Suomen

Tietokirjalijat ry

on tukenut teosta.

Pidätkö teoksesta ja ajankohtaismediasta. Osta kirja tai tue meitä. Kiitos.

© 2017 by Innokit. Proudly created with Wix.com

Lisää kumppanimedioissa

I'm a paragraph. Click here to add your own text and edit me. It's easy.

16. KIISTAKIRJOITUS: "Potilas kaipaa läheisyysperiaatetta - hallitus tarjoaa suuruuden ekonomiaa"

June 19, 2017

 KATSO TIETORUUDUT.

 

 

Turha miettiä johtaako "valinnan vapaus" hoiva-alan, sote-toimijoiden luisumiseen kansainvälisten sijoittajien käsiin.

Se juna meni jo.Suomi antaa terveyden ja huolenpidonkin markkinoille.

Se varmistuu kun Sotejuna taas lähtee liikkeelle piiput savuten.

 

Muista EU-.maista poikkeavasti Suomi on päättänyt siirtää kaikki sosiaali- ja terveyspalvelut kansallisen hankintalain piiriin. EU-direktiivit eivät pakota kilpailuttamaan sosiaalipalveluita.

Se oli merkittävä ideologinen ratkaisu markkinoiden eduksi. Sosiologi, terveystieteiden lisensiaatti Jukka Ohtonen kutsui päätöstä YLE:n MOT ohjelmassa maaliskuussa 2017 ”yhdeksi Suomen historian suurimmista markkina-avauksista: arvoltaan kymmenen prosenttia bruttokansantuotteesta.”

 

Itse asiassa hoivamarkkinaistamisen läpimurto tapahtui jo vuoden 1993 valtionosuusuudistuksessa. Esko Ahon hallitus avasi Suomen julkiset palvelut kilpailulle. Vastuu sosiaalipalvelujen kehittämisestä siirtyi kunnille joilla ei ollut kykyä kaikkiin tehtäviin, niinpä päädyttiin hankkimaan ne ulkopuolelta – ”markkinoilta.”

 

Nykyinen soteuudistus ei ole siis ensimmäinen kerta kun julkisia palveluita ajetaan yritystoiminnan – ja toki myöäs kolmannen sektorin – tehtäväksi ja tulon lisäksi.

 

Markkinaistuminen näkyi ensin terveydenhuollossa, missä on tapahtunut pääomasijoittajien vilkas kaupankäynti yritysostojen muodossa. Sitä seurasi sosiaalitoimi perässä.

Nyt Suomen hoivapalveluista jo yli puolet on yksityisten palveluntuottajien hallussa.

 

Tarkoituksen piti olla tukea paikallisia kolmannen sektorin toimijoita ja hoivayrittäjiä, mutta isot toimijat kaappasivatkin hoivan osin jo ylikansalliseen sijoitustoiminnan piiriin.

MOT:n haastattelema asiantuntija kertoi laskeneensa hoiva-alalla jo yli 400 yrityskauppaa.

 

Vauhti on ollut MOT:n mukaan päätä huimaava: kun kunnat ostivat vuonna 1997 sosiaalipalveluja yksityisiltä toimijoilta 300 miljoonalla eurolla, oli vastaava luku noussut vuonna 2005 jo miljardiin euroon ja vuonna 2013 jo kahteen miljardiin euroon. Samalla muutettiin koko palvelujärjestelmä parhaaseen new public management malliin.

 

 

Sairas kertomus ja paluu huutolaisuuteen

KAIKKI ON KAUPAN - ANNETAAN TERVEYSKIN PESÄSTÄ

 

 

Ahneuden ajan huippu oli julkisen omaisuuden lahjoitus. Ministeri Alexander Stubbin 2012 lausuma: ”Euroopan ytimen ydin on lisää taloutta ei politiikkaa ja enemmän kapitalismia,” (We need more competition, mobility and capitalism in Europe – not less.)” tarkoittaa tässä luvun juonessa väärää yksityistämistä.

Stubb sai viimeisenä isona työnään enemmän kapitalismia: ”valinnan vapauden”

-puumerkkinsä kuuluisaan soteen.

 

Suomi puuhaili aina vaan suurta sote-uudistusta yhden jos toisenkin ja kolmannen vaalikauden ajan pääosin ilman tulosta.

Kaikki puolueet yrittivät yhdessä vallansiirtoa kunnilta - vastoin perustuslakia.

Vallan hajautus – desentralisaatio, tehtiin Suomessa

keskittämällä, siten että valta otettiin kunnilta maakunnille

ja uudet sotemaakunnat pantiin valtion holhoukseen.

Lopulta pääasiaksi muodostui kysymys yhtiöittämisestä eikä terveydestä

ja turvasta, mikä on asiakkaan; kansalaisen kannalta parasta.

Puhuttiin hallinnosta -potilaan terveydestä ja sosiaalisuudesta ei lainkaan.

Mistään ei tullut mitään.

Sitten aloitettiin alusta Juha Rehulan opastaessa.

Syntyi 15. ”Sote-ratkaisu.

Joka meni taas lopulta pitkäksi.


 

Soteuudistuksen kaatuminen jo etukäteen tiedossa olleeseen perustuslailliseen demokratiavajeeseen oli viimeinen surkimus kokoomuksen johtaman hallituskauden epäonnistumisista vuonna 2015.
Kataisen-Stubbin hallituksen päähanke oli muuttaa suomalaista menoa hajautetusta mallista keskitettyyn. Se pyrki ensin kuntauudistuksen kautta saamaan aikaan suuria kuntia, keskitystä ja kuntien määrän vähentämistä. ”Metropolipolitiikka” sopi myös vihreiden ja sosialidemokraattien pirtaan hallituksessa.
Kuntaliittämisiä oli tehty jo keskustan pääministerikausilla 2003-2011 mm. Salossa, Kouvolassa ja Hämeenlinnassa.

 

Kuntien lukumäärä on vähentynyt voimakkaasti kuntaliitosten myötä, vuonna 2000 kuntia oli 452 vuonna 2015 enää 317. Keskimääräinen kuntakoko vuonna 2012 oli 16 151 asukasta, kolme kertaa suurempi kuin vuonna 1942. Silti hieman yli puolet Suomen kunnista on edelleen alle 6 000 asukkaan kuntia.

 

Kataisen-Stubbin hallituksen hankkeita oli kunnilta yli puolet varoista demokraattisen järjestelmän ulkopuolelle keskittävä sosiaali- ja terveyshanke, kuntien pakkoliitokset, keskittävät metropolialueiden kuntaliitokset, metropolihallinto...


Niitä ajettiin vaalitaktisista ja ideologisista syistä. Kun kysyy mitä järkeä on siirtää ihmiset yhteen paikkaan tietoyhteiskunnan välimatkat ja ajan hävittämässä infrastruktuurissa, uuden älyteknologian ja jakamistalouden muuttaessa taloutta lähitalouden suuntaan, on vastaus, että ”ihmiset haluavat tulla Helsinkiin, koska siellä on kaikki kiva.”

- Kuten korkein maan hinta, suurimmat vuokrat ja pahimmat hinnat. Maanomistaja ja grynderi, asuntosijoittaja tykkää tästä.

Yhteiskunta maksaa kalliisti.

 

Sitten tulivat vaalit 2015, keskusta voitti ja keskustassa koitti uusliberalismi. Tuli ICT-miljönääri Juha Sipilä päällysmieheksi, Euroopan komission talousarkkitehti ja autokauppiaan poika Olli Rehn elinkeinoministeriksi ja tekstiiliyrittäjä Anne Berner Liberasta suoraan infrastruktuurin päällepäsmäriksi liikenneministeriöön. Keskusta markkinaistui kun vielä perheyrittäjien Matti Vanhanen ja yksityisyrittäjä Esko Aho kuuluivat Juha Sipilän kovaan ytimeen.

Keskusta valloitti kaikki "bisnesministeriöt," otti strategiset paikat panna maa uuteen kuosiin.

 

Markkinavoima hallitusohjelmaan tuli keskustasta kokoomuksen ihmetellessä vierestä kuinka siinä niin kävi – että kepu toteutti niin maakuntahallinnon kuin kokoomuksen märän unen ”valinnanvapaudesta” eli terveys- ja sosiaalitoimen avaamisesta markkinoille.

 

Keskustan väki saatiin tyytyväiseksi kun maakuntahallinto pullautettiin 40 vuoden taistelun jälkeen läpi. Siinä yhteydessä kukaan ei huomannut keskustassa, että samalla julkinen privatisoituu, universaali epätasaus ei tapahdu vain verotuksessa rikkaiden eduksi, nyt se laajenisi myös sotessa. Eikä sitäkään tajuttu, että desentralisaatio oli sitä, että kunnallinen itsehallinto sai kovimman iskun 150 vuoteen - eikä sitäkään, että uudet maakunnat olisivat vain valtion holhokkeja. Oikein ilkeästi voisi sanoa että oltiinkin enemmän Tsaarin kuin digitalisaation ja älykunnan rakenteessa...

 

Suomessa on käyty poliittista taistelua koko sodanjälkeisen ajan maaseudun ja kaupunkipuolueiden välillä. Vastassa ovat olleet keskusta, SMP-Persu ja vasemmisto koko Suomi-linjalla ja kokoomus-vihreät-sdp suurkaupunkilinjalla. Kaupunkipuolueet epäonnistuivat nöyryyttävällä tavalla Kataisen-Virkkusen harjoituksessa sotessa ja kunnissa.

 

Oikeistolle keskittäminen on myös talouspoliittinen uskomus. Uusliberaali hallintoajattelu, jota kutsutaan nimellä NPM, new public management 1. ajaa heikkoa yhteiskuntaa, jossa palvelut tuottaa yksityinen sektori.

Uusliberaalissa mallissa valtioilta ja kunnilta, siis näiltä tilaajilta, annetaan, ilman todistettavaa yleistä etua, tehtäviä ”tuottajille” huiman katteellisiksi veroparatiisibisnekseksi terveydenhuoltoa ja vanhusten hoitoa myöden.

Tilaaja, kunta, maksaa usein - ja lopulta väistämättä monikansalliselle tuottajalle poliittista ylihintaa ja saa vastikkeeksi maksimoitua voitontavoittelua. Sillä on harvoin kykyä ja organisaatiota seuraamaan miten tuottaja toimii. Eihän kunnalla ole kokemusta yritystoiminnan valvonnasta kuin vanhoista laitoksistaan.

Tähän lääkkeeksi tarjottiin kuntaliitos-karttaharjoituksia vaikka kyse on systeemisestä ongelmasta. Kun siitä ei tullut mitään lähtivät Juha Sipilän kepun uusliberaalit voimat siirtämään sotea keskustan valtapiirille maakuntatasoon. Samalla kokoomus Alexandert Stubbin johdolla lehmänkauppasi läpi ”valinnan vapauden”, joka tarkoitti toiminnan toteuttamista yhtiömuodossa ja yrityshengessä.

 

Siinä ei ole sinänsä mitään väärää - periaatteessa – jos ei välitä taaskaan, että veronmaksajien vuosisadan saatossa maksama järjestelmä kiinteistöineen saattaa siirtyä veroa välttävien ruotsalaisten, brittien ja amerikkalaisten terveysjättien kermankuorintapaikaksi.

 

Suomessa on ollut kummallinen, poikkeava tilanne, jossa perusterveydenhuollon järjestämisvastuu on kunnilla. Erikoissairaanhoito puolestaan järjestyy kummallisen dualismin kautta; sairaanhoitopiirien avulla, joissa kunnat ovat sekä omistajia että asiakkaita.

Terveydenhoidon uudistus koplattiin Kataisen hallituksen aikaan kuntauudistukseen jolle alistui koko sote-uudistus, jota ajettiin askel eteen, kaksi taakse-mallilla ojaan. Kun siitä ei tullut kokeillaan koplausta maakuntauudistukseen.

Koko näkökulma oli ja on yhä hallinnollinen. Niinpä samaan aikaan sairaanhoitopiirit ja kunnat yksityistivät palveluita, kilpailevat sairaaloiden varustussodassa ja rakentavat tietojärjestelmiä. Se tehdään sokkona pelkän ”oman” järjestelmän vuoksi ennen kuin on edes mietitty miten itse uusi organisaatio toimii ja millainen tietohallinto ja digitaalinen palvelujärjestelmä sitä tarvitsee.
Uudistamisen pitäisi kuitenkin tapahtua toiminnallisten tavoitteiden ohjaamana, ei teknisinä hankintoina. Uudistaminen on myös poisoppimista vanhasta, mikä on lähes mahdottoman tuntuista.

 

Kataisen hallitus kuvitteli ”hallinnon olevan mahdollistaja” vaikka näkökulman tulisi tietenkin lähteä potilaasta; ”asiakkaasta” ja hänen tarpeistaan järjestelmässä, jossa hän on nykymallissa kuin postipaketti, jota hyvä henkilökunta lähettää hyvästä hoidosta ja tutkimuksesta toiseen, kuitenkin ilman, että kukaan käsittelisi tai hoitaisi potilasta ihmisyksilönä eikä ruumiinosain huoltokohteena.

 

Nykyjärjestelmässä tietohallinto on luonut kommunikaatiobarrikadeja ja informaatiopulaa kun tilanteen pitäisi olla päinvastainen. Yhteensopivuus on tauti, tietohallintojohtajat kilpailevat järjestelmillään katteellisina kuin naapuri toisen mersusta.

Hallintonäkökulma on suuruuden ekonomiaa Sipilänkin hallituksen mallissakin, kun potilas taas kaipaa läheisyysperiaatetta turvakseen, hänen henkensä pitimistähän on kyse, ei kuinka hallinto sujuu.

 

Itse terveydenhuollon systeemiseen problematiikkaan ei esitetä mitään edes vuosikymmenisen tietoteknologisen ja byrokratiahölmöilyn osalta. Hallinnolliset muutokset eivät yksin merkittävästi vaikuta kustannuksiin.

 

Toimintatapojen korjaus edellyttäisi samanaikaisesti myös merkittäviä ei vain hallinnon, vaan ennen muuta potilaskohtelun, potilaskuvan, kommunikaation, palveluverkkojen tai toimintatapojen muutoksia.

 

Helsingin terveyskeskusten johtajalääkäri kutsui nykyjärjestelmää keskiaikaiseksi vaatien täyttä remonttia. Juha Rehulan ym. sotemalli on suuri ja mahtava, mutta puhuu vähän systeemisistä ja hierarkisista ongelmista.

 

Toinen outo ja epäilyksiä herättävä piirre on terveydenhoidossa jo tapahtunut ”yksityisen” lääkäritoiminnan siirtyminen suurille monikansallisille terveysfirmoille, jotka tekevät voittoa, usein veroa kiertäen, keikkalääkäreiden ja ennen kaikkea ylikäytätettyjen laboratorio- ja hoidon väkisinmyyntipalvelujen kautta.

Harvat lääkärit ovat enää harvoin itsenäisiä ammatinharjoittajia kuten ennen tai ovat muualla Euroopassa. Se kertoo markkinoiden uudesta luonteesta,

Tähänkin ammatinharjoittaja-lääkäritoimintaan on päässyt pesiytymään laillista, mutta järjestelmällistä verosuunnittelua.

 

Kolmas kansallinen piirre järjestelmässämme on työterveyshuolto, jossa palvelu pelaa parhaiten, mutta lapset ja vanhukset joutavat pysymään tämän kolmikantasuojeluksessa olevan työn ja pääoman terveysjärjestelmän ulkopuolella.

 

Suomalaisilla olisi tuskin mitään sitä vastaan, että rinnan kunnan tai sote-piirin terveyskeskuspalvelujen olisi käytössä lääkäriammatinharjoittajien privaatti omalääkärijärjestelmä täydentämässä palvelua vakiinuttavien palvelusetelien kautta nykyistä terveyskeskusjärjestelmää. Sitä on menestyksellisesti taannoin kokeiltukin suurissa kaupungeissa, mutta hanke haudattiin ennen 1990-luvun lamaa.

Sen sijaan terveydenhoidon ajautumista suurten monikansallisten yritysten sammoksi pelätään - ja edistetään poliittisin toimin.

 

Lopulta syksyllä 2015 kokoomus sai keskustan tuella ja persujen auttaessa ajettua sote-uudistukseen ”valinnan vapauden” jossa niin valinnan kuin vapaudenkin määrä jäi määrittämättä muilta kuin Alexander Stubbilta. Silloisen kokoomusjohtaja Stubbin puheista syntyi ensin käsitys, että potilas saisi tulevaisuudessa täysin vapaasti valita, mistä hän terveyspalvelunsa hankkii, ja kanavia ovat julkinen, yksityinen ja kolmannen sektorin eli järjestöjen tarjoama palvelu. Suomeen voisi tulla ”raha seuraa potilasta” -järjestely.

Sitten ilmeni, että potilaan valinnan vapaus ei suuremmin kasvaisikaan, mutta maakuntatason tuottajan valinnan vapaus valita palvelun tuottajia kyllä.

 

Se synnytti vasemmalla huolen, että koko sote-järjestelmämme kaappaa ”Suuri Raha.”

 

Tähän saakka seuraus noudatetusta yksityistämisen piilostrategiasta on Suomessa kipuileva järjestelmä, jossa hitaasti on hivutettu julkisen palvelun työtä ulkomaisille toimijoille NPM- politiikan osana. Toinen hyvä esimerkkihän on joukkoliikenne, jossa oman maan liikennelaitokset tehottomuuttaan putosivat ja suljetuilla markkinoilla lupsakasti ”kilpailleet” paikalliset yrittäjät ajettiin metropolialueilla pois markkinoilta liian raa´alla kilpailutuksella ja niputtamalla tarjouspyynnöt niin suuriksi ettei niiden kantti enää kestänyt.

 

Vuonna 2000 julkisen sektorin työllisistä 70 prosenttia oli naisia.

”2000-luvulla julkisen sektorin työoloja ovat muokanneet pätkätyön lisääntyminen opetus-, terveys- ja sosiaalipalveluissa, henkilöstön niukkuus, työpaineet, palkkatason mataluus, uudet johtamiskäytännöt ja markkinaorientoitunut toiminta. Samalla kaikenlainen epävarmuus, uupumus ja työn kokeminen rasittavaksi on lisääntynyt. Palkkatyön katsannossa hyvinvointivaltio on pettänyt naiset”, kirjoitti professori Merja Kinnunen.

Vuoden 2016 yhteiskuntakilpailukykysopimuksessa naiset petti ylityöleikkauksillaan myös Sipilän-Orpn-Soinin hallitus, joka määräsi ottaa lomarahoina pois minkä Sari Sairaanhoitaja Jyrki Kataiselta sai.

 

”Privatisointiin”, tähän NPM-idelogiaan, liittyy myös paljon korruptiivisia piirteitä.

Ihmiset eivät halua tätä kehitystä.

 

Vuonna 1996 hieman yli puolet vastanneista suhtautui myönteisesti palvelujen ”markkinaistumiseen”, vuonna 2000 vastaava osuus oli vajaa 40 prosenttia ja vuonna 2004 vain noin 30 prosenttia.

 

Huhtikuussa 2013 julkaistu Sosiaalibarometri 2013 kertoi, että kunnat ovat varsin tyytymättömiä kilpailutusten vaikutuksiin sosiaali- ja terveystoimessa. Sosiaalijohdolta ja ter­veyskeskusjohtajilta kysyttiin, onko kahden viime vuoden aikana ilmennyt tilanteita, joissa ostetun palvelun laatu ei ole vastannut sovittua.

 

Yli puolet sosiaalijohtajista (57 %) ja terveyskeskusjohtajista (55 %) ilmoitti kohdanneensa tilanteita, joissa ostetun palvelun laadussa on ollut puutteita. Suurimmilla alueilla puutteet olivat yleisimpiä, sillä vähintään 30 000 asukkaan kuntien ja alueiden sosiaalijohdosta peräti 74 prosenttia ja terveyskeskusjohdosta 70 prosenttia kertoi ostettujen palvelujen laadun vajeista.

Palvelujen laadun seurantajärjestelmien käytön valvonta on huonoa noin joka kolmannen (31 %) terveyskeskusjohtajan ja joka viidennen (21 %) sosiaalijohtajan mielestä.

 

Sosiaalijohtoa ja terveyskeskusjohtajia pyydettiin arvioimaan myös miten palvelujen osta­minen yrityksiltä on vaikuttanut kokonaisuudessaan palvelujen kustannuksiin neljän edeltävän vuoden aikana.

Yleisin seuraus vastaajien näkemysten mukaan on ollut kustannusten nousu.

 

Runsas puolet (52 %) terveyskeskusjohtajista ja lähes puolet (45 %) sosiaalijohtajista arvioi palvelujen ostamisen yrityksiltä kasvattaneen kustannuksia.

 

Saatu tulos on samansuuntainen kuin vastaajien aikaisemmat näkemykset1., joiden mukaan kilpailuttaminen on yleisemmin kasvattanut kuin vähentänyt sekä lyhyen että pitkän aikavälin kustannuksia.

Sosiaalibarometri on vuotuinen kyselytutkimus, tulokset on koottu valtakunnallisesti kattavasti sosiaalijohdon, terveyskeskusten, Kelan toimistojen ja työ- ja elinkeinotoimistojen johtajilta sekä sosiaalihuollosta vastaavien lautakuntien puheenjohtajilta.

 

Myös kansalaiset haluavat pitää kiinni julkisesta palvelutuotannosta laajasti eri kansalaisryhmissä. Siitä huolimatta me olemme siirtämässä mm. lääkäripalveluja yhä enemmän yksityisille, pääasiassa lääkärien itsensä omistamille tai heidän ulkomaalaisille jo myymille firmoille. Tämä siitä huolimatta, että alalta sataa tietoja, ettei mitään säästöä tästä tule, vaan rahat siirtyvät paratiisisaarille ja lisälääketehtaiden ja niiden voitelemien monityöpaikkalääkärien taskuihin - jopa verotuksen ulkopuolelle - kuin diagnoosit laboratorioon.

 

Lääkärit toimivat systeemissä usein omien firmojensa kautta välttäen näin veroja. Palvelutaso ei ole parantunut, päinvastoin. Tuottaja johdattaa tilaajaa useimmissa tapauksissa.

 

Seurauksena olemme saaneet valelääkäreitä, älyttömiä kustannusnousuja ja häikäilemätöntä veronkiertoa - ja surkeaa tietotekniikan hyödyntämistä.

 

Lääkäriliitto ehätti tarjoamaan Oy Lääkäri Ab- ratkaisua, jossa lääkäri olisi firma, jolta ostetaan palvelu, julkisella rahalla julkisen terveydenhoidon rinnalla. Kevään 2013 kehysriihessä hallitus edisti Lääkärin muuttumista firmoiksi-kehitystä kannustamalla osinkoveromuutoksella heitä verosuunnitteluun aina 150 000 euron veromäärään saakka.

Verovälttely kasvoi tätä kautta laillisesti.

Tämä merkitsee porkkanaa yhtiöittää lääkärin työ jo yhden lääkärin yksikössäkin.

 

Kehitys on kuitenkin kertonut miten käy Suomessa, toisin kuin Norjassa, jossa kansallisvarallisuutta suojellaan. Isot ulkomaiset ostavat pienet, ja suuretkin, suomalaiset terveysalan yritykset pois.

 

Toinen tulos on entistäkin suurempi veronkiertoautomaatti - kuten on jo nähty. Pian koko järjestelmä on lahjoitettu pois, koska jo tämä nykyinen ”tilaaja-tuottajamalli” tuottaa vain onnetonta tulosta.

 

Palveluseteli on kiva idea, jos 20 minuuttia standardiaikaa riittää liukuhinavastaanotilla jota kunnat ostavat.

 

Siinä tilaaja, yhteiskunta sysää tehtäviään pois muka tehokkaammille bisnestoimijoille, joiden ainoa päämäärä on kuitenkin voiton maksimointi, näinhän yrityksiä nykyaikana kuvataan. Niin on sitten tietenkin myös yritysmuotoisessa terveydenhuollossa.

 

Valtio itse on ollut pahin pässi narussa. Sen työntekijöistä 86 000 henkeä saa työterveyspalvelunsa yksityisiltä palvelun tuottajilta! Palvelujen kustannukset nousivat Helsingin Sanomien mukaan henkilöä kohden 325 eurosta vuonna 2005 jo 523 euroon 2010 eli 1,7 miljardilla eurolla. Melkein kolmanneksen.

 

Lääkäri Pirjo Lindfors kertoi samassa lehdessä aiemmin, että lääkärien työpahoinvointi lisääntyy hurjaa vauhtia. Syynä on huononeva ammattikulttuuri, siis arvojen, ajattelu- ja toimintatapojen rapautuminen sekä työtapojen muuttuminen yleisesti huonommiksi - "tietokoneanalyyseiksi" - ja koko käyttäytymisnormiston muutos.

Se on suomeksi sitä, että lääkäreistä on tullut bisneksen osia, tuon mahdollisimman suuren voiton tavoittelun toteuttajia.

 

Yhteiskunnan arvostetut ja eettiset esikuvat,kunnioitetut "omalääkärit" ovat nyt paloja liukuhihnahoitokoneistoissa, joissa potilaat arvioidaan mahdollisimman usein näytteen perusteella, jotta saataisiin aina näyttöön perustuva diagnoosi liukuhihnaterveydenhoidon seurauksena syntyviä mahdollisia virheitä varten.

Työn antaja tehostaa ja lääketehdas korruptoi ja maanittelee medikalisointiin, ylilääkettämiseen. Laboratorio ja resepti on parasta bisnestä: lisää siis.
Systeemi on lääkärin ammatillisen etiikan kannalta kestämätön. Potilaan ja lääkärin suhde on muuttunut molempien tappioksi.

Tulos on ollut rappio-tappio malli. Sekö nyt paranee soten myötä?

 

Julkisella puolella lääkärien pitää hallinnoida ilman hallintokoulutusta ja käyttää surkean tasoista tietotekniikkaa pääosan potilaskäynnin ajasta. Silti julkisella puolella hoito on laadukasta - mutta toimintatapa karmea. Organisaatioita vaivaa hillitön hierarkia ja monimutkaisuus ja ikiaikainen digitalisaatiota huonosti hyödyntävä sirpaleinen järjestelmä.

Sekö nyt paranee soten myötä?

 

Oikea vastaus ei silti ole markkinaistaminen vaan uudenaikaistaminen, täysi remontti toimintatapaan ei vain hallintohimmeleihin, mitä sote-uudistuksen alku tarkoitti.


Tein jo yli 30 vuotta sitten haastattelun Uuteen Suomeen silloisen Kansanterveyslaitoksen johtajasta, professori Kai Sieversistä, joka syvästi huolestuneena ennusti lääketieteelle suuria ongelmia. Professorin huolenaiheena oli lääkärien liika erikoistuminen: ”meillä on yhä enemmän, erinomaisia, silmä-, nenä- korva, hammas-, sydän-. sisätauti- ja muita erikoislääkäreitä ja jopa sairaanhoitajia ruumiin osia varten. Yhä vähemmän on niitä, jotka osaavat hoitaa potilasta psykofyysisenä kokonaisuutena.”


Kirjoitin jutun jälkeen Uuteen Suomeen kolumnin, jossa kerron tapauksesta Helsingin Yliopistollisessa Keskussairaalassa. Suuren leikkauksen jälkeen tapahtuneen, päästään hyvin terveen, potilaan itsetuhoyrityksestä, ja ihmettelin, ettei koko jättisairaalasta löytynyt potilaille henkistä tukea kuin yhden sairaalateologin viran verran. Syntyi valtava haloo, jossa minulle vaadittiin potkuja kun uskalsin pyhää lääkäriä ja pyhää lehmää; terveydenhuoltojärjestelmää arvostella.


Koska olin oikeassa päätoimittaja Johannes Koroma ja lehti seisoi takanani.

 

Sieversin pelot ovat tänään totta. Terveydenhuollon bisnes yksityisillä (ja kulut julkisella puolella) syntyy potilaiden juoksuttamisesta lääkäriltä toiselle kun kunkin pitää sysätä diagnoosia varten erikoislääkärille, jotta kaikki ruumiin osat saadaan tarkistettua kukin kerrallaan kuin varaosahuollossa.

Potilas kohtaa hoidon aikana isommissa keskuksissa lääkärin toisensa jälkeen ja joutuu ihmettelemään kuka häntä hoitaa, ihminen vai tietokone.

Joka iikka määrää kalliita laboratoriokäyntejä ja harva antaa mitään järjellistä diagnoosia. Tuhannet ihmiset ovat osallisina tässä arvauskeskusten karusellissa pääsemättä ulos - jopa vuosia.

 

Pahimmassa asemassa ovat sellaiset potilaat, kuten kipupotilaat, jotka jäävät ilman diagnoosia eivätkä saa kipuoireisiinsa hoitoa tai edes kuntoutusta.

 

Lääketieteen tohtori, kipupotilas ja kipulääkäri Pirjo Lindfors sanoo, että ”lääketieteelliset tiedekunnat opettavat tiedettä, mutta laiminlyövät lääketieteen taidon ja moraalin opettamisen.” ”Ei ohjata potilaan kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen eikä luoda mahdollisuuksia keskustella niistä,” arvioi Lindfors.

Sanat olivat samat kuin professori Sieversillä 33 vuotta aiemmin.

 

Yhteiskunnan palvelujen ydin, sen eettisesti tärkein osa, vastuu yhteiskunnan jäsenten hyvinvoinnista, hengestä ja ruumista on annettu bisneksen rautaisiin kouriin ilman mitään käsitystä seurauksista.

Nyt tahti kiihtyy.

Se on kuitenkin no problem hallitukselle.


Nyt tiedetään, nähdään, on todistettu, että yksityistämisestä ei ole juurikaan hyötyä kuin harvalukuisille omistajille, ahneuden alttaripalvelijoille, vaikka potilaan valinnan vapaudesta puhutaan. Tässä bisnesmyllyssä sairastuvat kaikki muut, lääkärit, potilaat, henkilökunta, moraali lopulta koko yhteiskunta.


Tämä kehitys ei ole pakko, se on ollut vain poliittinen valinta 2000-luvulla.

Suuri vaara on, että tämä markkinapolku muuttuu pääväyläksi sotesotkun, kuntaravistuksen, vallattoman maakuntahallintohimmelin ja kolmen miljardin tuottavuusloikan alkaessa toteutua.

 

Hankkiakseen maakuntahallinnon keskusta ja perussuomalaiset-siniset antoivat periksi kokoomukselle ”valinnan vapaudessa” - missä sinänsä ei ole mitään vikaa. Sehän saattaisi eläkeläiset, lapset ja vähävaraiset samaan asemaan kuin työterveysetuja saavaan väestön kanssa. Taustalla oli kuitenkin myös vahva epäily NMP-pyrkimyksistä; siirtää terveydenhoito markkinoille. Pääministeri Sipilä kuitenkin lupasi, että näin ei käy.


Arvoisat poliitikot, olkaa hyvä ja helikopteroikaa itsenne ylös katsomaan koko kuvaa.

 

Maailman terveysjärjestö WHO arvioi jo 2009, että mielenterveysongelmista kärsi jo yli 450 miljoonaa ihmistä, heistä suurin osa kehitysmaissa. Järjestön mukaan depressiosta on tulossa yhteiskunnille suurin terveysuhka sekä taloudellisesti että sosiologisesti: vuonna 2030 masennus on suurin yksittäinen kuormittaja...

 

Järjestelmää ei korjata vain muuttamalla yksikkökokoa tai vastuullista järjestäjää jos koko järjestelmä on sisältä tehoton, unohtaa systeemisyistä pääasian potilaan kokonaispalvelun, toimii kurjan tietotekniikan varassa, ei hallitse hallinnointia ja omaa jo orastavaa moraalikatoa. Sen pelastaa nyt - onneksemme - vain sairaanhoidon ja sosiaalityöntekijöiden korkea perusammattitaito.

 

Myös tämä rappio-tappio mallin typeryys on opittu Amerikoista, jossa terveydenhuollon kustannukset suhteessa laatuun ovat maailman huonoimmat ja maksut jättimäiset – potilaalle ja valtiolle.

 

Kansankunnan resurssia ja aikaa on käytetty vuosia sote-hallintouudistukseen, jossa pohdittiin ensin kartan ääressä laskuri kädessä minkälaisia piirejä, erikois- ja paikallishoitoja tarvitaan, sitten kenelle valinnan vapaus kilahtaa.

Halutaan vain rakenneuudistusta ja omistusjärjetelyjä kun ei ymmärretä, että myös itse järjestelmä on ”rikki” kun hyvinvointivaltion ytimestä; terveydenhuollostakin, on tullut osa ahneuden taloutta.

 

Kotikunnista siirtyy 50-70 prosenttia kustannuksista eli sosiaali- ja terveystoimi tehtävineen valtion vastattavaksi, mutta hoidettavaksi ”itsehallintoalueille” eli maakunnille – jotka ovat itsehallinnollisia siinä kuin valtion rahansa saava kuvernementti nyt sitten on.
Keskitys tarkoittaa myös kiinteistöriitoja, että kuntiin jää valtava määrä tyhjiä sotetiloja, joista kaikkia ei voi muuttaa vastaanottokeskuksiksi.
Vaikka muuta on puhuttu. tässä yritetään myös muuttaa hyvinvointivaltiota liiketoiminnan hyvinvoinniksi.


Kokoomuksen ja keskustan uusliberaalien valtionpurussa on lähtökohta siirtää terveys- ja sosiaalitoimintaa mahdollisimman paljon liikeyritysten tehtäväksi Asia ratkeaa toteutuksessa; siinä lähteekö perussininen suomalainen puolue ja sen sosiaaliministeri myös purkamaan hyvinvointivaltion toimintamallia privatisaation suuntaan. Siltähän tämä näyttää.

 

Verotuloista noin kymmenen miljardia euroa siirtyy siis kuntatalouden ulkopuolelle. Ei maakuntiin suoraan vaan valtion kautta. 


Verotuksen osalta Sipilän hallitus ei aikonut muuttaa nykyistä verotasoa minkään tuloluokan osalta. Tämä merkitsi tosiasiassa lisäaskelta kohti tasaverotusta, vaikka voitaisiin jatkaa suomalaista sosiaalipolitiikan päämäärää; tasa-arvoisempaa oikeudenmukaisuuslinjaa ja parantaa julkisia palveluja käyttävien vähävaraisten, eläkeläisten ja lasten asemaa suhteessa erikoispalveluja saaviin ja rikkaisiin.

 

Suomessa yhtiöittäminen ymmärretään väärin: tulot tuottajalle, riski ja lisälasku tilaajalle ei ole markkinataloutta vaan röyhkeää.


En ole yksityistä liiketoimintaa vastaan, päinvastoin. Mutta tätä opillista neuvostomallia, jossa yksityinen tuottaja tekee voittoa tilaajan riskillä en ymmärrä taloudellisena toimintana.


Seuraava koko kansan elämään vaikuttava miljardilasku uhkaa sotessa.
Siitä ovat varoittaneet kovin sanoin asiantuntijaporvarit: emeritusprofessori Martti Kekomäki, professori Heikki Hiilamo ja sosiaali- ja terveyspolitiikan asiantuntija, entinen ministeri Osmo Soininvaara. Sairaanhoitopiirien johto, kunnat ja maakunnat esittivät keväällä 2017 täyslaidallisen pääkaupunkiseutu etunenässä.
Soininvaara puhui ryöstökapitalismin voittavan jos ”valinnanvapauden” kanssa tunaroidaan, Hiilamo varoitti kaappauksesta ja kustannusten noususta ja Kekomäki kertoi miten edessä voi olla ”rusinat pullasta malli”, jossa yksityinen tienaa terveillä ja julkiselle jää kallein potilas kymmenkertaisine kustannuksineen.
Soininvaara kirjoitti jo keväällä 2016: ”olennaista on, että paljon merkittäviä asioita on auki – niin pahasti auki, ettei edes ongelmaa ole hahmotettu. Jos hallituksella on näihin ongelmiin ratkaisu, hyvin se on sen salannut. Ensimmäistä vuosista saattaa siksi tulla todella kalliita, samalla kun jotkut pystyvät tekemään helposti paljon rahaa.”
”Koittaako sote-palveluissa ryöstökapitalismin aika?” Soininvaara kysyy,
Se riskihän tässä opissa on.

 

Johtopäätökset:

 

On tarpeen byrokratian ja tarpeettoman säätelyn purku, yhtenäiset tietojärjestelmät ja digipalvelut, terveyden huollon sisäisen hierarkian helpottaminen, omalääkäröinti ja modernit robotisaation apukeinot ratkaisevat uudistuksen onnistumisen.


Työnkuvat ja vastuut pitää uusia ja lääkärien digikuponkityötä vähentää. Useaan perusterveydenhuollon työpaikkaan ei niinkään tarvita lääkäreitä tai hoitajia, vaan koulutettuja terveyskeskusapulaisia ja tekstinkäsittelijöitä.

Sairaalaa tai terveyskeskusta, joita vaivaa vanhentuneet toimintatavat, raskas byrokratia ja typerä sisäinen hierarkia, ei paranneta tehottomuustaudista hallintoalueilla, vaan toiminnan uudistamisella.

 

Potilasta auttaa moderni, asiakaslähtöinen itsehoitopalvelu, henkilökohtaisempi palvelu, vähempi juoksuttaminen ja yhden luukun periaate ei valinnan vapaus.
 

Potilas-asiakas on, vihdoin, otettava suunnittelun keskiöön ei hallinto.

 

Suomen hoivapalveluista ei saa tulla kansainvälistä sijoitustoimintaa eikä potilaista huutolaisia, jotka myydään vähiten tarjoaville hankintaohjesäännön perusteella huutokaupoissa.

Siksi tämä ”sote” on Meidän Juttu, jota ei pidä jättää vain yksityistäjien käsiin. Tuhannet sivut uutta lainsäädäntöä eivät saa vyöryä potilaan ylle.

 

JATKUU

 

VIITTEET.

 

1.NPM-hallintoideologia korostaa kilpailua, julkishallinnon tehtävien ulkoistamista, tehtävien sisäistä markkinoistamista sekä hallinnon, tutkimuksen, opetuksen ja julkisten palvelujen tulos- ja kustannusvastuuta. Lapin yliopiston sosiologian professori Merja Kinnunen sanoi virkaanastujaisesitelmässään 2007 NPM:n levinneen Yhdysvalloista ja Englannista OECD:n ohjaamana ja EU:n välityksellä.

 

1. (Sosiaalibarometri 2011)

Share on Facebook
Share on Twitter
Please reload