulla. Chicagon Yliopiston trustiasiamiehet astuivat kaikkivoivan laissez faire-markkina- talouden uudella versiolla esiin. ”Tulkoon Markkina-Vapaus” - ja kulutusluotot tulivat.

Pankit alkoivat liittyä vakuutusyhtiöiden kanssa yhteen finanssitavarataloiksi. Ne hallitsivat myös Suomessa teollisuutta ja alkoivat järjestellä sitä nippuihin. Suomeenkin syntyi omia jpmorganeita. Kansallispankin pääjohtaja Jaakko Lassila istui parhaimmillaan yli kolmenkymmenen yhtiön johtoelimissä.

Vielä 1986 muuan Paavo Väyrynen oli huolissaan ”liikepankeille keskittyneestä vallasta”, Suomen pankin pääjohtaja Rolf Kullberg totesi ”kaiken hyödyn rahoitusjärjestelmän vapautuksesta valuneen pankeille” ja Kalevi Sorsa puhui ”keskitetystä tarpeesta pääomavirtojen ohjaamisen.”

Sitten Kokoomus tuli vuonna 1987 pysyäkseen hallitukseen, sosialidemokratia hurahti uuteen herätykseen. Pankit alkoivat valita yritysten johtoon ammattilaisten sijaan ammattijohtajia. Nämä liikepankkien tytärpankkiyritykset ovelasti itselleen yksityistäneet palkolliset; nallewahlroosit ja peterfagernäsit juonivat vanhat patut, lassilat ja tiivolat ulos, ottivat osakkeita ja keskittyivät tietenkin mahdollisimman nopeaan voitontekoon mahdollisimman suoraa tietä.

Poikain toimesta mandatoitiin ensimmäinen varma Sammon ryöstö sekä prospectoitiin Conventum Pohjolan akoille jättilaman keskellä vuonna 1991.

 

Björn Wahlroos ja Peter Fagernäs olivat olleet aivoina pääjohtajilleen, jotka sijoittivat heidät sittemmin sijoituspankkeihinsa yksityistämään ne itselleen isojen poikien ymmärtämättä mitä tehtiin.

Lama pyyhki pois pankkipatruunat ja 20 perhettä, mutta mahdollisti pikavoittajien ja seppä Ilmaristen johtajaluokan. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin rikkaiden perusruotsalainen, itselleen yksityistänyt, Björn Wahlroos käy esittämässä palkanalennuksia ja nauramassa köyhille päin naamaa optiojohtajien seminaareissa - kaikkien sietäessä tämän arroganssin kun se on muka niin hauskaa. Hänen ihmiskuvansakin on niin hassu: tanskalaisen talouslehden Finansin mukaan Wahlroosin mielestä kahdeksankymmentä prosenttia ihmisistä on idiootteja, ainakin raha-asioissa. Lehden mukaan Wahlroos oli kuvaillut tanskalaisessa seminaarissa finanssisektoria tunneliksi, joka ottaa rahaa idiooteilta ja jakaa sitä ihmisille, joilla on ideoita. Wahlroosin mukaan tästä hyötyvät sekä ideanikkarit että idiootit.

Fagernäs on puolestaan itse omin möhlin ulkoistettu yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta.

 

Kaappariaateli alkoi veljeillä toisistaan, vedätettävistä ja pyramidi-alumneista hallitusammattilaisia, jotka jakoivat ristiin toisilleen etuja, kuten kummisediltä oli opittu. Pankkitoimintaan keksittiin uusia instrumentteja ja velkaniputtimia, joiden avulla pankkien luotonanto saatiin reilusti suuremmaksi kuin niiden hallussa olevat talletukset. Yliluotoille hankittiin tytäryhtiöiltä hyvät luokitukset.

Syntyi tosiasiassa globaali pyramidihuijaus. Pankkitalletuksen sai ketjuttaa moneen kertaan niin, että lopulta niiden yhteenlaskettu arvo oli parhaassa brittiläisessä tapauksessa (Northern Rock) 322 prosenttia suurempi kuin talletusten arvo. Lainattiin siis rahaa, virtuaalikonstein, jota ei ollut olemassa, mutta jota toivottiin jostain tulevan ennen kuin pyramidihuijaus kaatuu. Niinhän lopulta aina käy kun ei ole enää ketään, joka suostuu asettumaan alimmaiseksi. Pankkien pelko on vain talletuspako, että väki huomaa hakea rahansa turvaan.

Saatiin vuoden 2008 romahdus.

Trusti voitti kuitenkin kun valtiot takasivat biljoonilla kasinon eli pankit. Sitten kansakunnat vedettiin peruuttamattomasti pyramidihuijauksen loppuasiakkaiksi pelottelemalla, ettei niiden jakopolitiikalle otettuja lainoja enää uudisteta. Kaikki pelkäsivät muiden huomaavan, että talletuksia oli vähän ja luottoja paljon enemmän.

Ensin Federal Reserve Oy alkoi painaa rahaa.

Sitten Trusti sai oman miehen Euroopan Keskuspankkiin, joka pian klikkasi 1050 miljardia virtuaalieuroa yhden prosentin rahaa pankeille, jota nämä lainasivat takaisin valtioiden ta­kuisiin itselleen - reilusti suuremmalla korolla. Sitten Super-Mario lupasi lunastaa kaiken ja pian aloitti 1000 miljardin valtionvelkakirjojen ostot. Markkina mykistyi riviin.

Kukaan ei kysynyt kuka tämän maksaa.

Eikä aikaakaan kun aloitettiin 1100+500 miljardin euron setelinpainajaiset. Tulos oli: pörssikursasit nousivat, investoinnit matasivat edelleen.

Taikuri Mario Draghin taikatemput Trustin eteen olivat loistokkaita.

EKP:n oma tase on kriisin mittaan kasvanut ja sen sisältö heikentynyt rajusti. Kun rahapolitiikan riskit alkavat muuttua tappioiksi, kärsii Suomikin osansa menetyksistä. Hollanti ilmoitti jo vuoden 2012 lopulla varautuvansa tappioihin.

Näin se meni:

EKP on kriisin alusta asti tarjonnut pankeille poikkeuksellisen avokätistä keskuspankkirahoitusta, vuonna 2011 avattiin pankeille avoin piikki EKP ilmoitettua niille kaikkiaan 1000 miljardin euron luotonannoista alhaiselle korolla. Pankit saivat hakea lähes ilmaista rahoitusta jopa kolmeksi vuodeksi entistä kevyemmin vakuusvaatimuksin. Nämä keskuspankkiluotot laajensivat EKP:n kriisitukivalikoimaa, jossa oli ennestään lyhytaikaista lainarahoitusta ja kriisimaiden velkakirjojen valtavia tukiostoja.

Pankit olivat vaatineet EKP:ltä pääsyä eroon kriisivaltioiden tai ongelmapankkien velkakirjoista eroon myymällä niitä EKP:lle ilman aikomusta osallistua itse EKP:n hätätoimien kustannusten tai riskien jakamiseen.

Suomen Pankki vastaa osaltaan EKP:n ja koko eurojärjestelmän kustannuksista ja riskeistä. Suomen valtion kautta suomalaiset veronmaksajat vastaavat kokonaisuudessaan Suo­men Pankin sitoumuksista, kustannuksista ja riskeistä. Suomen osuus EKP:n ja eurojärjestelmän kaikista rahoitusoperaatioista, sijoituksista ja sitoumuksista on noin 1,85 prosenttia.

Syksyllä 2012 EKP:n pääjohtaja Mario Draghi toteutti kesällä pitämänsä suuren lupauksen: EKP:n tekevän "kaiken tarvittavan" euron pelastamiseksi ja vakuutti vielä, että "uskokaa pois, se kyllä riittää". Lupauksen jälkeen EKP:n puheet realisoituivat OMT-tukiosto-ohjelmaksi (outright monetary transactions), jolla EKP määritteli itselleen valtuudet tarvittaessa ryhtyä ostamaan kriisivaltioiden velkakirjoja vaikka rajattomin tukiostoin.

EKP ei kuitenkaan joutunut käyttämään OMT-tukiostoihin euroakaan, Draghin lupaus riitti rauhoittamaan markkinat. Pääomapako kriisimaista pysähtyi, ja rahavirta alkoi kääntyä takaisin, kriisimaiden lainakorko laski.

Sensijaan itse talouskriisi Etelä-Euroopassa ei osoittanut lievenemisen merkkejä, mutta lupaus on sitäkin enemmän nostanut riskipitoisen finanssivarallisuuden arvoa Euroopassa. Kriisin pääkonna, vipurahastot, tulkitsivat, että EKP ja taikuri Mario muutti Euroopan äsken riskipitoisimmat markkinat käytännössä riskittömiksi.

Vanha peli alkoi taas EKP:n suosiollisella avulla, kaikkihan korvattaisiin, riskejä kannatti taas ottaa. Finanssipelureille syntyi houkutus taas keinotella, tällä kertaa riskivaltioiden velkakirjoilla ja niitä riskipitoisin luotoin rahoittaneiden pankkien osakkeilla.

Kreikan valtion vasta pyllymäessä olleiden velkakirjojen kurssinousu oli yli 250 prosenttia seuraavan puolen vuoden aikana. 250 prosentin kokonaistuotto on euroina noin 160 miljardia.

 

Taloussanomien erinomainen analyytikko Jan Hurri laski tammikuussa 2013 että Italian koko obligaatiokannan käypä arvo oli puolessa vuodessa noussut noin 380 miljardia euroa. Osakkeiden kurssinousu kasvatti Euroopan suurimpien pörssinoteerattujen pankkien markkina-arvoa 300 miljardia euroa.

Hurrin mukaan obligaatioindeksien arvonmuutosten ja velkatilastojen perusteella ilmeni, että viiden kriisivaltion velkakirjoille oli puolessa vuodessa kertynyt suurin piirtein 700 miljardin euron kokonaistuotto, käyvän arvon nousu lisättynä korolla.

 

Tämä potti pitää muistaa kun pankkien tilaa katsotaan viisi vuotta myöhemmin 2017-2018. Se kertoo minkälaisilla kainalosauvoilla pankit ovat viime vuodet bonustaneet.

Pankeille Draghin avoin vippikirja oli vieläkin edullisempi, vedonlyönti oli niin kannattavaa että Euroopan suurimpia pörssipankkeja seuraava Stoxx Europe 600 Banks -osakeindeksi oli puolessa vuodessa noussut 50 prosenttia. Draghin taikasanat 2012 auttoivat taas finanssiaatelia. Hurrin mukaan tuhat miljardia euroa puolessa vuodessa.

Siis: EKP loi yht´äkkiä, kerralla vuonna 2012, tyhjästä 1,1 biljoonaa (tuhatta miljardia) euroa, eli

1 100 000 000 000 euroa rahaa, seteleinä se olisi pitänyt Euroopan painot ylityöllistettyinä kauan.

Koko kuvion tiivisti kansanedustaja Osmo Soininvaara eduskunnassa toukokuussa 2013;

”Iso osa ongelmaa on, että myös keskuspankin kädet on sidottu. EKP on asettanut rahapolitiikan AINOAKSI tavoitteeksi hintavakauden, kun muualla rahapolitiikalla pyritään ylläpitämään hyvää työllisyyttä ja kasvua.

Erkki Liikanen selittää tämän niin, että Saksan menneisyyden kauhukokemus on 1920-luvun hyperinflaatio (joka johtui ylimitoitetuista sotakorvauksista) ja Yhdysvaltojen kauhukokemus on 1930-luvun suuri lama. Saksa torjuu yhä inflaatiota ja Yhdysvallat lamaa. Kun Euroopan keskuspankki on vielä julkistanut rahapolitiikkansa säännöt, se tekee kovin helpoksi muille hyötymisen Euroopan kustannuksella. Ne harjoittavat äärimmäisen ekspansiivista rahapolitiikkaa devalvoidakseen valuuttansa arvoa ja saadakseen näin hyötyä vientiteollisuudelleen.

Keskuspankin toimintaa säätelevät määräykset vaikuttavat aivan kummallisilta. Täytyy olla juristi ymmärtääkseen, mitä eroa on siinä, ostaako EKP Italian uusia valtion papereita suoraan Italian valtiolta vai minuutin viiveen jälkeen jälkimarkkinoilta. Tai mitä eroa on sillä, ostaako keskuspankki valtion velkakirjoja itse, vai antaako se lainaa pankille, joka ostaa niiltä paperit EKP:n rahalla ja kiikuttaa ne keskuspankkiin lainan vakuudeksi sellaisia määriä, että riski ylittää pankin riskinkantokyvyn moninkertaisesti.

Kummallista, ettei ketään kiinnosta se, että tuo välikäsi tienaa tästä aika siivun rahaa: lainaa puolen prosentin korolla ja obligaatiosta korkoa kuusi prosenttia – ja riski kuitenkin keskuspankilla.

Aktiivisen keskuspankkipolitiikan esteenä on tietysti kateus. Valtion velan lainoittaminen kohtuukorolla suoraan keskuspankista voidaan tulkita tulonsiirroksi EKP:n omistajamaiden välillä. On parempi kaataa maito maahan, jos ei päästä yksimielisyyteen siitä, miten se jaetaan,” Soininvaara sanoi.

EKP saikin hinnat niin hyvin kuriin, että siitä seurasi deflaatio Eurooppaan, sama mikä oli tapahtunut Japanissa. Ei hätää, EKP painoi taas biljoona euroa ostaakseen nyt itse valtionvelkakirjoja pankeilta. Pankit tienasivat niin, että saivat taseensa kuntoon.

J.P Morgan, William Rockefeller ja Paul Warburg pyörivät haudoissaan pelkästä kateudesta.

Mikään ei tunnu silti riittävän. Velkapyramidiin tarvitaan uusia pahnan pohjimmaisia. Lopulta seuraa tietysti EKP:n pelkäämä Keynesin ennuste: hyperinflaatio, jonka avulla valtiot ottavat ensin säästöt - korot alas - sitten omaisuuden (konfiskoivat) kansalaisiltaan, jotta voivat mitätöidä velkaansa. Siinä tuhoutuu dollari, jeni, euro jos toinenkin valuutta.

V.I. Lenin ja Kiina voittavat ellei Kiina kaadu mukana omien provinssiensa jättivelkoihin.. Trustia tämä ei enää Bermudalla kiusaa, he ja rahat ovat paratiisissa.

”Mielipuolisuus: tehdä sama asia uudestaan ja uudestaan ja odottaa, että lopputulos olisi erilainen.”

”Insanity: doing the same thing over and over again and expecting different results”, Albert Einstein ennusti kuinka eurokriisiä hoidetaan.

Taloustieteellisen yhdistyksen Kansantaloudellisen aikakauskirjan kevään 2015 numerossa – heti vaalien jälkeen - ilmestyi yllättävä, VM:n valtiosihteeri Martti Hetemäen kirjoitus, jossa Hetemäki käänsi noudatetun Euro-opin uuteen asentoon.

Hetemäen mukaan mukaansa eurokriisin aiheuttaneen talouspolitiikan vauhtisokeus oli EU komission syytä.

Komission talousohjauksen olisi pitänyt hillitä talouden kiihtymistä ylikierroksille 2002-2007, mutta Hetemäen mukaan se on päinvastoin jyrkentänyt suhdannevaihtelua. Komission talouspolitiikan ohjausvirheet kiihdyttivät ensin nousukauden ylikierroksia ja velan paisumista. Sitten kriisin aikana komission ohjausvirheet ovat voimistaneet talouden äkkijarrutusta ja jyrkentäneet vaikeuksia.

EKP:n rooli pankkien viimekätisenä rahoittajana on ollut rahoitusjärjestelmän vakauden kannalta keskeinen. Ongelmaksi on kuitenkin tullut se, että kriisin edetessä EKP:lle on muodostunut tosiasiallinen viimekätisen lainanantajan rooli myös valtioiden velkakirjoille.

Tämä aiheuttaa Hetemäen mukaan ongelmia.

"Ensinnäkin se vääristää valtioiden velkakirjojen hinnoittelua markkinoilla ja vähentää valtioiden omaa vastuuta finanssipolitiikasta. Toiseksi se heikentää vastuullisten hallitusten asemaa, kun niiden on vaikea perustella epäsuosittuja toimia finanssipolitiikan rahoituksen rajallisuudella. Kolmanneksi valtioiden omaa finanssipoliittista vastuuta korostava rahaliitto on todennäköisesti vähemmän altis maiden välisille kiistoille."

Hetemäen mukaan euroalueen tulevaisuuden kannalta keskeisin kysymys on, kuinka euroalueen valtioiden ja pankkien varainsaanti voidaan turvata niin, että siihen liittyvä väistämätön "moraalikato-ongelma" - toisten laskuun eläminen, pysyy hallinnassa.

Hetemäki haastoi europäättäjien suosiman tulkinnan, jonka mukaan eurokriisi oli kriisiin ajautuneiden maiden ja niiden kansalaisten omaa syytä.

Hän luettelee eurokriisin keskeiset syyt:

  • Euro poisti euromaiden väliltä valuuttakurssiriskin, mikä poisti pidäkkeen maasta toiseen virtaavien pääomien liikkeiltä.

  • EKP alkoi euroajan alusta asti tarjota keskuspankkirahoitusta kaikille euroalueen pankeille samoilla ehdoilla, pankin luottokelpoisuudesta riippumatta.

  • Kaikkien eurovaltioiden velkakirjat kelpasivat euroajan alusta asti EKP:n keskuspankkirahoituksen vakuudeksi täydestä arvostaan kunkin valtion todellisesta talouskunnosta ja luottokelpoisuudesta riippumatta. Valtioiden velkakirjoista tuli virallisesti riskittömiä.

> Pankkien varainhankinta halpeni kunkin pankin kunnosta riippumatta, ja seuraavaksi laskivat valtioiden, yritysten ja kotitalouksien lainakorot luottoriskeistä riippumatta.

Hetemäki puoltaa finanssipoliittista järjestelmää, jossa kukin valtio vastaa finanssipolitiikastaan ja veloistaan.

"Tämä edellyttää no bailout -käytäntöä, jonka perusteella valtioiden velkojat kantavat riskiä, jonka ne hinnoittelevat velkakirjojen korkoon. Se edellyttää myös, ettei keskuspankki ota kantaakseen kyseistä riskiä. Tietysti muut valtiotkaan eivät saa ottaa vastuuta rahaliiton jonkun valtion veloista esimerkiksi osallistumalla omien saamistensa velkajärjestelyyn"

 

Tästä tullaan joukkohuijauksen ytimeen: koska kulutuksen ylikysyntää kapitalismissa kui­tenkin tarvitaan, on alettu jakaa palkan sijasta pikaluottoja kuluttajille ja megaluottoja ilman korkoja pankeille, jotta rahanomistajat saavat maksun lisäksi korotkin - kahteen kertaan. Voitot on maksimoitu, verot ja vastuu minimoitu.

Tässä tuomiopäivän pelissä yrittäjäriski ja pankkivastuu katoaa kun kamat saa aina velalla kaupaksi ja keinottelijoiden luomat kuplat lunastaa, valtion määräyksellä, aina sama hölmö: kuluttaja-veronmaksaja.

Tämä virtuaalinen markkinakasino-sirkustalous pyörii edelleen kasvavalla ja rahoitusinstrumentoidulla ketjuvelalla ja finanssiveto-pelivelan siirroilla pois vastuullisilta.

Euroopan Unioni ottaa siitä mallia, sen 350 miljardin euron vipupeliä johtaa tragikoomisesti Jyrki Katainen.

Aiemmin talouskasvu on johtanut parempiin palkkoihin. Tämä kehitys pysähtyi tähän uuteen markkinaliberalismiin. Sodan jälkeisen Amerikan vauraus syntyi kaikkien tulojen kasvun myötä. Post-reaganilainen aikana on kasvettu vippaamalla. Tätä yritettiin ja yritetään Suomessakin. On onnistuttu hyvin.

Suomessa saatiin aikaan 2011 ”raamisopimus”, jota SAK:n puheenjohtaja ylisti ”suomalaisen työmarkkinamallin voimannäyttönä.” Se oli vuotta myöhemmin vanhaa kauraa kun EK pyyhki koulutusvapailla takapuolensa. Uudelleen historiaa tehtiin taas pullauttamalla 2013 syksyllä keskitetty tuloratkaisu vasten odotuksia, puolen prosentin korotuksilla. Taas tehtiin historiaa - SAK:n puheenjohtajan suulla.

Kolmas historiallinen voitto, palkanalennus, SAK:lle saatiin pitkän väännön jälkeen yhteiskunnan kilpailukykysopimuksessa 2016.

No, joo. Tässä korporatiivisessa markkinataloudessa ammattiyhdistysliikkeen johtajan voi tietysti kuvitella pitävän historiallisena sitä, että reaaliansiot laskevat sopimuksen perusteella ja kolmikannassa edunsaaja valtiolta on verohelpotuksia energiaverotukseen ja yritysten maksamaan yhteisöveroon sekä lisäyksiä yritysten verovähennysoikeuksiin saava työnantaja!

Valtio piffasi 2013 tätä tulosopua 400- 500 miljoonalla eurolla, velaksi tietenkin, kaupan päälle yhteisövero laski miljardilla. Elinkeinoelämän kiitos nähtiin vuotta myöhemmin. Yritykset olivat maksaneet osinkoja viisi prosenttia enemmän, neljä viidennestä tuloksestaan ja veroja 17 prosenttia vähemmän kuin edellisenä vuonna.

Yritysten rahoitusasema nousi 6,2 miljardia euroa ylijäämäiseksi mutta investoinnit supistuivat 6 prosenttia vuonna 2014.

Sipilän hallitus vaati viiden prosentin tuottavuusloikkaa syksyllä 2015. Se oli ylityökorvausten puolittaminen sairauspäiväkarenssi ja sunnuntaityön arvonalennus. Seurauksena ammattiyhdistysliikkeen voimannäyte Rauatatientorilla maan seisoessa.

Hallitus vetäytyi mutta nappasi rahat työnantajille kuuden minuutin päivittäisellä työajan pidennyksellä, sosiaalimaksujen siirroilla työnantajilta pienipaikkaisille ja julkisen sektorin lomakorvausten 30 prosentin leikkauksilla.

Heti kun tämä oli tehty ensin Martti Hetemäki sitten TEM:n kansliapäällikkö alkoivat syöttää uutta matalapalkkaisuuden käärmekeittoa ”ainoana” - tietysti – mahdollisuutena pitkäaikaistyöttömyyteen.

Vihreä Lanka-lehti ihasteli jo ennen pahinta lamaa EK:n, työnantajien, asemaa.

EK:n johtaja Mauri Mansner kuvasi miten ehkä huomenna mennään: ”Jos tässä mennään vauhdilla kohti lamaa, niin voi olla, että keskusjärjestöjä tarvitaan mukaan tekemään niitä leikkauksia, joita on edessä. Voi esimerkiksi olla, että meidän pitää vielä miettiä, millaiseen sosiaaliturvaan ja millaisiin työaikoihin meillä on varaa.”

Niinpä niin. Puolet on korporaatiomarkkinataloutta kun puolet politiikasta on annettu pois.

 

Taneli Heikka ja Katja Boxberg luonnehtivat Lumedemokratia-pamfletissaan tämän suomalaisen työmarkkinajärjestelmän näin:

”Suomalaiselle konsensukselle tyypilliseen tapaan valtiomahtien rajat liudentuvat, kun vakiintuneet korporaatiot – esimerkiksi ammattiyhdistysliike ja työnantajajärjestöt – pääsevät vaikuttamaan toimeenpanovallan pöydässä. Tällaista mallia ei ole tiettävästi missään muualla maailmassa. Sen länsimaiselle demokratialle vieraasta perusluonteesta kertoo paljon, että opintomatkoja Suomeen on tehty viime aikoina erityisesti Israelista, Ukrainasta ja Koreasta”, pamfletissa todetaan.


Kertaus:

Palataanpa vielä tuohon luvun alussa kerrottuun tarinaan, herra J.P Morganin, William Rockefellerin, Paul Warburgin ja heidän Trustinsa suunnitelmaan 100-vuotta sitten.

Muistetaanpa mitä kirjoitin kirjan alussa kohdassa ”Rahan organisaatio” trusteista, konserneista ja kartelleista...

Myös meidän aikamme uusliberalistiseen markkinatalouteen kuuluu vaatimus markkinoiden maksimaalisesta ”vapaudesta.” Tässä poliittis-taloudellisessa opissa katsotaan, että kaikkinainen puuttuminen talouden toimintaan on vahingollista ja väärin.

”Vapaus” hankittiin uusliberaaleille tällä erää viimeisen 50-vuoden aikana purkamalla rahoituslaitosten sidokset reaalisuureisiin, kultaan 1973, ”vapauttamalla” pankkien toiminta poistamalla niiden valvonta ja sääntely ensin Yhdysvalloissa sitten muualla, Suomi mukaan lukien.

Sitten ”vapautettiin” rajat tulleista ja rahanliikkeiden esteistä ja verovalvonnasta.

 

Kaiken tuloksena kaikki keskittyi: finanssijätit, tilintarkastusjätit, arviointijätit ja konsulttijätit kietoutuivat maailmantalouden yhden maan monopoleiksi; jättiläisiksi, jotka arvioivat toisiaan ja kansallisvaltioita kuin virallinen taho, vaikka ne ovat yksityisiä firmoja kaikki tyynni, Yhdysvaltain keskuspankkia FED`ä myöden.

 

Tämä on aikamme ”vapautta”, joka meni muilta, mutta jonka harva sai, mihin vain.

TAKAISIN VALIKKOON