Suomen

Tietokirjalijat ry

on tukenut teosta.

Pidätkö teoksesta ja ajankohtaismediasta. Osta kirja tai tue meitä. Kiitos.

© 2017 by Innokit. Proudly created with Wix.com

Lisää kumppanimedioissa

I'm a paragraph. Click here to add your own text and edit me. It's easy.

Mooseksen 6. kirja

Paavo Lipponen

Nettivideo. ...Kun Suomi Pääministerin tiedonannolla euroon liitettiin


Paavo Lipponen ei enää vie vaikka muut kitisevät

ONKO LIPPONEN EU-AJAN PARAS PÄÄMINISTERI?


 

Suomi-euron Isän, Paavo Lipposen käden jälki oli jo näkynyt määrätietoisessa Suomen Eurooppaan ajossa, jonka ensimmäinen puhemies hän oli kaatuvan Kremlin suuntaan vielä kumartelevassa Suomessa. Lipposta on kutsuttu Moosekseksi, se on liian vähän. Niin selkeä eurooppalainen hän on, että lempinimeksi sopisi paremimin Paavi.


Pääministeri Paavo Lipponen puski Suomen talouden 1995-2000, valtiovarainministeri Sauli Niinistön kanssa, hevoskuurilla eurokuntoon. Hanke näytti mahdottomalta, mutta heittämällä hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen, sosialismi ja perinteinen sosiaalidemokratia yli laidan, Lipposen sateenkaarihallitus pusersi Suomen eurokuntoon muutamassa vuodessa.


Tämä suuruudenhullulta vaikuttanut hanke Suomen talouden ehostamisesta eurokuntoon saatiin toteutumaan ilman merkittäviä, muualla suosittuja tilastoväärennyksiä. Lipponen ja Sauli Niinistö onnistuivat saamaan vuoden 2000 budjetin ylijäämäiseksi, mitä ei ollut tapahtunut kymmeneen vuoteen tuhlaajapoikien valtiovarainministeri Erkki Liikasen ja hänen budjettipäällikkönsä Raimo Sailaksen menokuurin 1987-91 jälkeen. Tuolloinhan ylijäämää oli niin paljon, että nämä kaksi, myöhemmin talousviisaiksi ja kitupiikeiksi nousseet, tosiasiassa kaiken kestävyysvajeen äidit, nostivat surutta valtion budjetin 87 miljardista 158 miljardiin markkaan.


Lipposen suurin haave toteutui 1995 kun EU-jäsenyys hyväksyttiin eduskunnassa – tosin vielä Esko Ahon johdolla.

Hänen oman pääministerikautensa kovin vääntö kääntyi voitoksi kun Suomi liittyi Lipposelle tärkeässä ”ensimmäisten maiden joukossa” Euroopan talous- ja rahaliittoon.
Euroopan Unionilla oli nyt yhteinen talous- ja rahaliitto (EMU) sekä yhteinen raha, euro.
Emun tavoitteena on EU-maiden talouksien tehokkaampi yhdentäminen yhteisen rahan, keskuspankin ja rahapolitiikan avulla.


"Jäsenvaltiot hoitavat talouttaan yhtäläisten talouspoliittisten periaatteiden mukaisesti, tavoitteena euroalueen vakaa kasvu, uusien työpaikkojen syntyminen ja kilpailukykyinen talous. Vakaus- ja kasvusopimuksen määräyksillä EU haluaa varmistaa jäsenvaltioiden talouskehityksen samankaltaisuuden, erityisesti euroalueella. Yksi sopimuksen perussäännöistä on, että jäsenvaltioiden olisi pidettävä julkinen taloutensa lähellä tasapainoa tai ylijäämäisenä."


Siihen asetettiin erityisehtoja, joiden lepsu valvonta johti kriisiin 2009.
EU:n 28 jäsenvaltiosta jo 19 on ottanut käyttöön yhteisen valuutan, euron. Nämä maat ovat Alankomaat, Belgia, Espanja, Irlanti, Italia, Itävalta, Kreikka, Kypros, Latvia, Liettua, Luxemburg, Malta, Portugali, Ranska, Saksa, Slovakia, Slovenia, Suomi ja Viro.

Ennen kuin tähän päästiin tarvittiin Moosesta viemään kansansa yli keskustan, läpi epäilevän kansan mielipiteen.
Muutamat näytteet tapahtumista kertovat mielialoista.

Hypätään ensin vuoteen 1998. Eduskunta kävi neljä päivää kestäneen lähetekeskustelun hallituksen Emu-tiedonannosta keväällä 1998. Keskustelussa käytettiin kaikkiaan 402 varsinaista puheenvuoroa tai vastauspuheenvuoroa.
EMU-päätöksen historiallisuuden vuoksi kansanedustajilla oli tarve tallettaa näkemyksensä hankkeesta eduskunnan pöytäkirjoihin.
Lopullisen päätöksen Suomen liittymisestä euroalueeseen eduskunta teki huhtikuun 17. päivänä 1998 pidetyssä äänestyksessä hallituksen tiedonantomenettelyn perusteella kovan juridisen väännön jälkeen. Muodollisesti punnittiin hallituksen luottamus, kuten aina tehdään tiedonannon käsittelyn päätteeksi.


EMU-keskustelussa EMU:n jäsenyyttä ratkaisevalla tavalla ajanut entinen pääministeri, nyt oppositiojohtaja ja edelleen keskustan puheenjohtaja Esko Aho syytti hallitusta ”huonosta varautumisesta talous- ja rahaliitto EMU:n tuomiin riskeihin.”
Esko Aho sanoi eduskunnan EMU-keskustelussa tiistaina 18,8.1998 , että hallitus ei ole edes yrittänyt hahmottaa kansallista toimintalinjaa EMU-riskien varalle.
”Jos euroriskit edes osaksi toteutuvat, näillä rakenteilla se johtaa Suomessa entistä ko­vempiin valtion menojen leikkauksiin, työttömyyden kasvuun, alueellisten erojen kärjis­tymiseen sekä kireän tuloverotuksen jatkumiseen”, oppositiojohtaja Aho ennusti. Aho tuskin ajatteli silloin vielä vuosia 2008-2017 jolloin ennuste kävi toteen.

Keskustan mielestä syntyvä valuutta-alue olisi Suomelle huonosti sopiva, ns. epäsymmetristen häiriöiden riski poikkeuksellisen suuri ja Suomen lähtökohdat valtiontalouden velan ja työttömyyden vuoksi heikot.
Ahon mielestä ”oppia olisi kannattanut ottaa rahamarkkinoiden vapauttamisen ja markan ecu-kytkennän kokemuksista.” Hän sanoi, että molempiin mentiin huonosti valmistautuneina ja luottaen hyväuskoisesti siihen, että "uimaan oppii veteen menemällä".
”EMU-päätös perustuu enemmän uskoon ja toivoon kuin viileään harkintaan tekeillä olevan päätöksen vaatimista muutoksista ja sen sisältämistä riskeistä,"
Aho sanoi.
Aho moitti hallitusta jälleen myös neuvoa-antavan kansanäänestyksen torjumisesta. Ahon mielestä ”hallitus pelkää kansalaismielipidettä eikä yritäkään hakea EMU-linjalleen yleistä hyväksyttävyyttä.”

 

Perussuomalaisten ainoa kansanedustaja Raimo Vistbacka epäili eduskunnassa puolestaan keskustan EMU-vastustuksen aitoutta, "sillä puolue ei halua tuhota edessä siintävää hallituspaikkaa vaalien (1999) jälkeisessä EU- ja EMU-Suomessa".
Vistbacka ihmetteli myös keskustan vaatimusta EMU-kansanäänestyksestä, vaikka Suomi asiallisesti sidottiin EMU:un jo EU-jäsenyyssopimuksessa, joka aikanaan neuvoteltiin silloisen pääministeri Ahon johdolla.

Valtiovarainministeri Sauli Niinistö (kok) ihmetteli opposition tapaa maalata Suomen tilaa ja tulevaisuutta kovin synkin värein. Hän kysyi, ”mistä tämä heikko itsetunto tulee.” Niinistö syytti, että keskusta on tehnyt euroalueesta sisäpoliittisen keinon käydä vaalitaistelua. Hän myös kyseli, haikaileeko keskusta takaisin Emun myötä menetettyä devalvaa­tiomahdollisuutta.

Markku Karttunen sanoo väitöskirjassaan
(Evidence of Partisan Emphasis on EMU during 1994–1999), että ”päätöksen Suomen liittymisestä Euroopan talous- ja rahaliittoon teki poliittinen eliitti ja asiantuntijat.” Hänen mukaansa asian valmisteli ”puoluejohdoista ja puolueen asiantuntijoista ja muutamista eliittihallintovirkamiehistä koottu joukko puolueiden piirissä. Puolueiden politiikan samaistuminen johtuu tästä päätöksenteon tavasta EMU-asiassa ja politiikassa laajemminkin,” päättelee Karttunen.


Päätös perustui ”kansalliseen etuun”, eikä julkisella mielipiteellä ollut merkitystä.
”Suomen EMU-ratkaisu oli kansallinen päätös, eikä siihen vaikuttanut Ruotsin ratkaisu vastaavassa tilanteessa. Päätöksenteko oli hyvin keskittynyttä ja sen takana olivat puolueiden johtohenkilöt ja asiantuntijat. Julkisella mielipiteellä oli erittäin vähäinen merkitys,” Karttunen sanoo.
Väitöskirjassa käydään läpi Suomen ja kolmen suurimman puolueen painotuserot liittymisprosessin valmisteluissa. Karttunen on päässyt tutustumaan puolueiden salaisiin arkistoihin.
Karttusen väitöskirjasta käy ilmi, että päätöksenteon keskiössä oli lähinnä neljä henkilöä: SDP:n puheenjohtaja ja pääministeri Paavo Lipponen, kokoomuksen valtionvarainministeri Sauli Niinistö ja Suomen Pankin johdosta Matti Vanhala ja Sirkka Hämäläinen.


Kun Maastrichtin (1992) sopimus vahvistettiin Suomessa 1995 EU- jäsenyyssopimuksen yhteydessä ei ollut vielä varmuutta siitä, että talous- ja rahaliitto saadaan aikaiseksi. Siksi valuuttaunionista ei käyty kovin suurta julkista keskusteluakaan vielä kun Euroopan Unioniin käytävää kansanäänestyksen kyllä-ei kampanjaa käytiin.
Sitten pääministeriksi tuli Lipponen. Keskusta ja Aho jäivät oppositioon. Niin ja Paavo Väyrynen - hän oli siellä jo etukäteen.
Karttunen väittää, että EMU-valmistelu hoidettiin erittäin salaisesti ja siihen oli selkeä syy: Suomen markka kellui. ”Tilanne oli valuuttapoliittisesti erittäin herkkä”.
Niin olikin.

Ensin kiinnitettiin Suomen markka Eurooppaan. Sitten markka sai mennä.
Jo tämän ERM-vaiheen aikana, vuonna 1996, käämit Lipposen ja opposition välillä paloivat pahasti.
Lipponen syytti keskustaa siitä, että puolueen pankkivaltuustoryhmä teki kielteisen ryhmäpäätöksen ERM-kytkennästä jo ennen Suomen Pankin johtokunnan esitystä. Lipposen mielestä keskusta on tehnyt Ermistä pelkän poliittisen pallottelukysymyksen.

ERM-päätös, jossa Suomen markka asiallisesti siirtyi kohti unholaa tehtiin lopuksi monen sanasodan jälkeen perustuslakia ”laajasti” tulkiten, vain pääministerin ilmoituksella, jossa Lipponen joutui kutsumaan Esko Ahoa nahkurin orsille.
"Minusta on kyllä hämmästyttävää, että kansanedustaja Aho täällä valehtelee siitä, mitä pääjohtaja Hämäläinen on sanonut."
Keskustelun lopuksi Lipponen sai eduskunnan puhemieheltä Riitta Uosukaiselta huomautuksen kielenkäytöstään.
Keskustan Mauri Pekkarinen iski pian takaisin eduskunnassa Esko Ahon kanssa. Hän halusi tietää, kertoiko toinen valtiovarainministeri Arja Alho (sdp.) Suomen neuvottelutavoitteen markan keskuskurssista EU:n edustajille EU:n rahakomitean kokouksen ollessa edelleen kesken.

Lokakuun 11. päivänä 1996 toinen valtiovarainministeri Arja Alho valtuutettiin neuvottelemaan markan ERM-kytkennästä Irlannin ja Ranskan valtionvarainministerien sekä EU:n komissaarin kanssa. Markan kurssitavoitteen piti olla suuri salaisuus, mutta seuraavana päivänä Yleisradio kertoi pennilleen Suomen tavoitteen. Tästä syntyi valtava haloo neuvottelijoiden piirissä, koska jos rahakomitea olisi saanut tietoonsa kurssitavoitteen, olisi edessä arvo-ongelmia.
Alho väitti kertoneensa kurssitavoitteen sovituille henkilöille ja Ranskan valtiovarainministerille ainoastaan tavoitteiden haarukan.1
Keskustan Esko Aho ja Mauri Pekkarinen ottivat Alhon toimet esille 24. lokakuuta 1996 eduskunnassa. He epäilivät, että Alho olisi kertonut Suomen kurssitavoitteen ennen aikojaan ja vaarantanut siten koko prosessin.
Paitsi Alhon myös koko hallituksen toiminta joutui tilanteessa kyseenalaiseksi.
Lipponen puolusti Alhoa ja sanoi Ahon valehtelevan ja väitteiden olevan ”sikamaisia ja skandaalimaisia”.

Media sai suuria otsikoita.


Lipponen perusteli hallituksen toimintaa vetoamalla Maastrichtin sopimukseen. Lipposen mukaan kaikki on tapahtunut sen käsikirjoituksen mukaan, joka liittyy Maastrichtin sopimukseen. (KS 30.10.1996).

Otsikoita Lipponen osasi antaa:

”Keskusta yrittää pestä kätensä tulevasta Emuratkaisusta.

(HS 25.10.1996).
”Keskusta johtaa kansaa harhaan.” (HS 25.10.1996).

”Tämä väite vain osoittaa, millä tiellä Keskusta nyt on.” (HS 25.10.1996).

”Vikisette kun koko EU vie”. (HS 25.10.1996).

”Voidaanko tämän kummempaa soppaa keittää missään muualla kuin tässä maassa?” (KS 30.10.1996).

Suomessa syntyneen kohun Lipponen leimasi kuuhulluudeksi. (KS 30.10.1996)

Pääministeri Paavo Lipponen vakuutti pian eduskunnalle; ”ettei hallituksen päätös markan ERM-kytkennästä ollut samalla poliittinen ratkaisu Suomen osallistumisesta talous- ja rahaliiton Emun kolmanteen vaiheeseen ensimmäisten maiden joukossa. Hänen mielestään markan sitominen Ermiin päinvastoin takaa eduskunnalle aidon valintatilanteen.”
Lipposen mukaan vajaan kahden viikon takaisella päätöksellä haluttiin kuitenkin välttää se, että jättäytyminen Ermin ulkopuolelle vaikuttaisi kielteisesti Suomen mahdollisuuksiin osallistua Emun kolmanteen vaiheeseen heti alussa.

”Liittyminen Ermiin antoi selkeän viestin Suomen päättäväisyydestä jatkaa talous- ja rahaliiton jäsenyyden edellyttämällä vakaan talouspolitiikan linjalla. Päätös on otettu erittäin myönteisesti vastaan niin muissa jäsenvaltioissa kuin kansainvälisillä rahoitus­markkinoillakin. Erm-kytkentä on vahvistanut luottamusta tulevaisuuteen,” Lipponen sanoi. (MTV 3:n uutisarkisto: 1996)

Lipposen toisen hallituksen aikana Suomi sai eurot, 2002 ja toimi historiansa ensimmäistä kertaa EU:n puheenjohtajamaana. Silloin alkoi Unionin laajentuminen itään.

Lipposen EU-politiikkaa leimasi vahva sitoutuminen ja pyrky EU:n ytimiin.

 

Paavo Lipponen ei anna periksi. Hän arvosteli Helsingin Sanomien mielipidesivulla 13.1.2017 lehden tulkintaa tehdystä asiantuntijakyselystä:


”Eurossa ei ole vika, jos asioita ei osata hoitaa. Ruotsi on elänyt niin kuin eurossa pitää, Suomi ei. Kilpailukyky menetettiin, kun porvarijohtoinen politiikka sotki työmarkkinat. Kun porvarit ovat johtaneet maata nyt 14 vuotta ja niin on mennyt kuin on mennyt, toivoisi, että Juha Sipilän (kesk) hallitus muodostaisi poikkeuksen. Kiky-sopimuksella onkin korjattu hintakilpailukykyä. Nousu on mahdollinen.
Euron hyötyjä tai haittoja ei voi mitata vain taloudellisin perustein. Kun Göran Perssonin hallitus ajoi Ruotsin Emu-jäsenyyttä, se perustui varmasti ­kokonaisharkintaan. Niin tehtiin meilläkin. On naurussa ­pitelemistä, kun toitotetaan, kuinka Ruotsi teki viisaan ratkaisun kun päätti kansanäänestyksen perusteella olla menemättä euroon. Tänäkin päivänä Göran Persson puhuu voimakkaasti Ruotsin euro-jäsenyyden puolesta. ”

Vuonna 2000 Lipponen toivoi suuressa Belgian puheessaan EU:n kehittyvän liittovaltion suuntaan ja ehdotti EU:n uudistamista vahvistamalla parlamentin ja komission valtaa jäsenmaiden yhteisellä perustuslailla - kuten sitten kävikin.
Lipponen varoitti tässä merkittävässä puheessaan myös vaaroista, joita tulevaisuus voi tuoda - ja nyt tiedetään - se toi tullessaan. Lipposen kuva oli toinen kuin mihin ”porvarit” Euroopan sittemmin johtivat.

Näin Lipponen puheessaan (College of Europe, Brügge 10.11.2000.):

”Viime kuukausina on ryhdytty toden teolla keskustelemaan Euroopan tulevaisuudesta. Eräät keskusteluun osallistuneista ovat puhuneet federalistisina ratkaisuina pidettyjen mallien puolesta. Ydinongelmana on kuitenkin sanan monimerkityksisyys: federalismi tarkoittaa eri asioita eri ihmisille. Toisille federalismi tarkoittaa vallan keskittämistä, toisille taas toissijaisuusperiaatteeseen nojautuvaa hajauttamista ja selkeää toimivaltajakoa. Molemmat käsitykset ovat oikeita. Kyseessä on itsemääräämisoikeuden yhdistäminen ylikansallisella tasolla ja toimivaltajaon määrittäminen unionin ja sen jäsenvaltioiden kesken. Keskustelu on aloitettu ja meidän tulee osallistua siihen. ”

”...Pitkällä aikavälillä tarvitaan radikaaleja muutoksia. Byrokraattinen ylhäältä lähtevä asennoituminen on muutettava yleisön suoraan osallistumiseen pohjautuvaksi alhaalta ylöspäin -filosofiaksi. ”

”...Euroopan unioni on tilanteessa, jossa se joutuu vastaamaan mm. teknologisen vallankumouksen, väestöpohjanmuutosten ja ympäristöuhkien synnyttämiin haasteisiin. Eurooppa ei vielä tähän mennessä ole kyennyt hyödyntämään täysimääräisesti globali­saation tarjoamia mahdollisuuksia. Perimmäiseksi kysymykseksi nouseekin, miten vastata näihin haasteisiin ja samalla taata kansalaisten laaja tuki valituille ratkaisuille.
Tiivistetysti voidaan todeta, että Euroopan unionin ongelma on kaksijakoinen; ensinnäkin, demokraattisen legitimiteetin ja avoimuuden puute sekä liiallisen byrokratian myötä tapahtunut etääntyminen kansalaisista; toiseksi, unionin kyvyttömyys mukautua muuttuvaan maailmaan.
Kumpaakaan edellä mainituista ongelmista ei voida ratkaista perinteisen ylhäältä alaspäin suuntautuvan lähestymistavan turvin. Eurooppalaisella yhteistyöllä tulee olla perusoikeuksia, yhtäläisiä mahdollisuuksia ja syrjimättömyyden periaatetta tukeva vahva sosiaalinen pohja. Kuitenkin on huomattava, että perussopimustekstien muutoksina tapahtuva integraation syventäminen ei sinällään riitä lähentämään unionia kansalaisiin. Merkittävin osa käytännön työstä sosiaalisen ulottuvuuden tavoitteiden saavuttamiseksi tehdään, ja tuleekin tehdä, paikallisella tasolla välittömässä yhteistyössä kansalaisten kanssa. ”


”...Selkeä toimivaltajako ja toissijaisuusperiaate nousevat perustavanlaatuisiksi kysymyksiksi. Mitä syvempi integraatio sitä tärkeämpää on määrittää toimivaltajako. Muutoin Bryssel-keskeinen byrokratia vain paisuu nykyisestään.”


”Kaikkien institutionaalisten rakenteiden perustana on oltava mahdollisimman selkeä, demokraattinen, tehokas ja avoin päätöksentekojärjestelmä. Lähtökohtana on oltava, että toimielimemme ovat demokraattisesti legitiimejä. ”
....Jos Jean Monnet olisi vielä elossa, uskon, että hän jakaisi mielipiteeni siitä, että vahvat instituutiot tarvitsevat tuekseen yhä vahvemman legitimiteetin. Euroopan unionia ei voida johtaa funktionalistisena, ylhäältä alaspäin suuntautuvaan filosofiaan nojaavana pienen eliitin byrokraattisena projektina. Meidän on etsittävä uusia vaihtoehtoja. ”


”...Valmistautuessamme unionin laajenemiseen ja uudistaessamme sen rakenteita meidän tulee pitää mielessä, että me olemme kaikki aivan yhtä hyviä eurooppalaisia. Jäsenvaltioiden kansalaisilla ja instituutioilla on oltava yhtäläiset oikeudet ja mahdollisuudet toimia unionissa sekä osallistua unionin kehittämiseen asuin- tai sijaintipaikasta riippumatta. Integraation todellinen arvo punnitaan sen kyvyssä poistaa Eurooppaa jakavia linjoja. Emme ole luomassa uusia rajoja tai harvainkerhoja - teemme työtä maanosamme yhdistämiseksi.”

Lipponen kuvasi puheessaan varoituksen sanoin juuri sen tilanteen, jossa EU oli keväällä 2016 ennen Britannian kansanäänestystä, valitettavasti häntä ei kuunneltu.

 

Tarkkaavainen lukija huomaa, että moni tämän kirjan kritiikin nuolista on samoja minkä Lipponen esitti visiossaan, nyt uhkakuvina.

Lipponen on suuri ruotsin kielen puolestapuhuja ja veteraanien asialla ihan tosissaan. Vuonna 2008 Lipponen palkattiin vuodeksi venäläis-saksalaisen Nord Stream -kaasuputkiyhtiön konsultiksi. Asian tultua julkisuuteen Lipponen luopui kaikista luottamustehtävistään veteraanitoimintaa lukuun ottamatta ilmoittaen syyksi asiasta nousseen mediakohun. Sittemmin hän on keskittynyt muistelmiensa kirjoittamiseen ja korkean profiilin konsulttitehtäviin.


Lipposta on syytetty jälkikäteen rankoin sanoin sosiaalidemokratian ajamisesta oikealle ja ”rikoksista” demarihyvinvointiyhteiskuntaa vastaan.
Toki, jälkikäteen katsoen, 1990-luku oli myös käännekohta työväenliikkeelle. Se ”kaatoi” keynesiläisen talousteorian kannattajat ja muutti työväenliikkeen aatteellista pohjaa Suomessa ja monissa muissa maissa. SDP ja vasemmisto vaihtoi valtiokeskeisen ajattelunsa kolmanteen tiehen; aluksi menestyksellisesti mutta sittemmin kannattajansa hämmentävällä tavalla koko Länsi-Euroopassa.
Lipponen kuittaa tämän itse:

”Oli parempi panostaa osaamiseen ja laatuun. Pitkäjänteisellä työmarkkinapolitiikalla turvattiin kilpailukyky ja saatiin talous kasvuun kestävällä tavalla. Hallitusteni aikana me toteutimme "kolmatta tietä", muualla se tyrittiin. Hyvinvointivaltio kesti, panostimme siihen vahvistuksia ja nousimme maailman kärkeen lähes kaikilla mittareilla. Sen jälkeen porvarit ovat romuttaneet konsensuspolitiikan ja siitä maksetaan nyt hintaa,” (Ralph Jaarin tutkimushaastattelu 2011).

Raamatun viides Mooseksen kirja 12: ”...ei ketään, jolla olisi ollut niin väkevä käsi ja joka olisi tehnyt niin suuria, peljättäviä tekoja, kuin hän teki koko Israelin silmien edessä."

Niin on kuin on ennustettu.

Viite

1.Unto Hämäläinen

Paluu Kansalaismediaan

ONKO LIPPONEN EU-AJAN PARAS PÄÄMINISTERI SUOMESSA?

OTA KANTAA