Suomen

Tietokirjalijat ry

on tukenut teosta.

Pidätkö teoksesta ja ajankohtaismediasta. Osta kirja tai tue meitä. Kiitos.

© 2017 by Innokit. Proudly created with Wix.com

Lisää kumppanimedioissa

I'm a paragraph. Click here to add your own text and edit me. It's easy.

2. Johdanto aiheeseen: Kolmas itsenäisyystaistelu

July 2, 2017


Johdatus kirjaan ja sen pääteemoihin, voit lukea, kuunnella tai katsoa tietokuvat, joissa tiivistyy kunkin luvun teemat ja saa lisätietoa.

 

 

ÄÄNIKIRJA.  JOHDANTO 1

Lukijana tekijä itse; Veli-Antti Savolainen

53 minuuttia

- Vihan puheet ja sodan uhat
- Syökö digitalisaatio työn vai pelastaa vapaa-ajan
- Uus- ja muut liberalismit - ahne tuho aikamme merkki
- Suomi, Eurooppa ja Sinä, onko kansallisvaltio mennyttä kalua

 

 

 

PIKALUKIJAN TIETORUUDUT

lukujen alussa on tietoruudut tiivistämässä sisältöä.

Klikkaa kuvaa niin saat sen suuremmaksi ja voit katsoa ruudut omaan tahtiisi. Voit kuunnella äänikirjaa samaan aikaan. Nuolista kuva vaihtuu.

 

 

 

Lukukirja: johdanto teemoihin

 

Kolmas itsenäisyystaistelu on jotain ihan muuta kuin

kaksi ensimmäistä, jotka kävimme.

Ensin taistelimme saadaksemme itsellemme kansallisvaltion: oman maan,

kulttuurikäsityksen, yhteiset säännöt, kansan ja hallinnan muodon.

Kolmas itsenäisyystaistelu poikkeaa myös toisesta itsenäisyystaistelusta,

jonka kävimme talvi-, jatko- ja kylmissä sodissa

saadaksemme pitää tuon kaiken.

 

Kolmas itsenäisyystaistelu ei koske enää vain kansakunnan,

vaan ihmisen itsenäisyyttä ja itsehallintoa.

 

Taistelut syntyvät vaikeuksista ja unelmista.

Ihmisten organisaatioilla on taipumus paeta sitä suurempiin ja epärealistisempiin unelmiin mitä enemmän asiat ovat todellisuudessa menneet väärään suuntaan. Itsepetokset, muukalaisviha ja ulkoinen vihollinen on ollut tehokas henkinen käyttövoima kansakuntien ollessa kuilun partaalla.

Vastakkainasettelu kokoaa omia joukkoja. Se myös johtaa syvenevään kriisin – sotiin.

 

Viha saa valtaa väärinkäyttäjien avulla. Tunteita on helppo lietsoa ja vihan liekit saa syttymään väkivallaksi.

 

 


Koko Eurooppa ja Yhdysvallat on ollut vihatyön kohteena. Mielenvikaiset ja turhautuneet nuoret miehet tekevät itsemurhia tappamalla samalla muita. Terrori saa huomiomme koska se suuntautuu yhä enemmän arjen elämään. Kansakuntia ei kuvaa itsenäisyys vaan vaivaa kahtia jakaantuminen ellei peräti hajoamisen tila. Jyrkkä sanominen on vapautta käyttää sanaa väärin yhä enemmän. Jyrkillä sanoilla päästiin Yhdysvalloissa maan johtoon.

Ajan merkit alkavat muistuttaa yhä enemmän 1930-lukua, monet puhuvat jo uuden suuren sodan uhasta.


Äärimielipiteet ja ääri-ihmiset vahvistuvat kaikkialla maailmassa. Politiikassa on kysyntää asiain yksinkertaistumisella ja ahdasmielisyydellä, vihapuhe ja toisten vieroksuminen saa arjessa sijaa.


Vihapuhujien taktiikkana on Suomessakin ”siedättää” yleistä mielipidettä kuviteltuina uhkina ja turvallisuuden ottamisella partioinnin kohteeksi, ryhtymällä itse uhriksi hyökätessä.
Puoluejohtaja kääntää pahat puheet päälaelleen ja alkaa keskustella keskustelusta. Hän mallintaa vihan draamaa Suomessa kiltin häikäilemättömästi siedättämällä kadonnutta kannatusta sanomalla sitä hassutteluksi, mutta puhuen itse suurin sanoin, vedoten vaikkapa Jeesuksen kärsimykseen erämaavertauksilla.
”Minä puheenjohtajana vastaan kaikesta. Niin olen tehnyt pian kaksikymmentä vuotta ja nauttinut joka hetkestä. Hyvistä ja huonoista. Se on nujerrus ja armo. Kärsimys kirkastaa sielun.”

 

Kun vihamme kohdistuu kokonaisiin ihmisryhmiin; muslimeihin, suvakkihuoriin, irakilaisiin, arabeihin, juutalaisiin, puolalaisiin, meksikolaisiin, romanikerjäläisiin, kurdeihin, mustiin, fillarikommunisteihin, mustalaisiin, valkoisiin, länteen, liberaaleihin, persuihin, naisiin, lihaviin, siirtotyöläisiin, miehiin ja pakolaisiin, syntyy maailma kahtiajaon, epäluulon ja vihan, kuurosokeuden perusteella.
Kuten aina ennenkin ei siitä seuraa muuta kuin tuhoa.

Me maailman hyvinvoivat valkoiset luulottelemme kantavamme jotain erityisen valkoisen hyväntekijän paremmuuden osaa ja sen perusteella katsomme voivamme toimia niin muita hyveellisempänä kuin heidän poliisinaan.
Pakolaisuuden valtiouhreina esiintyvät, maailman kuusi rikkainta maata, suurimmat valloittajakansat ja taloudelliset kolonialistit, jotka muodostavat noin 57 prosenttia maailmantaloudesta; Yhdysvallat, Kiina, Japani, Saksa, Ranska ja Iso-Britannia, tarjoavat turvan vain 8,9 prosentille maailman pakolaisista.

USA ja Eurooppa esiintyvät taas ”arvoyhteisönä” mutta eivät ole tehneet historiassaan ainuttakaan arvopolitiikkapäätöstä, joka ei edistä samalla niiden omaa geopoliittista etua. Arvo on suurpolitiikassa arvon valtaa, etupiirejä ja halpoja raaka-aineita aina orjatyövoimaan saakka. Arvottomuus ajassamme ei tarvitse muuta näyttöä kuin demokratian ja sivistyksen arvonalennuksen Clintonin ja Trumpin ala-arvoisessa vaalivihakampanjassa 2016.

Tämänkin vaalikampanjan sävy oli mustamaalaus, nyt ei toivossa, vaan epätoivossa.

Donald Trump ratsasti valkoisen työväenluokan miesten epätoivo, pelko ja tulevaisuuskauhu aseinaan luvaten paluuta eiliseen, kultaisten aikojen turvallisuuteen sulkemalla ovet kaikelta ulkopuoliselta.


Seis maailma - tahdon sulkeutua.

 

 Yhdysvallat on ollut kuusi vuotta lukossa kahden puolueen päätettyä olla hyväksymättä mitään toisen ehdottamaa. Kummallakaan ei ole merkittävää mahdollisuutta tehdä asian ikävälle tilalle juuri mitään. Kyse ei ole enää mielipide-eroista tai ideologiasta vaan jo vihasta toisia kohtaan. Yhdysvaltain kansallinen yhtenäisyys ei palaa kuin ulkoisen vihollisen kortin kautta. Sodan uhka kasvaa maailmanhistorian valossa. Trumpin hallinto on täynnä haukkoja.


Irakissa 2003, Afghanistanissa, Libyassa, jopa Virossa 2007, Georgiassa 2008, Arabikeväänä, Ukrainassa ja Syyriassa kapinoivia kansoja yllytettiin vastarintaan, mutta kun suurvalta USA ja apulainen Eurooppa törmäsivät vastustukseen, ne sulkivat silmänsä ja poistuivat takavasemmalle jättäen jälkeensä tai sallimalla kaaoksen

Viha on terrorin voimavara ja välinpitämättömyys polttoainetta.
Kansainvälisen terrorin tarkoitus on muuttaa elintapojamme: saada hallitukset tarttumaan kuriyhteiskuntaan ja ennen muuta nostaa ihmiset kaikkia”islamilaisia” ja ”muslimeja” vastaan. Tarkoitus on vedota omaan suureen viiteryhmään nostaa sen vihaa sitä muka sortavaa ”länttä” vastaan. Keinona on horjuttaa ihmisten turvallisuuden tunnetta ja ajaa heidät vastakkain.
Maailmaa halutaan ajaa kaikkialla vihamielisiin leireihin, jonka seurauksena saadaan aikaan taisteluja.
Keinona on aina hyökkäys, mutta samalla ryhtyminen itse uhriksi.
 Vihan nostattamiseen liittyy aina kuviteltujen viholliskuvien demonisointi ja ison leimakirveen käyttö, pienen ryhmän pahojen tekojen liittäminen kokonaisiin rotuihin, uskontoihin ja kansakuntiin ikään kuin vastassa olisi ihmis-, aate-, ja kulttuurikirjon sijaan aina yhtenäinen joukko.

Tämä ei ole uutta maailmanhistoriassa.
Vihaa peitetään hyveellisyyden salakaapuun. Hyökätessä muita vastaan vihaa lietsotaan todellisilla, liioitelluilla, kuvitelluilla ja keksityillä uhkamielikuvilla. Tarkoituksena on sulkea nykyinen yhteiskunta muurien, aitojen, esteiden: taloudellisten, henkisten ja kulttuuristen kieltomuurien taakse.
Ihmisille tarjotaan epävarmassa maailmassa turvaksi käpertymistä, eristäytymistä ja sisäänpäin kääntymistä.

Viha on kaikille uuskiihkoilijoille yhteinen ase; propagandan väline, jota käytetään tunteiden ja kiihkon nostattamiseksi. Toivonsa menettäneet, epäonnistuneet päähän potkitut, epäoikeudenmukaisuutta kokeneet, mielensä järkyttäneet ja katkeroituneet ovat maailmansivu tarttuneet vihanpuhujien liepeisiin uskoen heidän satujaan uhriutumisesta, vihan puhdistavasta ja kaiken muuttavasta voimasta.
Viha sokaisee ja sytyttää vastakkainasetteluja, jossa vastapuolta provosoimalla synnytetään vastapaloja vihan kierteen vahvistamiseksi.

Kansalaiset Euroopassa ja muualla antavat tukea ääri-aineksille ja brexiteille koska poliittinen eliitti pelaa liikaa omaa etupeliään oman suureleisyyden, markkinavaikuttajien ja unionin arroganttien teknokraattien ohjaamana.

Eliitti ei osaa formuloida kansallista politiikkaa suhteessa unioniin tai edes muistuttaa sen pääajatuksesta rauhasta, yhdistävien asioiden: kaupan ja ihmisten kohtaamisen, vuorovaikutuksen kautta. Se puhuu kansalaistensa ohi ja yli.

Ei ymmärretä, että ajatus yhteisestä Euroopasta tarvitsisi nyt syvän analyysin ja puolustajat, jotka astuvat esiin ja sanovat, että ahneuden talous, rikkautta ruokkiva tulonjako, poliittinen, alueellinen epäoikeudenmukaisuus ja työn loppumisen pelko tämän kaiken takana lopulta on.

Korjausmahdollisuus pitää käyttää nyt, ahneuden ajasta on siirryttävä oikeudenmukaisuuden globaalien muutosten aikaan. Reformien, jolla korjataan turvattomuuden syitä: vääryyksiä, työttömyyttä, epätasa-arvoa ja siirrytään purkamisesta ja leikkaamisesta rakennustöihin eri tavoin. Päämäärän pitää olla nyt ei yhden vaan 99 prosentin hyvinvointi - vaikka reduktion kautta.

Kysykäämme jokainen nyt myös itseltämme: entä sitten?
Mikä on seuraava siirto sodan shakissa jos emme herää sakilla puolustamaan rauhaa.

Olemme vaarallisella tiellä maailmassa.

 

Älykäs teknologia haastaa meidät

Sen sijaan että ”kriisissä” yritettäisiin pelastaa se mikä on vielä mahdollista, pelastaudutaan fantasiaan ajattelemaan, että kaikki paremmaksi muuttuu. Kunhan tähän vain saadaan tolkku, niin fantastisia voittoja syntyy korkojen kanssa yhä suuremmilla areenoilla ja isommissa ympyröissä.

Kunhan vaan kaikki yhdessä vuodattavat verta, hikeä ja kyyneleitä ja yhteisen talouden puolesta, yhteisen toivon talkoissa.

Näinhän Suomessa elettiin kaksi vaalikautta 2007-2015. Kolmannen alkaessa kriisi ja vatuloinnin vaara tiedostettiin jo, mutta muutoksia hoidettiin omista poteroista saman ”strategian” pohjalta kenenkään tietämättä oliko strategia oikein valittu. Samalla ajauduttiin yhä syvemmälle ahdasmielisyyteen ja vastakkain asettumiseen kun suut puhuivat avautumisesta maailmaan.

 

Maailmalla tapahtui teknologian vallankumous jonka kärjestä olimme pudonneet mutasarjaan. Yhä edelleen näyttää siltä, että me teemme tietoyhteiskuntaa teollisen yhteiskunnan keinoin ja menetelmin. Osasimme vempainten teon mutta emme sisältöä.

 

Suomen pitää omaksua uutta eikä vain tehostaa toimintamallejaan leikaten ja saneeraten.

Suomalainen päätöksenteko perustuu julkishallinnossa skenaarioihin; arvioituun tulevaisuuteen ja yhteisymmärrykseen; konsensukseen nojaavaan malliin.

Se ei enää riitä, tarvitaan myös riskipitoisia irtiottoja ja rohkeutta hypätä keulille uuden omaksumisessa ja toteuttamisessa.

Tämä on paljon enemmän ja muuta kuin markkinaistaa ja ajaa alas julkishallinto.

 

Politiikka ja neljäksi vuodeksi tehdyt hallitusohjelmat on tehty ennakoitavan huomisen varaan kehyksiin vuosiksi kiinni naulattuina. Taloudessa on haettu keskitettyjä metropolisijainteja, palkkaratkaisuja, suuresta keskityksestä seuraavia mittakaavaetuja ja teollisen ajan mallin ”kilpailukykyä.”

Valtiovarainministeriön asiantuntijoihin nauttima luottamus on ylivertaista ja sanelevaa, joka kerta kun uusi porukka, Suomen Gosplan, alkaa muokata seuraavaa nelivuotissuunnitelmaa.

Teknologinen ja lähi- ja vertaistalouteen, uuden jakamisen malleihin perustuva taloudellinen ja työn automaatiosta seuraava murros on muuttamassa toimintaympäristöä nopeasti kiihtyvällä vauhdilla. Rakenteet, toimintamallit ja instituutiot muuttuvat ja katoavat nyt nopeasti.

Talouden globalisoituminen ja uudet informaatioteknologiat ovat mahdollistaneet pienenevät ja erikoistuvat tuotantoprosessit. Ne totetutuvat rinnan massatuotannon kanssa, syntyy toinen globaali tuotantolinja. Lähituotanto perustuu älytekniikkaan, robotisaatioon, lähitalouksiin ja niiden keskinäisten verkostojen toivottavasti syntyvään verkostoitumikseen. Talouden keskinäisriippuvuus saakin uusia muotoja ja toki myös monimutkaistuu,muttta myös ja palkitsee uudella tavalla vertaismaailman jakamistaloudessa.

Tätä päivää ja tulevaisuuttakin hallitaan mallein, jotka on kehitetty teollisen yhteiskunnan vakaampiin ja yksinkertaisempiin oloihin. Perinteiset hierarkkiset, pitkälle eriytyneet ja tiukasti tulosohjatut organisaatiot eivät pysty vastamaan uuden toimintaympäristön asettamiin haasteisiin.

Tässä maassa on syytä synnyttää uusia kilpailevia näkemyksiä ja rohkeaa vuorovaikutusta pysyäksemme kyydissä maailman menossa. Vanhat totuudet taloudessa ja suunnassa pitää haastaa - ja haastettujen oppia käyttämään korviaan.

Tarvitaan rohkeutta, tarvitaan kokeilua, vallan todellista hajauttamista lähelle ihmisiä, vähemmän siiloja ja hierarkiaa.

Tämän kaiken keskellä kasvaa myös kansalaisyhteiskunnan merkitys uusien ideoiden ja ratkaisujen ja vastademokratian kehittäjänä. Kansalaiset tarvitaan mukaan päätöksentekoon ja palveluiden suunnitteluun käyttäjäasiantuntijoina ja lisätä lähidemokratiaa uusissa kunnissa.

 

Privatisoinnin ideologian sijaan pitäisi vahvistaa kansalaistoimintamallia, jossa julkinen sektori tukee lähiyhteisöjen innovoimia kokeiluja jatkokehitykseen ja uusien ratkaisujen mahdollisimman laajan hyödyntämisen mahdollistamista. Kaupunki - ja lähikulttuurin parhaimmat oivallukset ovat viime vuosina syntyneet ihmisten ideoista ja somen yhteisöllisestä voimasta. Some on on tapahtumisen mahdollistaja, mutta mikä mahdollisuus kokonaan uuteen kansalaistoiminnan malliin.

Hienoa on ollut että myös pääkaupunki on ymmärtänyt suunnan ja madaltanut byrokratian esteitä.

 

Maailmalla oli jo menossa järisyttävä muutos meidän puuhatessamme kestävyysvajeemme kanssa. Ihmistekeminen on siirtynyt paljolti koneiden vastuulle, nyt ihmisälykin alkoi saada teknologiasta kilpailijan ja jopa korvaajan. Se muuttaa työelämän ja elinkeinot. Keskiluokan elämä joutuu nyt, maatalousväen ja teollisuusväen jälkeen koetteille kun kolmannes juuri sen työpaikoista loppuu nykymuodossaan automaation ja tekoälyn vaikutuksesta. Vaikutus ulottuu koko elämäntapaamme, joudumme joko vastustamaan tätä muutosta tai mieluummin ottamaan sen edut käyttöömme.

Ei tekniikkaa vaan sisältöä - ei keskitystä vaan lähitaloutta

Tämä teos keskittyy, epäkohdat lueteltuaan ja muutoksen mitan kerrottuaan, tarkoituksella muutokseen mahdollisuutena, mutta ei siis sulje silmiään ”digitalisaation” kielteisiltä vaikutuksilta.

”Digitalisaatiossa” kyse ei ole teknologista, muutos koskee organisaatiotamme, yrityksiä, palveluista ja hallintoa, miten ne toimivat ja miten me niiden palveluksessa tai asiakkaina huomenna toimimme.

 

Talousnobelistimme Bengt Holmström korostaa asian maapalloista mittakaavaa ja väistämättömyyttä. Hänen mukaansa Suomen pitäisi olla mukana eturivissä uuden maailman synnyttämisessä nimenomaan ”sisällöllisillä” alueilla ei vain teknologioissa, kuten tietoyhteiskunnan ensimmäisen aallon aikana teimme 1990-2017. Siksi putosimme myös kehityksen kärjestä mutasarjaan. ”Maailma joutuu sopeutumaan digitalisaatioon, se on mahdollisuus meille – ei vain haitta,” Holmströn sanoi YLE:lle.

 

Emme voi enää olla ajopuu muutoksen virrassa, katsoa sitä menneiden vuosien tapaan peukku alaspäin katsomossa toivoen kaiken pysyvän ennallaan. Toimintatapoja on muutettava ja suunta määritettävä ja sen jälkeen johdettava muutosta yhteisesti haluttuun suuntaan.

Muutos merkitsee elämäntavan muutosta, siksi muutos pitää ottaa haltuun, johtaa sitä yhteisen edun kautta eikä jättää huomista saalistuskentäksi suurille bisnestoimijoille, jotka pyrkivät jo yhteiskuntaelämän haltuunottoon muutenkin. Pysyvältä näyttävän hitaan kasvun ja digitalisaation vaikutus ulottuu maailmanlaajuisesti se ei ole Suomen erityisongelma.

Globaali digitaalinen talous kasvaa jo vauhdilla.

 

Konsulttiyhtiö McKinseyn mukaan vuonna 2025 digitaalinen talous on jo samalla tasolla kuin vuoden 1995 koko maailmantalous. Digitalouden arvoverkko on nousemassa määräävään asemaan, kun yrityksen liiketoimintaa tai palvelua on jo mahdollista hallita verkossa.

 

Diginomics eli digitaalinen talous on jo mullistanut talouden pelitavat avatessaan mahdollisuuksia uusille rakenteille, yrityksille, palveluille ja tavallemme toimia. Samalla ”diginomics” merkitsee suuria riskejä jo vakiintuneille toimijoille ja työpaikoille.

Minulle sen suurin merkitys on mahdollisuudessa lähitalouden nousuun lokaalin tai globaalin jakamismallin kautta. Tämä muuttaa kulutustapoja ekologiseksi eduksi, yhteisölliseksi toiminnaksi, säästää perheiden ”pääomasijoituksia”, luo uutta työtä ja siirtää aloitteen ihmisille luodessaan rinnakkaisen ”läheltä kauas” verkottuneen lähitalouden mallin kansan talouteen, sanat erikseen sanottuna.

 

Digitalisaatiolla tarkoitetaan tässä kirjassa enempää kuin teknistä digitalisointia; prosessien ja toimintojen saattamista sähköiseen muotoon, mihin Suomi pääosin jätti tietoyhteiskunnan kehittämisen sen ensimmäisen vaiheen aikana 1995-2015. Suomessa muodikas yleisilmaisu ”digitalisaatio” on käytössä tässäkin teoksessa, mutta sillä tarkoitetaan silloin uusia toimintatapoja, innovaatioita ja uudenlaista liiketoiminnan mallinnosta, uutta tapaa organisoitua, uusia tapoja palveluissa ja asiakaspinnassa. Arvo tulee sisällöstä, toimintatavoista ja ne mahdollistavista sovelluksista ja ohjelmistoista. Softallakaan ei sinänsä ole laitetta suurempaa arvoa ellei se mahdollista uusia ennen näkemättömiä, parempia tapoja toimia.

 

Kysymys on siis muusta kuin robottien digitaikatempuista ja teknisistä vehkeistä tuotannossa. Kyse on koko toimintaympäristön muuttumisesta, joka ulottuu laajalle organisaatioon ja ympäröivään maailmaan. Olennaista on innovaatiotaloudessa käsittää henkinen pääoma uudeksi arvon tuojaksi.

Yksi esimerkki tästä on jakamistalous jonka muutosvoima näkyy jo nyt vertaisopetuksessa, matkailussa (Airbnb) logistiikassa (City Car Club, Uber, eri maiden puolustusvoimain kimppakuljetukset). Jakamistalouden uusi tuleminen liittyy uuteen kommunikaatioteknologiaan ja ihmisten uuteen tapaan toimia jossa omistaminen on korvautumassa käyttöoikeuksien tilapäiseen hallintaan ja oikeuteen. Näin on jo tapahtunut maatalouskoneiden, tapahtuu auton ja jopa asunnon suhteen.

 

Loma-asuntobisneksessä tämä on jo nähty. Jakamistalous liittyy nyt teknologisen kehityksen antamaan mahdollisuuteen, mutta ajatus on ollut olemassa niin kauan kuin ihmiset; aina ubuntu-ajattelusta Afrikassa meidän talkoisiimme, osuuskuntatoimintaan, maatalouskoneiden kimppakäyttöön tai tähän loma-asumisoikeusjakamiseen.

Miettikääpä oman omistetun tavaran käyttöastetta; porakone, kesäasunto, auto, toinen auto ”ostoskassina”, polkupyörä, videokamera, tietokone, yleiskone, tehosekoitin – eihän tässä nykytavassa ole mitään taloudellista järkeä. Jättiscreeni teevee olisi pohja omalle leffateatterille lenkkisaunan jälkeisiin kimppakatsomis elokuviin ja perhekohtaisiin leffahetkiin. Sharing is caring, jakaminen on myös yksinäisyyden rohto.

 

Entäpä jos ostettaisiin taloyhtiölle

x määrää sähköautoja kimpassa,

joita käytetään kuin saunavuoroja?

 

Kun autot pihassa ovat kohta itseohjautuvia asia koskee niin vanhuksia kuin koululapsia. Laskekaa huviksenne vapautuvan pääoman määrä ja käyttötehon kasvu. Jopa yhteiskäyttöinen tietokone ja 3D printteri kerhohuoneessa kattaisi monen käyttötarpeen ja sopisi jopa monen etätyöpaikaksi. Ruuan osto-osuuskunta kadun mitassa olisi helppo juttu organisoida ja poistaisi kuljetuskulut koska tiputuksen olisi helppo tehdä.

Tämä edellyttää vain oma-aloitteellisuutta ja kahta asiaa: luottamusta ja yhteishenkeä. No joo irtautumista teollisen väliajan ja kuluttajamallin vanhanaikaisesta ajattelutavasta. Se on kumous.

Professori Antti Hautamäki kiteyttää hyvin. ”Jakamistalous on parhaimmillaan kansan taloutta eli siis taloutta, jota kansa harjoittaa yhteistyössä ja hyödyntäen kansalaisten osaamista. Tällainen kansan talous on "kansantalouden ulkopuolelle", riippumattomana rahaperustaisista markkinasuhteista.”

Jakamistaloudella on kaksi toimikenttää: yhtäältä se on kansalaisten keskinäistä vastavuoroista vaihdantaa tai organisoitumista keskenään ja toisaalta se on liiketoimintaa. Kahden kentän yhteen kietoutuminen tekee jakamistalouden kehittämisen myös ongelmalliseksi. Jos jakamistaloutta tarkastellaan liiketoiminnan kannalta, niin alue on erittäin lupaava. Jo nyt toteutuu monia uuden talouden keskeisiä piirteitä, kuten avoimet innovaatiot, palvelut ja arvoverkostot. On myös olennainen asia kaappaako liiketoiminnan kokonaan kansalaisten keskinäisen vaihdannan jäädessä marginaaliseksi puuhailuksi.

Hautamäki luettelee kolme skenaariota:

  1. Jakamistalous jää marginaaliseksi ilmiöksi, joka valtiovalta tukahduttaa verotuksella ja sääntelyllä tai jonka yritykset ottavat haltuun.

  2. Jakamistalous kasvaa merkittävästi ja sillä on tärkeä täydentävä rooli perinteisen markkinatalouden osana tai rinnalla.

  3. Jakamistaloudesta tulee vallitseva paradigma ja talouden sektori, joka kehittyy vastaaman ihmisten hyvinvointitarpeisiin ja resurssien niukkuuteen (siirtymä "kansantaloudesta" kansan talouteen).

Maapalloinen digitalisaatiokehitys mahdollistaa siis myös paluun lähelle: glokalisaation, mille tahansa luovuuden tulokselle syntyvät globaalit mikromarkkinat, kuka tahansa voi tarjota erityisosaamistaan maailmanlaajuisilla työmarkkinoilla. Tämä ”lähidigitalisaatio” on samalla globalisaation veli, ei vastainen vaan täydentävä, parhaimmillaan jopa haittoja eliminoiva rinnakkainen kehitys.

 

Menestyminen siinä ei ole pelkkää kilpailukyvyn parantamista ja kestävyysvajeen korjaamista. Pitää ymmärtää mistä on kyse – Suomessa jostain pitää kaivaa itsevarmuutta ja uusia tuotteita ja palveluja, niin investointi- kuin kulutustavaroidenkin menekki edellyttää uutta, parempaa ja aggressiivisempaa myynti- ja markkinointiosaamista maailmalla.

Massatuotannon rinnalle - ja joskus sijaan - syntyy mikrotuottajien verkko, jossa jokainen solmu on oma rinnakkainen tai täydentävä verstas, puoti tai palvelupiste.

 

Huomisen työmarkkinat keskittyvät korkeakoulutettuihin ja erityisosaamista edellyttäviin ammattiryhmiin ja verkostoituneen lähitalouden uusiin toimiin. Monityöpaikka-, moniansio-, osa-aika-, pätkä- ja yrittäjätyö korvaa säännölliset palkkatyön malleja.

Tutkivan oppimisen ja itse tekemisen sekä yhteisöllisen tuottamisen ja innovoinnin (crowdsourcing) merkitys kasvaa välttämättömyydeksi, lisäarvoa tuovat luovat yhteisöt ja omat verkostot joihin kuulut. Kehitys on siis johtanut meidät keskinäiseen yhteistyöhön, sisään kääntyminen johtaa ulkopuolisuuteen. Meidän kaikkien pitää olla valmiita oppimaan uutta ei vastustaa sitä. Digitalisaatiolle ei voi panna rajoja kiinni, mutta sen avulla voidaan rajoja kaataa ja ylittää.

Läheltä kauas.

 

Tästä kaikesta seuraa myös pahoinvointia murroksen alettua purra.

Työ ja toimeentulo pilkkoutuu yhä pienempiin palasiin silpputyön lisääntyessä. 

Pätkätyöläiset ovat epäkuranttia väkeä myös luottomarkkinoilla, he eivät saa velkaa koska luottokelpoisuus perustuu nykyjärjestelmässä vakinaisuuteen ei epätavallisiin työsuhteisiin, joita tekee jo 40 prosenttia. Työ on jo kymmenille tuhansille yksinäistä ajelehtimista ja selviytymistä kun ay-liikkeen ja pysyvän työyhteisön kaltaisia tukirakenteita ei ole uusissa työsuhteissa.

 

Seuraus on stressi ja itsetunnon rapautuminen, moninaiset psyko-fyysis-sosiaaliset sairaudet. Lopputulos on yhä useammin myös köyhtyminen ja syrjäytyminen. Se on kallis ja kurja tie yhteiskunnalle johon tarvitaan kokonaan uusia lääkkeitä masennuspillerien sijaan. Työ pitää ajatella uusiksi ja samoin palkkio tehdystä työstä. Tämä on oikeudenmukaisuuskysymys eikä kustannuskysymys. Ellei sitä ymmärretä ajoissa ja toimita sen mukaan saadaan aikaan ei vain napinaa, vaan varmuudella myös kapinaa.

 

Asian huono tila heiluttaa jo poluittisia valtaltasuhteita.Yhdysvaltain presidentti Donald Trump sai vaaleissa kaksi kolmasosaa vähän koulutettujen valkoisten äänistä. Raimo Sailas esitti kolumnissaan 4.4.2017Helsinginn Sanomissa Trumpin tukijoukkoytimen karmean kohtalon digitalisaation ajassa, automaation jälkeen:

”Vähän koulutettujen valkoisten keski-ikäisten kuolleisuus on noussut rajusti 2000-luvulla. Vuonna 1999 tähän ryhmään kuuluvien 50–54-vuotiaiden kuolleisuus oli 30 prosenttia alempi kuin mustalla väestöllä. Vuonna 2015 se oli jo 30 prosenttia korkeampi.Ekonomistien mukaan ilmiön syviä syitä ovat globalisaatio ja automatisaatio. Ne ovat iskeneet erityisen kovasti valkoiseen työväenluokkaan, joka kokee asemansa heikentyneen. Se on johtanut huumeista ja alkoholista johtuvien kuolemien sekä itsemurhien rajuun lisääntymiseen. Myös ylipainoisuudella on osuutensa. Tutkijat puhuvat epätoivon kuolemista.”

 

Tarvitaan siis myös verotuksen kautta tapahtuvaa tuottavuuden ja tuotannon tulosten uusjakoa.

Tämä uusjako tarkoittaa paluuta ankarampaan verotuksen progressioon rikkaiden ja rahanomistajien osalle, pääomien tai ”kassavirtojen” eli jalostuksessa syntyvän arvon nousun kautta tapahtuvaan tulontasaukseen kuten mm. Thomas Piketty ja Hans Werner Sinn ovat ehdottaneet. Tarvitaan siis myös reiluja automaatioajan verokeinoja, ” robottiveroa” eli miehittämättömän tuotannon tulosten saamista verotuksen piiriin.

Tietokirjailija Ari Ojapelto on esittänyt tuotannon jalostusarvon verottamista - työn sivukulujen sijaan -riippumatta digitalisaation asteesta, globaalina järjestelynä. Ideana olisi, että kun yrityksen tuotanto ja jalostusarvo nousee sen tulisi samassa suhteessa hyödyntää yhteiskuntaa ja siinä eläviä ihmisiä riippumatta siitä tekeekö työn ihminen, kone vai robotti.


Muutos ja epätasa-arvo ihmisen arvokkuuden menetys vaikuttaa mieliimme jo. Maailman terveysjärjestö WHO arvioi jo 2009, että mielenterveysongelmista kärsi jo yli 450 miljoonaa ihmistä, heistä suurin osa kehitysmaissa. Järjestön mukaan depressiosta on tulossa yhteiskunnille suurin terveysuhka sekä taloudellisesti että sosiologisesti: vuonna 2030 masennus on suurin yksittäinen kuormittaja...

 



Nyt katoavan työn selvää korvaajaa ei ole. Palvelualojen työnantajat, Palta, arvioi 2016, että digitalisaation seurauksena yksityisiltä palvelualoilta 260 000 työpaikkaa on kadonnut tai muuttanut muotoaan lähivuosikymmeninä Teollisuudestahan jo lähti 100 000 työpaikka 2008-2016.
Toki kehitys myös synnyttää uusia tehtäviä ”asiantuntijapalveluihin”, vuonna näitä uusia asiantuntijatyöpaikkoja odotettiin palvelualoilla syntyvän 10 000.
Meille on selvinnyt kantapään kautta, että kapitalismimme olikin ongelmia täynnä: tehdessään kiistämättömästi vaurastumiselle hyvää se aiheutti myös pahoinvointia ihmisille. Huomasimme, että maailmankylässä pelaavatkin vain suurimmat; maailmanyritykset ja kansojen unionit niiden ohjaamina. Kaikki maailmassa halutaan suurentaa, keskittää ja ekonomisoida, alistaa taloudelle, talous on kaikki eikä siihen liittyvää sovi kyseenalaistaa.
Tuotantotalous jäi taka-alalle kuin paremmin kannatti omistaa rahaa ja lyödä sillä vetoa hokkuspokkus instrumenteilla.
Työnantaja ei katso enää olevansa vastuussa työntekijöiden irtisanomisten torjumisesta eli tuotantotekijä työvoiman osuuden säilyttämisestä tuotannossa, vaan toimii vain omistajan taloudellisen hyödyn ja voiton turvaamisessa. Huomattiin, että menossa on elävän työvoiman korvaaminen kuolleilla tuotantovälineillä.

 

Kun viennistä elävässä maassa vaaditaan rajoja kiinni, pitää muistaa, että ne saattavat mennä samalla kiinni molempiin suuntiin, sisään ja ulos. Nykyinen muukalaisviha on taloudellisestikin typerää. Kulttuurit ja tiede - ovat aina eläneet ja kehittyvät vuorovaikutuksessa toisiin kulttuureihin ja tutkijoihin. Ideoita lainataan muokataan ja kehitetään. Oivalluksen kierrätys kuuluu olennaisena osana kulttuuriin; oli sitten kyse ideoista, teoksista, tutkimuksesta tai tavaroista.

 

Huomisen muutokset ovat myös monikulttuurisuuden ja yhteisen osallistumisen filosofiaa käytännössä.

Uudessa lähitaloudessa toimimme ja osallistumistaloudessa elämme vuorovaikutuksissa erillisyyden sijasta, liitymme keskenämme hajottamisen sijasta.

 

Toimintamme voi irrota ajan ja paikan rajoituksista, digitalisaatiossa toimii hajautunut samanaikaisuus keskitettyjen, peräkkäisten tuotantovaiheiden sijasta, jolloin kuljettamisen tarve vähenee radikaalisti.

Työn tuottamaton tarpeeton päällekkäisyys, saman tekemisen moninkertaisuus, on mahdollista poistaa tietopankkien, nettikirjastojen ja niiden käyttöoikeuksien avulla vaikkapa opettajien opetusmateriaalikirjastoissa tai kuntien insinöörien, kustannuslaskijoiden, lääkärien, juristien ja raportoijien työssä.

 

Huonosti koulutettujen on sopeuduttava uusiin tapoihin toimia työmarkkinoilla. Työn luonne muuttuu perusteellisesti, samoin korvausjärjestelyt tehdystä työstä. Mahdollisuus lisääntyvään vapaa-aikaan kasvaa vaikka Juha Sipilän hallitus ponnisteli alkumetreillään vielä pidentyvän työviikon puolesta.

 

Meitä odottaa uusi aineettomien oikeuksien tavaratuotantoa, niin komppaava kuin korvaava, maailmantalous, jossa arvo syntyy osaamisesta, tiedoista ja taidoista, palveluista ja informaatioteknologian hallinnasta. Talous muuttuu yhä enemmän palvelutaloudeksi, mutta ei teollisuus lopu, vaan muuttaa taas muotoaan, nykyedunsaajien tietysti myös vastustaessa kaikin keinoin muutosta. Vaikutukset näkyvät jo yhteiskunnan rakenteissa ja instituutioissa organisaatioissa - vähän jo ajattelutavoissakin.

 

Kuluttajista on tullut tuottajia, tuottajista kuluttajia.

 

Kun näin on; aineettomat oikeudet on pian määriteltävä uudelleen. Tuotantokoneisto internet ja syntymässä oleva tavaroiden ja palveluiden– internet of things and services – on samalla kauppa, käyttöopas, huoltojärjestelmä ja jakelukanava. Sen taivaasta löytyy yhä suurempia tieto-, taito-, palvelu- ja tuotepilviä, joihin kaikki voimme osallistua. Avaruusteknologian halpeneminen on jo tuonut globaalin internetin kaikkiin maailman kolkkiin. Voimme jutella whatsupin kautta ilmaiseksi vaikka Afrikkaan ja panna valokuvat ja videon mukaan. Kohta siellä ovat melkein kaikki ja kaikkien kaikki tavarat ja palvelut, internet of everything.

 

Merkitykseltään digitalisaatiota = tietoyhteiskuntaa, voi verrata höyryn ja sähkön hyödyntämisen aiheuttamiin muutoksiin koska uusi älyteknologia on yhteis- ja yleiskäyttöistä ja yhteiskäyttöistä kuten höyry ja sähkökin ovat.

 

Suomi on valitettavasti pudonnut tässä kehityksestä veturista jarruvaunuun, Politiikassa asiaan ei ole herätty eikä juuri valmistauduttu sanahelinää enempää.

Rakenteet muuttuvat, kun teknologiat muuttuvat, mutta myös päinvastoin: yhteiskunnan ja talouden instituutiot vaikuttavat siihen, millaisia teknologioita kehitetään ja omaksutaan ja miten ne leviävät.

Suomi painii kuitenkin vielä eilisen ongelmissa eikä näe huomiseen. Me teemme suurta aluehallintouudistusta maakunnissa, sosiaalitoimessa ja kunnissa ei hajauttaen vaan keskittäen. Suomi ei aja desentralisaatiota ja mahdollista lähitaloutta vaan - keskustan johdolla – muuttaa kunnallisen itsehallinnon ja synnyttää maakuntahallinnon valtiovaltaiseksi, keskitetyksi kuin kuninkaan ja keisarin aikaan. Valtaa ei hajauteta ihmisen lähelle vaan keskitetään valtion ohjaukseen.

 

Pitää tietysti ymmärtää, että automaation kehitykseen liittyy myös kielteisiä piirteitä, eriarvoisuuden ja tuloerojen mahdollinen kasvu ja massatyöttömyys, että digitaalitalous synnyttää ensin työpaikkakatoa ja uutta tuottavuuskasvua ja hyvinvointia vasta pitkällä viipeellä. Alun pyrähdyksen – uuden infrastruktuurin tuotantokoneiston rakentamisvaiheen jälkeen tuottavuuskasvu alkaa hidastua. Sitten kun investoinnit on tehty, uutta tuotantoa syntyy pienin lisäpanoksin – tuottavuuskasvu nopeutuu. 1.

 

Keskittämismalli hallinnossa on paradoksi koska digitaalitaloudessa korostuvat itsepalvelu, vertaistuotanto, epäsuorat ansaintamallit ja muut tavat toimia kuin perinteinen markkinavaihdanta. Sama pieninnovaatio-, tietämys- ja toimintamalli, kansalaisrynnistys päätyy haluttaessa omin toimin lukuisiin rinnakkaisiin ja eri käyttöihin netin mikrokosmoksissa.

 

Digitalisoituminen on merkittävä tuottavuuskasvun lähde.

 

Digitaalinen muutos tapahtuu nyt nopeasti, teknologia luo edellytyksiä uusille toimintatavoille ja uudet toimintatavat tarvitsevat uusia kehittyviä teknologisia ratkaisuja kuten robotisaatiota, älykkäitä toistamisratkaisuja ja logistiikkaa.

Digitaaliteknologialla voimme tulostaa myös tavaroita, ohjauttaa autoja ja nelikoptereita.

Kolmiulotteinen tulostaminen tuo osan teollisesta tuotannosta takaisin verstaisiin lähelle kuluttajaa - ja kuluttaja tuottaa itsekin osan tarvitsemistaan tavaroista kotonaan omalla 3D-tulostimellaan.

Kannattaa tietysti myös huomata, että digitaalitalouteen liittyy taas valtavasti myös yli-innostusta silkkaa hypeä, jossa hehkutuksessa on vaikea erotella mikä on realistista, mikä ei.

Vanhoille toimijoille tämä on vaativa paikka, jossa ymmärrys ei aina ole mukana mutta muutosvastarinta vallalla.

 

Yritykset, jotka eivät pysy kehityksen mukana, voivat kaatua. Myös yhteiskuntarakenteita joudutaan muuttamaan, kun fyysisistä kohtaamisista ja tuotteista tulee digitaalisia palveluja, logistiikka ja energian tuotanto mullistuu.

Maailman ihmisten suuri sauma on tässä mahdollisuuksien jakamisessa kaikkialle. Tietotekniikka, tietoverkot ja uudet tuotantotavat tekevät sen mahdolliseksi.
Se merkitsee uutta ajattelua, jossa myös ”kehitysapua” pitää miettiä vertaiskehityksen, digitaalisten yhteistyömahdollisuuksien kautta.

Periaatteessahan uusi lähitalous ja mikrotuotantomallit voisivat vähentää ratkaisevasti kenenkään tarvetta lähteä mihinkään metropoliin.
Kun näin käy, suomalaisten pitää ajatella mikä on silloin markkinapaikka ja mihin todellisuuteen ja taitoihin maahanmuuttajia pitää valmentaa keskinäisen hyödyn näkökulmasta.
Emme tarvitse mamuja vain halpatyövoimaksi tai ikääntyvän kansan virkistämiseen, vaan myös ihan rakennusapuun, yrittäjiksi sekä ennen muita kykyjään todella vastaaviin hommiin, mutta myös asiansa tunteviksi vientikumppaneiksi ja asiantuntijoiksi.
Sieltä ei ehkä synny uusi Nokia, mutta jos nyt Finlayson tai Fazer.

Ikävä uutinen on, että kuulumme tässä kehityksessä niin kansakuntana kuin maanosanakin luuserien joukkoon.

 

Eurooppaamme ja omaa Suomeamme vaivaa sama tauti. Oikeata, aitoa kasvua puuttuu. Eurooppa putoaa junasta ja keskittyy kokonaan vääriin asioihin; sääntöihin ja hallintaan kun pitäisi avata ovet muutoksen tuulille ja toivon synnyttämiselle kansalaisille.

Katsotaanpa vähän mitä siellä Brysselissä mietitään ja puuhataan.

 

 

Euroopan uusliberaalit fantasiat

Elämme Euroopassa kaksoisfantasian vaihetta - samalla kun olemme putoamassa syvään rotkoon.

Euroopan johtajat yrittävät yhtä aikaa luoda sekä globaalia maailmantaloutta, että yleiseurooppalaista liittovaltiota yli kansallisvaltioiden – maaosassa joka keksi ja loi kansallisvaltiot.

Kaksoisfantasia on syvästi ideologinen, mutta ei realistinen. Se on silti saatu myytyä ainoaksi oikeaksi totuudeksi, politiikaksi poliitikoille. Niin hyvin, etteivät he ole välittäneet kansalaisten kasvavasta epäilystä. Se on luonut paikan viime vuosisadan pahimpien mallien mukaisissa vihapuheissa.

 

Viime vuodet ovat olleet suuren kansainvälisen, kaksipuolisen valehtelupropagandan juhlaa; Ukrainassa, Venäjällä, Euroopassa, Yhdysvalloissa, Syyriassa, Irakissa, Afganistanissa, Sudanissa, Keniassa ja Israelissa-Palestiinassa, Turkissa ja Yhdysvalloissa. Sota terrorismia vastaan sai terrorin piirteitä kybersodissa ja propagandan maailmansodassa.

Euroopan Unionia vaivaa siis yhtäaikaa kaksi fantasiaa: maapalloistuminen: globalisaatio ja territoriaalinen federalismi: eurooppalainen liittovaltio.

 

Ensimmäisessä fantasiassa kyse on kuinka monikansallisen talouden oligarkia pyrkii murtamaan, oman etunsa vuoksi, kansallisvaltiot hallitsemansa globalisaatiotalouden osiksi. Ilman kansallisvaltioita oligarkia, harvainvalta jäisi vaille lain järjestyksen pakottavaa voimaa.

Oligarkian oppi on Friedrich von Hayekin neoliberaalissa ajattelussa. Klassisten liberaalien ajattelussa yhteiskunnalliset ongelmat ratkaistaan laajentamalla omistusoikeuksia ja tätä kautta yksityisiä markkinoita. Valtion ei tule sotkeutua yksityiseen toimintaan kuin tuottamalla ihmisten toiminnan kannalta neutraaleja lakeja, jolloin markkinoiden välittämät kansalaisten mieltymykset voivat ohjata yhteiskunnallista kehitystä.

Käytännössä tämän ajatuksen juurena on taloudellisen ajattelun soveltaminen kaikkeen. Koko inhimillinen todellisuus halutaan selittää yhden totuuden kautta.

Suomi siirtyi tähän oppiin vähitellen, se huipentui vuoden 2015 jälkeisessä Sipilän hallituksen ohjelmassa.

 

Maailmalla on pääasiassa - erityisesti Suomessa - vallalla yhden talousideologian oppi.

Sitä kutsutaan monella nimellä; tarjonnan taloustieteeksi, jossa tarjonta itsessään luo kysyntää ja paras tulos saavutetaan markkinoita kiihdyttämällä, synnyttämällä aina vain kasvua, jossa pyrkimyksessä kaikki on alisteista maksimaalisen vapauden markkinoille. Tätä samaa oppia on kutsuttu myös voodoo-taloudeksi, Chicagon koulun friedmanilaisuudeksi, neo- ja uusliberalismiksi.

 

”Liberalismi”sana on levinnyt yht'äkkiä viitteeksi, jonka alle on tunkua sellaisissakin piireissä, joiden vapaamielisyys on vapaamatkustamista toisten selässä.

Tässä kirjassa yritetään selvittää myös tätä aikamme iskusanaa, ”liberalismi”, ideologisista lähtökohdista vaikka aatteellisuus onkin kovin epämuodikasta.

 

Uusliberalismi-ilmaisua kuvaamaan valtatalousoppia käytetään tässä kirjassa pääasiassa vastakohtana sosiaaliliberalismille, joka nojaa ekologisen talousajattelun ja hyvinvointivaltion ja keynesiläisen talousteorian mukaiseen suhdanneoppiin: pyrkimykseen suurempaan markkinoiden sääntelyyn ja ohjaukseen - mutta vähäisempään julkiseen regulaatioon - sekä tuloerojen tasoittamiseen vastakohtana uusliberalismin ahneelle tuholle.

Ahne tuhohan on korvannut uudistavan luovan tuhon mallin kapitalistisessa taloudessa.

Uusliberalismi on johtanut tulojen keskittymiseen. Kymmenen prosenttia ihmistä omistaa 86 prosenttia maailman varallisuudesta mikä tarkoittaa, että 85 rikkaimman perheen omaisuus on yhtä suuri kuin köyhimmän 3,5 miljardin ihmisen omaisuus. 1.

 

Olemme tulleet Euroopassakin historialliseen käänteeseen, jossa yksityisen ja julkisen sektorin ero on alkanut hävitä. Molempien sektorien kehitystä ohjaa kasvavassa määrin yksityisen toiminnan logiikka.

Aikamme suuri kysymys onkin voiko yksityinen ja julkinen sektori toimia samalla logiikalla ja voiko taloudelliseen ajatteluun liitetyn logiikan laajentaa koskemaan koko inhimillistä toimintaa?

Hayekin mielestä ei ole mitään välimuotoa säätelemättömän markkinatalouden ja sosialismin välillä. Kaikki sosialismille tehdyt myönnytykset olivat luisumista kohti totalitarismia. Yhteiskunta ei ole mikään kiinteä organisaatio vaan luonteeltaan spontaani markkinatalous, jossa valtio oli tarpeellinen, mutta paljolti ulkopuolinen tekijä.

 

Hyvinvointivaltio oli Hayekille yksilönvapauden rajoittaja, johon sisältyi totalitarismin siemen. Seuraus on ollut, että puhe hyvinvointivaltiosta on muuttunut jo monin paikoin puheeksi vain kilpailuvaltiosta.

Kohtuuden nimessä pitää muistaa, että Hayek ja Milton Friedman kirjoittivat tekstinsä kylmän sodan aikana, luullen kapitalismin ja sosialismin välisen taistelun jatkuvan pitkään. Se kertoo kuitenkin, että tarjonnan taloustieteessä uusliberalismissa on takana myös poliittinen näkemys – ideologia ja (amerikkalaiseen) valtapiiriin sitoutunut lähtökohta.

Suomessa arkkipiispa Kari Mäkinen on todennut että   Valtion viime vuosien talouspolitiikalla on ollut - sanahelinästä hyvinvointivaltion pelastamiseksi huolimatta, eri tavoitteet.

Pienin piirin ekonomistien talouspolitiikkaa tehdään mm. valtion taloudellisen tutkimuslaitoksen, sosialidemokraateista kokoomukseen ja eduskuntaan loikanneen, ”tarjonnan talebaniksi” julistautuneen Juhana Vartiaisen tarjontateorian ollessa käytetyn asiantuntemuksen pääosassa ruotsalaisin maustein.

 

Tässäkin tuli todistettua tutkijan objektiivisuuden rajat. Lopulta oli kiva ryhtyä kansan edustajaksi ja jättää kristallipallo.

 

Hayekin säätelemättömän markkinatalouden ideaan on vastannut John Gray, joka kritisoi neo- eli uusliberalismia.

John Grayn mukaan keskeistä ihmiselle ei ole tulojen kasvu vaan oman turvallisuuden takaaminen. Siihen kuuluu tärkeimpänä osana vakituinen työpaikka.

Gray pitää globaalia markkinataloutta utopistisena ajatuksena.

Sen seurauksena syntyy vain voimistuva pyrkimys kohti yhä ankarampia yhteiskunnallisia konflikteja ja poliittista epävakautta.

 

Gray näkee globaalin talouden nimenomaan vaarana eurooppalaiselle liberaalille sivilisaatiolle, koska se tuhoaa osa-aikaisilla pätkätöillä koko vakiintuneen työjärjestelmän.

Tarjonnan taloustieteessä eli uusliberalismissa on ajauduttu uudenlaisiin epäsäännöllisiin työsuhteisiin ja pätkätyöhön koska työvoiman tulee opin mukaan kilpailla työn tarjonnassa hinnalla eli alhaisilla palkoilla.

Tässä on suuri paradoksi: yläpäässä mekanismi on päinvastainen huippupalkkioina. Aikamme voodoo taloudessa tätä perustellaan sillä, että on olemassa ns. tihkumis- eli trickle down-efekti, siis varakkaiden varallisuus valuu alaspäin yhteiskuntaan heidän kulutuksensa ja sijoitustensa kautta aktivoimalla taloutta.

 

Viime vuosina näitä rikkaiden muruja ei kuitenkaan ole tihkunut köyhien lattialle - ei edes investointeihin. Varat otetaan pahimman lamankin keskellä osinkoina ulos samaan aikaan kun työväkeä erotetaan. Juha Sipilän hallituksen anomukset rikkaille osallistumisesta talkoisiin saivat vastustusta koska kukaan ei uskonut ahneuden ajan jälkeen suureen osallistujamäärään ja ei nähty hyvän eleen vaikuttavan talouteen. Kansan mielestä raha-aateli vain jakoi almujaan kansan ollessa pakkomaksulla.

 

Puhun tässä teoksessa kansalaisuuden muutoksen välttämättömyydestä suhteessa valtaan. Puhun silloin kansalaisen muuttumisesta alamaisesta, vallan kohteesta ja rikkauden tihkuvasta objektista hyvää tekeväksi ja tarvittaessa vastaan panevaksi yhteiskunnalliseksi toimijaksi. Tämä kansalainen kerää voimaa horisontaalisesta toiminnasta ja paikallisesta, tai monien paikallisuuksien yhteisen intressin verkottamisesta.

 

 

Manuel Castellsin, Pekka Himasen (et al) paljon raivoisaa huomiota herättäneessä Kestävän kehityksen malli-selvityksessä Himanen viittaa samaan kansalaisuuden muuttumiseen käsitellessään itse hyvinvoinnin ja hyvinvointiyhteiskuntien uutta tehtävää:

”Toimija vs. kohde: teollinen hyvinvointivaltio käsittelee ihmisiä hyvinvointitoimiensa kohteina hyvinvoinnin toimijoiden, subjektien, sijaan. Tämän seurauksena myös ihmiset ulkoistavat hyvinvointinsa toisten tehtäväksi.

Uudistettu hyvinvoinnin yhteiskunta näkee ihmiset hyvinvoinnin toimijoina, jotka ovat myös olennainen palvelujen kehittämisen ideoiden lähde avoimen kehittämisen mallin mukaisesti. Samoin ihmisten tulee nähdä itsensä hyvinvoinnistaan vastuullisina subjekteina.”3

Meidän tulee ymmärtää, että hyvinvointivaltio on liian arvokas jätettäväksi vain virkavallalle, joka nykyisellään leikkaa ja yhtiöittää sen - ja myy jämät markkinavoimille.

 

Kansalainen ei voi puolestaan olla vain etujen vastaanottaja, kyllä yhteisössä eläminen edellyttää myös omia panoksia.

 

Ei siksi, että näin säästettäisiin, vaan siksi, että muuten hyvä valuu käsistä, hyvinvoinnin tarjonnasta tulee vain markkinoiden ehto.

 

Kansallisvaltiota on alettu kyseenalaistaa sitten vuoden 1989 tapahtuneen kommunistisen järjestelmän kaatumisen.

Historiallinen kansallisuusaate päättyi viime vuosisadalla rotuoppeja korostavaan kansallissosialistiseen ja marxilaisuus stalinistiseen totalitarismiin.

Yhä useammin uusliberaalit ja globaalitalouden kannattajat korostavatkin nyt, että kansallisvaltio on luonteeltaan vain historiallinen välivaihe.

 

JATKUU

 

Viitteet:

1. Matti Lehti, Petri Rouvinen ja Pekka Ylä-Anttila 2012.

1 Credit Suisse research institute lokakuu. 2013

2 George Bush vanhemman käyttämä termi tarjonnan taloustieteestä ennen reaganismia. Yle MOT:n mukaan 2014.

3. Pekka Himanen 2013 Kestävän kasvun malli, s 328.

Share on Facebook
Share on Twitter
Please reload