Suomen

Tietokirjalijat ry

on tukenut teosta.

Pidätkö teoksesta ja ajankohtaismediasta. Osta kirja tai tue meitä. Kiitos.

© 2017 by Innokit. Proudly created with Wix.com

Lisää kumppanimedioissa

I'm a paragraph. Click here to add your own text and edit me. It's easy.

13. Kiistakirjoitus: Maailman valtiaiden instrumentit; JOHDANNAINEN, VAPAUS, VEROVAPAUS

June 21, 2017


Tässä luvussa käsitellään rahalla pelaamista ja kerrotaan kuinka yksi talousteoria: uusliberalismi ujutettiin Suomessa lakiin saakka.

 

 

 

 

Katso tietoruudut:

 Lue koko luku:

Maailman herruuteen ovat aina pyrkineet kaikkein ahneimmat, kuin omalla tekosyyllään, mutta aina omaksi edukseen. Ahneutta tukeva huono kehitys jatkuu tässä ajassa jäteiksi kasvaneiden rahoituslaitosten, markkinapaikkojen ja finanssikeskusten tukemana.

 

Saimme jo lukea, että maailmankauppa on pääosin rahoitussektorin ja sen omistamien suuryritysten hallussa.

Yhä suurempi osa maailmankaupasta 1980-luvulta lähtien on käyty monikansallisten yritysten sisällä. Eli käytännössä kauppaa käydään niiden eri maissa sijaitsevien tytäryhtiöiden välillä - jo yli 60 prosenttia maailmankaupasta on tällaista tytäryhtiökauppaa. Siinä näkyy mistä on kyse tässä mittavassa transaktioiden ”kaupankäynnissä.”

 

Kirjanpitokikkailulla yhtiöt siirtävät voitot verottomiin paratiiseihin ja kirjaavat menonsa korkean verotuksen maissa. Suuren konsernin eri yhtiöt ovat mekaanisia pelinappuloita globaalissa pelissä, jossa tuotantoa ja kirjanpidollisia voittoja siirretään sinne, missä kustannukset ja verotus ovat alhaisimmat. Suurimpien yritysten listaa hallitsevat pankit ja öljy-yhtiöt. Uusin tutkimus kertoo niiden välisestä merkittävästä ristiin omistuksesta.

Raha-aateli jakaa edut keskenään kuin aateli ennen suurta reduktiota 1600-luvulla. Ahneuden harvainvallan historia toistaa itseään.

Maailmankauppa on keskittynyt, kun yritykset ovat ostaneet kotimaisia ja ulkomaisia kil­pailijoitaan tai fuusioituneet niiden kanssa. Samoin keskittyy varallisuus: rikkain kaksi prosenttia maailman väestöstä omistaa globaalista varallisuudesta 51 prosenttia. Vaurain kymmenen prosenttia taas hallitsee peräti 85 prosenttia maailman varallisuudesta.

 

Plutokratia on totta: vallankäyttö on keskittynyt rikkaimmalle kansanosalle. Tuloerot ovat suuria tulonsiirtojen jäädessä pieniksi.
 

EU:n jäsenmaiden, myös Suomen, mahdollisuudet suojata tai erityissäännöksillä ohjata omia toimijoitaan maaperällään ovat menneet. Kolme vuosikymmentä vuotta markkinauskossa on käytännössä hoidettu finanssikeskusten etuja, muttei niinkään EU:n jäsenmaissa asuvien sijoittajien ja asiakkaiden etua.
Tämä rahoitusmarkkinakriisi rävähti silmille Yhdysvaltain asuntomarkkinoiden arvopaperistettujen asuntolainojen riskien laukeamiseen jättiluokassa. Siitä pitäen niin USA:ssa kuin EU-maissa on pelastettu tärkeimpiä rahoitusinstituutioita - mutta samalla niille on luotu lisää edellytyksiä ottaa myös vastaisuudessa ylimitoitettuja riskejä.

 

Poliitikkojen ongelma on: miten voitaisiin yhdistää toisiinsa rahoitusmarkkinoiden vakautta varmistava sääntely ja silti yrittää säilyttää ”markkinaehtoisuus”.
 

Pitäisikö siis perustaa kuplatalouden totuuskomissio?

 

Käsittelyssä Kolmannessa itsenäisyystaistelussa on jo ollut rahanomistaja, rahan valtarakenne ja hallinta. Katsotaanpa sen kikat ja temputkin.

 

Pankkikriisi on aina myös valvonnan ja huonon sääntelyn kriisi. Warren Buffet, eräs maailman vauraimmista miehistä, on kutsunut johdannaisia nimityksellä ”financial weapons of mass destruction,” finanssialan massatuhoaseeksi.

Robert Merton ja Myron Scholes palkittiin taloustieteen Nobelilla vuonna 1997. Robert Mertonin parhaiten tunnettu tutkimus tarkastelee johdannaisinstrumenttien, kuten optioiden, hinnoittelua. Hän julkaisi tutkimuksen aiheesta samanaikaisesti kuin Myron Scholes päätyen samaan tulokseen. Kansainvälinen kirjanpito- ja tilinpäätösstandardi legitimoi heidän kehittämänsä kaavan, josta tuli malli johdannaiskikkailuun.

 

Suomalaisen Hufvudstadsbladetin entinen päätoimittaja Per-Erik Lönnfors kertoo kirjassaan 3. kiinnostavan tarinan:

“Amerikkalainen sijoitusrahasto Long-Term Capital Management romahti syksyllä 1998 päädyttyään 3,7 miljardin dollarin - yli 20 miljardin Suomen markan - tappioon. Se veti mukanaan konkurssiin useita muita pankkeja, koska se oli ottanut lainoja yli 600 miljardin markan arvosta. Rahaston johdossa oli kaksi Nobelin taloustieteen palkinnon saajaa, Myron Scholes ja Robert Merton. He olivat keksineet matemaattisesti vuorenvarman keinon rahan ansaitsemiseen”. Lindfors toteaa näistä pörssikaupan johdannaisten teoreetikoista sarkastisesti: “keinottelu on keinottelua, vaikka johdannaisissa paistettuna”.

 

Johdannaispiru pääsi silti irti 2000-luvulla. Vuoden 2008 aikana puhjenneen maapalloisen kasinotalouskriisin ytimessä olivat juuri nämä johdannaiset. Johdannaiset ovat, oikein käytettynä, hyödyllisiä pääomamarkkinoiden tehokkuudelle, niiden avulla voidaan teoriassa tasapainottaa markkinariskejä, mutta koska johdannaisilla ei ole reaalivastinetta niitä ei voida lunastaa ulos markkinoilta. Niillä luotu raha on todellista rahaa vasta, kun johdannaiset on maksettu oikeilla rahoilla.

Vuonna 1973 maailman valuuttamarkkinoiden päivävaihto oli 15 miljardia dollaria, vuonna 2001 se oli jo 1900 miljardia dollaria päivässä, eli 600 000 miljardia vuodessa. Kasvu jatkui hurjana: kansainvälisen valuuttakaupan päivävaihto nousi maaliskuussa 2012 jo yli 5 000 miljardiin dollariin.

Valuuttamarkkinoiden vapauttaminen ja säätelystä tietotekninen vallankumous ovat pääsyitä markkinoiden kasvulle pitkälti yli satakertaiseksi.

 

Finanssikatastrofi syntyy, jos maailman valtavat valuuttavirrat suuntautuvat spekulaatioon johdannaisilla ja nämä johdannaismarkkinat romahtavat. Tätä finanssilaitokset ja ennustajaekonomistit eivät halunneet nähdä tai nähneet.

Eivätkä näe juuri nyt. Jo marraskuussa 2014 Ison-Britannian pääministeri jo varoitti, että maailmantalous on vaarassa vajota uusiin vakaviin ongelmiin. David Cameron sanoi, että "punaiset varoitusvalot vilkkuvat globaalin talouden kojelaudalla" - samalla tavalla kuin kuusi vuotta ennen. Cameron kirjoitti the Guardianissa, että ”euroalue on tällä hetkellä kolmannen taantuman kynnyksellä, ja ongelmia on monissa maailmantalouden osa-alueissa. Kehittyneiden talouksien talous on hiipunut, maailmanlaajuiset kauppaneuvottelut ovat jämähtäneet sekä Ukrainan ja Venäjän konflikti tuo epävakautta maailmantalouteen.” Sen päälle järjestyi pakolaiskriisi.

 

Vuoden 2017 alussa maailma nieli Donald Trumpin luuta kurkustaan; pörssikurssit nousivat kun Trump vihjaili infrastruktuuri-investoinneista, verohelpotuksista varakkaille, tulli-, ihmismuureista. Inflaatio vyöryi jo kahden prosentin ihanteessa Euroopan Unionissakin. Pörssikurssit nousivat Trumpin ilmoittaessa aikeestaan lisätä fossiilisten polttoaineiden käyttöä ja luopuvansa Pariisin ilmastosopimuksesta. Markkinat pelaavat vaikka maailmanlopulla jos siitä voi lyödä mehukasta vetoa tuhojohdannaisilla. Maailman velka oli kaikkien aikojen tapissa. Pelkästään valtioiden globaali velka oli kaikkien aikojen tapissaan. Luottoluokitusyhtiö Standard & Poor’sin mukaan maailman yhteenlasketut valtionvelat nousevat vuonna 2017 noin 2,3 prosentilla yhteensä 44 300 miljardiin dollariin - kaikkien aikojen korkeimpaan velkatasoon. Keskuspankit painoivat Euroopassa ja Japanissa rahaa koneet kuumina eikä kukaan tiennyt vaihtovelkakirjojen todellista määrää.

 

Todellisuudessa kukaan ei siis tarkalleen tiedä, miten isot johdannaismarkkinat ovat. Johdannaismarkkinoiden riskit ovat kehittyneet käsittämättömiin mittoihin erityisesti Yhdysvalloissa. Riskit ovat keskittyneet: vuonna 2011 vain neljä suurinta pankkia hallinnoi 95,9 prosenttia Yhdysvaltain johdannaismarkkinoista. Kun johdannaisissa on noin valtavat volyymi on se merkki, että samaa riskiä on myyty ja ostettu moneen kertaan markkinoilla. Jollekin jää lopulta Musta Pekka käteen. Hänen nimensä on se Suurin Hölmö; roolia istutetaan veronmaksajalle – aina vaan, eikä hän -Hölmö – pane vastaan..

Ennen kapitalismin teoria sanoi, että ensin rahalla ostetaan työ, sitten työ luo arvon tavaralle, ja sitten tavara myydään isommalla arvolla.

 

Virtuaalikapitalismissa velasta tulee kasvun lähde. Raha muuttuu suoraan rahaksi, kukaan ei tee muuta kuin matemaattisia kaavoja, joiden avulla aletaan lyödä luotoista vetoa. Kuplataloudessa joku ostaa hyvässä uskossa lume-etua. Se jatkuu pyramidiahneutena, jossa koko ajan haetaan uusia hölmöjä sijoittamaan, lopulta kupla puhkeaa ja kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Kaiken takana on spekulatiivinen pörssikauppa ja kaiken kontrollin ulkopuolella oleva johdannaiskauppa, rahastamoina toimivat varjopankit ja veroparatiisit, joita ei ole laitettu kuriin.

 

Kaikki alkoi kun vuosituhannen vaihteen teknokuplan puhjetessa pyramidinrakentajat muuttivat myyntipuolelle. Oli kannattavampaa myydä osto-optioita ja koota preemioita, koska ne jäävät myyjälle, jos kurssi laskee. Sijoituksen saattoi suojata myyntioptioita käyttäen eli oikeutta myydä osakkeet entiseen hintaan, jos hinnat laskevat. Tämä uusi lainaraha siirtyi kaupankäynnin seurauksena toiselle pankille niin se olikin taas uusi talletus, jota vastaan voi taas lainata uutta rahaa tyhjästä. Siis lainat loivat vain kuvitteellisia talletuksia.

Pankkien välisessä kaupassa lainojen takuuksi annetaan velkakirjoja. Niiden sisällöstä tuli ongelma. Näistä investointipankkiirien innovoimista ja paketoimista Hedge-fundeista syntyi pankkimaailman jättikuplia, jotka voivat sisältää ihan mitä vain arvottomista velkapapereista johdannaisiin.

 

Finanssikriisi johtui siitä, että johdannaisilla luotiin paljon "virtuaali-, mielikuvitusrahaa", jonka tuotot kirjautuivat voitoiksi investointipankeille. Investointipankit pääosissa Merrill Lynch, Morgan Stanley, Lehman Brothers, kokosivat näistä riskipitoisista subprime-lainoista arvopapereita, joista käytetään nimeä CDO (Collateralized-Debt Obligation), eli vakuudellinen asuntolaina-arvopaperi. Luottoluokitusyhtiöt Standard & Poor's ja Moody's antoivat näille CDO-arvopapereille korkean luottoluokituksen, jolloin ne oli helppo myydä korkeilla tuotto-odotuksilla eri maiden suursijoittajille, joita ovat monet institutionaaliset sijoittajat kuten eläkerahastot ja vakuutuslaitokset.

 

Johdannaiskauppa on ollut keskeinen rahoitusmarkkinakuplien aiheuttaja. Johdannais­kaupan arvo oli vuonna 2007 suuruudeltaan 3900 miljardia dollaria päivässä. Maailman johdannaismarkkinat olivat 2013 kuusitoista kertaa suuremmat kuin maailman bruttokansantuote joka on kuusi prosenttia johdannaismarkkinoiden nimellisarvosta, 114 kertaa enemmän kuin olemassa oleva Yhdysvaltain liikkeellä oleva rahamäärä. Yli 71 kertaa enemmän kuin Yhdysvaltain jättimäisenä pidetty valtionvelka.

Professori Eero Kasasen mukaan johdannaiskaupan vaara piilee siinä, että heilahtelut ovat nopeita ja sisältävät hirvittävän määrän vipuvoimaa johdannaisiin sisäänrakennettujen velkojen johdosta. Johdannaismarkkinoita onkin kuvattu suoksi, jonka pinnan alla vaanii nälkäisiä krokotiileja.

 

Kuplassa johdannaismarkkinoiden merkitys kasvoi räjähdysmäisesti. Ne toimivat kasinotalouden rahoitusjärjestelmän ydinreaktorina. Johdannaispörssien koko ja kauppamäärät ohittivat tavallisten pörssien merkityksen.

Johdannaisia tehtäessä sijoittajalta edellytetään vakuutta. Mikäli johdannaisen arvo menee väärään suuntaan, tulee sijoittajan antaa välittömästi enemmän vakuuksia. Ellei niitä tipu vakuusongelma voi syntyä missä vain ja se kiihtyy rahoitusjärjestelmän luottamusrakenteissa ja sitten koko johdannaismarkkinoilla.

Varsinaiseksi ongelmaksi nykyinen kriisi - joka ei ole vain valtioiden talouden, vaan alkujaan finanssilaitosten kriisi, joka työnnettiin valtioiden kriisiksi - tuli kun se alkoi koskettaa pankkeja ja muita rahoitusta tarvitsevia. Pankitkin huomasivat, lopulta, että oikean omaisuuden rinnalle oli luotu toinen omaisuus joka oli ilmaa vain. Pyramidiväki oli pankkeja ja välittäjiä taitavampi, nämä pankinjohtajahölmöt olivat kuplassa mukana ja yrittivät jättipalkkioilla turvata voittonsa ja huijaisivat itseään ja asiakkaitaan vaatimalla asiakkailtaan jälkikäteen ylimääräisiä ja ylimitoitettuja vakuuksia.

 

Syksy saapui sitten lopulta Amerikan Hölmölään ja myyntipaniikki iski. Johdannaismarkkinarikollisten dominopeli aiheutti ketjureaktion, jossa kaikki dominot kaatuivat. Se oli mahdollista koska poliitikot eivät uskaltaneet toimia, he uskoivat markkinavapauteen ja laiminlyövät valvonnan varmistamisen. Varakkaat takapirut ja Bushin klaanin toteuttajahölmöt vetivät kaikki mukaansa. Poliittinen valta antautui palvelijaksi pääomamarkkinoille, jolloin poliitikoille jäi vain peesaajan rooli. Ymmärtämättömyyttään poliitikot olivat muuallakin pienentäneet omaa vaikutuskenttäänsä. Pääoman edustajat, pankinjohtajat ja erityisesti investointipankkiirit täyttivät aukon, jonka tyhmä sopulipolitiikka jätti.

Johdannaismarkkina on teknisessä mielessä samaa vedonlyönnin kanssa.

Kansainvälinen nettivedonlyönti on kasvanut erittäin nopeasti. Suomessakin shortataan jo muutamalla miljardilla. Vedonlyöntimarkkina on toimii spekuloinnin kautta rahan saamiseksi. silti on havaittu, että vedonlyöntijärjestelmät ennustavat tulevaisuutta hyvin, ja on päädytty niiden sisältävän potentiaalia markkinoiden eri riskiskenaarioiden ennustamisessa. Joku hullu kutsuu tätä totoa instrumentiksi ja sijoitustoiminnaksi.

Tietotekniikka on osaltaan edistänyt näiden monimutkaisten rahoitustuotteiden luomista. Käytännössä kehitys on realisoitunut riskien eriyttämisenä ja hajauttamisena sekä myymisenä erikseen eteenpäin. Laskentatehon kehittymisen myötä pelurit, apunaan tilastolliset mallit, neuroverkot, geneettiset algoritmit yhdistettyinä supertietokoneisiin, analysoivat valtavaa määrää markkinadataa ja pyrkivät tekemään ennusteita matematiikan ja fysiikan opein - ei talouden. Koneiden osto- ja myyntisuositukset on liitetty automatisoituihin kaupankäyntijärjestelmiin.

Rahoitusvalvojat eivät ole pystyneet edes seuraamaan, puhumattakaan että arvioimaan, miten tämä on vaikuttanut yksittäisten rahoituslaitosten tai koko rahoitusjärjestelmän vakauteen. Valtaosan, 65 prosenttia johdannaismarkkinoista muodostivat 2013 korkojohdannaiset, joita Euroopan keskuspankki alkoi edistää.
Finanssimarkkinan ja yksityisen upporikkauden keskittymisen seurauksena suomalaisten varallisuutta siirtyy lisääntyvästi hoidettavaksi ja säilytettäväksi EU:n eri finanssikeskuksiin – ja ”veroparatiiseihin.” Ulkomailla säilytettävä omaisuus ei kuulu suomalaisen verotuksen, lain tai viranomaispäätösten piiriin.

 

Suuryrityksemme investoivat kotimaahan vähiten Euroopassa.


Sen sijaan osinkojen osuus kansantuotteessa nousi vuosina 1991-2015 yhdestä kymmeneen prosenttiin. Se ei jakaannu Suomeen: ulkomaisiin osakkeisiin on sijoitettu 123 miljardia.
Pääomia ulkomaille Suomesta on viety bruttokansantuotteen verran; 263 miljardia euroa.
Palkkojen osuus laski kahdeksalla prosentilla: 68,4 > 60,4.
Kotitalouksilla on Suomessa lainaa nyt noin 140 miljardia euroa.


Verokeitaat antavat rahanomistajille poliittista vaikutusvaltaa, samalla pääomista on tullut muusta maailmasta eristetty, itseään säätelevä saareke. Upporikas prosentti ja pankkieliitti vaikuttaa länsimaiden veropolitiikkaan pankkisääntelyn vaatimuksiin uhkaamalla siirtää toimintonsa veroparatiiseihin.

Kaikenlainen sääntely on muka myrkkyä - vaikka rahamaailman sääntelyn aikakaudella vuosina 1945-85 ei ollut ainuttakaan maailmanlaajuista finanssikriisiä.

Poliittiset päättäjät, saati sitten tavallinen kansa, talousjournalisteista puhumatta, eivät tiedä juuri mitään pankeille annetusta mahdollisuudesta taikoa tyhjästä rahaa.
Todellisuudessa vastuupäättäjien osalta tämä ei ole totta, heille kyllä kerrottiin, että vastuu vastuuttomuudesta on politiikan. Se pitää uskaltaa sanoa niille ”seteliselkärankaisille” ministereillekin, jotka jyrkästi torjuvat valtion kaikenlaisen puuttumisen talouteen.
Siksi heidän tulee kantaa myös poliittinen vastuu niin meille kuin muuallakin. Koska heillä ei ole ollut kanttia viheltää keinottelua poikki – eikä näytä Suomessa olevan vieläkään.

Valtioilla ei itsellään ole ollut miljardimääriä, joita pankkien pelastamisessa tarvitaan, vaan ne lainaavat näiltä samoilta pankeilta lainarahaa - jotta ne voisivat pelastaa lainoittajansa.
Sitten poliitikot ja pankit huutavat kuorossa maksumieheksi tavallista veronmaksajaa rahoitusmarkkinoiden hengissä pysymisen nimissä.
Poliitikot keräävät ensin velkana, takuina ja setelikoneesta, mutta lopulta veronmaksajilta, jättimäiset pankkien pelastuspaketit. Ne rahat ovat sitten pois reaalitaloudesta työpaikkoja luovista investoinneista - ja hyvinvointipalveluista. Kreikka on ollut koelaboratorio tästä mallista. Näytti siltä, että Italian pankit tulisivat perässä 2016, jolloin olisi päällä jo uusi sijoittajavastuu - tai juuri sen seurauksena kun alkoi kova banco-osakepako saapasmaassa. Keväällä 2017 Deutsche Bank alkoi taas kerätä kahdeksaa miljardia euroa pääomaansa...
Tästäkin lamataantumafinanssikriisistä tuli pitkä ja vaikea, miljoonat perheet joutuivat tuhon tielle. Jyrki Kataisen lupaama nousukausi 2012 olki vielä 2017 näkemättä muualla kuin ekonomistein kritallipallossa.
Maailmassa olisi tarvittu ja tarvittaisiin yhä globaali totuuskomissio käsittelemään ahneuden ajan teot ja virheet. Puhdistautumisen kautta voidaan korjata virheet ja vaatia kohtuuttomuuksien palauttamistakin ja veroparatiisien sulkemista.
Tämä ei koske vain venäjiä ja kiinoja, jenkkejä ja meklareita, se koskee myös Suomen kansaa ja sen päättäjiä.

 

Puhemies Sauli Niinistö puhui tästä oraakkelimaisesti jo eduskunnan avajaisissa 4.2.2009.

”Meneillään oleva kriisi koskettaa koko maailmaa ja se tulee jättämään jälkensä niin talouden rakenteisiin, ihmisten ajatteluun kuin myös poliittisiin valtasuhteisiin. Se jakaa maailmaa uudelleen. Kaikissa talousjärjestelmissä, kautta aikojen, on ollut väärinkäyttäjiä ja oman etunsa perkaajia, kulloinkin tarjoutuneiden mahdollisuuksien mukaan. Paperitalous tarjosi nyt ennennäkemättömän laajat mahdollisuudet ennennäkemättömän suurelle joukolle ahneudelle altistuneita. Etenkin Euroopassa on syntynyt keskustelua sellaisesta markkinoiden  sääntelytarpeesta, jolla voidaan ehkäistä koetun toistuminen. Hyvä sinänsä, mutta se ei riitä.

Pääkysymys on asettunut jo kokonaan muualle. Kansainvälisen yhteisön suurin haaste on rahajärjestelmän perusrakenteista, rahapolitiikasta ja valuuttakurssipolitiikasta sopiminen. Tänään mantrana on elvytys. Juuri nyt, arvioiden mukaan, valtiot lainaavat noin 50 miljardia euroa viikossa elvyttääkseen talouttaan. Useat valtiot ovat lisäksi sitoutuneet takausvastuisiin, jotka olisivat niiden kantokykyyn nähden tähtitieteellisiä. Mitään tällaista ei ole aiemmin koettu. On edetty mittoihin, joissa elvytys, korjaustoimi, tulee vaatimaan korjaustoimen korjaustointa.

Velaksi on vielä helppo elää, toinen aihe on takaisin maksu.

Keinoina ovat vain kovat menoleikkaukset tai raju inflaatio. Syntyy myös houkutusta työntää taakkaa muiden maksettavaksi lisäämällä rahan määrää tai ylläpitämällä keinotekoista valuuttakurssia. Näistä kysymyksistä olisi löydettävä kansainvälinen yhteisymmärrys.”

Niinistö näki hyvin, juuri näin kävi.

Korjaustoimi seurasi Brysselissä toistaan, sitten fiilattiin ja höylättiin kuluja ja lopulta päätettiin siirtää kaikki muiden maksettavaksi antamalla taikuri Mario Draghin pyhät lupaukset ja käynnistämällä setelikoneet.

 

Peli pääsi uuteen alkuun.

Toisen poliittisen laidan taloustutkija Pekka Tiainen kirjoitti samasta asiasta mihin Niinistö kiinnitti huomioita näin:
"Kun ostaja maksaa johdannaisesta preemiot, myyjä eli asettaja saa rahat. Ne eivät ole hänelle tuloa vaan velkaa, koska johdannaissopimuksella hän sitoutuu ostamaan esimer kiksi kiinteistön aikaisempaan hintaan, vaikka hinta romahtaisi. Kyse on eräänlaisesta vipuvelasta, joka kasvaa, kun riskien hallinta ei toimi.”

 

Riskeiltä suojautumisen sijaan johdannaismarkkinoista itsestään on tullut merkittävä riskien lähde. Ei ole kyse vähäisestä asiasta, neljä amerikkalaispankkia: J.P. Morgan Chase, Bank of America, Citygroup ja Wells Fargo, jotka edustavat 96 prosenttia markkinasta hallitsevat bisnestä, jonka arvo on 16 kertaa suurempi kuin koko maailman bruttokansantuote, se on yli 71 kertaa enemmän kuin Yhdysvaltain jättimäinen valtionvelka. Se on niin suuri, että sille ei enää mahdeta mitään...

 

Johdannaisilla tarkoitetaan siis arvopapereita ja sopimuksia, joiden arvo johdetaan joidenkin muiden arvopapereiden tai hyödykkeiden hinnoista, koska niiden kanssa ”pelataan” taas on syytä ymmärtää niiden luonnetta. Johdannaiset ovat luonteeltaan spekulatiivisia sijoitusvälineitä, joilla voi lyödä vetoa lähes minkä tahansa kohde-etuuden kurssiliikkeestä. Näillä arvopapereilla voidaan pelata myös kurssilaskun puolesta.

Johdannaissyövän pesäkkeet puhkesivat lopulta maailmanmittaiseksi pandemiaksi vuosina 2005-2008 luottojohdannaisista. Pankit olivat ostaneet oikeuden myydä lainat pois luottotappioista puhdistettuina sekä vakuutena olevat kiinnitys- ja muut arvopaperit entiseen hintaan, vaikka hinta romahti. Vastapuolten ostolupaukset osoittautuivat kuitenkin kirjoittajiensa nimikirjoitusten arvoisiksi, kun hinnat laskivat rajummin ja luottotappiot kasvoivat enemmän kuin pankkien heille maksamat preemiot. Tämä käynnisti konkurssit ja konkurssiuhkat.
Pankit olivat luulleet hankkineensa turvatakuun holtittomalle lainarahan tarjonnalleen. Tosipaikan tullen muille siirretyt riskit tulivat keittiön kautta takaisin. Pankkiherrat joutuivat pyytämään, että heidän uhrinsa, veronmaksajat, asunnonostajat ja kadun kansa, pantaisiin sammuttamaan heidän rahanjanoaan. Se onnistui hyvin, pian pelattiin taas entistä röyhkeämmin, eikä aikaakaan kun rikemiljardisakotkin olivat instrumentti nostaa pörssikursseja.

 

Johdannaismarkkinoille ilmaantui uusi suuri pelaaja kriisin seitsemäntenä vuonna. Erilaiset johdannaiset eivät ole olleet Euroopan ongelma vaikka joissain euroalueen talouksissa kiinteistömarkkinan arvo korjautuikin merkittävästi alaspäin velkakriisin yhteydessä.

Syksyllä 2014 Euroopan keskuspankki päätti lähteä rakentamaan Eurooppaan arvopaperistamiseen perustuvaa markkinaa taantumaa ja deflaatiota vastaan. EKP jatkoi nelivuotista TLTRO-likviditeettiohjelmaansa, jonka tueksi keskuspankki tuli laajamittainen omaisuusvakuudellisten arvopaperien (ABS) osto-ohjelma. Eli samalla kun keskuspankkijärjestelmään kuuluva pankkisääntely edellyttää pankkien taseisiin yhä enemmän pääomaa riskin puskuroimiseksi, sama keskuspankkijärjestelmä alkoi myös vapauttaa pankkien lainanantomahdollisuuksia hyväksymällä vanhoja omaisuuseriä omaan taseeseensa.

Suunnitelmaan kuuluva Keskuspankin taseen laajentaminen tarkoittaa kuitenkin myös keskuspankkijärjestelmään kuuluvien maiden riskin lisäämistä. Tämä tarkoittaa myös Suomen rahoitusriskin kasvattamista.

 

EKP lähti myös lunastamaan valtioiden joukkovelkakirjoja. Valtioiden velkakirjamarkkinoilla hinnat olivat jo irronneet reaalitodellisuudesta keskuspankin aktivoiduttua viimekätisenä ostajana, seurauksena heikoimmatkin euromaat saavat lainaa erittäin edullisesti. Samalla yhteisvastuun määrä euroalueella nousee jälleen uuteen kokoluokkaan.

EKP halusi tätä ennen varmistua pankkien taseiden todellisista laaduista ja stressinsietokyvyistä, ennen kuin itse ryhtyi valvomaan 120 pankkia euroalueella. 31.12.2013 tilanteeseen perustuvan, EKP:n lähes vuoden kestäneen kattavan arvion (pankkitaseiden läpivalaisu + stressitesti) lopputuloksena oli 25 reputtanutta pankkia ja 25 miljardin euron oman pääoman vaje.

Näistä pankeista 12 oli jo vahvistanut taseensa.

Suomalaispankit saivat puhtaat paperit. Kesällä 2016 tehdyissä stressitesteissä kaikilla menin, jopa Italian pankeilla yhtä lukuunottamatta – ja tietysi Deutsche Bankilla.

Jos syvemmälle katsoo ymmärtää, että pankkien tilanne on kuitenkin paljon, paljon vakavampi kuin ”stressitestit” kertovat niiden pelattua vuosisadan alusta liian suurta kasinopeliä ja koko maailman velkaannuttua. Pankeille eri maissa on pelattu aikaa saada pääomapohjansa kuntoon ennen, kuten eräs pankinjohtaja sanoi, harmageddonia, tuomiopäivän taistelua, joka odottaa itsepetoksen mustan tunnelin päässä.


Pankkiviranomainen EBAa alettiin syystäkin arvostella; että se ei edes aikonut testeissään paljastaa pankkien todellista tilaa, tuskin halusikaan, koska ajanpeluuta tarvittiin yhä lisää .
Esimerkiksi Deutsche Bankin kuntoa oli epäilty pitkän aikaa, mutta 2016 stressitestin perusteella pankki selviäisi EBA:n muka ankarasta tulevien vuosien korkonoususkenaariosta. Silti Deutsche Bankin osakkeen arvosta oli vuoden 2016 ensi puoliskolla sulanut 43 prosenttia.

Oliko pankin osakkeen arvosta sulanut puolet siis väärin perustein?
Deutsche Bankin tulos stressitestissä ei vakuuttanutkaan sijoittajia, pankin osake halpeni kahdessa päivässä lisää yli viisi prosenttia uusiin pohjalukemiinsa.
Virtuaalipankkiirien ja kasinopelaajien edessä on taas vanha oppi: ilman reaalitalouden kysyntää niin pankit kuin muutkin yritykset ovat lopulta aina vaikeuksissa, tapahtui korkotasolle mitä tahansa. Virtuaalitalouden aikana reaalitalous ei enää kasva koska on ollut helpompaa tehdä rahaa vedonlyönnillä.

 

Sallittakoon tähän kansanfilosofinen lainaus, mistä oli kysymys SUURIMMASSA HULLUUDESSA, greater fool theory:

"Maallikoiden piirissä, mutta empiirisen tutkimuksen ulkopuolella, vallitsee käsitys suurimman hölmön teoriasta, joka kuvaa kuplia, jotka ovat syntyneet aina vaan optimististen markkinatoimijan (hölmöjen) toimesta, jotka ostavat yliarvostettuja sijoitustuotteita myydäkseen ne edelleen toisille ahneille spekuloijille (suuremmat hölmöt) paljon suuremmalla hinnalla. Suurimman hölmön teorian mukaan kupla jatkuu niin kauan kun hölmöt löytävät yhä vain suurempia hölmöjä maksamaan yliarvostettuja ”sijoitusinstrumentteja”.

 

Kupla puhkeaa kun suuremmasta hölmöstä tulee suurin hölmö, joka maksaa huippuhinnan ylihinnoitellusta kamasta eikä enää löydäkään yhtään vielä suurempaa hölmöä ostamaan sitä. (Hyvin vapaasti käännetty ja päivitetty tekijän toimesta.)*

 

Psykologiassa on toinenkin teoria: puhutaan Opitusta Avuttomuudesta, joka liittyy masennukseen. Siinä yksilön masennuksen taustalla on kokemus, jonka mukaan hän menettää tilanteen hallinnan. Hän ei lainkaan pysty kontrolloimaan tilanteeseen vaikuttavia tekijöitä. Hän vain odottaa, mitä tuleman pitää.

Tilanne on tuttu kaikille joutuessamme sairaalaan tai armeijaan, tai muissa laitostilanteissa, joissa ympäristön hahmottaminen katoaa, ihminen menettää kontrollin ympäristöön ja sulautuu osaksi laitosta.

Opittuun avuttomuuteen kuuluu teorian mukaan passiivisuus, vaikeus oppia, että toiminta tuottaa tulosta ja aggression puute. Kun suomalaista keskustelua, mutta myös meitä äänestäjiä katsoo, tuntuu kuin eläisimme onnellisessa avuttomuuden tilassa höpöhöpöviihteen toimiessa mielialalääkkeenä, rahan ja tavaran liikuttamana, kunkin seuraten passiivisena – vailla aggressiota – mitä tapahtuu taloudessa. Outoa, uutta ihmistä kohtaan meillä kuitenkin on voimakas tunne, puolesta tai vastaan.

Me alistumme kuitenkin talouden politiikan, ympäristökriisin ja hallinnan edessä mitäänsanomattomuuteen, epäuskoisena, että oma toiminta voisi tuottaa tulosta.

Ihmisten yhteinen tekeminen on muuttunut korvaamattoman arvokkaan raha-aatelin palvelemiseksi. Kulttuurimme on tässä menosta kadottanut yhä enemmän yhteyttään yhteisöön, yhteiseen vastuuseen muista - ja jopa omasta elämästä. Kehitys on tapahtunut hitaasti neljän kymmenen vuoden aikana kaikkien tahtoessa hyvää, mutta suunnatessaan kohti omaa napaa joutuessa yksinäisyyden lohduttomuuden tielle. Olemme pian takaisin 1930-luvun henkisessä tilassa.

Lohduttomuutta korvaa vain yksinäinen raivo, kolpakko vierellä, USA:n etelävaltioiden lipun alla, somehommafoorumeissa.

 

Suomi muuttui yhden sukupolven aikana. Kehityskulku on historiallisesti nopea, mutta aikalaisille hiipivä ja vaikea hahmottaa.

Suurin osa on evakossa muualla kuin missä syntyi.

Myös yhteiskunta on muuttunut – firmaksi.

Ensin kolmas sektori eli järjestöjen ja osuuskuntien maailma kohtasi 1970-luvulla kolme haastetta: ensinnäkin maaltamuuton seurauksena ihmiset irtautuivat paikasta, mutta samalla muuttivat myös toisenlaiseen kulttuuriin ja toimintaympäristöön kaupungissa. Uusiin ympyröihin oli vaikea asettautua ja uudet yhteisöt vaikea löytää. Tämä paikkakunnille tapahtunut uusien suomalaisten maassamuuttajaihmisten tulva unohtui tyystin kun pakolaiset alkoivat tulla. Vastaanotto oli sama; stadiin muuttavia lantsareitakin katsottiin ylemmyyden silmällä jo 1960-luvulla, kuten kaupunkilaisia lättähattuja ja ylioppilasketkaleita maalla sitä ennen.

Toiseksi valtio ja kunnat alkoivat kilpailla kolmannen sektorin kanssa, hyvässä tarkoituksessa, säädettiin lakeja nuorison, kulttuurin ja urheilun valtionavusta, toiminnan tavasta ja ohjattiin toimintaa kuntien vastuulle Ruotsin mallin mukaan. Kaikkea varten alkoi olla täälläkin ombudsmaneja, toiminnanjohtajia ja asiamiehiä.

 

Kolmanneksi televisio ja viihdeteollisuus ja sittemmin tietotekniikka alkoivat muuttaa arjen käyttäytymistä ja tapaamme kommunikoida ja osallistua. Internet muutti koko yhteisöllisyyden käsitteen ja toi järjestötoiminnalle rinnakkaisen toimintayhteisön; virtuaalisen ja sosiaalisen yhteisön ja sen vallankumouksellisen kommunikaatioteknologian kautta uudet toimintamuodot.

Neljänneksi nimenomaan 1970-luvulla kaikki oli politiikkaa, rahat suunnattiin poliittisille toimijoille ja kolmannelta sektorilta katosi valtava määrä toimijoita. Nyt, 40 vuotta myöhemmin, omaehtoinen osaaminen tuntuu olevan paljon vähäisempää. Järjestöyhteisöt toimivat toiminnanjohtajan johdolla toimistoissa, kansa keskenään verkossa.

Olemmeko oppineet uusavuttomuuden ja omaksuneet toisten ihmisten pelon?

Vai onko kyse uudesta kansalaistoiminnan keväästä – omin ehdoin? Ketä vastaan se suuntautuu; toisia ihmisiä vai rahalla hallitsijoita kohtaan?

 

Käykö taas niin, että köyhän suurin kammo on toinen köyhä, voittaako keskiluokan pelko uutta kohtaan taas järjen juoksun. Taasko eliitti katsoo koko tappelua piikkilangan takaa suojasta?

 

 

 

Veronkiertoa ja väärää kapitalismia

SUOMESSA NEOLIBERALISMI UJUTETTIIN LAKIIN SAAKKA

 

Nalle Wahlroos siirsi kirjat Tukholmaan, vuorineuvoksia ja omistajarouva muutti verokirjat nollaverolle Portugaliin.

Kapitalistien kapitalismiin ilmaantui harhaoppeja.

 

”Pakolaisia on monen sorttisia. Toiset pakenevat sotaa tai kidutusta, toiset mielipiteen vainoa. Kansainväliset sopimukset velvoittavat antamaan suojaa ihmisille, jotka omassa maassaan voivat joutua vainon kohteeksi. Uutena ryhmänä ovat tulleet veropakolaiset.

He eivät pakene henkensä pitimiksi vaan lisätäkseen rikkauksiaan. He lähtevät maihin, jotka eri syistä tarjoavat hyvätuloisille maahanmuuttajille etuoikeuksia.”

Näin kirjoitti blogissaan eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma tammikuussa 2015. Suuri ongelma oli taas henkilöitynyt pieneksi moraalikysymykseksi. Kukaan ei kuitenkaan vaatinut rajoja kiinni heidän vuokseen. Heinäluoma oli ollut valtiovarainmnisterinä itse tämän ongelman, rikkaiden etuoikeuksien edesauttaja. Suomessahan ansiotuloja verotetaan tulojen mukaan progressiivisesti , kun taas pääomatuloja verotetaan lievästi aina saman veroprosentin mukaan.

 

Siksi tuloerot ovat Suomessa vielä suuremmat kuin verotilastot kertovat. Suurituloisten saamien myyntivoittojen veroton osuus ja korkotulothan eivät näy verotilastoissa.

Sellaisten rikkaiden verotusta, joilla on paljon omaisuutta on suosittu Heiltä poistettiin Valtiovarainministeri Heinäluoman esityksestä vuonna 2005 edellisenä vuonna 140 miljoonaa valtiolle tuottanut varallisuusvero.

”Puolet kaikesta maailmankaupasta kulkee veroparatiisien kautta,” kertoi brittiläinen taloustoimittaja Nicholas Shaxson.

Shaxson arvioi Aarresaari-kirjassaan, että rikkaiden henkilökohtaista omaisuutta on piilotettu verotussyistä 10 000 miljardin dollarin arvosta. Noin 60 prosenttia maailmankaupasta käydään monikansallisten suuryritysten toimesta. Kirjanpitokikkailulla ne siirtävät voitot verottomiin paratiiseihin ja kirjaavat menonsa korkean verotuksen maissa.
Vain seitsemän prosenttia näistä harmaalla alueella olevista markkinoista on ”varsinaisilla” veroparatiisisaarilla.

 

Pääosa veronkierrosta junaillaan OECD-maiden keskuksissa, etunenässä Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Irlanti; jotka vannoivat muutosta pankkisalaisuuteen ja veronkiertoon ja lupasivat upporikkaiden verottamista. Pelissä ovat mukana myös kunnialliset AAA-EU-maat, Stora-Enson uusi kotimaa Hollanti ja Itävalta. Piilotetuilla ulkomaalaisomistusrekisterillään tavallaan myös Suomi.
Kahdeksan vuoden ajan puheissa luvattua suurta talouden ja talkoohengen muutosta ei ole vieläkään tullut, syyn ymmärtää edellisen perusteella.

Verokeitaat antavat rahanomistajille poliittista vaikutusvaltaa, samalla pääomista on tullut muusta maailmasta eristetty, itseään säätelevä saareke. Upporikas prosentti ja pankkieliitti vaikuttaa länsimaiden veropolitiikkaan pankkisääntelyn vaatimuksiin uhkaamalla edelleen siirtää toimintonsa veroparatiiseihin.

 

Suomen ”kehityspankki” Finnfundin veronmaksua arvosteltiin mediassa, koska rahastolla on lukuisia sijoituksia veroparatiiseissa. Finnfund on sijoittanut ainakin kolmeenkymmeneen rahastoon tai yritykseen, jotka toimivat tunnetuista veroparatiiseista kuten Caymansaarilta, käsin. Finnfund seuraa kansainvälistä tapaa.

Se sai lisää toimintavaltuuksia kasvattamalla Sipilän hallituksen päätöksellä pääomaansa 130 miljoonalla eurolla samaan aikaan kun muu kehitysapu supistui rajusti.

Kehitysyhteistyövaroilla rahoitettavien pankkien verovastuu on huolestuttanut kansalaisjärjestöjä jotka ovat kritisoineet rahoituslaitosten tukea veroja vältteleville monikansallisille yrityksille ja sijoituksia veroparatiiseissa sijaitseviin rahastoihin.

Me emme todellisuudessa noudata oikean kapitalismin oppia, vaan vallalla on oligarkkien harhaoppi, oligarkian rautainen laki, jossa organisaation alkuperäinen toiminta-ajatus on syrjäytetty johtajien omalla päämäärällä, omalla edulla.

 

Suomessa tämä rakenteet rappioittanut harhaoppi on kirjattu oikein lakiin.

Osa­ke­yh­tiö­la­ki vuo­del­ta 2006 sa­noo, et­tä "yhtiön toimin­nan tarkoi­tuk­se­na on tuottaa voittoa osakkee­no­mis­tajalle, jollei yhtiö­järjes­tyksessä määrätä toisin".

Laki siis ottaa Suomessa kantaa yhden talousideologian puolesta. - Kyllä, kyllä. Katsotaanpa tämä kunnolla läpi.

 

Yhdysvalloissa, jossa osakkeenomistajien etuun perustuva ajattelutapa eli omaisuusmalli sai ylivallan tulkinta on toinen. Toisaalta 1980-luvulla säädettiin uusia lakeja, joiden mukaan osakeyhtiön tarkoitus voi olla laajempi kuin osakkeenomistajien etu. Useissa osavaltioissa on hyväksytty Benefit Corporation ja Flexible Purpose Corporation -lainsäädäntöä, ja yhtiöt ovat itse hyödyntäneet saamaansa arvonantoa ryhtymällä Benefit corporation mukaiseen toimintaideaan. Yhteisövastuuseen sitoutunut yritys ottaa huomioon muitakin yhtiön etuun kuuluvia intressejä kuin pelkän osakkeenomistajien lyhytaikaisen edun. Yhdysvalloissa on voimassa useita rinnakkaisia osakeyhtiölakeja, joissa huomioidaan Suomea laajemmin myös ympäröivän yhteiskunnan ja yhteisön etu, joissain tapauksissa ihan työntekijät ja jopa asiakkaat. Perinteisten osakeyhtiölakien mukaan yrityksen tarkoitusta voidaan Yhdysvalloissa siis tulkita sekä omaisuus- että yhteisömallin mukaan. Suomessa on menty toiseen suuntaan.

Osa­ke­yh­tiö­lain vii­des py­kä­lä on meillä ideologinen uusliberaalien mantra. ” Ei yri­tyk­sen teh­tä­vä ole työl­lis­tää, vaan tuot­taa voit­toa osak­kee­no­mis­ta­jil­le."

Lain kirjoittaja asianajaja Manne Airaksinen myönsi Helsingin Sanomissa yhteyden lain laatimisen ja Chicagon koulukunnan välillä. Samassa jutussa toinen asianajaja, Timo Kauttu puolestaan pitää ”rohkeana,” että laki Suomessa ottaa näin vahvasti kantaa.

 

"Se on vain täl­lai­nen mantra vail­la mi­tään varsinais­ta to­tuutta ta­ka­na. Se on vain mielipi­de", hän sa­noo.

 

Lainoppineiden tulkinta on kuitenkin, että nykylain tulkinnassa keskeiseksi nousee konflikti osakkeenomistaja- ja sidosryhmänäkökulmien välillä. Yhteiskunnan hyvinvoinnin lisäämistä yhtiön intressien kustannuksella ei voida hyväksyä osakeyhtiölain nojalla.

Tosiasiassa vallitseva yksisilmäinen lyhytaikaisen voiton tavoittelu ei edes vastaa osakeyhtiölain säännöstä, vaan laissa tarkoitetaan voiton tuottamista pidemmällä aikavälillä.

Ajatus tuodaan lain perusteluissa selkeästi esiin:

”Säännös ei tarkoita velvollisuutta tuottaa mahdollisimman suurta määrää voitonjakokelpoisia varoja lyhyellä aikavälillä, vaan voiton tuottamista tarkastellaan pidemmällä tähtäyksellä. Mahdollista on siten esimerkiksi yhtiön tuotantokoneiston uudistaminen, tuotekehitystoiminnan tai henkilöstön kouluttaminen taikka muiden vastaavien investointien tekeminen silloin, kun tällaisten toimenpiteiden voidaan katsoa olevan yhtiön ja sitä kautta osakkeenomistajien edun mukaisia. Erilaisten investointien ja muiden pitkävaikutteisten toimien tulee luonnollisesti tähdätä yhtiön voitontuottamiskyvyn parantamiseen. Yhtiön voitontuottamiskyvyn paraneminen lisää yhtiön arvoa, mikä puolestaan näkyy toimivilla markkinoilla osakkeen arvon kohoamisena.”

Talouselämässä julkaistussa kirjoituksessaan asianajaja Timo Kauttu kysyikin:

”Suomen laki perustuu vahvaan omaisuusmalliin. Toisaalta laki mahdollistaa sääntelemättömän poikkeuksen. Tässä onkin pulma. Kuinka operoida yhden, tiukkaan omaisuusmalliin perustuvan osakeyhtiölain kanssa kun yhtiöt voivat olla keskenään täysin erilaisia ja kuinka epämääräiseksi toiminnan tarkoitus voi muodostua kun noudatetaan määrittelemätöntä poikkeusta?”

Kauton tarkentama määrittelemättömyys on lain perusteissa, meillä lainoppineet ovat tyystin unohtaneet lain perustelut. Talouselämä puolestaan katsoo, että hyvät johtajat toimivat juuri niin kuin perusteluissa sanotaan. Silti bisnes kuitenkin rapautuu ja jähmettyy, ei investoi eikä uudistu?

Markkina arvostaa saneerauksia, irtisanomisia, toimintojen myyntiä pikavoittamista.

Suomessa yhteiskunta tukee yrityksiä miljardiluokan yhteisöveron alennuksilla sekä miljardeilla euroilla suoraan, antaa niille monia muita verohelpotuksia ja rakentaa niille toimintaympäristön ja kouluttaa niille henkilökunnan.

 

Osakeyhtiölaki ei ole luonnonlaki, miksi sen pitäisi olla yhteiskunnan erityisessä suojeluksessa? Miksi voiton tavoittelun ideologiassa pitäisi välittää seisooko vai kaatuuko yritys? Miten yritystukia voi perustella mitenkään, jos yrityksen ainoa tarkoitus on kerätä voittoa kasvottomille ulkomaisille instituutioille?

 

Lopultahan yhteiskunnan kannalta yritys on vain tapa järjestää tavaroiden ja palvelujen tuotanto. Se tietysti ollut on ollut toki tehokas ja hyvä tapa, joka lisännyt hyvinvointia enemmän kuin vähentänyt.

Osakeyhtiölain ideologinen, vain omaisuusmallin hyväksyvä, näkemys ei ole siksikään kestävä, että osakeyhtiön omistajilla ei ole vain yhtä etua, vaan monia etuja. Omistava henkilöstö ei halua vain voittoa vaan turvaa. Valtio-omistaja niinikään työtä ja tasapainoa. Institutionaaliselle sijoittajalla vakaus on tärkeämpää kuin pikavoitto.

 

Todellisuus voitonjaosta oli lamassa rämpivässä Suomessa kuitenkin lohduton. Helsingin pörssissä listattujen yh tiöiden yhteenlaskettu markkina-arvo oli keväällä 2016 185,6 miljardia euroa. Ilman ”ruotsalaisyhtiöitä”, suuria jakajia, Nordeaa ja Teliaa (Soneta) osinkojaettavaa oli 7,8 miljardia euroa. Pörssiyhtiöt maksoivat vuonna 2016 siis nettotuloksestaan 81 prosenttia osinkoina Nordean arvion mukaan. Se oli kaikkien aikojen ennätys. Edellisenä vuonna nettotuloksista maksettiin 78 prosenttia osinkoina. Vuonna 2016 maksettiin yhteensä 950 miljoonaa enemmän osinkoja kuin 2014. Viisi suurinta osinkoa maksanutta yhtiötä vastasi 60 prosentista kaikkien pörssiyhtiöiden maksamista osingoista 2016.

Cornellin yliopiston oikeustieteen professori Lynn A.Stout, huomautti Anne-Sofia Bernerin jutusssa HS:ssa 6.: "Yhdysvalloissa sijoittajat saavat tätä nykyä pienempiä voittoja kuin ennen voiton maksimoinnin aikaa."

Stoutin mukaan pörssiyhtiöiden määrä USA:ssa on puolittunut 15 vuodessa ja suurten yritysten elinkaari on lyhentynyt vuosikymmenellä. Stout vertasi voittojen mak­si­moin­tia dyna­mii­til­la ka­las­tami­seen. Se toi­mii vain vä­hän ai­kaa. Sit­ten ka­lo­ja ei enää ole. "O­sakkee­no­mis­ta­jan edun ajami­nen sa­tuttaa osak­kee­no­mis­ta­jia!"

Jos näin on, omaisuusmallin voittojen pikakahmiminen toimii omistajia itseään vastaan. Onhan jo nähty, että päävoitot saa ei osakkeenomistaja, vaan bonusjohtaja. Hänelle on edullisempaa tehdä toimenpiteitä, joilla saadaan bonussaranakohtaan merkittäviä kurssinousuja. Se tapahtuu vaikkapa kursseja aina nostavien irtisanomisten kautta mieluummin kuin yhtiöiden pitkäaikainen kehittäminen tai tulosta hetkellisesti rasittavan investoinnin läpivienti, jolla yrityksen tulevaisuus turvataan.

 

 

Ahneen tuhon mukaisessa mallissa helpoin tapa synnyttää näitä voittoja on kulujen raju leikkaaminen, vaikeampaa on kehittää yritykselle uutta tuloa ja uusia markkinoita.

Siksi tämä ahneen tuhon malli ei luo uutta vaan vain pikavoittoja Se on kapitalismin opillinen paradoksi. Voittomallinhan piti suo­jata omistajia palkkajohtajilta ja organisaation virheiltä, mutta se on­kin palkkio­järjes­telmien kaut­ta hyö­dyttä­nyt juuri bonus-optioituja palkkajoh­ta­jia. Yritysten kehittämisen laiminlyönti johtaa lopulta kituvan yrityksen myymiseen - yleensä kurjaan hintaan.

Investointien välttäminen näkyy nyt eri länsimaiden teollisuudessa niiden kilpailuaseman rakenteellisena heikkenemisenä pitkäaikaisten ideologisperäisten ja omaan etuun perustuvien laiminlyöntien jälkeen.

 

Suomen suurimmat TOP 10-yritykset tuottivat vuonna 2013 komeat 6,5 prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta ja tavaraviennistä kolmanneksen. Pääosassa suurimmista yrityksistä viime vuosien nopea tuottavuuskasvu on tosin saavutettu enemmän kustannussäästöillä kuin arvonlisän kasvulla. Vuoden 2013 aikana kymppikerholaiset olivat kasvattaneet viidessä vuodessa tuottavuuttaan 30 prosenttia, paljon muita yrityksiä enemmän. Se ei tullut kuitenkaan arvonlisäyksestä7., vaan henkilöstön vähentämisestä.

 

Talouskriisin alkaessa vuonna 2008 ylivoimaisesti eniten arvonlisää tuottava yritys oli Nokia. Se tuotti Suomessa arvonlisää yli 4.8 miljardia euroa. Nokian lisäksi vuoden 2008 kymmenen suurimman joukkoon kuuluivat myös pankit Nordea ja OP-Pohjola. Molemmat niistä tuottivat Suomessa arvonlisää yli miljardin euron edestä. Suurimpien joukkoon kuuluivat myös kolme metsä- ja paperiteollisuuden yritystä.

Viisi vuotta myöhemmin 2013 suurimpien yritysten joukko oli jo muuttunut. Kolme yritystä on vaihtunut. Neste Oil, Elisa ja Finnair ovat nousivat kymmenen suurimman joukkoon. Vaikeuksiin joutuneet Nokia ja Rautaruukki olivat pudonneet 10 suurimman yritykset listalta samoin kuin paperiyhtiö Stora Enso.

Suomen taantumat näkyvät suurten yritysten kautta. Suurin yksittäinen tekijä on ollut Nokian vaikeudet. Nokian lisäksi myös suurimmat paperiteollisuuden yritykset olivat vuosina 2009–2012 vaikeuksissa. Samaan sarjaan kuului esimerkiksi Rautaruukki, jonka Suomessa syntynyt arvonlisä putosi alle puoleen vuosina 2008–2013.

Vuonna 2008 sen hetken 10 suurinta yritystä työllistivät Suomessa runsaat 104 000 henkilöä, 6,6 prosenttia kaikkien yritysten ja rahoituslaitosten työllisyydestä, 2013 samaiset yritykset työllistivät Suomessa enää 75 000 henkilöä. Henkilöstöä oli vähennetty enemmän kuin muissa yrityksissä.8.


Globalisaatio on supistanut val­tioiden val­taa taloudessa. Osakeyhtiölain muuttaminen on kuitenkin kansallisvaltion, Suomenkin oma asia. Osakeyhtiölain viidennen pykälän merkitys onkin todellisuudessa yhteisen edun vastaista: työllisyyden ja vakauden, yritysten investointien ja kehittämisen, uudistamisen ja kasvun, vieläpä yritysten omistajienkin edun, sijoitusten turvaamisen ja kasvun vastaista - vain johtajia suosiva.

Silloin pitäisi kai miettiä tulisiko tämä osakeyhtiölain viidennen pykälän ideologinen oppi korvata liansäädäntömuutoksella? Siinä yhteiskunta voisi omansa tahtonsa mukaan Yhteiskunta ja ennen kaikkea omistaja voi määrittää yritykselle muutakin tehtävää kuin pikavoittaminen mihin nykytilanne johtaa.

Nyt yritykset voivat luopua yhteiskunnan ylläpitämisestä, veronmaksusta ja siirtää voittonsa kokonaan toimintayhteisönsä ulkopuolelle veroparatiiseihin tai siirtohintoina minne vain. Samalla ne kuitenkin nauttivat niin taannehtivasti kuin hetkessäkin yhteiskunnan tarjoamista eduista infrastruktuurista yritystukiin saakka.

 

Tähän kuulen jo uusliberaalin vastaväitteen: kilpailuasemamme menee jos niin tehdään. Miten sitten kapitalismin emämaassa,Yhdysvalloissa, Be­ne­fit-yrityksella on voiton tuotta­mi­sen li­säksi myös muu, yhteiskuntaa hyö­dyttä­vä tarkoi­tus, jo­ka sen on ilmaistava?

Suomessa omaan maahan sijoittaminen on ollut vuosikausia lamassa ja laskussa. Suomi uhkaa kadota kansallisena taloutena koska yritysten omistus katoaa maasta ja yhtiöitä myydään ulkomaille.

Panama-paperien julkitulo paljasti 2016 kuinka syvälle maassa toimiva entinen sinivalkoisen pääoman Ruotsiin siirtynyt päälinnake; Nordeakin on ahneuden ajassa valmis menemään. Omistukset siirretään veroja pakoon bulvaaniyhtiöihin veroparatiiseihin ja loputkin voitot pannaan verottomina taskuun hallintarekisterien suojassa esiintyen ulkomaalaisina kotimaiselle verottajalle.

Häpeämättömän moraalittomaksi toiminta muuttuu kun muistaa mitä miljardiuhrauksia kansakunta on tehnyt yhtiöiden puolesta sijoituksina, infrastruktuurin rakentamisen, verohelpotusten, koulutuksen ja yritystukien kautta.

Suomi lepää suurten yritysten varassa, mutta niiden johto ja omistajat välittävät yhä vähemmän Suomesta hakiessaan pikarikastumisia. Rahanomistajilla ei ole isänmaata, mutta lisäetuja se on valmis kansallisvaltioilta vaatimaan kuin olisi keppikerjäläinen.
 

Kuinka kauan tätä harvain etutaloutta ja sille nöyrtymisen politiikkaa siedetään?

 

Toimittaja Timo-Erkki Heino nosti esille olennaisia kysymyksiä optio-ohjelmista kertovassa raportissaan Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä 76 (2011):5:

”Räätälöidyt rahastusautomaatit ovat mahdollisia, koska toimitusjohtaja voi merkittävästi vaikuttaa yhtiön hallitukseen ja sitä kautta omaan palkkaukseensa. Useat institutionaaliset ja psykologiset tekijät selittävät toimitusjohtajan hallitusta suurempaa valtaa. ”

”Toimitusjohtajien suuret palkkiot eivät ole perustuneet heidän suoritukseensa, vaan valtaansa määritellä omaa palkkiotaan.”1.

Bonuskonsultti Yrjö Kopra vahvistaa johdon merkityksen toisin sanoin:

”Optio-ohjelmien tekeminen 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa perustui pitkälti operatiivisen johdon eli järjestelmien kohdehenkilöiden omaan kiinnostukseen ja aktiviteettiin.”2 Alexander Corporate Finance -yhtiö oli keskeisesti mukana markkinoimassa ja rakentamassa suomalaisyhtiöiden optio-ohjelmia. Yhtiön toimitusjohtaja Yrjö Kopra korostaa omistusrakenteen muutoksen vaikutusta optio-ohjelmien lisääntymisessä: ”Ulkomaalainen omistus vyöryi tänne... Ilman tätä isoa muutosta suomalaisten yhtiöiden omistuspohjassa tuskin me näitä (optio-ohjelmia) olisi saatu kaupaksi. ” 3

 

Heino höykytti myös omistajien roolia: ”Yhtiökokous valitsee yhtiön hallituksen. Käytännössä hallituksen esitykset menevät aina sellaisenaan läpi yhtiökokouksissa, myös Yhdysvalloissa. Arvopaperimarkkinoita valvovan SEC:n valtuutettu luonnehti valintoja ”entisen Neuvostoliiton tyyppisiksi vaaleiksi”4.

Toimitusjohtajat päättivät ristiin toistensa palkoista ja palkitsemisesta työeläkevakuu­tusyhtiö Varman, vakuutusyhtiö Sammon ja Wärtsilä Oy:n hallituksissa (Pietiläinen 2011b) sekä Varman ja Rautaruukki Oy:n hallituksissa.” 5.

 

”Tällainen suora ristiin päättäminen on kuitenkin harvinaista, enemmän on kysymys omia etujaan in corpore valvovasta päättäjien pienestä piiristä. Suurten pörssiyhtiöiden hallitusten jäsenistä noin 90 prosenttia on entisiä tai nykyisiä yritysjohtajia...Näillä palkkajohtajilla on usein optio-ohjelma myös omassa yrityksessään. On siis varsin luonnollista, että he kannattavat optioita myös niissä yhtiöissä, joissa ovat hallituksen jäsenenä.”6.

Amerikkalaiskyselyn mukaan ennen syöksyä vuonna 2007 jopa 78 prosenttia sijoittajista oli sitä mieltä, että yhtiöiden hallitukset palkitsivat toimitusjohtajia liian suurilla palkkioilla.

Olemme samassa tilanteessa yhä. Johtajat tekevät edelleen esityksiä, että voitot jaetaan omistajille eikä niitä tuhlata yhtiön kehittämiseen. Kaikki toimivat pikavoittoperiaatteella, yhtiön huomisesta ei ole väliä. Röyhkeyteen ei edelleenkään puututa, vaan wahlroosilainen arroganssi lisääntyy siihen saakka kun kansalaiset ovat jo kaduilla kättä pidempien kanssa.

Elinkeinoelämän uusi johtajapolvi ei kanna samaa vastuuta kuin edeltäjänsä, jotka olivat ymmärtäneet yhteiskuntasovun yrityksille antaman bonuksen, sen option joka pitkäaikaisella sovulla voi saada. Työmarkkinajärjetöt EK ja SAK ovat alkaneet muistuttaa toisiaan; kummankaan edusmiehet viimeksi Jyri Häkämies ja Lauri Lyly, olivat juoksupojan asemassa eivätkä keskusliittojohtajia. Juha Sipilän ajaessa sisäistä devalvaatiota, jota hän kutsui yhteiskuntasopimiseksi 2015-16 ei tapahtunut mitään ilman herrojen lupaa.

EK oli kuin maho lehmä heinäkasan äärellä makaamassa ja märehtimässä tyytyväisenä kun hallitus ajoi sen asiaa ja Lylyn surullisen ritarin hahmo esittämässä, ettei voi sopia kun on asetettu päämäärä mistä pitäisi sopia. Se näkyi erityisesti kansalle Pääministerin pidettyä kuuluisan kansaan vetoavan tv-puheensa syksyllä 2015 Lylyn ja Häkämiehen istuessa studiossa ilman oikeutta sanoa mitään merkittävää.

Kyse ei ollut siitä, että SAK olisi asettunut taloutta leikkaavaan ja taannuttavan talousopin haastajaksi, se ryhtyi yleislakkoleikkiin vain oman järjestöllisen asemansa puolustamiseksi.

Kyse ei ollut siitä, että EK olisi pyrkinyt yhteiskunta-kilpailukykysopimukseen, se tyytyi taas vain vastaanottamaan etuja ilman mitään reaalista sitoutumista siihen että siitä syntyisi investointeja ja työtä.

 

Ei ihme, että Suomessakin alkoi poliittiset voimasuhteet muuttanut vastaliike, se syy ei ollut palkkojen leikkaaminen vaan kokemus siitä, että asioita ei tehdä oikeudenmukaisesti. Optiojohtajat eivät olleet kehittämään yrityksiään, he eivät kyenneet luomaan uusia innovaatioita, eivät panostaneet markkinointiin, lisänneet tuottavuutta, ymmärtäneet digitalisaation luonnetta ja robotiikan mahdollisuuksia... Yhä enemmän alkoi näyttää siltä, että yritysten T&K keskittyi liiketoiminnan toimintamallien uudistamisesta, tuotteiden kehittämisestä, palvelujen parantamisesta ja arvoketjujen kehittämisestä, paremman tuottavuuden parantamiseen irtisanomisten kautta ja tuloksen tekemiseen verosuunnittelun ja voittoihin valtion tuen avulla.

Kukaan ei uskaltanut sanoa suoraan, että johtajaetujen korruptoiva luonne oli kääntänyt yrityksen toimintaidean kestävästä ja kehitettävästä liiketoiminnasta pikavoittamiseen ilman vastuuta seurauksista. Luova tuhokaan ei toiminut ahneen tuhon alettua vallita.

Koko kansa oli valmis osallistumaan talouden korjaamiseen sinänsä, mutta etuaatelin kohtuuttomuus aiheutti kasvavaa kapinatahtoa ja juuttumiseen miksisittenminunpitäisi-asetelmiin.

 

Kansa ei ole ihan väärässä. Tuloerot alkoivat kasvaa maailmassa 1970-luvulta lähtien sen jälkeen kun ne 1800-luvulta saakka olivat laskeneet. Teollisuusmaiden järjestö OECD sanoi raportissaan lokakuussa 2014, että tuloerojen kasvaminen on hidastanut merkittävästi länsimaiden talouskasvua. Maailmanlaajuinen eriarvoisuus on palannut samoihin lukuihin kuin mitä se oli 1820-luvulla,todisti OECD. Saman minkä Thomas Piketty jonka huomiota herättäneen tutkimuksen pääteesi oli, että tuloerot syntyvät, koska pääomalla on taipumus kasvaa nopeammin kuin kansantulo. .

OECD:n mukaan esimerkiksi Ison-Britannian talous olisi nykyisin 20 prosenttia suurempi, jos tuloerot eivät olisi kasvaneet 1980-luvun jälkeen. OECD kertoi, että tuloerojen kasvu on leikannut Suomen talouskasvusta yhdeksän prosenttiyksikköä 1980-luvun jälkeen, saman verran kuin Norjassa ja Isossa-Britanniassa.

Brittilehti Guardianin mukaan laskelmat ovat ensimmäinen selkeä todiste siitä, että tuloerojen ja hitaamman kasvun välillä on yhteys.

OECD ehdotti korkeampia veroja rikkaille ja köyhimmän 40 prosentin osuuden väestöstä aseman kohentamista.

 

 

 

Yhdysvalloissa taloustieteilijät ovat kiinnittäneet huomiota mihin palkkastagnaatio on johtanut; vippitalouden pohjattomaan kaivoon. Aalto yliopiston kauppakorkeakoulun taloustieteen laitoksen kansainvälisen kaupan professori Pertti Haaparanta viittaa David Cookin tutkimukseen, jossa tämä on arvioinut, miten euroon siirtyminen on vaikuttanut palkkatulojen osuuteen kokonaistuloista sekä maa- että toimialatasolla. Koko euroalueen tasolla työtulojen osuus kaikista tuloista on laskenut, pääomien noussut erityisesti Irlannissa, Italiassa ja Suomessa.

 

Palkkojen tulo-osuus siis laskenut maissa, joissa ammatillinen järjestäytyminen on ollut korkeaa, mutta joissa työelämän säätelyä on alettu purkaa. Integraation laajeneminen ja kaupan esteiden sulaminen, pääomien vapaa liikkuvuus on Haaparannan mukaan alentanut työntekijöiden neuvotteluvoimaa.

”Rahapolitiikka, joka ei määritelmän mukaan aina sovellu yhtä aikaa kaikille jäsenmaille, on vaikuttanut yritysten hinnoittelupäätöksiin. Yleisesti ottaen suurta osaa työmarkkinoiden ilmiöistä ei ymmärretä, jollei ymmärretä, että yrityksillä on markkinavoimaa suhteessa työntekijöihin.” Päinvastoin kuin Jorma Ollila todisti työttömyyspelottelussaan 2012, tuottavuus on kolmen vuosikymmenen aikana kasvanut rajusti.

Haaparanta kertasi valtaopista poikkeavia näkemyksiään vielä syksyllä 2015 arvioidessaan Sipilän hallituksen ensimmäistä pakkopalkkaehdotusta. ”Suomen teollisuuden yksikkötyökustannukset suhteessa Saksan teollisuuteen ovat kahdessa vuodessa enemmän kuin puolittuneet,” väitti Haaparanta.

 

Hän vetosi syyskuussa 2015 OECD:n tuottavuustietokannan tietojen pohjalta laskettuja lukuja suhteellisten yksikkötyökustannusten ja teollisuuden työn tuottavuuden kehityksestä. Näiden mukaan Suomen yksikkötyökustannukset suhteessa Saksaan nousivat jyrkästi finanssikriisin jälkeen, mutta kääntyivät laskuun vuonna 2012. Tämä johtui tuottavuuden kasvusta, mutta myös palkkakustannusten hitaammalla kasvuvauhdilla on ollut merkitystä. Tilastokeskuksen luvut kertoivat niin ikään teollisuuden maksaman palkkasumman pienentyneen.

Sipilän hallituksen - hyvässä uskossa - kaavailemat toimet viiden prosentin tuottavuusloikan saavuttamiseksi ovatkin joko peräti turhia tai lopulta tehottomia. Automaation vuoksi työpaikkojen ja tuotannollisten tuntien määrä kuitenkin vähenee, se näkyy jo työn luonteen ja työvoiman muutoksina kuten edellä on kerrottu. Suomen kansantalouden kokonaistuotanto eli bruttoarvonlisäyksen volyymi ei ole kasvanut kymmeneen vuoteen. Se oli 2016tsamalla tasolla kuin alkuvuonna 2006. Kehityksestä poiketen älytyö: yksityisten palvelujen tuotanto oli kasvanut vuosikymmenen aikana 13 prosenttia. mutta tehdasteollisuuden supistuminen neljänneksellä on kumonnut palvelujen kasvun positiivisen vaikutuksen.

Rakennemuutos teollisuudesta palveluihin on ollut ankara. Kymmenen vuoden aikana tehdasteollisuuden osuus kansantalouden kokonaistuotannon arvosta oli pudonnut 25 prosentista 17 prosenttiin

Markkinaliberalismin vipuvoiman kasvun kautta palkkojen kehitys on kääntynyt laskevaan suuntaan. Yritysten omistajat ovat onnistuneesti saaneet valtion maksumieheksi kolmen kantakoplaan, jolla pieniä palkkojen korotuksia voidellaan vero- tai sosiaalieduilla, mikä on rapauttanut valtion taloutta. Verotuksen idea on muutettu tuloeroja tasaavasta progressiivisuudesta tuloeroja lisääväksi tasaverotukseksi, samalla valtio vielä siirtää vastuita veron tasakorotuksista kunnille. Osingon kautta palkkansa junaileva ei maksa kelamaksuja ei kunnallisveroa. Kaikenkaikkiaan on syntynyt valtava aukko tuottavuuden eli ylituotannon ja työllä ansaitun ostovoiman välille.

 

Rahanomistajat ovat tunkeneet myös tavalliset ihmiset lainaluukuille kulutus – ja pikaluottoihin Suomessakin, 640 000 kotitaloutta eli 24,2 prosenttia kaikista kotitalouksista koki vähintään pieniä toimeentulovaikeuksia vuonna 2014. Pienituloisuusaste supistuu, mutta oli edelleen korkea, 22,2 prosenttia vuonna 2014. Nuorten 18–24-vuotiaiden pienituloisuus on syvempää kuin muilla. Kotitalouksien velkaantumisaste oli vuoden 2014 lopussa 121,7 prosenttia eli se kasvoi 3,7 prosenttiyksikköä vuoden aikana. Se on kaksinkertaistunut vuodesta 1998. Velkaantumisaste kasvoi edelleen ja oli vuoden 2015 lopussa 124,5 prosenttia eli 3 prosenttiyksikköä suurempi kuin vuotta aiemmin. Velkaantumisaste on rahoitustilinpidon mukaisten lainojen suhde saman vuoden käytettävissä olevaan nettotuloon.9.

Kolmannen itsenäisyystaistelun luonne; taistelu oikeudenmukaisesta ja vastuullisesta taloudesta olisi sen ydin.
Aalto yliopisto ja Osuuspankki tekivät helmikuussa 2015 julkaistun tutkimuksen suomalaisyritysten investointihalusta ja määrästä, tulos oli karmaiseva; EVVK.
Samaan aikaan pörssiyhtiö toisensa perään ilmoitti jakavansa jättiosinkoja, voittonsa omistajilleen.


Yhtiöt siis pumpataan tyhjiin eikä kukaan välitä sijoittaa niiden tuotekehitykseen, toimitiloihin tai uusiin tuotantovälineisiin. Yliedustettu yritysjohto osaa enää vain bonuksia edistävän saneerauksen. Valtion sijoitusyhtiökin myi pois jättimäärän tuottavia soneraosakkeitaan. Valtion sijoitusyhtiö Solidium osoittautui paperitiikeriksi se ei saanut aikaan mitä Matti Vuorian-Jyri Häkämiehen lupaus oli. Päämnisteri Sipilä remontoi yhtiön ja vaihtoi sen hallituksen 2016, Solidium sai lisää pelimerkkejä ja itsenäisyyttä.

Samaan aikaan amerikkalaistutkimus kertoi, että Suomen digitalisaatio- eli tietoyhteiskuntakehitys on ankarasti taantunut ja sijoitumme 50 kehittyneen maan joukossa sijalle 48.10. Suomi joka ylpeili vielä 15 vuotta sitten maailman sanomalehtiluvun kärkimaana ja komeili uuden tekniikan omaksumisen kärkimaana oli pudonnut mutasarjaan, pysähtynyt.

Suomi alkoi aivokuolla, onneksi loistavia poikkeuksiakin oli.

Tilanne on vakava koska keskipolven henkinen lama vaikuttaa jo taloudessakin; vuonna 2014, 2015, 2016 pörssiyhtiöt takoivat yhä suurempia voittoja, joista jaettiin sijoittajille huimat 80 prosenttia nettotuloksesta. Näin ei ole tapahtunut koskaan aiemmin Helsingin pörssissä.

 

Pörssiyhtiöiden tulos siis nousi - ei liiketoiminnan kehittämisellä, vaan, kuetn edellä osoitin; kuluja leikkaamalla, pääosin panemalla väkeä pihalle. Apuna olivat myös onnen kantamoiset: euron arvon heikkeneminen ja öljyn ja sähkön hinnan 50 prosentin lasku. Silti tavaraviennin määrä oli 2016 kuusi prosenttia pienempi kuin vuonna 2006. Korkean teknologian tuotteiden osuus tavaraviennin arvosta on pudonnut 18 prosentista seitsemään.
Seuraus syntyy kun yhtiöitä vain kutistetaan, niiden siten saavuttamat voitot pannaan taskuun. Tulevaisuuteen ei panosteta investointihalut laskevat ja tuotekehitykseen käytetään yhä vähemmän rahaa. Seuraava aalto; tuotantomallit muuttava robotiikka, esineiden ja palvelujen internet, 3D toistaminen: tämä rakenteet muuttava tuotantotalous jää nykytilanteessa käyttämättä kuin Pohjolan Koreassa.
Sen sijaan, että toimisi uuden talouden puolesta elinkeinoelämä, tämä suuryritysten etujärjestö EK, pyytää vain verojen poistamista, tukiaisia ja julkisen alasajoa, julkisen talouspolitiikan munauksista pääarkkitehtina elinkeinoministerinä syöksystä vastanneen toimitusjohtajansa Jyri Häkämiehen suulla.

Vanhat vuorineuvokset ja patruunat, isänmaan miehet, kierivät haudoissaan häpeästä näiden bonusjohtajien saamattomuuden vallitessa.

Yh­teis­kun­nan ja ym­pä­ris­tön on­gel­mat ovat johta­neet siihen, et­tä yri­tys­ten on liityttävä myös ekologisten ongelmien ratkaisemiseen, se ei ole niille vain taakka vaan valtava bisnesmahdollisuus. Tästä clean tech & biobisnes mahdollisuudestahan Häkämiehen-Kataisen hallituskin puhui ja Sipilän ryhtyi.

 

Yritykset ovat syntyneet alunperin yhteiskuntaan suorittamaan tehtäviä, jotka olivat yhteisölle alunperin elämälle tärkeitä ja peruselinkeinoja täydentäviä: jakeluun, tuotantoon, ravintoon, rakentamaan infrastruktuuria, työ- ja käyttötarvikkeita. Vasta kulutusyhteiskunta on luonut tilanteen, jossa myös turhuuden markkinat ja ylituotanto ovat mahdollisia katalysaattoreita.

Hakevathan yritykset nyt, Sipilän hallituksen avatessa ovet apposelleen, sosiaali- ja terveystoimen markkinoille, ja pakolaisbisneksen synnyttyä, uutta liiketoimintaa yhteiskunnallisten palvelujen tuottajina, terveydenhoidosta vanhushuoltoon eikä enää vain infrastruktuurin rakentamiseen. Ideologinen kuilu palvelujen tuottamisessa ja ostamisessa laskisi huomattavasti kun osakeyhtiölain viides pykälä olisi kirjoitettu yhteiskunta- ja yhteisövastuun sisältäväksi eikä vain omaisuusmallin ahneen ideologian pohjalta ja julkisuusvaade koskisi myös niitä kuten Ruotsissa.

 

Yrityksen pitää tietenkin olla terve, kannattava ja voittoa tuottava, jotta se voi toimia. Mikään ei estä silti, että se toimii myös eettisesti oikein ja pitkäjännitteisesti.

Pitkällä aikavälillä voittoa tavoittelevien yritysten täytyy kohdella kaikkia sidosryhmiään oikeudenmukaisesti ja rehellisesti, koska vain siten ne voivat maksimoida oman ja osakkeenomistajien edun. Se olisi vastakauppa, jossa yhteiskunta voisi helpommin suosia yrityksiä palvelujensa tuottajina kuin nyt, jossa huono esimerkki aiheuttaa vastarintaa.

Elinkeinoelämä kuitenkin katsoo ettei osakeyhtiölaissa ole tarpeen säännellä yritysten yhteiskuntavastuuta tarkemmin. Ympäristö-, työolo-, tuote- ym. vastuista on sen mukaan riittävästi säädetty erityislaeissa.

Forssan ohjelman jälkeistä ideaa hakevalle vasemmistolle tässäkin olisi tehtävän paikka. Pitäisi siis vaatia ei vain vastuuta ihmisistä ja yhteisöstä vaan myös varovaisuusperiaatetta yritysten toiminnassa. Yhtiöitä tulee suitsia toimimasta tavoilla, jotka voisivat aiheuttaa vahinkoja luonnolle ja ihmisille. Silloin on lisättävä myös yhtiöiden paikallista valvontaa.

Mikään ei auta jos ei idea riitä ja halu kehitykseen kasva. Aalto yliopiston taloustieteen professori Matti Pohjola näki valoa digitalisaatiosta ja ainoalla kasvaneella alalla ”yksityisissä palveluissa” Helsingin Sanomissa 17.8.2016:

 

”Kansantalouden suhteellinen etu on siirtynyt perinteisestä tehdasteollisuudesta tietointensiivisten ja korkean teknologian palvelujen tuotantoon. Kun myös perinteisellä teollisuudella on mahdollisuus uudistua digitaalisia palveluja ja tavaratuotantoa yhdistämällä, mahdollisuudet talouden ja hyvinvoinnin uuteen kasvuun ovat vähintään yhtä hyvät kuin Suomen teollistuessa sata vuotta sitten.

Jotta tämä toteutuisi, talouspolitiikan pitää uudistua: julkisia tutkimus- ja kehitysinvestointeja kannattaa kasvattaa, yleisiä investointi- ja verotukia voidaan karsia, palvelualojen sääntelyä pitää purkaa ja julkisia palveluja tulee digitoida.

Kustannuskilpailukykyä korostavat vanhentuneet ajatusmallit pitää korvata nykyaikaisilla, tutkimuksen ja kehittämisen sekä teknologian merkitystä korostavilla opeilla.”

 

Professorin edellytys oli siis, että ”talouspolitiikan pitää uudistua” ja että tarvitaan vanhentuneiden oppien korvaamista teknologian merkitystä korostavilla opeilla. Ja vielä tätä tässä kirjassa esitettyä re-regulaatiota, verotukien karsimista ja panosten lisäämistä tutkimukseen ja kehitysinvestointeihin.

Kirjailija myhäili tyytyväisenä, tästähän tässä teoksessa puhutaan.

 

JATKUU:

 

VIITTEET:

 

3. “Pelastakaa maailma - polttakaa taloustieteen oppikirjat”. WSOY 1999 .

 

*Greater fool theory: Popular among laymen, but not fully confirmed by empirical research, greater fool theory, portrays bubbles as driven by the behavior of a perennially optimistic market participants (the fools) who buy overvalued assets in anticipation of selling it to other rapacious speculators (the greater fools) at a much higher price. According to this unsupported explanation, the bubbles continue as long as the fools can find greater fools to pay up for the overvalued asset. The bubbles will end only when the greater fool becomes the greatest fool who pays the top price for the overvalued asset and can no longer find another buyer to pay for it at a higher price."

 

6. HS 15.9.2013 Ann-Sofia Berner ”Vastuu ei sulje pois voittoja – kriisi loi uusia vaihtoehtoja”

 

7. Arvonlisä on tuotetun hyödykkeen myyntihinnan sekä sen valmistukseen käytettyjen välituotteiden ostohinnan erotus.

 

8. ETLA 25.3.2015 Suuret yritykset pienessä kansantaloudessa, muistio,

Ali-Yrkkö, J. ja Rouvinen, P. (2015). Mitä arvoverkostojen globalisoituminen merkitsee politiikalle?,

ETLA Brief 28, Elinkeinoelämän tutkimuslaitos, Helsinki.

 

1. Tämän selvitti Harvard Law Schoolin professori Lucian Bebchuk yhdessä Jesse Friedin kanssa kirjoittamassaan tunnetussa tutkimuksessa Pay without Performance.”(Bebchuk & Fried 2006.)

 

2 (Kopra 2010, 104.)

 

3. (Kopran haastattelu Heinolle.)

 

4. (Gillespie & Zweig 2010, 32)

 

5. (Tiilikainen 2011).

 

6. (Lindström2010 ja haastattelu Heinolle)

 

9. Tilastokeskus.

 

10. Accenture 2014.

Share on Facebook
Share on Twitter
Please reload