Suomen

Tietokirjalijat ry

on tukenut teosta.

Pidätkö teoksesta ja ajankohtaismediasta. Osta kirja tai tue meitä. Kiitos.

© 2017 by Innokit. Proudly created with Wix.com

Lisää kumppanimedioissa

I'm a paragraph. Click here to add your own text and edit me. It's easy.

Juha Sipilä & Matti Vanhanen - keskustan markkinapääministerit

Juha Sipilän aika kaksintaistelujen maassa

Ongelmat sylissä, päässä strategia

Viime vuodet ovat saattaneet suomalaiset yllättävään tilanteeseen;

on tehtävä valinta

humanismin ja autoritaarisuuden välillä.

Juha Sipilälle tämä oli vaikea paikka Jumalan terve mies

oli keskittynyt talouteen sakset kädessä.

 

 

Juha Sipilä on paljon määrätietoisempi mies kuin miltä näyttää ja kuulostaa. Tätä puolta hänestä alettiinkin korostaa imageviestinnässä keväällä 2016.

”Johtajan tehtävä on pitää yhteisö luovuuden ja huuman puolivälissä ”, julisti Sipilä Helsingin Sanomien haastattelussa huhtikuun lopulla ja aloitti eduskunnassa vastahyökkäyksen oppositiota vastaan. Sipilän viesti oli, että hänen oltuaan opposition henkinen johtaja edellisellä vaalikaudella, hallitusta arvioitiin asiaperustein, oppositio esitti vaihtoehtoja ja jopa auttoi hallitusta kuten sen kertaisen sotesovun synnyttämisessä.

Hän sanoi HS:ssä periaatteensa olleen 2012-2015, että hallitusta tuetaan, jos oma vaihtoehto ei ole parempi. Sipilä ei osannnut ymmärtää miksi häntä mäiskitään kun hän tekee vain parhaansa. YLE kohu oli vielä tuolloin tulematta.

Pääministeri Sipilän strategiassa taktiikkana oli, että hallituksen piti saada ensimmäisen vuotensa aikana esitettyä kaikki keskeiset ”leikkaukset ja rakenneuudistukset”, korjaavat toimenpiteet. Sen jälkeen keskityttäisiin niiden valmisteluun laeiksi, lausuntokierroksiin ja toimeenpanoon. Sitä seuraisi mahdollisuus ryhtyä uusiin kehitystoimiin kuten ”valtion taseen” tuottavampaan käyttöön erilaisten järjestelyjen kautta valtion hallinnossa ja -yhtiöissä, ehkä jopa huomiseen kuten digitalisaatioon.

”Me olemme määrätietoisesti vieneet asioita eteenpäin, vaikka potkijoita ja puukottajia on kyllä riittänyt”, Sipilä sanoi vuosi vaalien jälkeen. ”Meitä olisi myös helpottanut, jos edellinen hallitus olisi tehnyt asioita alta pois,” hän nirhaisi.

Sipilä moitti opposition kritiikkiä, että hallitus on viemässä Suomea kohti markkinahenkisempää yhteiskuntaa, kun se haluaa yhtiöittää niin liikenneväylät kuin maakuntien sote-palvelut.

”Mikä ihmeen mörkö yhtiöissä nähdään? Yhtiöittäminen ja yksityistäminen menevät nyt täysin sekaisin. Me tarvitsemme julkisen vallan monopoliyhtiöitä.”

”Ei kävisi mielessäkään käydä yksityistämään esimerkiksi teitä tai rautateitä. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että niiden on oltava valtion omistuksessa.”

”On ymmärrettävää, että kaikkiin isoihin muutoksiin liittyy pelkoja, mutta Suomi on ollut vuosikaudet uudistamatta. Ehkä uudistusten vauhti nyt hirvittää ihmisiä, mutta jos me haluamme tästä oikeasti selvitä, meidän on tehtävä isoja uudistuksia, ja useita sellaisia.”

”Suomi oli 20 vuotta luovuuden tilassa, mutta jo yrittäjänä seurasin huolestuneena menoa kohti ylimielisyyttä. Aloimme näyttää muille esimerkkiä ja esiinnyimme talouden ihmeenä, vaikka aika lailla yhden kortin varassa oltiin,” Sipilä sanoi HS:ssä – piikki osui Jyrki Kataiseen ja erityisesti – Alexander Stubbiin.

Suomessa on käynnissä kaksi syvällistä, historiallisista ja ideologisista, talousteorioista kumpuavaa kaksintaistelua, joiden sekundantteina me kaikki olemme.

Tarkoitan Reijo Karhinen vastaan Björn Wahlroos ja Paavo Väyrynen vastaan Juha Sipilä otteluita, jotka liittyvät myös toisiinsa kimuraisilla tavoilla.

Kyse on pääfinanssilaitosten valtataisteluista ja ideologisista eroista, mutta samalla myös päähallituspuolueen ja siihen liittyvien yhtiö- ja talousrakenteiden vallasta, mutta myös porvarillisten puolueiden hegemoniasta keskustan ja kokoomuksen välillä.

Esko Ahosta se alkoi. Keskustan käätyminen pois köyhän asialta työreformin tekijäksi Kun Aho oli nimitetty hallitukssen muodostajaksi 1990-luvun laman kaatuessa jo päälle, hän marssi ensimmäiseksi työnantajien Etelärantaan ja viipyi pitkään. Poika sai vuorineuvoksilta kovaa kyytiä ja kauhukuvauksen mitä on tulossa.

Keskusta valitsi uuden leirin MTK:sta siirryttiin teollisuuden palvelukseen. Vuosikymmeniä kestäneen kansanrintamapolitiikan jälkeen aloitettiin porvarillinen yhteistyö. Vuodesta 1968 vuoteen 1987 ulkopoliittisista yleisistä syistä hallituksesta ulkona pidetty kokoomus oli 1987 tehnyt oharin Paavo Väyryselle ja päässyt Harri Holkerin johdolla tuhlaamaan valtion varoja ja aloittamaan kansallisomaisuuden kauppaamisen. Keskusta valitsi uuden tien markkinatalouden uuden opin nielemällä.

Se siirtyi alkion-kekkosen-virolaisen-väyrysen talouslinjalta leikkauslinjalle ja jatkuvaan konfliktiin ammattiyhdistysliikkeen kanssa. Vastustaja ei ollut enää kokoomus vaan SAK.

Tämä sopi kokoomukselle erinomaisen hyvin. Kaikki mitä markkinakeskusta sen koommin talouden eteen yhteisissä hallituksissa teki markinataloudessa satoi kokoomuksen laariin,  joka muka "ohjasi"-  ja keskustan tappioksi seuraavissa vaaleissa, aina vaan.

Kilpaa käytiin puolueiden välillä "suurpääoman" suosiosta joka pääsi käyttämään tilannetta hyväkseen, kokoomushan totteli muutenkin ja keskusta kunhan vähän uhkailtiin ja vaalirahalla voideltiin. Samallla keskusta menetti presidenttipelit ja ulkopolitiikan suvereenin johdon ensin sosialidemokraateille ja sitten kokoomukselle. Nytkin Sipilän hallituksessa keskusta luovutti ulko- ja puolustusministeriöt persusinisille saadakseen bisnesministeriöt itselleen.

Kyse on porvarillisesta hegemomista, jossa keskustan pitää todistaa markkinauskovaisuuttaan kokoomuksen kalastellessa työväen veneessä niin vasemmalla kuin huvittaa.

1990-luvulla keskusta pääsi jo "sinivalkosen pääoman KOP-Pohjola kyytiin jota junaili pääkonsuli Heikki Tavela, kokoomuksen talousvastaava, aina siihen saakka kunnes kaikki meni ensin suomenruotsalaisille ja sitten Björn Wahlroosin pesänryöstön myötä Ruotsiin.

Suomen finanssilaitos asettui uuteen muotoon. Punapääoman pyyhitiin pois. Sinivalkoinen muutti sinikeltaiseksi. Jaakko Lassilan ja Mika Tiivolan kilpa sai uudet osanottajat.

Katsotaanpa pankkirintamalle.

PANKKILINNAKKEET TAISTELEVAT TAAS

 

Maan kahden suurimman finanssiryhmän, sinivalkoisen OP-ryhmän Reijo Karhinen ja skandinaavisen Sampo-Nordean Björn Wahlroos ovat käymässä samanlaita valtataistelua, kuin KOP-Jaakko Lassila ja SYP-Mika Tiivola 1990-luvun taitteessa kävivät viiden miljardin markan seurauksin: ken on suurin ja mahtavin.

 

Mitä miehiä he ovat?

  • Karhinen on virtuaalitaloutta inhoava maan suurin tuloveronmaksaja ja ylpeä siitä. OP oli maan suurin yhteisöveronmaksaja 2014. Karhisen ryhmä pärjää paremmin Suomessa.

  • Wahlroos on KOP-SYP sodan kasinotalousveteraani ja veropakolainen Ruotsissa ja ylpeä siitä ja nauttimistaan maataloustuista. Nordea siirsi verovirastonsa Ruotsiin.

  • Karhinen on suomalainen, koko elämän osuustoimintamies: ”osuuskunnan johdon ainut tehtävä on maksimoida asiakasomistajien taloudellinen hyöty.”

  • Wahlroos on puhdasoppinen uusliberaali; markkinatalouden johtohamo: ”yhtiöjohdon ainut tehtävä on maksimoida osakkeenomistajan sijoituksen arvo.”

  • Reijo Karhinen ansaitsi palkkana, palkkioina 1,7 miljoonaa euroa vuonna 2015.

  • Wahlroosilla oli jo 2013 verotettavaa ansiotuloa 602 000 euroa ja pääomatuloa 10,6 miljoonaa euroa. Veroja ja maksuja hän maksoi yhteensä yli 3,6 miljoonaa euroa. Wahlroos on Sammon kolmanneksi suurin omistaja, omistuksen arvo oli samana vuonna 2013 vuonna kasvanut 118 miljoonaa euroa 410 miljoonaan.

  • Karhinen omistaa metsätiloja ja tekee niillä metsätöitä.

  • Wahlroos omistaa kartanon ja teettää niillä maataloustöitä.

 

Vastakkain on kaksi aate- ja yritysmuotoa; osuustoiminnallinen- ja pörssiyhtiö. Asialla on merkitystä koska periaatteessa kyse on enemmästä, siitä kuka omistaa ja millä perusteella.

Osakeyhtiöinstituutio on kansainvälistymisen seurauksena suurten yhtiöiden osalta alkanut yhä enemmän muistuttaa puhdasta yhteiskuntavastuusta vapaata kapitalismin ihannetta, joka on suuntautumista yksinomaan voiton tuottamiseen. Omistaja-arvoperiaate on herättänyt runsaasti keskustelua sen sopimattomuudesta suomalaisen yhteiskunnan arvojärjestelmään.

Uusliberalismin kriitikot epäilevät, voiko instrumentaalisesta järjestä ja talouskasvusta yleensä johtaa yhteiskuntaetiikkaa ja toimivaa kansalaisuutta vai onko yksilöllinen tyydytyksentavoittelu toisia huomioonottamatta johtamassa kaikkien sotaan kaikkia vastaan.1.

 

Markkinoiden hallitessa yhteiskuntaa niiden säännöt määräävät, kuinka ihmisten pitäisi suhtautua toisiinsa. Kapitalismin ihmiskäsitykseen liittyykin keskeisesti se, että toinen ihminen mielletään ensisijaisesti kilpailijaksi eikä esimerkiksi yhteistyökumppaniksi.

Osuuskuntatoiminta on luonteeltaan myös arvorationaalista, siitä kertoo osuuskunta-aatteen keskeisyys tällaisessa taloudellisessa toiminnassa.

Osuustoiminta ja jakamistalouden verkostot voi nähdä myös markkinoiden vastapoolina markkinataloudessa koska ne ottavat huomioon arvot, osuustoiminnan arvoketjuissa painottuu kilpailun sijasta myös alueiden yhteistoiminta. Niiden avulla voi myös sopeutua joustavasti vaihtelevaan kysyntään, pienosuustoiminnalla on ollut merkitystä myös työttömien tai maahanmuuttajien integroimisessa yhteiskuntaan. Sen uutta valtavirtaa ovat eri alojen ammattilaisten perustamat osuuskuntamuotoiset yhteisyritykset. Osuuskuntatoiminnan kehittäminen ja monipuolistaminen kohti digitaalista lähitaloutta olisi eräs keino yhteiskunnan yhtenäisyyden lisäämiseksi.

”Sillä on todettu olevan myös alueellisesti tasoittava vaikutus. Osuustoiminta vahvistaa aluetaloutta, tasaa suhdanteita,” sanoo Osuuskauppa-lehti.

​Osuustoiminta-aate syntyi 1800-luvun teollisuusyhteisöissä kun ensin Britanniassa Rochdalen teollisuustyöläiset ja myöhemmin esimerkkiä seuraavat maanviljelijät ottivat kaupan ja talouden kansalle samoin osuuksin vain voittoja janoavilta pankki- ja kauppiasporvareilta. Aate levisi yli maailman nopeasti 1900-luvun alun molemmin puolin. Kauppiaat tietysti rökittivät aloittelevia osuustoimintamiehiä. He kielsivät viljelijöitä ja tukkureita myymästä tuotteitaan ostoboikotin uhalla.

Suomessa osuustoiminta alkoi viime vuosisadan vaihteessa ihmisten perustaessa yhdessä osuuskauppoja, tuottajain- ja puhelinosuuskuntia ja osuuspankkeja - vain joitain mainitakseni. Maahan syntyi kaksi osuustoiminnallista keskusosuusliikettä: pellervolainen maanviljelijäin alkuun saattama liike ja edistysmielinen työväen osuustoimintaryhmittymä.

Ne ovat voimaantuneet viime vuosina uuteen loistoon ja lyöneet yrityskilpailijansa. ”Edistysmielisillä”työväen osuusliikkeellä on ravintolamahti Tradeka sekä merkittävä jäsentensä osuus toimintansa yhdistäneestä Elanto-HOK osuuskaupasta Uudellamaalla. Tradeka on myynyt vähittäiskauppansa. ”Pellervolaisilla” on mm. S-ryhmä, Atria, Valio, Osuuspankit. Lähi-Tapiola ja kasvavin metsäteollisuusryhmä. Suomalaisissa osuuskunnissa on yli 4 miljoonaa jäsentä ja osuuskuntiin rinnastettavissa keskinäisissä vakuutusyrityksissä noin kolme miljoonaa jäsentä. Lähes yhdeksän kymmenestä suomalaisesta aikuisesta on vähintään yhden osuuskunnan tai keskinäisen vakuuttajan jäsen tai asiakasomistaja.

Osuuspankkien tarjoamiin ilmaisiin lainan lyhennysvapaisiin tarttui vuonna 2015 lähes 100 000 asiakasta. Lykätyistä lyhennyksistä kulutukseen vapautui vuoden aikana noin 450 miljoonaa euroa.

Suurin uhka suurkapitalisteille osuustoiminnasta tulee pian uuden jakamistalouden ja digitalisaation synnyttäessä kasvavan ja voimaannuttavan toimintaympäristön pienosuuskunnille. Raja perinteisen palkkatyön ja yrittäjyyden välillä, verkostotalous, osoittaa toimintatavat. Osuuskunta arvot ovat kestäviä ja toimivia, kun haetaan ratkaisuja työttömyyteen ja alueellisiin ongelmiin, lähitalouteen.

Kaksintaistelu on kovaa.

Kolme suomalaista osuustoiminnan asiantuntijaprofessoria sanoi jo aiemmin, että ”tietyt tahot” ovat aktivoituneet ”osuustoimintajahtiin” Suomessa.

Jahdin aloitti jo Kataisen hallitus. Valtioneuvoston kanslia tilasi selvityksen yritysten omistusrakenteen merkityksestä talouskasvuun ja työllisyyteen. Raportissa osuustoiminta nähtiin osakeyhtiömuotoa tehottomampana: ”Taloudellisen tehokkuuden näkökulmasta osuustoiminta ei ole omistusmuotona optimaalinen ratkaisu nopeasti muuttuvassa nykymaailmassa. Osuustoiminnallisten yritysten tukemista siirtymisessä osakeyhtiöpohjalle tulisi sen vuoksi harkita.”

Sampo-ryhmään kuuluva If-vakuutusyhtiö teki syksyll2015 OP-ryhmästä selvityspyynnön kilpailuviranomaiselle. Molemmat olivat ronskeja keinoja, joilla mennään koko yritys- ja omistajuusmallin ytimiin.

OP-leiri yhdisti Ifin kantelun valtioneuvoston kanslian raporttiin.

Karhinen iski takaisin kun Wahlroos joutui selittelemään Nordean panamaseikkailuja.

”Osuuskassat syntyivät 1900-luvun alussa juuri vähän tämän tyyppisen toiminnan vastaiskuna,”

”Pankit ja vakuutusyhtiöt ovat monesti pettäneet asiakkaiden ja yleisön luottamuksen. Monen finanssialan yrityksen arvopohja ja johtamisjärjestelmä ovat pettäneet sekä ahneus ja oma etu ovat ohittaneet yleisen edun.”

Yleinen toteamus luettiin piikiksi Sammon ryöstäjille.

Kilpailija heittää varjon suomalaisen osuustoiminnan ylle. Meillä Suomessa on kaksi keskeistä yhtiömuotoa – osakeyhtiöt keskittyvät omistaja-arvon kasvattamiseen ja osuuskunnat keskittyvät asiakashyödyn maksimoimiseen,” selvitti Karhinen asetelmaa.

Wahlroos joutui puolustuskannalle - niin syvälle, että Hjallis Harkimoakin tarvittiin julkikuvan puhdistamiseen sympatiakuvalla ohjelmassaan televisossa.

Keskustalla ja sen johdolla on toinenkin päänsärky joka uhkaa romuttaa Matti Vanhasen presidentinvaalit ja keskustan kanntuksen.

Kaksintaistelu "miksi en päässyt hallitukseen 2015" Paavo Väyrynen vs Juha Sipilä asetelma näkyy taas presidentinvaaleissa ja keskustan politiikassa. Wahlroosin leiri vyöryttää kokoomusta ajatuspaja Liberan kasvateilla ja sai hallitukseen keskustan pikajäsenyydellä ja lastensairaala-uroteolla ovelan ja päämäärätietoisen ultraliberaalin, Anne Bernerin.

 

Juha Sipilä on kahden tulen välissä. Toisella puolella vaikuttaa kokoomuksen jo valloittanut markkinaoikeisto ja oman puolueen markkinasiipi; Olli Rehnin jälkeen sen johtaja on Berner.

Toisella puolella on lestadiolais-pellervolainen, Santeri Alkion köyhän puolesta-ajatuksia ajava suuri Kenttäväki.

 

Sipiläkin on herätyksessä. Herätysliikkeillä on ollut keskeinen asema keskustalaisen talouskäsityksen muotoutumisessa. Ne ovat tukeneet Suomen modernisaatiota. Pohjoisen herätysliike korostaa kovaa työntekoa elämän moraalisena perustana, varmistaen protestanttisten hyveiden nousun koko kansakunnan ominaisuuksiksi.

Työn moraalinen arvo perustuu herännäisissä kohtuulliseen elämään ja yksilön pitämiseen kurissa ja kontrollissa eikä pääomien kasaantumiseen. Julistuksen sosiaalinen puoli korostaa myös heikkojen elämän turvaamista, joka sopii hyvinvointivaltion turvaamiseen paremmin kuin liberalistiseen uskoon yksilön menestymisestä ilman muita.

Markkinaoppi on luonnollista Sipilälle liikemiehenä, mutta kaiken valtion toiminnan yhtiöittäminen menee yli alkiolaisen hilseen.

Keskustan Kenttäväki on aina lojaali johtajalleen – jos kannatus ja valta kasvaa. Kun ei kasva se kääntää kasvonsa Paavo Väyrysen puoleen.

Väyrynen tietää kentän tunnot ja kääntyi siksi haastamaan Sipilän kaksintaisteluun. Siinä tärkeintä ei ole voitto vaan näkyvä asema ja pelin paikka.

 

Koskahan Keskusta oivaltaa, että jutun voisi ratkaista siten, että ei yhtiöitetä terveyttä, metsiä, energiaa, teitä, rautateitä; kansan omaisuutta.

Tehdään niistä osuuskuntia!

”Osuuskunta on yhtiömuoto, jonka tarkoituksena on sen jäsenistön taloudenpidon tai elinkeinon tukeminen harjoittamalla taloudellista toimintaa siten, että osuuskunnan jäsenet käyttävät hyväkseen osuuskunnan tarjoamia palveluita. ”

Hallituksen lähestyessä puolivälin pyykkiä alkoi tuulla naailmalta uusi aroasetelmia joiden keskelle Suomikin joutuisi valitsemaan, Natokeskustelu sai uuden sisällön kun Yhdysvaltain uusi presidentti kyseenalaisti koko firman, Puolustusvoimat kasvoivat kaikissa maissa.

Kylmän sodan jälkeinen terrorismin vastainen sota muuttui nopeassa tahdissa uudeksi maailman arvojärjestykseksi, jota Venäjä manipuloi itään, länteen ja etelään.

Venäjän ulkoministeri alkoi puhua Donald Trumpin aikaan tultaessa uudella termillä ”posthristianski”, jälkikristillinen arvosodassa lännen kanssa. Hän sanoi ulkomaisille lehtimiehille, että länsi on erkautunut esi-isiensä uskosta ja kääntyneen sekulaariin, maallistuneeseen suuntaan, jossa tapojen rappeutuminen (homo- ja avioliittokysymyksissä ja) liberaalissa – islaminkin - sallivuudessa eikä edustakaan vanhaa kristillistä arvomaailmaa.

Eurooppalainen individualismi on ulkoministerin mukaan hänelle ”kansainvälisten asioiden ammattilaiselle kolossaalinen virhe”. Eurooppalaiseen jälkikristillisyyteen kuuluu Sergei Lavrovin mukaan myös ”messianismi” eli arvojen tuputtaminen ja moralisointi.

 

Arvopuhe viittaa samaan mihin Trumpin hallituksen jäsenet teekutsuliikkeessään puuttuvat; arvokonservativismiin ja vanhatestamentilliseen raamattupohjauskoon.

 

Ahdasmielisyys ja vapaamielisyys ovat nousseetkin maailmanpolitiikan keskiöön ja siinä Venäjä yrittää strategisesti murtaa lännen henkisen ylivallan laskien saavansa tässä trumpismista ja Euroopan populisteista nationalistiset liittolaiset, joiden avulla länsi tekee arvovaltaisen henkisen itsemurhan. Projekti menee hyvin ja toivottuun suuntaan brittienkin halutessa rajat kiinni.

Asiaa auttaa vielä lännen kaksinaamaisuus sen käännyttyä yhteisöstä ja tasa-arvosta Kultaisen Vasikan talousliberalistiseen epäjumalaan: yksilöllisyyteen, joka tarkoittaa etuoikeuksia vain harvoille.

Tämä taas erottaa ”lännen” kiinalaisten kungfutselaisuudesta: inhimillisyys, oikeudenmukaisuus, hyvät tavat, uskollisuus ja viisaus: ylemmän tulee suojella alempaa ja alemman tulee kunnioittaa ylempää, kuin afrikkalaisesta elämänfilosofiasta  ubuntusta: ”ihminen on ihminen vain toisten kautta.”

 

Rahanomistaja ei tunne arvoja, hän haluaa yhteisöstä markkinapaikan eikä enää suojele ”alempaa”, hän on liittynyt hilpeästi aina siihen suuntaan mistä tuulee parhaat pikavoitot.

 

Euroopan (unionin) humanismiin perustuva arvopohja: ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo ja oikeusvaltio on kovalla koetuksella. Itäinen sateliittileiri puhuu jo Lavrovin ja rasistin suulla Unkarin Victor Orbanin johdolla Puolan ärhentyessä äärilinjalle, Slovakian taputtaessa ja Romanian, Bulgarian ja Tsekin peesatessa.

 

Venäjä haluaakin nyt uuden maailmanmuodon pragmatismin, jossa yksinapaisuus onkin arvovalinta eikä Yhdysvallat. Uusi internationaali yksinapaa ilmaistiin Helsingin Sanomien raportin mukaan Lavrovin suulla näin: ”en tarkoita yhden maan dominoivaa asemaa vaan yhtä, saman arvojärjestelmän omaksunutta maiden ryhmää.”

 

Venäjän strategia on luoda kokonaan uusi maailman pragmaattinen arvojärjestys. Eurooppalainen ja amerikkalainen äärioikeisto hurraa tälle Venäjän sponsoroimana kuin Ribbentrop sopimukselle etupiireistä eikä huomaa Stalinin tempun uusinta mallia. Hajoita ja hallitse, divide et impera on kovassa käytössä.

 

Suomi kokonaisuutenakin on hajaantunut jyrkkään kaksintaisteluun pienen uudistus- ja muukalaiskammoisen ryhmän ja sitä kammoavan suvakkiväen vastakkainasettelun muodostaessa yksinkertaistetun mielikuvan koko kansallisesta asetelmasta. Tosiasiassa kummassakin ryhmässä ääntä käyttää kiihtynyt, itsensä provosoinut hihhulien ryhmä muiden seuratessa sivusta ajan menoa.
Ristiriita ei ole vain Suomessa eikä sen syy ole vain maahanmuutto ja muukalaiskammo.
Takana näkyy toivon hiipuminen: miten epävarmaksi ihminen tuntee olonsa ajassa, jossa kansalaisten aseman muutos, sukupuolten tasa-arvokehitys, seksuaalinen vallankumous ja materialismi on mullistanut vanhoja elämän malleja.


Yhden sukupolven aikana maailman väestö on kasvanut kahdesta seitsemään miljardiin ihmiseen, joiden kulutushalujen täyttäminen johtaa pahimmillaan maailman tuhoon.
Suuri väkimäärä ei tule toimeen elinsijoillaan kuivuuden ja eroosion vuoksi, kun maatalous ei elätä rikkaiden maiden vientituettujen elintarvikkeiden tehtyä etelän talonpoikien tukemattomat tilat kannattamattomaksi. Köyhät lähtevät köyhyyttä pakoon.

Toiveajattelu sai taas valtaa vuoden 2017 alkaessa, sille oli vähän villoja ja vastassa maailmanpolitiikan nähtävissä oleva sulkeutuminen ja oman viitekehyksemme Euroopan Unionin kääntyminen fantasiointiin.

Suurista yritysten kela-maksujen poistoista, verohelpotuksista ja tuista huolimatta koko teknologiateollisuudenkin tuotantokapasiteetti on laskenut vuodesta 2008 noin viidenneksellä, eivätkä tehdyt investoinnit riitä kattamaan edes pääoman kulumista. Tuho on ollut vientiyrityksissä valtava; yli viiden työntekijän yritysten lukumäärä on vähentynyt teollisuussektorilla 14 prosentilla.
”Ellemme saa investoinneissa aikaan selvää käännettä, Suomella ei ole edes teoriassa mahdollisuuksia nähdä viennissä juuri minkäänlaista kasvua”, teknologiateollisuus sanoi.
Teollisuus arvosteli hallitusta saamattomuudesta. Erityisesti Alexander Stubbin-Petteri Orpon valtiovarainministeriötä.
”Hallituksen puhti ja rohkeus on osoittautunut heikoksi. Voin sanoa, että yritykset jakavat tämän näkemyksen lähes sataprosenttisesti.”
”On todella murheellista, kuinka vähän esimerkiksi valtiovarainministeriö syöttää päätöksenteon tueksi ehdotuksia, joilla saataisiin aikaan kasvua. Nyt tuijotetaan vain julkisen sektorin rahoitustilannetta,” sanoi Jukka Palokangas Teknologiateolisuuden nokkamies.


Suomen julkinen velka kasvoi 63 prosenttiin suhteessa bruttokansantuotteeseen jo 2015.

Teollisuus on muutoinkin alkanut yhä voimakkaammin arvostella valtiovarainministeriötä erityisesti Tekesin ja yliopistojen rahoituksen leikkauksia, sen tulevaisuutta kannibalisoivan vaikutuksen vuoksi.
Arvostelu on perusteltua - mutta paradoksaalista - koska tulevaisuususkoa reaalitalouteen ei yritysjohdoilla useasti ole itselläänkään. Ennätyspalkkiot taas 2016 kuitanneiden Superjohtajiemme uudistamiskyvystä, ongelmain ratkaisuhakuisuudesta, innovaatiotaidoista, markkinointiosaamisesta näkyy liian vähän jälkiä.

Liian harva suomalainen yritys katsoo enää kauas, on pitkäjännitteinen. Yritysten kehittäminen on liian usein laiminlyöty finanssipelien tuottaessa helpommin pikavoittoja. - Johto suunnittelee enemmän veroja kuin tuotteita, ajatus tuli mieleen panamapaperipinon purkaantuessa julkisuuteen.

Markkinoinnin konkari, hallitusammattilainen Anne Korkiakoski arvosteli Ylellä Suomen keskittymistä yksikkötyökustannusten alentamiseen Suomen kilpailukyvyn parantamiseksi. Korkiakosken mukaan mieluummin olisi pohdittava, miten tuotteille ja palveluille luodaan enemmän arvoa markkinoilla. Hän lähtisi rakentamaan suomalaisille tuotteille ja palveluille suurempaa markkina-arvoa muotoilusta, designista, käyttäjäystävällisyydestä, asiakaskokemuksesta ja brändistä. Tällöin oltaisiin kaukana pelkästä hintakilpailusta.

”On siis panostettava tuotteistamiseen, konseptointiin, markkinointiin ja brändin rakentamiseen eli kaikkeen siihen, johon emme perinteisesti panosta. Markkinoinnin pitäisikin olla yksi hallituksen kärkihankkeista.”

Korkiakoski patisti yrityksiä markkinoimaan, myymään ja kasvamaan; lisäämään markkinointia juuri taloudellisen laskusuhdanteen aikana. Yritykset ovat vuodesta 2008 laskeneet markkinointipanoksiaan.

”Silloin kun on taantuma, markkinaosuudet jaetaan uudelleen. Useampikin akateeminen tutkimus on tehty siitä, että laman hetkellä tapahtuvat isot muutokset markkinaosuuksissa. Eli jos aiot tehdä ison markkinaosuusmuutoksen, niin paras hetki panostaa on laman aika.”


Työn väheneminen on epävarmuuden ja vihan suurin syy. Siirtymä materialistiseksi kulutusyhteiskunnaksi on muuttanut vuosisataista protestanttista työperinnettämme. Teollisuusyhteiskunnan rakenteet ovat hajoamassa automaation korvatessa ihmistyötä ja työnantajien päästessä niskan päälle välittämään vähät asemastaan yhteisvastuun kantajana ja työn antajana.
Talouselämässä vauraus keskittyy, pelivelka kasvaa ja raha-aateli hankkii silmittömiä riskejä kaihtamattoman johtajarälssin viedessä ei vain pikavoitot, vaan myös yritykset kohti tuhoa. Tuhoutuminen johtuu ahneen tuhon logiikasta, jossa yrityksiä ei uudisteta kehittämällä, kilpailemalla ja investoimalla vaan saneeraamalla ja pelaamalla.


Itsekkyys lisääntyy, välitämme ihmiselämästä kunhan se elämä on omamme. Ratkomme kriisejä omista lähtökohdistamme, kuten pakolaisasiassa, emmekä edes ajattele miksi ja kuka sitä turvaa hakee.

Kataisen-Urpilaisen hallituksen loukku oli sitoa säästöt yhteen veronokituksen kanssa. Kun siihen lisättiin vielä kokoomuksen ja sdp:n etupiirivarjelu ei saatu tuloksia. Joka kerta kun ”leikattiin” piti nokittaa myös veronkiristyksillä kansalaisille, mutta helpotuksilla yrityksille.

Jyrki Kataisen kehumat 6,5 miljardin ”sopeutukset” menetettiin miljardituilla yrityksille, työnantajien kansaneläkemaksun poistamisella ja yritysverotuksen kuuden prosentin laskulla ja mm. windfall-veron alennuksella, joka on 120 miljoonaa vuodessa. Suomessa jaettiin 2013 suoria yritystukia noin miljardi euroa, erilaisten verotukien suuruus on 3,7 miljardia. Laskelma ei sisällä kansallisia maataloustukia, joiden suuruus on noin kolme miljardia euroa.
Yritystukisummat kasvoivat 85 prosenttia neljässä vuodessa 2009-2013. Yrityksiä tuetaan myös mittavilla yrityspalveluilla. Näissä palveluissa työskenteli vuonna 2012 noin 4 400 henkeä, mikä merkitsi noin 350 miljoonan euron palkkakustannuksia.
Tämä panostus ei johtanut toivottuun tulokseen, Suomi syöksyi yhä vain jyrkkenevään investointilamaan, joka merkitsi paremman huomisen katoamista yhä kauemmas.
Elinkeinoelämä ei katsonut eteenpäin vaan jakoi yritystuet ja verohelpotukset osinkoina omistajilleen.

Juha Sipilä pilkkaa syystä oppostiota huonosta perinnöstä, mutta jättää sanomasta samalla, että pääpäättämättömät – kokoomus – kuuluu hänen tiimiinsä kirstun vartijana ja pääideologina.

Suomalaista sopimusyhteiskuntaa yritetään pelata puhtaaksi markkinayhteiskunnaksi, pääasia SSS-hallituksella on ollut keskittyminen työn yksikkökustannusten alentamiseen ja valtion ja aluehallinnon markkinaistamiseen.
Sillä on suuria vaikutuksia siihen Suomeen, johon olemme tottuneet.
Kyse ei ole taloudesta vaan työvoiman halventamisesta ja kenen opeilla työasioita viedään eteenpäin. Suurten yritysten johtajat haluavat mahdollisimman paljon tehtyä työtä mahdollisimman halvalla, he eivät halua, että työväki pääsee sanomaan mitä työpaikoilla tehdään.

Näin on aina ollut vaikka kaunokieliä on muuhun käytetty.
Ensin vallankumouksen pelko sodan jälkeen sitten ”sosialismin” pelko vuosina 1968-1991 sai työnantajan taipumaan ensin 1940 ”tammikuun kihlaukseen” ja sitten jälleenrakennuskaudella joihinkin työelämän reformeihin.


Vuonna 1968 tehtiin ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu, jossa työelämän kaikki sopijapuolet hyväksyvät samat ehdot seuraavan vuoden työmarkkinoille.
Tupoja on tehty sitten kymmeniä ulkoparlamentaarisessa kolmikannassa, maksajana valtio, joka on jakanut hyvää työnantajille devalvaatioina, verohelpotuksina, tukina ja jätti-investointeina sekä omilla energia-, infrastruktuuri- ja teollisuusyrityksillään ja sosiaalietuina työntekijöille


Valtion yrityksistä parhaat on myyty alihintaan markkinoille sosialidemokraattienkin antauduttua markkinavoimille. Valtion vastaisen mielialan lietsominen, globalisaation onnelaoppi, suurten etujen ja pikavoittojen tavoittelu sekä reaalitalouden häviäminen sijoitustaloudelle on tuonut uusliberaaleille voiton muka ainoana mahdollisuutena markkinataloudessa.
Tämä uusliberalismin luovutustalous on tullut myös poliittisesti esiin valloittamalla kokoomuksen ja saatua ilmeisesti opillisen vallan Juha Sipilän hallituksessa.

Vallan hajautus on valinnan vapaus päälaellaan

Keskustalle on Sipilän hallituksessa yksi asia yli muiden. Maakuntauudistus. Sen vuoksi Juha Sipilän ja Anne Bernerin markkianeninkiä seidettään myös peruslinjalla.

Kataisen-Stubbin hallituksen päähanke oli muuttaa suomalaista menoa hajautetusta mallista keskitettyyn. Se pyrki ensin kuntauudistuksen kautta saamaan aikaan suuria kuntia, keskitystä ja kuntien määrän vähentämistä.
Jälkimmäistä oli tehty jo keskustan pääministerikausilla mm. Salossa, Kouvolassa ja Hämeenlinnassa.
Kuntien lukumäärä on vähentynyt viime vuosina voimakkaasti kuntaliitosten myötä, vuonna 2000 kuntia oli 452, vuonna2015 enää 317. Keskimääräinen kuntakoko vuonna 2012 oli 16 151 asukasta, kolme kertaa suurempi kuin vuonna 1942. Silti hieman yli puolet Suomen kunnista on edelleen alle 6 000 asukkaan kuntia.

Ensin teollistuminen, ihmisen muutto koneen antaman työn perään 1800-luvulta asti ja viime aikoina globalisaatio, maapalloistuminen on lisännyt kaupungistumista. Vuonna 1900 vain kahdeksan prosenttia maailman väestöstä asui kaupungeissa. Nyt maailmanmitassa joka tunti 10 000 ihmistä muuttaa kaupunkiin. Viimeisen 30 vuoden aikana miljardi ihmistä on muuttanut maalta kaupunkiin, kymmenen vuoden aikana muuttaa toinen miljardi lisää. Nyt metropolistajat pilkkaavat Pääministeriä tämän sanottua tavoitteensa olevan” pitää koko maa asuttuna.” Siinä ei ole mitään järkeä huusi Helsingin ultravihreä säestäjänään EK.

”Kaikki tutkimukset osoittavat, että se ei ole mahdollista – taloudellisesti se tulee erittäin kalliiksi,” tarjottiin taas yhtä ideologiaa ainoana totuutena neuvostomarkkinataloudessa vapun alla 2016 Huomenta Suomen lähetyksessä.

Kataisen-Stubbin hallituksen hankkeita oli kunnilta yli puolet varoista demokraattisen järjestelmän ulkopuolelle keskittävä sote, kuntien pakkoliitokset, keskittävät metropolialueiden kuntaliitokset, metropolihallinto...
Niitä ajettiin vaalitaktisista ja ideologisista syistä. Suomessa on käyty poliittista taistelua koko sodanjälkeisen ajan maaseudun ja kaupunkipuolueiden välillä. Vastassa ovat olleet keskusta, SMP-Persusininen ja vasemmisto koko Suomi-linjalla ja kokoomus-vihreät -sdp suurkaupunkilinjalla.
Oikeistolle keskittäminen on myös talouspoliittinen uskomus. Uusliberaali hallintoajattelu, jota kutsutaan nimellä new public management ajaa heikkoa yhteiskuntaa, jossa palvelut tuottaa yksityinen sektori. Uusi kokoomus on valinnut yhä enemmän uusliberaaleja sävyjä. Jyrki Kataisen jälkeen, suunta on vaihtunut.
Kataisen-Stubbin hallitus siis tietoisesti koplasi kuntauudistuksen ja soten ja arveli keplottelevansa Suomen historian suurimman kunta- ja sosiaalireformin läpi välittämättä perustuslaista. Kansalaisten osallistumismahdollisuus, kuntien itsehallinto ja paikallisdemokratia olivat vain tekninen perustuslaillinen este kun kuntien itsenäisyys oltiin uhraamassa ja valtaa haluttiin keskittää. Kuntien tehtävien ja velvoitteiden tehostamisesta piti saada säästöjä miljardi euroa, puuttumaan jäi 700 miljoonaa.

Kokoomukselle kyse on poliittisesta opista, joka olisi johtanut päätöksentekoon, jossa kansalaisten vaikutusmahdollisuudet vietäisiin. Sote kompuroi seitsemän kertaa vaikka oppositiokin rienis apuun, kuntauudistus kokonaan hennapäiseen johtajuuteen.

Outoa koko 2012-2015 soteprosessissa oli, että se yritettiin kyllä kytkeä yhteen kuntien pakkoliitosten kanssa, mutta ilman suunnitelmaa mitä uudistus vaikuttaisi potilaiden asemaan. Hallitushan toi esityksen kuntien liittämisestä pakolla valtioneuvoston päätöksellä elleivät ne suostu virkamiesryhmien karttaharjoituksissa esittämiin pakkoliitoksiin. Tämä kaatui ja lopulta myös hallituksen metropolihallintohimmelikin, Suur-Helsinki, viiden jättisotealueen himmeli ja sitten koko sote.
Kaikissa niissä oltiin perustamassa uusia hallinnon portaita vailla demokraattista kontrollia tai mielekästä tehtäväin kuvaa.

Kokoomukselle kyse oli ja on koko ajan taistelusta yksityisen terveydenhuollon ja privaattilääkärijärjestelmän puolesta, sille sotehankkeen tämän muodon kaatuminen oli kiva juttu.
Stubbin kokoomus oli tyytyväinen kun Kataisen kokoomushallituksen esitykset kaatuivat!

Syy selvisi SSS- hallituksen ajauduttua täysin kokoomuksen linjoille keväällä 2016. Liberalaisten märät unet toteutuivat: Julkiset sosiaali- ja terveyspalvelut siirtyvät markkinaehtoiseen kilpailuun pahimmillaan syntyy rahastusautomaatti ennen kaikkea monikansallisille, yksityisille alan yrityksille. ”Valinnanvapaus” ei ollut Stubbin hallituksen sote-suunnitelmissa. Se eli vain kokoomuspoliitikkojen haaveissa. Sitten siitä tuli yksi uudistuksen keskipiste.

Se on Sipilän hallituksen poliittinen valinta.

Keskusta on, omaksi puoluepoliittiseksi edukseen, mutta myös desentralisaatio-oppinsa ideologisen perusteen mukaan ajanut hajautetun Suomen mallia, jossa kunnilla ja maakunnilla on suuri valta. Täyttymys tuli syksyllä 2015, vuosien odotus tulkoon maakuntahallinto tapahtui. Maakuntahallinto tuli – ja samalla yhtiöittämisidea.

Vallan hajautuksen sijaan voi kuitenkin käydä vain niin, että ainoa mitä tapahtuu on että nykyisistä kuntayhtymistä siirrytään maakuntayhtiöihin?

Häviäjä olisi lähidemokratia, Sinä.

Johdantoluvussa viittaan Katja Mäkisen tutkimukseen; hallinto pyrkii osoittamaan kansalaiselle paikan ja syrjäyttämään hänet vallan käytöstä. Suomen perustuslaki hajotti valtaa kuntiin lähelle ihmistä. Maakuntahallinnon lisävastuu on hyvä juttu vain, jos se saa vastuuta myös ylhäältä, valtiolta alaspäin. Jos suunta on alhaalta ylös häviää lähidemokratia ja ihmiset etääntyvät yhä kauemmaksi itseään läheisesti itseään koskevista asioista juuri kun teknologia olisi antanut päinvastaisen mahdollisuuden. Keskustan desentralisaatio-ideologian tulisi nähdä kuinka imperiumi iskee vastaan kaikin voimin eikä mennä halpaan-
Juha Sipilän keskustan Suuri Idea on myös agraariromanttinen biotalouden elvyttäminen. Sinänsä hieno tavoite, mutta yksin liian kapea malli.


Iso kuva mahdollistaisi keskustalle historiallisen mahdollisuuden näyttää suuntaa omista opeistaan; köyhän puolesta alkiolaisuudesta ja desentralisaatio-opista ammentaen. Yllättäen älykäs teknologia toimisikin - massa-automaatiosta poiketen - lähitoiminnan ja uudenlaisen työllistymisen ekologisen vaihtoehdon puolesta. Se olisi Nurmijärveä ja Kempelettä suurempi keskustan unelmien täyttymys.
Suurin kauhukuva on, ettei kepu huomaa tätä koko ajan tapahtuvaa tekniikan vallankumousta, vaan nukkuu mahdollisuuksien ja kansakunnan onnen ohi. Munaa tulevaisuuden kuten teki jo tietoyhteiskunnan suhteen Matti Vanhasen aikaan.

 - Kohtuuden vuoksi en halua langettaa vastuuta yksin Vanhaselle, nukkumatteja kun oli koko joukko. Vuosisadan vaihteesta saakka epäonnistuneen tietoyhteiskunta-asiain edistämisen vastuuministerit olivat vajaatoimiset Olli-Pekka Heinonen, Kimmo Sasi, Matti Vanhanen, Suvi Linden ja Krista Kiuru.

Juha Sipilällä on sylissään kokoomussateenkaarihallituksen luoma sotku, maa ui syvällä kun hallitusneuvotteluihin lähdettiin keväällä 2015. Sipilän hallitus päätti karsia yhteiskunnan kuluja: tavoite on kuusi miljardia euroa. Neljä valtiolta ja kaksi kunnissa.
Lisäksi pitäisi muuttaa toimintakuluja ja saada aikaan uutta työtä neljällä miljardilla eurolla.
Jokaiselle suomalaiselle kuusi miljardia tarkoittaa 94 euron vyön kiristystä kuukaudessa yhdeksi vuodeksi, siis jokaiselle vauvasta vaariin. Tuon kestävyys- eli ”rakennemuutososuus” neljä miljardia euroa edellyttää jokaista olemaan 63 euroa tuottavampi, tehokkaampi ja vientivetoisempi joka kuukausi vuoden ajan.
Lievennystä tähän joka iikan 157 euron kuukausivaatimukseen tuli siitä, että taakka jaettiin useammalle vuodelle.

Uuden hallituskoalition sisällä asuu kuitenkin uusliberaaliseen talousoppiin vannovien liberahautojat, nuoret kokoomuskansanedustajat. Heille valtio on lohikäärme, jolta pitää leikata mahdollisimman monta päätä Pyhän Markkinan eduksi.
Tärkeintä heille on, että uuden hallituksen perusmantra ”veroja ei koroteta” pitää.
Vallankumous on jo pitkällä.
Siihen kuuluu naivin johtajan naruttaminen taloususkoon ennen todellisen johtajan saapumista. Tässä päärooli on varattu Juha Sipilälle, mutta on ensin tarjolla Alexander Stubbille, kun Elina Lepomäki yritti kokoomuksen palatsivallankumousta ja pelotti Stubbin joka tapauksessa oikeaan uskoon. Lopulta saatiin kuitenkin vain Orpo.

Suurin hanke, ammattiyhdistysliikkeen tuhoaminen vähän yskii, vielä, ammattiyhdistysliike on huomannut aikeet ja panikoi ja kiukuttelee. Aina välillä näyttää, että loukkataistelun ajat ovat palaamassa kunnes huomataan, että korporatismihan se siinä nokkii.
Kokoomuksen änkyröille taitava maakuntaverossa antautuminen toi keväällä 2016 jättipotin, 29 000 000 000 euroa, julkiselta toimijalta yksityisille markkinoille kun hallitus päätti, tosta vaan, yhtiöittää koko sosiaali- ja terveystoimen. Hanke kaatui 2017 kesällä perustuslakivaliokunnassa.

 

Markkinakepulaisista Liberapolitiikko Anne Berner löi liikenteen rätingit pöytään tammikuussa 2017. Verot pois autoilijoilta = 1,6 miljardia ja valtion omaisuus pois poliittisesta kontrollista Ministerin ”yhtiöön” tuloja saataisiin kun myytäisiin tienkäyttöoikeus yksitysille yrityksille jotka keräisivät ”markkinaehtoisesti” tietullit kansalta. Mikä kaappaus!


Taistolaismallin mukaan valehdeltiin toistuvasti päin naamaa, että näin oli pakko tehdä koska EU-Moskova niin edellyttää. Se oli yhtä pötyä kuin saman kortin näyttö hallintarekisteriasiassa ja sotessa aiemmin.

 

Kuvio näytettiin virkamiehen toimesta vahingossa Helsingin Sanomissa jo 28.4.2016

1. EU:n komissio ei muka hyväksy julkisia liikelaitoksia kilpailluilla markkinoilla, todisti hallituksen nimeämä sotepäämies Tuomas Pöysti.

2. Siitä seuraa siis, että ”liikelaitoksilla ei ole konkurssiriskiä eivätkä ne maksa yhtä paljon veroja kuin saman toimialan yritykset. Se ei sovi EU:n periaatteeseen kilpailuneutraliteetista,” todisti Pöysti.

3, Näin ollen nykytoimija kunta ei voi olla julkisen sote-yhtiön omistaja, koska kuntalain mukaan kunta ei voi harjoittaa liiketoimintaa toimialalla, joka ei kuulu sen tehtäviin.

4. Uudistuksen myötä sosiaali- ja terveyspalvelut eivät enää ole kunnan tehtäviä. Nykyinen suurin toimija on siis pois pelistä.

5. Toki yhteiskunnalle on varattu rooli: Pöystin mukaan on selvää, että syrjäseuduille ei tule yhtä lailla valinnan mahdollisuuksia kuin suuriin kaupunkeihin. Maakunnan pitää kuitenkin turvata palvelut kaikille.

”Jos muita tuottajia ei ole, aina on oltava tarjolla maakunnan oma tuotanto.” Siis kannattamaton bisnes.

6. Sitten vastuu siirtyy veronmaksajalle ja tulot yksityiselle. ”Viime kädessä valtio vastaa siitä, että kansalaisten tasavertaisuus toteutuu. Jos markkinoita ei muuten synny, maakunta voi käyttää tarvittaessa esimerkiksi palveluseteliä ja kilpailutuksia...”

Chic. Mikä on todistettu. Siis yhtiöittämään.

Kansalaiset: keisari Pöystillä ei ole vaatteita.

Kuten perustuslakivaliokunta totesi kesäkuussa 2017.

Pöysti nimettiin oikeuskansleriksi vuoden 2018 tammikuusta alkaen.

Yhdysvalloissa oli syntynyt kultakannan ja keynesiläisen nousukauden jälkeen 1970-luvulla markkinavapauden liike, jolle uusi vapaus tarkoitti valtion vastaisuutta ja kaiken hoitamista markkinavoimien avulla.
Ponnistus oli merkittävä, mielten valtaus alkoi jenkkiyliopistojen talousprofessuurien valloittamisella puhdasoppimisen takaamiseksi.
Hallintoa ja verotusta vastaan alettiin hyökätä New public management-opin mukaan: valtio on tehoton. Rikkaiden vähäinen verotus pudottaa enemmän muruja pöydän alle kuin kallis sosiaaliturva.

Hallintoa vaadittiin ajettavaksi alas.
Paradoksaalisesti Vapaa Markkinatalous alkoi muistuttaa keinoiltaan juuri kaatunutta neuvostokommunismia. Kylmä sota päättyi, mutta vanhat konstit jäivät.
Internationalismin nimissä julistettiin nyt samaa keskitysoppia kuin neuvosto-opissa. Se oli nyt vapaakauppaa finanssilaitoksille ja monikansallisille jäteille. Nyt valta ja vapaus ei kuulunut työväelle vaan voitokkaille kapitalisteille.

 

Talouden takana on siis myös ideologia ja sen takana oleva taloudellinen etu.
Juha Sipilä saarnaa tuottavuuden lisäämisestä ja pääomien saamisesta reaalitalouteen luomaan investointeja ja työtä. Tosiasiassa pääoma ei seuraa tuotantoja enää lainkaan. Maailmantaloudessa yli 90 prosenttia sijoituksista on spekulatiivisia eikä tuotannollisia.

 

Työelämän rakennemuutokset toteutuvat parasta aikaa historiallisen voimakkaina ja haastavat Suomessa toteutettavan työ- ja elinkeinopolitiikan. Maailma muuttuu niin kovaa vauhtia, että vanhanmallinen työllisyys- ja kasvattamistalous ei ehkä enää pädekään. Syynä ovat talouden globaalit arvoverkostot, uudet teknologiat ja digitalisaation vahva kasvu sekä väestökehitys - länsimaissa ikääntyvä väestö.

Sipilän hallitus on juoksemassa tässä muutoskehityksen ympyrässä koiranpentuna häntäänsä kiinni nopeutuvan maailmanmuutoksen keskellä - jota ei osata lukea oikein.
Uusi aika tulee vauhdilla joka pudottaa hitaat kyydistä, 20 vuotta sitten meistä ensimmäiset liittyivät internetiin, kymmenen vuotta sitten ei ollut Facebookia eikä kosketusnäyttöjä, ääni tökki netissä.

Huomisen työntekijä on hybridi: sekoitus inhimillistä kykyjä, biologiaa ja sitä täydentävää teknologiaa.
Teollisuuden ja kaupan työpaikoista hävisi jo 1990-luvun lamavuosina joka neljäs, rakennusalalta 40 prosenttia. Syynä oli lama, mutta myös teollisuuden automaatioprosessien kasvu.

Yli neljä viidestä suomalaisesta uskoo, että teknologia tulee korvaamaan ihmistyötä tulevaisuudessa.
Elinkeinoministeriönkin selvityksen mukaan teknologian kehitys automatisaatiosta nykyiseen kaikkia elämän osa-alueita läpileikkaavaksi digitaalisaatioksi ja lähitulevaisuuden robotisaatioksi luo myös todellisia mahdollisuuksia työelämän kehittämiselle ja uudenlaisten liiketoimintojen syntymiselle Suomeen.

Sipilän strategia

Juha Sipilä toi hallitukseen uuden työmallin; strategisen johtamisen. Minua tämä miellytti koska oli kirjoittanut asiasta keskustelujen pohjalta kirjan jo 1992. 1,

Luulen siis ymmärtäväni mitä Sipilä yrittää ja uskon hänen onnistuvan itse prosessissa, sisällöistä en sitten olekaan yhtä varma.
Strateginen toiminta ei ole valtionhallinnossa enää uutta, Sipilän pragmaattisuus hallitustyön suunnittelussa oli ja on vaikka päivä kerrallaan maailmassa häntä epäillään uudeksi Kataiseksi.

 

Hyvä strategia, kokonaisnäkemys tulee tehdä niin että strategian eri osille syntyy ensin perusteltu laadintajärjestys, jossa erilainen osaaminen ja kokemus saadaan käyttöön. Se ei ole vastakohtaistamista tai edunvalvontaa vaan päämäärien asettamista.
Strategia ei ole ylimalkaisuutta vaan muutoksen hallinnan väline - parhaimmillaan toki yksinkertainen - ja erottuva.
Kyse on olennaisen löytämisestä, mikä sitä on, sen ratkaisee lopulta Sipilä itse kullakin tiimillä ehkä lisättynä, joka ymmärtää koko prosessin.

Sopeuttaminen, nämä leikkaukset on Suomessa ymmärretty väärin. Liberapoliitikot haluavat leikata ja yksityistää palveluita, vaikka todellisuudessa pitäisi leikata palveluita tuottavia organisaatioita ja trimmata järjestelmiä, uudistaa, automatisoida ja järkeistää. Pitäisi hakea parhaita käytäntöjä, yhdentää tietohallintoa ja edistää robotiikkaa työn apuna.

Leikkaaminen ja tuottavuuden lisääminen eivät ole kaksi samaa asiaa.

Suurin osa verojen mahdollistamista julkisista käyttörahoista katoaa tehottomuuteen, byrokratiaan ja valtavan henkilökunnan saavutettujen etujen ja palkkojen maksamiseen.

Keskusta puhui oppositiossa henkilöstörunsauden leikkaamisesta eläköitymisen myötä, nyt taataan taas kaikkia työpaikkoja.

 

Suomessa on tavaksi tullut, että kansallisuusomaisuuden, luonnonvarojen lisäksi myös aineettomat oikeudet, hengen tuotteet, jätetään suojaamatta kansallisena etuna. Niitä ei osata arvottaa ja ne lahjoitetaan pois pilkkahintaan osana yrityskauppoja.

Tämä ei ole markkinataloutta eikä globalisaatiota vaan kansallista hölmöyttä.

Meillä luullaan edelleen, että digitalisaatiokin on säkillä ikkunattomaan taloon kannettua valoa: laajaa kaistaa ja älyvempeleitä vaikka se on sisältöä, uusia liike- ja muita toimintamalleja, sovelluksia ja innovaatioita uusina palveluina.

Kukaan ei tunnu katsovan kauas, koko maa elää pikavoittojen ryöstöviljelyssä mukaan ei mahdu kuin yksi tapa ajatella. Kuten Neuvostoliitossa.

Mitä varten näitä tulevaisuusselontekoja ja kärkihankkeita tehdään kun ne ammutaan aina alas mediassa tai vielä enemmän: jätetään huomiotta heti kun tilaaja on paistatellut päivää median edessä?

Nykyisessä kaoottisessa ja osin sumeassakin globaalissa toimintaympäristössä tarvitaan kansallista toimintarakennetta, jonka avulla asiat järjestetään yksityiskohtaisen näpertelyn sijaan. Tämän rakenteen pitää olla selkeä, mutta joustava. Tärkeää on että uudistusten eteneminen on seurannassa ja mitattavissa.
Muutoksille pitää jättää sijaa eikä antaa liikaa valtaa valtiovarainministeriön halajamalle kehystelylle, jota ajetaan muuttumattomana läpi.

 

Kiirehtiminen ei ole ollut vain Juha Sipilän strategian aikavalinta, vaan yhteiskuntaelämämme vaatimus, joka on mahdoton.

Hallitus iski taktisesti vaalikauden alussa kovat päämääränsä ja konstinsa pöytään saadakseen ei vain säästöt vaan myös talousideologisen linjansa läpi: ne vaikutukset näkyivät myöhemmin pala kerrallaan mutta pääpiirteet ennakkoon luettavina hallitusohjelmassa.
Hallituksen koossa pysymistä uhkaa että ultraliberaali talousideologia synnyttää lopulta tilanteen, jossa kokoomuksen johdon kova talouslinja ajaa liian havaittavasti yli keskustan köyhien asialle-linjasta. Keskustan sisällä huomataan vielä, että puolueen ministeriryhmässä on tapahtunut vaikutusvallan siirto kovan uusliberalistisen talouspolitiikan toimijoille.

Kokoomuksessa Jyrki Kataisen pehmeämpi sosiaalilinja on muutettu. Hyvinvointivaltion sijasta nyt puolustetaan valtion vastaisuutta, hyvinvointivaltion palvelujen alasajoa ”markkinoiden” suoritettavaksi.
Tämä politiikka on hallituksessa voitolla parin keskustaministerin avulla.
Suomen hallitus on alistunut ajamaan markkinoiden tahtoa, se tahto ei ole taloudellisesti, vaan ideologisesti perusteltu, vaikka suut muuta puhuu.

 

”Kaikki ovat sitä vastaan mikä edellyttää itseltä ja kaikki kannattavat sitä mikä on pois toisilta.”
Vastakkain asettumisesta on tullut taas kansallisteatteria, jossa kepu on taas toisessa pääosassa työväen sankarien piiskattavana.

Jotenkin tässä on tunne, että tämä näytös seuraa iki vanhan näytelmän juonta.
Kansalaisten enemmistö on paljon terveemmillä linjoilla. Ihmiset ymmärtävät elämän realiteetit paremmin kuin heidän etujensa puolustajat,
Olen hyvin epäilevä maassa noudatettavasta uusliberaalista talouspolitiikasta koska en ole vakuuttunut panostetaanko huomiseen todellisuudessa oikein ja riittävästi - vai paikataanko vain vanhaa teollisuushallia, tämän sateen ajaksi, tällä juustohöylällä.
Olen sitäkin mieltä, että rahanomistajia, varakkaita pääomatulonsaajia kohdellaan pääomaverotuksessa oikeudenmukaisuustajun vastaisesti silkkihansikkain ja sirkushuvimaisin lumeveroin.
Olen sitäkin mieltä, että on hyvä, että kansa menee aika ajoin kadulle suurella joukolla päästämään höyryä. Toivottavasti kuitenkin vaatimaan herroilta panoksia eikä vaalimaan korporaationsa asemaa.
Mutta.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että parempi on hallitus päättämässä – vaikka vähän syteen tai saveen - kuin kokemamme kokoomus-sdp aseveliakselin fantastinen mitään tekemättömyys.
Uudistaminen on myös poisoppimista vanhasta.

Tai Vanhasesta. Siitä seuraavaksi tuossa alla,

Viiitteet

1. (Siltala 1994, 433-434.)

1. Suomen Strategia – holhousvaltiosta aloite- ja yrittäjävaltioon 1992 Edita. Veli-Antti Savolainen et al.

.

Matti Vanhasen waterloot

Kehätien poika haluaa mahdottomia

Presidenttiehdokas, lamanluoja Matti Vanhanen on poliitikkona

juuri sellainen mistä hän tulee. Alunperin Jyväskylästä

kekkoshenkisen professoriperheen vuonna 1955

syntyneenä keskimmäisenä poikana, joka asui

Espoossa vaikutti kehäteillä ja asettui Nurmijärvelle.

 

Matti ei ole asunut koskaan keskuksessa eikä ytimessä, mutta siinä kehällä odottamassa, jos pääsisi kurvaamaan sisään.

Taviksen oloista Vanhasta ei pidä aliarvioida, hän on sitkeä.

 

Vanhasen kohtalo oli syntyä jälkijunaan ja matkustaa perävaunussa. Hän ehti nipin napin mukaan kokemaan Urho Kekkosen viimeiset vuodet ja intoilla Ahti Karjalaisen ja Paavo Väyrysen puolesta K-linjalla juuri kun se kaatui. Hän pääsi 80-luvun alkupuolella Esko Ahon jälkeen keskustanuorten ja myös Varusmiesliiton johtoon ja valtion nuorisoneuvostoon - juuri kun nuoriso menetti merkityksensä yhteiskunnallisena sanojana ja astui ulos Koijärvelle. Valtiotieteen maisteri Matti kirjoitti ylioppilaaksi 1975 ja jätti pro-gradunsa 1989 aiheena ”Valtioneuvoston selonteko julkisen hallinnon toimintaa ohjaavana asiakirjana.”

Matti parka joutui näistä asemista pyrkimään politiikkaan. Kaksissa vaaleissa pyrkimys meni hukkaan vaivaisten äänimäärien merkeissä. Lopulta, kepun voittamissa eduskuntavaaleissa 1991, hänet valittiin vaatimattomalla 3200 äänellä eduskuntaan, josta hän oli seuraavalla kerralla lähellä tipahtaa.

Olin kierrosta edellä Vanhasta Espoon kaupunginvaltuustossa 1973-80 ja muistan huomanneeni nuoren kepulaisen, joka puhui kylillä ihan järkeviä ja tulikin valittua yllättäen valtuustoon 1980, juuri kun minä jäin pois. Vanhasesta tuli uuttera nuorisopoliitikko ja kohtuullisen vaatimattoman Kehäsanomat-lehden toimittaja ennen kuin hän pääsi eduskuntaan.

Ihmettelin vuosien mittaan miksi ura ei urkene paremmin, koska substanssia oli - vaikka mies olikin hiukan arkinen. Hän teki kuitenkin koko ajan töitä ja oli monessa mukana.

No, hänestä tuli pääministeri ja nyt presidenttiehdokas. Minä senttaan paikallislehteen Hämeenlinnassa....

 

Vanhasen ensimmäinen suurta huomiota herättänyt poliittinen toimi tuli kuitenkin vasta 1990-luvun laman kääntyessä lopulleen, kun hän ajoi palolla puoluetoverinsa, kauppa- ja teollisuusministeri Seppo Kääriäisen ajaman viidennen ydinvoimalan nurin eduskunnassa. Kohtalon ivaa ja vanhasmaista arkirealismia on, että hänen hallitustensa aikana ydinvoima sai asemaa enemmän kuin yksikään ydinenergisti olisi edes rohjennut haaveilla 1990-luvulla.

Vanhanen haluaa tässä asiassa esiintyä pragmaatikkona, mutta kyllä siinä takki kääntyi ja periaate meni.

Vanhanen oli myös pääkriivari kun Esko Ahon suuri vaalivoitto seisautti työreformillaan veret lamaan syöksyvässä Suomessa 1991. Suomi sai työreformista viimeisen luokkataistelunsa 20 vuoteen aina Juha Sipilän yhteiskuntasoputaisteluun saakka.

Silloin, 1990-luvulla oppositioon itsensä möhlinyt Paasion-Sundqvistin demaripolitiikka oli saanut kansan huomaamaan, kuinka demaria muuttuu ylpeäksi virasteluksi, kun valta alkaa juovuttaa tovereita. SAK ryhtyi silloinkin poliittiseksi oppositioksi, kun puolueesta ei siihen ollut ja teki työreformista kaikkien syntien katekismuksen, estäen vuosiksi tarpeellisten, kipeästi tarvittavien työelämän muutosten syntymisen. Vasta kun oltiin tarpeeksi rähmällään ja puolet jäsenistä kortistossa, korporaatioiden väki huomasi, että tartteehan tässä sittenkin reformoida,

Poliittisesti työreformista tuli kepulle turpiin ja sillä pelotellen SDP voitti ja kepu hävisi vuoden 1995 vaalit. Keskusta joutui Lipposen mittaiseen korpivaellukseen kunnes keksi lyödä Paavo Lipposta päähän Anneli Jäättenmäen Irak-papereilla, josta tuli Vanhasen lottokuponki; seitsemän oikein.

Työreformi oli Vanhasen käsialaa, kenenkähän kynästä yhteiskuntasopimus olikaan 2015 ?

Matti Vanhanen on vahvemmin kuin luullaan Sipilän taustahahmo.

 

Matti Vanhasen sitkeyttä on siis montaa sorttia, asemia on odotettu, mutta samalla on korkeimpiin kammareihin valmistauduttu. Asiapohjaa on haettu, irtiottoja otettu, mutta pääasioita ajettu jästipäisellä pitkäjännitteisyydellä. Jos aiemmin lausutusta on tullut tuskaa, on otettu esiin vakavan näköinen, kettutarhassa kehitetty, mutta arkisesti perusteltu, argumentaatio hoitaa asiat eteenpäin seuraavan askeleen verran. Siitä ei synny suurieleisiä saavutuksia, historiallisia tekoja eikä aatteen paloakaan, mutta koneisto pyörii sutjakkaasti.

 

Tällainen meininki ei ympäristöä kiihota, usein vain kiihdyttää, kun odottavien jalat naputtavat lattiaa, odottaen, että Se saisi jotain vihdoin aikaan.

Sen vuoksi Matti Vanhasella ei ole myöskään kiivasta tukijoukkoa, vaan kannatus lepää ohuessa, vakaan osaamisen synnyttämässä ja sattumien sekä ajan aukkojen suomissa saumoissa ottaa asiat haltuun niissä kohdin, kun isoimmat pojat katsovat tai siirtyvät muualle.

 

Presidenttiehdokas Vanhanen on aikansa lapsi, viriili,197 senttinen, kohta 60-kymppinen, joka ajattelee olevansa nuorempi kuin on. Hän nikkaroi talonsa, asuu keskuksen reunalla, ei osaa tehdä ruokaa, vaan syö pitsaa ja prismain marinadilihaa, on jopa raitis, mutta hyvä, tunnollinen, vaatimaton, tasainen, rauhallinen, mitäänsanomaton, hymyilevä, vakava, perisuomalainen, vaalea, naapurinpoikamainen, jalatmaassaoleva, kiltti, ihankuinmeidänukko - ammattimies.

Hirmuisen tylsää, mitä nyt Ranskan presidentti Jacques Chirac kehui jo 10 vuotta sitten ”Suomen seksikkäimmäksi mieheksi.” Muistammehan mitä tästä seurasi.

Siis kanervan tuoksua mullan seassa, jännittävää siis kuitenkin?

 

Pääministeri Matti Vanhanen luki kehityksen väärin 2008-2009, siinä häntä auttoi kokematon valtiovarainministeri Jyrki Katainen. Kokoomus onnistui kuitenkin, taas kerran, ottamaan hegemonian porvarihallituksessa ja häviämään 2011 vaaleissa paljon vähemmän kuin keskusta.

Vanhasen porvarillinen hallituskin, jonka porvariedeltäjä, Esko Ahon hallitus, aiheutti vuonna 1993 tuloero-ongelman verouudistuksellaan, halusi toistaa sama mallin. Se teki valtion talouden pohjan jo murentuessa tuloveron alennuksia, jotka suosivat hyvätuloisia, väittäen, että niin edistetään kulutuskysyntää, joka pitää taas pyörät pyörimässä.
Tätä epäiltiin laajasti.
Yksi epäilijöistä oli kokoomuksen entinen, lama-ajan, valtiovarainministeri Iiro Viinanen ja toinen entinen valtiovarainministeri, silloinen eduskunnan puhemies, Sauli Niinistö. He sanoivat, että viisaampaa olisi käyttää liikenevä raha suoraan elvyttäviin toimiin käynnistämällä valtion rakennus- ja investointiohjelmia kuin paikata budjettia velalla ja yrityksiä tuilla.

”Kasvavien tuloerojen jättämättä huomiotta ei ole vaihtoehto, vaan erittäin vaarallinen tie, jolla on väistämättömiä sosiaalisia ja poliittisia seurauksia,” varoitti puolestaan OECD:n pääsihteeri Angel Gurria hurjaa tuloerotutkimusta julkistettaessa 2008.
He olivat aivan oikeassa.

Meidän maamme ongelma oli ja on, että tässä pirullisen eriarvoistumisen ja stagnaation kierteen aiheuttamistouhussa ovat olleet lähes kaikki puolueet mukana, aina poliittista vasemmistoa myöden, uskottavaa vastavoimaa ei ole.

Eduskunnassa oltiin vakavan paikan äärellä lokakuussa 2009 myös vaalirahan kanssa. Kysyttiin pääministeri Vanhasen lautojen perään ja valtiovarainministeriltä miten tämä oli voinut veroministerinä ottaa paljon rahaa vastaan veroparatiisissa toimivan yhtiön johtajalta.
Yhtä mieltä oltiin siitä, että maan tapa pitää muuttaa. Henki oli, että maailma on muuttunut ja siksi on aika muuttaa pelisääntöjä. Paratiisiraha on ollut siitä saakka lupauksia -lupauksia listalla aina kun on tullut paljastuksia-paljastuksia.
Ajatus Pääministeri Vanhasella oli vaalirahaskandaalissakin, että muutos pitää tehdä, muutoksista pitää sopia eikä sotia. Yleinen henki oli siirtyä edellisen sukupolven selän taa.


Eduskunnassa unohdettiin, että kyllä maan tavoista on huomautettu niin lehdistössä kuin valtakunnan oikeudessa aiemmin. Niin tehtiin 1950-luvun alussa ministereille kengän kanssa Salaputkijutussa, seuraavalla vuosikymmenillä niin Kekkosen koskilla kuin Kätilöopiston skandaalissa ministeri Simoselle, CIA:n ja NKP:n rahoista jo 1970-luvulla. Moraalia opetettiin Martti Sainion herättämässä Metrojupakassa ja Nopan jutussa (Tampere), jossa keskusta sai palauttaa 400 000 markkaa valtiolle.

Vaalirahasta puhuttiin laajassa kolmiosaisessa Suomen Kuvalehden puoluerahoitusjutussani 1970-luvun lopulla, se tuli ilmi Saloran skandaalissa.
Naurissaaren kaavakähminnässä vasemmistoliiton nykyinen helsinkiläinen ryhmäjohtaja sai 11 kuukautta ehdollista vuonna 1984. Sitten 1990-luvulla oli Kauko Juhantalo valtakunnan oikeudessa. Sittemmin Arja Alho ja Suvi Linden ovat paineessa eronneet ministerin paikalta...
Moraalista oli toki muistutettu, mutta moraalin ja toiminnan ero oli pysynyt.


Suomalaisella ”järjestelmällä” on tämä oma nimi, maan tapa.

Näin se määritetään: ”maan tapa on toissijainen oikeuslähde, jota sovelletaan silloin kun ensisijaista oikeuslähdettä eli kirjoitettua lainsäädäntöä ei ole käytettävissä. Jatkuvasti käytössä oleva ja vakiintunut maan tapa saattaa muodostua tapaoikeudeksi ja se saatetaan omaksua oikeudellisten ratkaisujen perustaksi.”
Se on siis harvoin aivan suoranaisesti laitonta, mutta vähintäänkin moraalisesti arveluttavaa; kuitenkin kansalaisten silmiä kestämätöntä. Maan tapalainen ei riko avoimesti lakia, mutta toimii tavalla, jota ajan mukana muuttuva yleinen oikeustaju ei enää pidä hyväksyttävänä - tai ole koskaan tosiasiassa pitänyt.

 

Vaalirahakohussa oli kysymys juuri tällaisesta yhteentörmäyksestä. Maan tavan jotkin ilmenemismuodot eivät ole olleet selkeästi laittomia, koska niitä ei ole pidetty tuomittavina saati rikollisina, ei edes moraalisesti arveluttavina - koska niistä ei ole ollut yleistä tietoa. Maan tapa on syntynyt sen hyödyntäjien mielessä omiksi säännöiksi, joiden oikeutuksen on synnyttänyt yleinen erikoisseuraisuus, yläluokkainen tapa elää ja toimia. Sitä me todistamme kerta toisensa jälkeen yhä vain.


Vuonna 2008 ilmeni, että kymmenet kansanedustajat ovat antaneet lain vastaisia vaalirahailmoituksia kasapäin, Edustaja Timo Kalli möläytti niin tehneensä tietoisesti koska mitään seuraamuksia ei olisi. Hän siis aloitti sotkun puolustamalla maan tapaa vähät välittää laista - jos ei ole seuraamuksia.
Jo silloisen vaalirahoituslain mukaan Oikeusministeriö olisi voinut koota annetuista vaalirahoitusilmoituksista rekisterin. Väärän merkinnän antaminen viranomaisen ylläpitämään rekisteriin taas on rikoslaissa sanktioitu teko. Tästä oli valitettu eduskunnan oikeusasiamiehelle.
Eduskunnan oikeusasiamies ei ottanut kantaa asiassa hän ehdotti, että asiaan puuttunut kantelija voi halutessaan tehdä rikosilmoituksen poliisille.
Oikeusasiamies olisi halutessaan voinut lähettää asian heti poliisin tutkittavaksi. Mutta hän ei halunnut. Maan tapa sekin.


Muitakin maan tapoja tuli, taas Vanhasen aikaan, esiin. Tien päällystäjät saivat ensi hätään 84 miljoonan euron, siis lähes puolen miljardin mummun markan arvoisen tuomion kartellistaan jota jatkui vuosikymmen. Pikkuraha silti, Korkein hallinto-oikeus arvioi että kartellin saama hyöty oli puoli miljardia - euroa.
Määritetäänpä mikä se kartelli on, että tämäkin maan tapa tulee tutuksi: kartellissa jäsenet pyrkivät jäädyttämään hintatason, rajoittamaan hyödykkeen tarjontaa ja tukahduttamaan kilpailua sopimalla keskenään hyödykkeiden toimittamisesta ja hintatasosta
Muistattehan, että kartellituomioita oli tullut aiemmin muillakin aloilla: Kone, UPM, Kemira, M- Real, Finpap, Stora-Enso, Outokumpu ovat saaneet kartellirapsuja.

Maan tapa ei ole oikeus toimia salakähmäisesti, tapaoikeutta ei ole säätää lepsuja lakeja kuten vaalirahoituslait, omaksi edukseen. Maan tapa ei ole rahanpesu seminaareissa ja taulukaupoissa. Maan tapa ei ole puhua yhdestä asiasta asian vierestä kuten kun puhuttiin laudoista vaikka oli kyse poliittisesta gryndauksesta ja valtionapujen arveluttavasta kierrättämisestä oman ryhmän eduksi.
Maan tapa ei ole journalismissa syödä, metsästää, juoda kesällä Porissa, saada lahjoa, saunoa ja kaveerata kun lehtimies hakee tietoa. Se on itsensä ylentäneiden rappiotoimittajien tapa, sääntökokoelma, jonka sokeus syntyy omasta erinomaisuudesta.
Maassa ei ollutkaan kyse tapaoikeudesta, vaan kätketystä etuoikeudesta.

Matti Vanhanen oli sitkeä, mutta kaatui lopulta jäähylle perheyrittäjien etumieheksi palatakseen jäähyltä eduskuntaan, ryhmäjohtajaksi ja pääasiaan presidenttiehdokkaaksi 2018. Luuliko hän, ettei Sauli Niinistö asetu ehdolle 2018 vai pelaako Vanhanen jo vuotta 2024 kuten Jan Vapaavuori jo tekee?

Matti Vanhasella oli omalla vastuullaan myös tietoyhteiskuntakehitys jo ensimmäisen hallituksensa aikana. Suomi alkoi pudota kelkasta.

Toisen hallituksen aikana Sokeareetta Vanhanen meni möläyttämään, että Suomen käytetty terveydenhoidon digitalisaatiomersu kaipaisi vain huoltoa, kyllä se siitä. Seurasi lopullinen pudotus.

Vanhanen esitti, että Mersua aletaan korjata sen sijaan, että ostettaisiin uusi auto.

Seuraavan katastrofin ainekset kylvettiin tällä filosofialla.
Olisi ollut paljon helpompaa luoda koko terveydenhuollon ja sosiaalitoimen uusi, kaiken ja kaikki kattava tietojärjestelmä kuin vängätä omiin systeemeihinsä oppineita atk-ihmisiä muuttamaan vanhoja tuttuja järjestelmiä uusiksi. Muutosvastarinta on digitalisaation ”ammattilaisten” kesken suuri, koska he eivät viitsi opetella uutta koodikieltä, jota muutos merkitsisi. Tuli turpiin satoja miljoonia ja nyt lisää kun tämä Apotti tehdään väkisin.
Pääministeri itse oli avoimen koodin lähdemaassa amerikkalaisen Microsoftin vahvassa vaikutuspiirissä. Hän ryhtyi kernaasti sen markkinamieheksi.
Pääministeri sanoi, että suunta on nyt käännetty markkinauskoisuudesta valtion ohjaamiseen, mutta sanoi samalla, että aiomme vain paikata vanhaa kärryä. Nyt Mersu on romuttamossa valinnan vapaana.

Sitten, vuoden 2009 joulun alla Matti Vanhanen sanoi joutuvansa jalkaleikkaukseen ja eroavansa vaalirahoitusasioiden tullessa lähemmäs. Vain hetkeä aiemmin hän oli julkisesti pohtinut kuinka oliskin hyvä jatkaa vielä 2015-2017 saakka.

Hän ilmoitti erosta mutta samalla Pääministeri teki itsestään toimituspääministerin keskellä kriisiä puoleksi pysähdyksen vuodeksi.

Tapaus kertoo, että perustuslakiongelma ei ole presidentin vaan pääministerin asema. Asia tuli todistettua kun Katainen otti Vanhaset 2014 ja pakeni Brysseliin. Ja tullee todeksi Sipilän hallituksen legitimiteetin sulaessa siniseen tulevaisuuteen.

Matti Vanhasen kunnialliseen saattohoitoon keskittyvä hallitus ei, kuten pääministerin erotessa ennustettiin, kyennyt enää suuriin ratkaisuihin maan tilanteen korjaamiseksi. Vanhanen itse halusi jäädä historiaan ennen tositoimia kivana Kultaisten Aikojen Mattina, muut saisivat tehdä likaiset työt. Siihen saakka jaettiin verohelpotuksia varakkaille ja teollisuudelle, maatalousyrittäjistä puhumattakaan.
Innovaatioinvestoinnit olivat maassa jo syöksyssä, mutta ydinvoimaloita ja energiatukiaisia käynnistettiin silti.
Ajan henki 2010 oli, että nyt ei auta etsiä syyllisiä, ei ole väliä onko ne Ranskan ja Saksan pankit, Keva, Kreikan eliitti, hedge-vedonlyöjät, lepsu EU-komissio ja parlamentti vai Irlannin, Kreikan, Portugalin, Espanjan ja Italian kansa.
Valtiojohtajat puhuivat ikääntyvän Euroopan elävän kohtalon hetkiä. Pääministeri Vanhanen sanoi televisiossa, ”ettei edes uskalla ajatella pahinta vaihtoehtoa”.
Siinäpä se, päivä kerrallaan, huomiseen luottaen, lapset velkaannuttaen, etuja ajaen; ilman rohkeutta puuttua siihen minkä kansalaiset eri maissa olivat nähneet jo kauan sitten.

Vihastus lisääntyi. Tuli metsäpalo, kapina. Sen nimeksi tuli jytky.

Timo Soini otti keskustelun aloitteet käsiin toisten perusteellisen väärinkäsityksen kautta. Vanhat puolueet luulivat 2010, että Soinia kannatetaan lintukotoajatusten vuoksi. Kokoomus, SDP ja keskusta uskoivat, että lisäämällä samoja kansallisia äänenpainoja Soinin kultainen tie kohti hyviä virkoja katkeaisi.
Vanhat puolueet eivät ymmärtäneet, että kansan kauna kohdistui niihin itseensä.
Yhdelläkään kolmesta vielä suuresta ei ollut luottamusta eikä uskottavuutta tyhjänpuhumisen, moraalisten tappioiden ja aatteen rappion jälkeen.

Matti Vanhasen perintö oli raskas.

Jatkuu Markkina Voima ja sen veli Korporatismi.

Paluu Kansalaismediaan

​​​​​​​​

  • Facebook Social Icon
  • Twitter Social Icon
  • Google+ Social Icon
  • YouTube Social  Icon
  • Pinterest Social Icon
  • Instagram Social Icon
Keskustan pääministerit ovat järjestään Etelän
median ymmärtämättömissä hampaisssa