Keminmaan saarnaaja ei väsy, mukit taas esiin
Paavo Väyrynen
Sitkeä, sitkeämpi, Paavo Väyrynen
viisi vuosikymmentä - aina oikeassa
Viidettä vuosikymmentään Suomen politiikassa viettävä Paavo Väyrynen vajoaa välillä oman linjansa vuoksi epäsuosioon kuin kivi vedessä. Sitten hän pulpahtaa kuin korkki takaisin pintaan haettuaan tuen kansalta. Väyrysen merkitys Suomen EU-politiikan vastarinnan kiiskenä on jatkunut kohta neljännesvuosisadan.
Tarkastelkaamme siis hänen kauttaan miten EU- kina sai alkunsa.
Paavo Väyrynen on ollut Suomen Eurooppa-politiikassa myös kameleontti vaikka näkee itse olleensa hyvin johdonmukainen. Vuonna 1984 hän vaikutti ulkoministerinä Suomen liittymiseen Eftan täysjäseneksi. Vuonna 1987 hän teki aloitteen ulkoministerinä Suomen liittymisestä Euroopan Neuvoston jäseneksi, joka oli tärkeä paalu tiellä länteen.
Väyrynen luopui keskustan puheenjohtajuudesta 43-vuotiaana kymmenen vuoden valtakauden jälkeen. Seuraajaksi valittiin 36-vuotias, Väyrysen aseenkantajana,Väyryseen eskoutuneena. pidetty Esko Aho, joka kukisti toisen puoluekokouksen äänestyskierroksen vaalissa Eeva Kuuskosken.
Yleisesti luultiin, että Aho toimisi puolueen johdossa niin, ettei mikään muutu ja Väyrynen vetelisi kulissien takana lankoja. Näin ei käynyt, Aho itsenäistyi ja työnantajaleiriytyi heti.
Aho alkoi vetää omaa linjaa myös integraatiopolitiikassa ilmoittaen Väyryselle olevansa isäntä talossa tässäkin suhteessa. Ahon, puoluesihteeri Erja Tikan ja takkinsa Eurooppaan kääntäneen varapuheenjohtaja Olli Rehnin kanssa suunta muuttuikin yhdentymiselle myönteiseksi – vaikkei sitä ääneen sanottukaan. Väyryselle tämä oli kuin isänmurha, isänä, uhrina hän.
Aho siis määrittelisi keskustan linjan ja tien Eurooppaan, uudella tavalla vaikka Väyrynen veisasi vielä vanhaa neuvostoajan virttä.
Ajan riento lamasyöksyssä 1990-91 oli kiivas, Neuvostoliitto luhistui, uusi Venäjä ja sirpaleinen ympäristö tulivat tilalle. Vallankumousta yritettiin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen vanhan kaaderin toimesta. Se juotiin kumoon vallankaappaajien omin ryypyin.
Väyrynen oli pian, syyskuussa 1991 itselleenkin uskomattomassa tilanteessa; neuvottelemassa pyhän YYA-sopimuksen uudistamisesta, asiallisesti mitätöimisestä ulkoministeri Boris Pankin kanssa. Kuukautta myöhemmin Esko Aho toivoi jo Lontoossa, että Suomen EU-jäsenanomus käsiteltäisiin yhdessä Ruotsin ja Itävallan kanssa.
Keskusta oli edellisellä vaalikaudella oppositiossa vastustanut jäsenanomuksen jättämistä, mutta vaalivoiton jälkeen 1991, Ahon noustua pääministeriksi ja Väyrysen ulkoministeriksi, suunta kääntyi.
Puolue oli jo uuden johdon pohdinnassa päättynyt väljentämään kantaansa ja asettui Olli Rehnin taivuttelulla jäsenanomuksen jättämisen taakse. Rehn oli itse ollut aluksi Erkki Tuomiojan vetämässä kriittis-varovaisessa liikkeessä mukana, mutta nyt täysillä integraation takana, mistä hänet sittemmin palkittiin komissaari Erkki Liikasen kabinetin päällikkyydellä, josta kyvykkään Rehnin tie kipusi Unionin tähtiin.
Unto Hämäläinen kertoo kirjassaan Lännettymisen lyhyt historia suurlähettiläs Alpo Rusin suulla, että juuri Rehn ja Rusi muotoilivat Ahon hallituksen ohjelmaan muotoilun integraatiolinjasta varovaisesti, mutta siten että se sallisi myös jäsenyyden hakemisen, jos, jos...
Presidentin Linna, Mauno Koivisto ja UM hyväksyivät muotoilun. Rehnin ja Rusin urat lähtivät nousuun. Uuden hallituksen linja oli, että jäsenyys on mahdollinen ja samalla katsottiin, että YYA-sopimus, Suomen neuvostopallo jalassa, oli menettänyt erityisasemansa Suomen ulkosuhteissa,
Arpa oli heitetty.
Neuvostoliiton vallankaappaus elokuussa 1991 sotki hetken aikaa pasmoja, mutta vahvisti sitten päättäjien rohkeutta ja etanafilosofi Mauno Koivistokin uskalsi vihdoin päättää integraatiosta kuin tunnustaa Baltian maiden asemankin, joka oli poltellut häntä pitkään.
Vaalitaistelun 1991 aikana asiasta ei kuitenkaan vielä uskallettu puhua.
Samaan aikaan olivat käynnissä ETA-neuvottelut, jossa Efta-maat hakivat laajaa kaupallista järjestelyä Euroopan Yhteisön kanssa. Tämähän merkitsi jo kahta kolmannesta koko EU-paketista.
Suuret puolueet kääntyivät jäsenyyden kannalle, ensin kokoomus, jota johti Pertti Salolainen, joka veti ETA-neuvotteluja ja oli siksi hankalassa raossa. Sitten SDP, jossa Erkki Tuomioja ja muut vastaan hangoittelijat uskalsivat kääntää kantansa kun toveri Janajev ei ollutkaan pystynyt kääntämään historian pyörää taaksepäin.
Lopuksi myös keskusta reivasi uudet purjeet ylös. Siinä Aho vei, mutta Paavo Väyrynen teki mahdolliseksi.
Keskusta oli jakaantunut syksyllä 1991 kolmeen leiriin; oli Rehnin vetämä kannattajajoukko; jäseneksi pitää pyrkiä, oli MTK:n tukema vastustajien maataloussiipi ja itsenäisyyden menettämisen pelkääjät ja varovaiset empijät, joihin Väyrynen kuului ja Aho taktisesti asettui. Aho oli kuitenkin tehnyt päätöksensä oltuaan huilissa vt. Presidenttinä, jolloin hän hahmotti strategiansa Eurooppaan.
Alkoi hidas taktinen vitkutus, Ahon ja Koiviston etanajohtaminen sopi molemmille hyvin.
Väyrysen johtaman ulkoministeriön väki päätyi arvioon, ettei Eta-jäsenyys riitä turvaamaan tasa-arvoista asemaa eurooppalaisessa yhteistyössä eikä turvaa samalla varmuudella talouskasvua kuin jäsenyys. Väyrynen ja ministeriö kääntyivät uskomaan, että jäsenyyttä pitäisi ainakin anoa, jotta saadaan selville millä ehdoin liittyminen tapahtuisi, edut ja haitat.
Vielä alkuvuodesta 1992 Väyrynen kävi kuitenkin jaakobin painia itsensä kanssa ja asettui ”epälojaalille linjalle” suhteessa pääministeriin, Esko Ahoon. Aho ilmoitti 8.1.1992 toimittajatapaamisessa pitkän filosofoinnin tuloksena päätyneensä vastustamaan EY-jäsenyyttä, mutta epäili, että jäsenyyttä joudutaan kuitenkin hakemaan.
Paavo Väyrynen kuitenkin vaikutti - itse asiassa ratkaisevasti - keskustan väkeen, jotta se saatiin EY-jäsenhakemuksen taakse 1992, että voitaisiin selvittää, millaisin ehdoin Suomi voisi liittyä unioniin.
Väyrynen argumentoi tuolloin, että Suomen olisi vaikea jäädä ulkopuolelle, jos Ruotsi liittyisi Unioniin. Keskustan ministeriryhmässä hän kuitenkin harasi loppuun saakka jäsenyyttä vastaan. Väyrynen haki vimmalla vaihtoehtoisia malleja, lykkäystä ja jopa Etyk-tyyppisiä toimintamalleja. Hän jäi kuitenkin aika yksin Helsingissä, mutta maakunnissa olivat joukot takana.
Keskustan sisällä käytiin 1992 laaja keskustelu, kaikkiaan 18 000 jäsentä osallistui keskustelukierroksen tilaisuuksiin, Väyrynen oli varovainen julkisesti, mutta joutui lopulta taipumaan ja tukemaan jäsenhakemusta, mikä mahdollisti lopulta sen jättämisen. Väyrysen kanta oli juuri tuossa kohden ratkaiseva, ilman sitä Aho ei olisi saanut keskustaa mukaan.
Mutta kun neuvottelut oli saatu päätökseen, Väyrynen piti jäsenyyden ehtoja huonoina erityisesti maatalouden osalta. Väyrynen oli tuolloin myös keskustan presidenttiehdokas 1994 vaaleihin.
Hän alkoi vastustaa tiukasti Suomen EU-jäsenyyttä. Väyrysen mielestä parempi vaihtoehto olisi valita jo valmiiksi neuvoteltu sopimus Euroopan talousalueesta (ETA) ja tiivis pohjoismainen yhteistyö, josta hän käytti nimeä "Pohjolan yhteisö". ETA-sopimus hyväksyttiin lokakuussa 1992.
Historiallisesta äänestyksestä olivat poissa Aho, Salolainen, Väyrynen ja Iiro Viinanen, niin välipaaluksi se ilmeisesti miellettiin, että muut kiireet ohittivat sen.
Keväällä 1993 Väyrysen välit Tasavallan Presidentti Koivistoon kiristyivät taas äärimmilleen. Oli eri mieltä peruslinjasta. Väyrynen pelkäsi sitoutumista eurooppalaiseen turvallisuus- ja ulkopolitiikkaan, koska se aiheuttaisi ongelmia idässä.
Väyrynen halusi Suomen julistavan vanhaa mantraa puolueettomuudesta, kokoomus ja RKP eivät, Tasavallan Presidenttikään ei sanaa enää käyttänyt.
Väyrynen halusi myös kaataa porvarihallituksen ja ryhtyä yhteistyöhön sosialidemokraattien kanssa, pääministerinä, josta sitten 1994 voisi tulla presidentti. Koivisto ja Väyrynen joutuivat nokat vastakkain, suhteet olivat kylmät. Fakta vallanjaossa oli, että Väyrynen häviäisi ministerinä Presidentille, jotain piti tapahtua, hallitus ei kaatuisi.
Väyrynen erosi pelitaktisesti toukokuun 5. päivänä 1993 ulkoministerin paikalta, johon Aho huomattavan nokkelasti taktikoi MTK:n puheenjohtaja Heikki Haaviston. Väyrynen astui EU-vastustajien eturiviin tähtäimenä voitto presidentin vaaleissa ja kansanäänestyksessä.
Tässä kamppailussa Väyrynen käytti kovia konsteja SDP:n ehdokasta Martti Ahtisaarta vastaan sillä seurauksella, että presidentin vaalit voittanut Ahtisaari julisti heti ensimmäisessä tiedotustilaisuudessaan valintansa jälkeen, ettei Väyrysellä hänen kaudellaan ole asiaa ulkoministeriksi - ainoalaatuinen kommentti poliittisessa historiassamme.
Väyrynen tähtäsi strategiassaan, että keskustan Jyväskylän puoluekokous 1994 olisi torjunut jäsenyyden. Pääministeri Esko Ahon erouhkauksen edessä puoluekokous kuitenkin hyväksyi jäsenyyden viemisen kansanäänestykseen ja Väyrynen ja Aho joutuivat eri leireihin lopullisesti.
Sosialidemokraattien vähäiseen EU-vastaiseen rintamaan kuulunut Tapio Bergholm antaa Väyrysen taidoista hyvän kuvan.
”Väyrynen oli siinä tilanteessa hirveän ammattitaitoinen. Hän sanoi, että tässä on tilanne se - kun te olette ihan nuoria ja tuntemattomia, riski on, että kaikki kysymykset tulevat minulle. Nyt sovitaan niin, että minä ohjaan vastausvuoroja teille, että tekin saatte suunvuoron. Hän teki niin. Me puhuimme aika tasapuolisesti.”
Kansanäänestyksen aikaan Väyrynen kampanjoi jäsenyyttä vastaan. Hallitus halusi kiirehtiä sopimuksen hyväksymistä, jotta se ehdittäisiin lyödä lukkoon ennen Ruotsin kansanäänestystä. Väyrynen järjesti eduskunnassa pitkän jarrutuskeskustelun. Sitkeä Paavo puhui muutaman muun kanssa niin monta päivää, että lopullinen päätös siirtyi yli Ruotsin ratkaisun.
”Eduskunnan tapahtumat olivat osa Pohjoismaiden hallitusten domino-peliä, jolla vastahakoiset kansat pyrittiin saamaan EU-jäsenyyden taakse. Suomalaiset pantiin äänestämään ensimmäiseksi, koska vastustus oli täällä vähäisintä. Meillä käytettiin hyväksi ulkopoliittista korttia, Venäjän pelkoa. Kokoomuksen ja SDP:n johto oli luvannut ruotsalaisille puoluetovereilleen, että Suomen jäsenyys sinetöidään ennen heidän kansanäänestystään.
Ruotsalaisille ei kerrottu, että meillä oli ollut vain neuvoa-antava kansanäänestys ja että lopullinen päätösvalta oli eduskunnalla. Ruotsalaisten niukka enemmistö hyväksyi oman maansa jäsenyyden siinä uskossa, että Suomen jäsenyys oli jo lukkoon lyöty. Aina ennen kansanäänestystä ja useiden vuosien ajan sen jälkeenkin ruotsalaisten enemmistö oli jäsenyyttä vastaan,” todisti Väyrynen vielä 20-vuotta tapahtumien jälkeen, lokakuussa 2014 blogissaan.
Väyrysen missio oli sitten Brysselin europarlamentaarikon vuosina taistelu liittovaltioajatusta vastaan, hän istui parlamentin ulkoasianvaliokunnassa ja Venäjän valiokunnissa pitkään ja vaikutti sitä kautta. Hän on myös kirjoittanut asiasta ja ollut lipposlaisten ja kokoomuslaisten ”isänmaan myyjien” hampaissa.
Väyrynen muistuttaa edelleenkin, että päätös Suomen markan lakkauttamisesta ja liittymisestä euroon tehtiin eriskummallisella perustuslain tulkinnalla.
”Suomen liittymisestä euroalueeseen olisi tullut perustuslain mukaan päättää lailla, jonka hyväksymiseen olisi tarvittu määräenemmistö. Lisäksi olisi tarvittu neuvoa-antava kansanäänestys. Päätös tehtiin kuitenkin ilman kansanäänestystä ja eduskunnalle annetun tiedonannon muodossa.”
”Ruotsissa ja Tanskassa jäsenyys on hylätty kansanäänestyksissä. Ne eivät ole mukana euroalueen tukijärjestelyissä eivätkä vaarassa joutua osaksi sen puitteissa kehiteltäviä ylikansallisen liittovaltion rakenteita. Varsinkin vertailu Ruotsiin osoittaa, ettei jäsenyys ole ollut eduksi Suomelle tai maamme taloudelle.”
Väyrynen valittiin eduskuntaan vielä 2015. Hän yritti hallitukseen, eikä päässyt. Väyrynen jatkoi europarlamentissa, osti hotellin Virosta - ja alkoi vaikuttaa kotimaan politiikkaan keräämällä kansalaisaloitteeseen tarvittavat yli 50 000 nimeä - 52 984. Se juuttui eduskuntaan.
Aloitteessa on aitoa Väyrystä: "Suomi on kärsinyt jäsenyydestään euroalueessa enemmän kuin useimmat muut jäsenmaat", on koitunut taloudellista vahinkoa, työttömyyttä ja julkisen talouden paha alijäämä. Eurosta ei ole käyty kansanäänestystä joten vaaditaan kansanäänestystä, jota ennen kansalaisille kerrotaan jäsenyydet kaikista puolista, myös siitä, että euroalue voi viedä talousunioniin.
Paavo Väyrynen palasi taas vuodeksi otsikoihin.
Väyrysen hanke oli ero eurosta tai rinnakkaisvaluutan ottaminen käyttöön sen rinnalle.
”Jäsenyys euroalueessa on vienyt Suomen vararikon partaalle. Jos jatkamme tällä teillä, joudumme käymään läpi kovan hevoskuurin, jolla on syvällekäyvät taloudelliset, sosiaaliset ja poliittiset seuraukset. Maksaisimme kovan hinnan siitä, että saisimme olla mukana euroalueessa, joka on kehittymässä velkaunioniksi ja ylikansalliseksi liittovaltioksi.
Euroalueesta voi tietysti erota. Päätöksen aikaansaaminen on mahdollista. Keskusta aikanaan vastusti euroalueeseen liittymistä, ja oli oikeassa. Lähes kaikki Perussuomalaisten nykyiset kansanedustajat ilmoittivat Ylen vaalikoneessa katsovansa, että Suomen olisi parempi olla euroalueen ulkopuolella. Tukea saisimme myös oppositiosta.
Euroalueesta eroamisesta voidaan päättää samaa tiedonantomenettelyä käyttäen, jolla Suomi siihen vietiin. Tiedonannon hyväksymiseen tarvitaan vain kansanedustajien enemmistö. Kun eduskunta on päätöksensä tehnyt, asiasta neuvotellaan euroalueen muiden jäsenmaiden ja komission kanssa.
Aloitteeni kansanäänestyksen järjestämiseksi Suomen jäsenyydestä euroalueessa on vasta ensimmäinen askel taistelussani Suomen taloudellisen itsenäisyyden palauttamiseksi. Tarvittaessa otteet kovenevat.”
Keväällä 2016 kunniapuheenjohtajana läsnäolo-puheoikeutettu Väyrynen ilmoitti jäävänsä pois kaikkien keskustan puolue-elinten toiminnasta ja julkaisu kirjan ”Eihän tässä näin pitänyt käydä.”
Väyrynen purki sydäntään:
”Hallituspohja, salkkujako ja ministerivalinnat ratkaisivat hallituksen poliittisen linjan sekä sisäpolitiikassa että ulkosuhteissa.
Kokoomus sai yliotteen. Valtaan päästyään Perussuomalaisten johto luopui helposti tavoitteistaan.
Ratkaiseva merkitys oli kuitenkin sillä, että Keskustan ministeriryhmään ja sen keskeiseen avustajakuntaan tuli vain Kokoomusta lähellä olevia liberaaleja. Sama linja toteutui myös eduskuntaryhmän valinnoissa.
Puolueeseen on syntynyt epäpyhä valtapoliittinen liittoutuma. Linjan määräävät nyt liberaalit tukenaan joukko lestadiolaispoliitikkoja. Alkiolaiset, perinteisen keskustapolitiikan kannattajat, on pantu sivuun.”
Taas.
Väyrynen perusti yhden miehen puolueen.
Väyrynen pääsi Helsingin kaupunginvaltuuston 2017.
Väyrynen sanoi talvella tukevansa Sauli Niinistön ehdokuutta Tasavallan Presidentiksi 2018 vaaleissa.
Kesällä hän veti tukensa Niinistöltä.
Keskikesällä hän ilmoitti pyrkivänsä itse. Presidentiksi - jos ei onnistu sitten Pääministeriksi.
Edellisissä presidentinvaaleissa 2012 hän itse pelasti onnistuneella kampanjalla Keskustan romahtaneen kannatuksen: sai 17,5 prosenttia äänistä ja sijoittui kolmanneksi. Nähtiin uusi Väyrynen, huuomorintajuinen ja jopa itseironinen - ja muki - ja Vuokko.
Näissä vaaleissa hän pelastaa taas vain itseään - julkista näkyvyyttään. Kääntyy kansan puoleen. On presidenttipelaaja, saa huomiota....
On siis koittanut aika astua esiin. Kiertää maata, puhua, myydä kirjoja ja mukeja. Vuokon kanssa.
Taas on Paavo ees.
Onko Paavon muki puoleksi tyhjä vai puoleksi täynnä?
OTA KANTAA ASIAAN.
