Suomen

Tietokirjalijat ry

on tukenut teosta.

Pidätkö teoksesta ja ajankohtaismediasta. Osta kirja tai tue meitä. Kiitos.

© 2017 by Innokit. Proudly created with Wix.com

Lisää kumppanimedioissa

I'm a paragraph. Click here to add your own text and edit me. It's easy.

12. Kiistakirjoitus: johtaja-aateli ja heidän ennustajaeukkonsa.

June 22, 2017

 

 


 

 


 

”Ihanneyhteiskunnassa ei ole idioottimaisia ekonomisteja”


 

”On rakennettava yhteiskunta joka ei ole riippuvainen

idioottimaisten ekonomistien ennustuksista.”

Nassim Nicholas Taleb.1

.

”Maailmanloput tulevat ja menevät,

varautumista niihin on säilöä hilloa kellariin”,

Muumimamma Tove Janssonin kirjassa

Muumipeikko ja Pyrstötähti 1946.


 

Lännen tiellä, edellä kuvattujen päähenkilöiden ja markkinavoiman lisäksi ovat hovinarrin roolissa - ellei peräti näytelmän kuorona - tietysti ennustajaeukot, ekonomistit, meklarit, tutkijat, asianosaiset, pankkien futuristit, joita ”asiantuntijoiksi” kutsutaan.

Heidän linnakkeensa ovat tutkimuslaitokset, jotka ovat tieteellisesti objektiivisia, jonkin eturyhmän maksamia laitoksia.

Kristallipalloliiketoimintaan uudessa taloudessa kuuluu myös amerikkalainen monikansallinen vallankäyttö, jossa luottoluokituslaitokset, tilintarkastajat, konsultit, lobbarit ja tutkijat syöttävät symbioosissa toisiaan, jos vain hinnasta sovitaan, kuten Arthur Andersen ja Goldman Sachs ovat todistaneet.

 

USA:n arvopaperivalvojaviranomainen SEC on vuodesta 1975 estänyt luottoluokittajien vapaan kilpailun pakottaen näin rahoituslaitokset ostamaan arvopapereita kolmen oligopolikoplan S&P:n, Moody's:n ja Fitchin luokitusten mukaan.

Vuosituhannen alussa ne antoivat tieten harhaanjohtavia luokituksia ja tekivät samalla historiallisen suuret voitot. Yritysskandaaleissa keinot eivät näytä olevan olennaisia, niitä keksitään aina lisää. Ahneus ja intrumentti-siirtohinta-verokikkailu on globaali ilmiö, vain keinot vaihtelevat paikallisten olojen mukaan.

 

Tämä on mahdollista kun yritysjohtajat ovat muodostaneet oman säädyn, jossa aateli säätää itse toistensa keskinäisistä omaeduista istuen ristiin toistensa hallituksissa ja päättäjinä.

 

Pienessä Suomessa tämä tarkoittaa, että yritysten hallituksissa usein istuu toinen toistensa hyviä tuttuja, suurtenkin yhtiöiden toimitusjohtajat istuvat ristiin toistensa hallituksissa. Ystävien keskinäinen ja ristikkäinen valvontavastuu ei tietenkään tee kenestäkään sen epärehellisempää kuin johtajaoptioidenkaan vastaanottaminen sinänsä.

On kuitenkin kovin inhimillistä, että valvojien ja valvottavien turhan läheiset suhteet pehmentävät valvonnan tehoa. Kaiken kruunaa sitten etukonsultti, joka on yhden ja saman yrjökopran firma, se hallitsee markkinoita konsultoiden etuja, optioita ja bonuksia myös julkishallinnossa oleville hyville veljille.

 

Kukaan ei näe tässäkään monopolissa mitään moraalista ongelmaa.

 

ESIMERKKI ENRON

Fortune, johtava amerikkalainen talouslehti nimesi Enronin Amerikan innovatiivisimmaksi yritykseksi vuosituhannen vaihteessa kuutena vuotena peräkkäin. Enron tuli lisää tunnetuksi vuoden 2001 lopussa, kun paljastui että yritys oli pysynyt pystyssä pääasiallisesti institutionaalisen, systemaattisen hyvin suunnitellun kirjanpitopetoksen ansiosta, jota oli valvonut Arthur Andersen tilintarkastusyhtiö.

Tapaus Enron oli suurin konkurssi ja skandaali Yhdysvaltain historiassa, 4000 työntekijää menetti työpaikkansa. Konkurssissa menivät heidän eläke- ja sairausvakuutussäästönsä, jotka olivat kiinni Enronin nollan arvoisiksi muuttuneissa osakkeissa. Osakkeilla ei tosiasiassa aiemminkaan ollut mitään todellista arvoa, koska Enronin pörssiarvo perustui huijaukseen.

 

Enronin konkurssiin johti yhtiössä vuoden 2001 lopulla paljastunut kirjanpitopetosten sarja jossa yritysjohdon kannustejärjestelmä  oli innostaneet johdon kirjanpitomääräysten rikkomiseen.

Kvartaalikatsauksia kaunisteltiin optionälässä siirtämällä tappioita osakkuusyhtiöihin ja merkitsemällä tulokseksi tulevia tai kokonaan lavastettuja kauppoja. Johtajat manipuloivat yhtiön osakekursseja esittämällä toivottuja tuloja varmoina tuottoina.

 

Enronin mukana kaatui myös sen tilintarkastaja, maailman suurimpiin kuulunut Arthur Andersen, jota syytettiin osallisuudesta Enronin tappioiden peittelyyn. Tilintarkastusyhteisö Andersen, joka vastasi kirjanpidon luotettavuudesta, toimi samalla Enronin konsulttina auttaen Enronin johtoa kasvattamaan yrityksensä kuviteltua arvoa. Yhtiön valvontaelimet hyötyivät itse kirjanpidon ja tuloksen manipuloinnista. Enron avasi vain silmät, todisteita tuli sittemmin lisää.

 

Bernard Madoffin Ponzi-huijausta pidetään tähän mennessä vuosisadan suurimpana rahanhuijauksena. Sen vaikutukset ulottuivat globaalisti koko sijoitusmaailmaan ja murensivat sen perinteisiä luottamussääntöjä. Enronin Kenneth Layta odotti vähintään 25 vuoden tuomio, mutta hän kuoli ennen tuomion julistamista. Madoffin petkutus oli arvoltaan  65000 miljoonaa dollaria. Hän pääsi vankilaan 150 vuodeksi.

 

Tätä herkkua saatiin nauttia myös Euroopassa ihan valtion tasolla. Uutistoimisto Bloomberg kertoi jo keväällä 2012 kuinka investointipankki Goldman Sachs järjesti itselleen tilin Kreikka-lainoillaan vuosituhannen alussa, netoten Kreikan valtiolle erilaisin järjestelyin lainaamastaan 2,8 miljardista eurosta 600 miljoonaa euroa. Kreikka tarvitsi investointipankkia painamaan budjettialijäämänsä eurokriteerien rajoihin. Operaatio tehtiin mutkikkaalla valuuttakaupalla, jossa maan jeni- ja dollarimääräisiä velkapapereita muutettiin euroiksi. 600 miljoonan euron voitto edusti 12 prosenttia Goldman Sachsin arvopaperi- ja valuuttakaupasta vuonna 2001, joka teki tuolloin ennätystuloksen.

 

Myöskään talousennusteiden tarkkuus ei imartele ennusteita tekeviä tutkimuslaitoksia ei valtiovarainministeriötä ei edes Suomen Pankkia.

 

VM LASKI OMALLE KATAISELLE VÄÄRIN

Suomessa Valtiovarainministeriö teki historiallisen emävirheen vuonna kesällä 2012, kun se ennusti uudelle Kataisen hallitukselle bruttokansantuotteen kääntyvän kasvuun vuoden 2011-2012 "minitaantuman" jälkeen.

Pieleen meni samana vuonna muillakin, joka vaikutti koko politiikkaaan virhejohdannaisena. Joulukuussa 2012 Suomen Pankki ennusti, että Suomen talous kasvaisi 0,4 prosenttia vuonna 2013. POP Pankki 0,3 prosentin kasvua. Tapiola Pankki ennusti nollaa. Nordea puolestaan jopa 1,0 prosentin kasvua. Danske Bank 0,5 prosentin kasvua. OP-Pohjola tammikuussa 2013 0,8 prosentin kasvuun.

 

Todellisuudessa Suomen talous supistui 1,4 prosenttia 2013.

 

Valtiovarainministeriön vuotta 2013 koskevassa ennusteessa oli vielä saman vuoden kevään ennusteessa väärä etumerkki. Vuonna 2012 ennustettiin vuodelle 2014 yli 2,5 prosentin kasvua. Lopulta bkt supistui 0,4 prosenttia vuonna 2014.

 

Valtiovarainministeriötä on kotimaisessa keskustelussa moitittu että se tahallaan ennustaa tulevan talouskehityksen huonommaksi kuin toteutuma sitten on. Tämä johtaa siihen, että valtiontalouden kehykset ovat kireät ja siten päätösperäisen, poliittisen harkinnan varaisen finanssipolitiikan liikkumavara on tehty minimaaliseksi.

Valtiovarainministeriön ennusteet olivat myös IMF:n tekemän vertailun mukaan keskimäärin liian pessimistisiä vuosina 1998–2007.

Kataisen hallituksen vaalikaudella tilanne oli päinvastainen, kun toteutunut talouskehitys

oli toistuvasti VM:n ennusteita heikompaa.

Kehitys yliarvioitiin joka vuosi.

 

Pellervon taloudellinen tutkimuslaitos teki eduskunnan tarkastusvaliokunnan toimeksiannosta tutkimuksen valtion talousarvioiden verotuloennusteiden osuvuudesta vuosina jo 1998−2007. Johtopäätös tutkimuksesta oli se, että finanssipolitiikan valmistelussa käytetyt valtiovarainministeriön suhdanne-ennusteet ovat olleet epätarkkoja, mutta osuma ei ole ollut parempi tai huonompi kuin muidenkaan talousennustajain.

 

Ennusteisiin on aiheuttanut eniten epätarkkuutta vaikeus ennustaa suhdanteiden käännepisteitä. Korkeasuhdanteen aikana bruttokansantuotteen kasvu on keskimäärin aliarvioitu ja laskusuhdanteen aikana bruttokansantuotteen kasvu on puolestaan yliarvioitu, totesi PTT.

 

Pienikin erhe on kansantalouden tasolle siirrettynä suuri, väärä toiveikkuus johtaa väärään talouspolitiikkaan. ”Valtiovarainministeriö on epävirallisesti ”tunnustanut”, että sen ennusteissa on ripaus virallista optimismia tai pessimismiä kulloisenkin poliittisen tarpeen mukaan.”2.

 

Tästä tuli piiskaa Valtiontalouden tarkastusvirastolta vaalikauden jälkeen, ennusteita ei olisi pitänyt ylimitoittaa, se kävi kalliiksi kansantaloudelle.

 

Talousennusteiden vaikeutta ja virheitä tutkinut Pentti Vartia tiivisti kahdesta lamasta saadun kokemuksen seuraavasti (Sitran raportissa 2010): ”Koska kriisejä ei voida ennustaa, niihin on varauduttava”.
 

Maailmassa, jossa kansantalouksien toimintaan vaikuttavat tapahtumat välittyvät nopeasti yhdestä taloudesta toiseen, tulevaisuuteen vaikuttavien tekijöiden kartoitus ja muutosten ennakointi on tärkeää.

Talouskriisien on havaittu noudattavan tietynlaista kaavaa. Onkin kummallista, että talouskriisejä ei silti osata ennakoida tai estää. Talouskriisin riskitekijät tunnistettiin ennen vuoden 2008 taantumaakin, mutta kaikkia uusia kytköksiä rahoitusmarkkinoiden ja asuntolainainstrumenttien monimutkaiseen toimintaan ei haluttu - tai osattu – tunnistaa.

 

Ennustaminen ei ole kovin varmaa siis myöskään julkisella puolella. Valtioiden talousennusteet ovat viime vuosina olleet huomattavan ylioptimistisia etenkin budjettivajeensa supistamista yrittävissä maissa.

IMF totesi syksyllä 2012, että valtiot ovat perustaneet ennusteensa oletukseen, että jokainen euron leikkaus julkisissa menoissa leikkaisi talouskasvua 0,50 euroa. Todellisuudessa toteutunut talouskasvun supistuminen on ollut luokkaa 0,9-1,7 euroa.

 

Suomessa on keskusteltu vuodesta 2008 saakka mikä on maan todellinen taloudellinen asema. Koko vaalikausi 2011-2015 meni tilanteen tajuamiseen, kerta toisensa jälkeen eikä valmista tullut. Jokaisen vaalikauden alussa valtiovarainministeriö esittää, Suomen Pankin vahvistuksella kiveen hakatut luvut hallitusohjelmien perustaksi, jokaisen vaalikauden aikana ne huomataan tarkoitushakuisiksi jallitusluvuiksi -kulloisenkin poliittisen tarpeen mukaan.

 

Eipä siis ihme, että Suomessa vuonna 2016 olivat talouden ”tiukat miehet” ja auktoriteetit  budjettihistoriamme pahimmat tuhlaajapojat; vuoden 1987-91 valtiovarainministeri Erkki Liikanen ja saman ajan budjettipäällikkö Raimo Sailas. Heidän aikanaan valtion tulo- ja menoarvioon loppusumma nousi 8 7 miljardista huikeaan 158 miljardin lyömättömään ennätykseen. Vaalikauden aivan lopun valtiovarainministeri oli Matti Louekoski.

 

Rahoituskriisit alkavat kovan kasvukehityksen kautta kun yritysten ja rahoituslaitosten matalariskiset sijoitukset tuottavat ja talouskasvu alkaa kiihtyä.

 

Yritykset ja rahoittajat ottavat tuolloin suurempia riskejä investoinneissaan. Innostus siirtyy yrityksiltä ja kotitalouksilta pankkisektorille, lainaa ja instrumentteja tyrkytetään ja saa. Luoton ehdot keventyvät ja kaikkien investointien uskotaan olevan kannattavia. Kasvukierre nostaa varallisuuskohteiden hintoja velkarahan lisätessä kysyntää. Luottoa aletaan jakaa yhä enemmän kuin huolta huomisesta ei enää olisikaan.

Nuoret meklarit innostuvat, että nyt on koittanut tuhatvuotinen valtakunta, jossa tullaan kolmessa vuodessa miljonääriksi.

Media lähtee tähän mukaan koska toimittajasukupolvi on edellisestä lamasta muuttunut tai osaajat on siirretty homekorvien kuoroon, joka ei nykymenosta mitään tiedä. Rahoitusmarkkinoiden rajojen tullessa tietysti pikkuhiljaa vastaan ei uusia osallistujia enää ilmestykään tähän pankkimaailman pyramidiin, vaan ketjulainat tyssäävät pelaajien puutteeseen.

Sitten alkavat velkarahalla riskisijoituksia tehneiden vaikeudet: tehdään pakkomyyntejä ja alkaa varallisuushintojen negatiivinen kehitys.3.. Kukaan ei enää luota toisiin kun tuntee oman humpuukihistoriansa.

Alkaa paniikki matalariskistenkin sijoitusten muuttuessa tappiollisiksi. Velkojen lyhentäminen vaikeutuu rahoittaja alkaa hiostaa ja kuluttajain velka vaikeuttaa reaalitalouden kehitystä kun aletaan maksaa velkaa ja kuluttaa vähemmän. Nekin, joilla, on, muuttuvat varovaisemmaksi.

Sitten ollaankin päinvastaisessa kierteessä. Jokainen huhu syöksee nuoret meklarit paniikkiin, tapahtuu entisen toiveajattelu-järjenlähdön jälkeen markkinapsykoosin vastaliike epäluulon ruokkima paniikki-järjenlähtö.

 

Itseään korjaava vapaa markkinatalous ei olekaan vapaa muussa kuin pudotuksessa. Yht´äkkiä kirottu valtio onkin ei häirikkö markkinoilla, vaan turvasatama, josta toki halutaan sitten auringon paistaessa, äkkiä merille - kun veromaksajien raha-automaattipajatso on tyhjennetty.

 

 

Kun menee huonosti, hän, jolla on Muumimamman tavoin hilloa pärjää. Tyhjän kellarin yrityksille ja tyhjän hillopurkin ihmisille käy huonosti - paitsi pankeille, joilla on suojanaan seteliselkärankainen poliitikko ja heidän kauttaan kansan karttuisat kädet. Ja johtaja-aatelille, joka on tässä aikamme aatelin virityksessä virheissäänkin korvaamaton bonuskone.

 

On sanottu jälkikäteen ettei finanssikriisiä olisi kukaan voinut nähdä etukäteen.

Vai niin, otetaanpa ketkujen joukosta visionääriketku: John Paulsonin tarina kerrotaan Wall Street Journal -lehden Gregory Zuckermanin kirjassa The Greatest Trade Ever (Penguin 2009).

John Paulson osasi ja hänestä tuli maailmanhistorian eräs nopeimmin rikastuneista sijoittajista. Paulson teki analyysinsa 2000-luvun puolivälissä. Hän ennakoi Yhdysvaltojen asuntomarkkinoiden romahduksen ja keksi, että siinä voi rikastua kun osaa arvioida oikein. Hän osti vuoden 2006 loppuun mennessä rahastoonsa 25 miljardin dollarin arvosta CDS-papereita. Jo helmikuussa 2007 New Century Financial investointipankki ilmoitti jättitappioista ja CDS-markkinoita mittaava ABX-indeksi lähti jyrkkään laskuun.

Paulsonin rahasto ansaitsi 1250 miljoonaa dollaria päivässä, kun meilläkin hyvin tunnettu valuuttakeinotteluguru George Soros oli saanut 250 miljoonaa dollarin pitkäaikaisella puliveivauksella Englannin puntaa vastaan. Paulsonin kokonaisansiot CDS-papereista olivat kuusi miljardia dollaria, hänen asiakkaansa saivat rahastovoittoa 20 miljardia dollaria.

 

John Paulson päätteli siis ajoissa vain että Yhdysvaltain asuntolainamarkkinat tulevat romahtamaan.

 

Sen olisi voinut Sokea Reettakin nähdä - mutta kun ei. Subprime-lainojen osuus asuntolainoista nousi vuoden 1995 yhdestä prosentista 25 prosenttiin 2005, jolloin niiden yhteisarvo kohosi 625 miljardiin dollariin. Sitten amerikkalaiset lainanantajat, jotka olivat jo myöntäneet pienpankeista huikeita määriä asuntolainoja jalostivat uuden keinon tehdä rahaa: ne alkoivat niputtaa yksittäisiä asuntolainoja suuremmiksi paketeiksi ja myydä näitä lainanippuja eteenpäin Merrill Lynchille, Morgan Stanleylle, Lehman Brothersille ja muille investointipankeille.

 

Suuret asuntolainoittajat saivat paketeista rahaa, jota ne ryhtyivät tarjoamaan taas uusille asunnonostajille. Investointipankit taas käyttivät ostamiaan asuntolainoja lainojen raaka­-aineena, joista ne kehittivät uudenlaisia arvopapereita.

Niitä alettiin kutsua nimellä CDO (collateralized-debt obligation) ”asuntolainavakuudellisiksi arvopapereiksi”. Yksi CDO saattoi koostua monista suurista, satojen asuntolainojen paketista, joissa kussakin saattoi olla tuhansia yksittäisiä asuntolainoja. Vakuutusyhtiöt, eläkerahastot ja pankit, nyt ympäri maailman – innostuivat CDO-sijoituksista, koska ne tarjosivat muita sijoituksia parempaa korkoa.

Huumaa lisäsi kun luottoluokitusyhtiöt Standard & Poor's ja Moody's antoivat useimmille jättimäisille lainanipuille parhaan mahdollisen luottoluokituksen. CDO-papereita myytiin vielä vuoden 2006 aikana 560 miljardin dollarin arvosta.

John Paulson seurasi tätä ensin ihmeissään mutta oivalsi sitten sauman. Hän päätti ryhtyä ostamaan johdannaisarvopapereita, joista käytetään lyhennettä CDS (credit-default swap). CDS-sopimuksia voi käyttää suurten kertoimien vedonlyöntiin. Paulson osti ensin CDS:n, joka turvasi 100 miljoonan dollarin edestä asuntolainavakuuttaja MBIA:n lainoja, ja maksoi siitä vain 500 000 dollaria vuodessa.

 

Muutkin huomasivat CDS keinottelun edut. Vuonna 2005 Deutsche Bank kutsui mm. Bear Stearns- ja Goldman Sachs -investointipankkien edustajat keskustelemaan markkinoiden luomisesta cds-sopimuksille. Lopputuloksena CDS:t olivatkin pian maapalloisesti standardisoituja arvopapereita.

John Paulson haali rahastoonsa järjestelmällisesti kaikki CDS:t, joihin pääsi käsiksi. Myyjiä riitti, koska markkinauskoa riitti sokeiden valtakunnassa kesään 2007.

CDS-sopimusten hinta säilyi koko ajan edullisena: 100 miljoonan dollarin lainoja vakuuttava cds maksoi vain miljoonan vuodessa. Paulson osti 2006 loppuun mennessä 25 miljardia dollarin cds:t maksaen niistä vain 250 miljoonaa dollaria vuodessa.

Kauan ei tarvinnut odottaa.

 

Paulsonia ja hänen kumppaniaan Goldman Sachsia epäiltiin 2010 asiakkaiden huijaamisesta. Paulsonin jengi voitti parissa vuodessa reilut parikymmentä miljardia dollaria. Vuonna 2012 hän oli maailman 61. rikkain ihminen. Yhdysvaltain kongressin kuulustelussa hän sanoi, että on aivan oikein, että hänenlaisena miljardöörit maksavat pieniä veroja. Hän on tukenut poliittisia puolueita, pääasiassa demokraatteja, tuntuvilla summilla.

Paulson oli oikeassa myös siinä, että tappioille on valmiina maksajat. Pian Yhdysvaltojen ja Euroopan keskuspankit ostivat näitä johdannaisarvopapereita veronmaksajien lukuun tarkoituksena estää maailman rahajärjestelmän romahdus.

 

Vapaan markkinatalouden gurut Friedrich Hayek ja Milton Friedman sanovat ”taloudellisen vapauden olevan edellytyksenä luotaessa ja ylläpidettäessä siviili- ja poliittisia oikeuksia. Mitä enemmän taloudellista vapautta on tarjolla, sitä enemmän yhteiskunnassa on siviili- ja poliittisia oikeuksia.”

Ihannetila on kun markkinat voisivat toimia vapaasti ilman häiritseviä tekijöitä kuten valtion asettamaa säätelyä.

 

Finanssikriisi tuotti valtavat tappiot eri maiden veronmaksajille, mutta yhdeksän vuoden jälkeen ei näytä taaskaan siltä, että keinottelu tulisi loppumaan. Veronmaksajien maksamat luottotappiot ovat olleet miljardeja euroja.

Rahalla olisi voitu poistaa köyhyys maailmasta, poistaa nälkä, tarjota maailman lapsille lukutaito ja nostaa kehitysmaat köyhyyden ja väestön liikakasvun kurjuudesta.

 

Osakemarkkinat kasvoivat jo 1980-luvulla jättiharppauksin, yli 500 prosenttia, vaikka samaan aikaan OECD-maiden yhteenlaskettu bruttokansantuote kasvoi vain noin 20 prosenttia. Kasvun moottoreita tuolloin olivat vielä vanhat linnakkeet Yhdysvallat, EU ja Japani. Suomi oli vahvasti mukana tässä 1980-luvun arvopaperimarkkinoiden kasvussa. Kun Suomen lama, kriisi vuonna 1991 alkoi, joutuivat ekonomistit pörssihuoneiden ja finanssilaitosten, valtiovarainministeriöiden, tutkimuslaitosten ja sijoitusyhtiöiden tutkijat maalitauluiksi. He eivät olleet nähneet mitä tuleman piti.

 

Suomessa mm. tietokirjailija Ari Ojapelto osasi nähdä asiat jo 1989 ilmestyneessä kirjassaan “Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä? (Tammi) :

“Järkevien tuotantosijoituskohteiden löytäminen on lähivuosina pankeille melkoinen ongelma. Varsinkin kun vuoden 1988 lopulla yrityskaupparalli kiihtyi ja yrityskauppojen kokonaismäärä kasvoi toiselle tuhannelle. Seurauksena pankkien kahden vuoden verottomille määräaikaistileille karttui pelkästään joulukuussa yli 10 miljardia markkaa. Näiden verovapaiden tilien koko vuoden saldo oli kaksinkertainen edelliseen vuoteen nähden eli yhteensä 100 miljardia markkaa. On siinä lähivuosina pankinjohtajilla ihmettelemistä, kenelle ne luottoja tarjoaisivat. Teollisuus ottaa halvat luotot ulkomailta ja kuluttajat ovat jo valmiiksi velkaantuneet lähes vuosiansioitaan vastaavalla summalla. Pankkien on pakko myydä lainoja yhä riskialttiimpiin ja kansantalouden kannalta kyseenalaisempiin kohteisiin. Kuten yritysvaltauksien ja -ostojen rahoittamiseen...Uusien velkojen vastapainoksi ei siis aina ole syntynyt selkeää tuottokohdetta kuten aiemmin oli tapana.
Myös velkojen vakuutena ovat yhä useammin markkinahinnoista riippuvat osakkeet. Kurssien yllättävä lasku voi leikata velkojen vakuudet hetkessä esimerkiksi sijoitusyhtiöissä ja seurauksena on konkurssi”.
(s. 159)

Näin sitten kävikin. Pankkien vastuuttomien toimien seurauksia yhteiskunta joutui tukemaan niitä 52 miljardilla ja valtion “avoimeen piikkiin” pankit lahtasivat sitten lähes 50 000 tuhatta yritystä. Yhteiskunnan murheeksi tuli yht’äkkiä puoli miljoonaa työtöntä.


Ojapelto osasi ennustaa myös työttömyyden tulevan kuvan:. “Edessämme on aivan uusi suhtautuminen ihmistyöhön. Automaatiovallankumouksen kipuja ei toimihenkilöistynyt työvoima kestä eikä siedä. Jollemme tätä pulmaa - uutta suhtautumista työhön - ratkaise nopeasti, niin kasvava joukkotyöttömyys enteilee meille Sprenglerin manaamaa perikatoa”. (s. 127).

 

Ojapelto oli 25 vuotta sitten hyvin aktiivinen takomaan ajatuksiaan muiden kaaliin. Muistan hyvin kuinka hän minuakin, valtakunnallisen päivälehden päätoimittajaa, ahdisti. Kukaan ei edes tämän esimerkin kautta voinut sanoa lehdistössä, ettei infoa olisi tullut, mutta kun ne ekonomistit olivat sokeita oli helppo olla mykkä samassa kuorossa. Kirjoitin sitten 1996 kirjassani Kohtaamisyhteiskunta jo ”työn lopusta.”

 

Suomessa on jäänyt lopulta kovin vähälle huomiolle tuon ajan villi meno luototuksessa ja pankkiryhmien johdon, Mika Tiivolan Yhdyspankin pohjoismaisen bättre pengar-ryhmän ja Jaakko Lassilan Kansallispankin sinivalkoisen linnakkeen sekä SKOP:n ratsumiehen Christopher Wegeliuksen me kans´ pokerin, sekä näiden nuorten, äkkiärikastuvien Sancho Panchojen, Björn Wahlroosin, Peter Fagernäsin ja uuden noviisin Juhani Riikosen ”tissikilpailusta” suuruudesta ja johtajuudesta rahoitusmarkkinoilla.4. Se johti pankkien tuhoon, yritysten kaatumiseen ja valtavaan pankkitukeen veronmaksajien rahoilla. Holtiton lainananto, suureelliset yritysjärjestelyt ja asuntomarkkinoille synnytetty kupla olivat talouden romahduttajia siinä kuin ahneus, oman voiton pyynti ja huijaus paria vuosikymmentä myöhemmin. 5.

 

Kutsuin edellä John Paulsonia ketkuksi. Charles Ferguson, Wall Streetin tapoja paljastaneella dokumentillaan Oscarin voittanut mohikaani, kertoo kirjassaan Rosvojen valtio (Predator Nation) uskomattomia tarinoita maailman johtavien pankkiirien virheistä, arroganssista, typeryydestä ja ahneudesta ennen pankkikriisiä ja välinpitämättömyydestä sen jälkeen. Jos markkinataloudessa voidaan toimia näin, on selvää, että sille on asetettava suitset.

 

Kun Yhdysvalloissa ei ryhdytty mihinkään toimiin syyllisen rahoitusaatelin tuomitsemiseksi on ainoa lähtökohta katsoa heidät syyntakeettomiksi - eli typeryksiksi. Se kertoo sitten karmean totuuden markkinoiden itseään korjaavan viisauden mantrasta.

 

Oliko uskottavaa, että huippuyliopistoissa koulutetut, valtavilla tieto- ja ihmisresursseilla varustetut, ekonomisti- ja tutkija-armeijoita johtavat, superverkostoituneet Wall Streetin keisarit eivät olisi tienneet tai ymmärtäneet mihin asuntokeinottelu- holtiton lainananto ja johdannaisvedonlyönti johtaisivat? Vai olivatko he muka todella niin tyhmiä kuin voi päätellä jälkiselittelyistä kongressin edessä ja julkisuudessa. Jos ovat tyhmiä miksi ihmeessä heille sitten maksetaan näitä jättipalkkioita viisaudesta?

 

Ferguson kuvaa petosten vyyhtiä ”merirosvojen hallitsemaksi valtamereksi jota läpeensä korruptoitunut Yhdysvaltain valtiojärjestelmä tuki presidentistä (Bush) keskuspankin ylijumalaan (Greenspan) ja kahden puolueen republikaanien ja demokraattien poliittiseen duopoliin, kartelliin, joka antoi rahaoligarkeille täyden vallan.”

 

Typeryyden ja vapaan rahamarkkinan holtittoman menon voisi panna Cheneyn-Bushin hallinnon kontolle, mutta kun vaalitaistelussa 2007 muutoksia luvannut Barack Obaman demokraattihallinto jatkoi vuosina 2008-2013 pankkiirien paapomista, suojelua ja antoi bonusorgioiden jatkua, huomaa, että duopolisyytöksissä on perää.

 

Ferguson osoittaa Wall Streetin olleen kuin Cosa Nostran hallitsema Vatikaanin pankki 1980-luvulla. Consiglierinä hääräsi mm. Harvardin rehtorina toiminut Larry Summers, joka toimi kolmen presidentin, Bill Clintonin, George W. Bushin ja Barack Obaman lähipiirissä ja lopulta Obaman tärkeimpänä neuvonantajana. Hänen sanottiin kääntäneen nuoren Presidentin pään tämän aiottua ensin panna pelokkaat pankkiirit lujille, mutta päätyessä lampaaksi ja pilkan kohteeksi pankkiirien palatessa takaisin bonus as usual arroganssiin. Sen jälkeen kun Obama antoi periksi hänet nöyryytettiin hänen saapuessaan puhumaan New Yorkiin pankkiireille, jolloin he eivät tulleet edes paikalle. Obamalle ei jäänyt enää nyrkkiä.

 

Morgan Stanley finanssijätti joutui Yhdysvalloissa syytteeseen vasta Obaman toisen kauden alussa helmikuussa 2013 tahallisesta petoksesta ja peittelystä liittovaltion toimesta. Liittovaltio vaati siltä viiden miljardin korvauksia. Morgan Stanley oli lainannut 107.3 mil­jardia dollaria Yhdysvaltain keskuspankilta FED:ltä 2008 kriisin aikana.

 

Obaman hallinnon, joka oli kovasti kallellaan Wall Streetille, oli pakko mennä vihdoin oikeuteen koska kansan raivo Yhdysvalloissakin on kasvanut äärimmilleen. Vielä vuonna 2009 Morgan Stanley ilmoitti nostaneensa johtajiensa peruspalkkoja, koska ei voi maksaa johtajilleen uuden sääntelyn takia enää entisenlaisia bonuksia, pian sama idea levisi Suomeenkin kuin taloudellisena lakina.

Amerikkalaiset pankit maksoivat johtajilleen huimia bonuksia vielä vuonna 2008, jolloin korttitalo romahti. Bonuksia maksettiin jopa 18 miljardin dollaria aikana jolloin pankit tarvitsivat tuhansia miljardeja veronmaksajien tukea välttyäkseen konkurssilta. Samaa on nähty myöhemmin vielä 2012-13 Lontoossa mikä on saanut brittiveronmaksajat raivoihinsa.

 

 

 

Myös maailman markkinaperusteinen rahajärjestelmä on herkkä kriiseille, sillä markkinoiden valuuttaliikkeitä ei mikään valtio tai valtioiden välinen organisaatio ole enää voinut kontrolloida vuosiin. Tämäkin hulluus alkoi jo 1980-luvulla kun rahoitusmarkkinat vapautettiin ja valuutta- ja osakemarkkinat saivat tuulta alleen.

 

Kasvun moottoreita silloin olivat vielä Yhdysvallat, EU ja Japani. Pohjolan Japani Suomikin oli vahvasti mukana 1980-luvun arvopaperimarkkinoiden kasvussa ennen kuin ajautui seinään 1991. Suomen lama katkaisi rallin pörsseissä, mutta pian vanha meno palasi teknologia-hypen mukana 1990-luvun lopulla. Muisti, järjen valon palo kesti siis noin seitsemän vuotta.

 

Kaakkois-Aasian valuutta- ja rahoituskriisi vuonna 1997 osoitti seuraavaksi koko maailmalle vapautetun markkinan kyvyttömyyden korjata omia ongelmiaan.

Kriisin seurauksena noin 100 miljoonan uutta ihmistä Aasiassa putosi köyhyysrajan alapuolelle.

Syynä kriisiin olivat spekulatiiviset sijoitukset, joiden tarkoitus oli ansaita pikavoittoja valuutta- ja pörssikurssien nopeilla heilahteluilla. Pian Aasian maiden rahoituskriisi levisi muille mantereille.

Sitten kärjistyi Venäjän talouskriisi vuoden 1998 elokuussa. Spekulatiiviset sijoitukset poistuivat nopeasti maasta vuoden 1998 aikana, jolloin hallitus ilmoitti, ettei Venäjä kykene hoitamaan ulkomaisia velkasitoumuksiaan. Rupla menetti viikossa noin 40 prosenttia arvostaan Saksan markkaan nähden. Venäläiset yrittivät turhaan nostaa omia rahojaan pankeista. Valta vaihtui; devalvaatio ja presidentti Putinin talouskuri nostivat Venäjän vahvaan talouskasvuun 2000-luvulla.

 

Sitten kriisiketjua jatkoi IT-kuplan puhkeaminen 2001, pian jo Lehman Brothersin vararikko ja siitä seurannut kaaos.

 

Venäjän kriisi toistui uudestaan 2014 Ukraina-seikkailujen jälkeen. Länsi, USA;n johdolla. Saudien pelatessa, avautti öljyhanat niin, että öljyn hinta romahti puoleen ja sen myötä rupla devalvoitui puolella alkuvuoteen 2015 mennessä toipui hiukan romahtaakseen taas. Venäjällä pelättiin rahan katoamista maasta lopullisesti. Se vastasi hybridisodalla jenkkien taloussotaan. Joukkoja ei koottu työtätekevistä vaan ajamalla ne pakoon Eurooppaan Syyriasta, Irakista ja Afganistanista. Eurooppalaiset siirtomaaisännät saivat vieraakseen miljoonia ihmisiä alusmaistaan, joiden rajat ne olivat lähtiessään miekalla piirtäneet.

Kisa maailman lopettamisesta kiihtyi, mutta lännessä huolestunut katse kääntyi itse aiheutetuista sodista ja kärsimyksistä pörssikursseihin, aina vaan.

 

Ennustajaeukot ovat Suomessa ennenkin kuulleet kunniansa. Ekonomistien ja analyytikkojen juttuihin ei kannata liikaa uskoa. He ovat epäonnistuneet surkeasti niin meillä kuin muuallakin. Ekonomisteja vaivaa yhden totuuden sairaus, he ovat, kuten maan hallitukset Lipposen opeista saakka, sitoutuneet uusliberaalin talouden oppiin eivätkä ole sallineet tai halunneet nähdä muita vaihtoehtoja. Tutkimuslaitoksissa kasautuvat tiedot kerätään vahvistamaan aiemmin valittua luokittelua tai teoriaa.

 

Teorian kyseenalaistaminen vaikeutuu, koska me ihmiset niin mielellämme takerrumme omaan alkuperäiseen ajatukseemme, oppiin, josta tuleekin usko ja jota vielä samalla vahvistamme näillä todellisuudesta sopivasti keräämillämme osahavainnoilla.

 

Taloustutkija Jussi Raumolin, joka on ollut yksi harvoja toisen linjan ekonomisteja, syytti jo yli vuosikymmen sitten kollegoitaan ja poliitikkoja yhden totuuden tien vaarallisuudesta. Nämä uusliberaalit ekonomistit kun luulevat jokainen tietävänsä miten asiat tapahtuvat, selittävät sitä teoriastaan lähtien, mutta eivät huomaa että maailma onkin paljon monimutkaisempi ja sisältää ennakoimattomia suuria yllätyksiä.

He ovat selittäneet menneisyyttä omasta teoriastaan käsin, jossa menneisyys alkaa Milton Friedmanista, 1970-luvulla eikä ulotu edes suureen lamaan 1930-luvulla. Kun historiaan on ollut vain yksi teoreettinen selitys ja usko johonkin mantraan (markkinavoimien erehtymättömyys) on menty pahasti pieleen. Koska ekonomisteilla on lopulta vähän kokemusta reaalielämästä he majoittuvat tilastojen taakse arvioimaan keskimäärää eivätkä näe suuria muuttujia kun ne tapahtuvat ulkopuolella totutun. Asuntokupla ja rahoitusinstrumenttien käyttö, johtaja-aatelin kvartaalimanipulaatiopeli omaksi eduksi sekä Venäjän oligarkeilta mallinnettu omaisuuden siirto jäi huomaamatta.

 

Kuplan mahdollisti omistajuuden katoaminen rahastoihin kasvottomaksi, jolloin talouden kontrollin puute jäi huomaamatta. Hyvät lounaat ja saunat johtajaveljien kanssa saivat arvioijat uskomaan, että organisaatiot ovat riippuvaisia uusista superjohtajistaan, joita kyvyiltään on niin vähän, että asemiin päässeelle pitää maksaa mitä vain.

 

Kun usko on ollut vahva ja teoria vankka, on saatu informaatio käsitelty sen mukaan ja tilastot tulkittu oman toiveen mukaisiksi.

Siksi muutos on ollut niin vaikeaa vuoden 2008 kriisin jälkeen. Muutoksen aikaansaaminen merkitsisi oman virhesarjan havaitsemista ja myöntämistä. Se on vaikeaa ja siksi on turvallisempaa ajaa vanhoilla rattailla ja toivoa vuodesta toiseen, että pian painajainen loppuu ja siitä selvitään kunhan kulut leikataan.

 

Yhdysvalloissakin vanha meno jatkui vuosituhannen alun ideologisista syistä, G. Bushin nimissä toiminut, Dick Cheneyn hallitus, epäonnistui niin pahasti, että uusi mahdollisuus muutti kaiken perusväriä myöden. Barack Obamalla oli lähdössä liikkumavaraa koska vanhojen virheiden myöntäminen on tehty hyveeksi ja muutos sankaruudeksi. Obamaa sai osakseen raivokasta vastarintaa ja talouskriisin. Lopulta USA kääntyi kuitenkin nousuun Euroopan taantuessa. Obama väsytti republikaanit hitaasti pelaten taitavasti loppukaudellaan. Taistelu teekutsulaisten kanssa oli kuitenkin kaikkea muuta kuin ohi. Sen osoitti Donald Trump.

 

Tapani Lausti esitteli 2015 nettikirjoitussarjassaan Yhdysvaltain tilaa toisinajattelijoiden silmin. Kanadassa nykyään työskentelevä yhdysvaltalainen professori Henry A. Giroux on yksi Yhdysvaltain nykyisen politiikan kriittisimpiä tarkastelijoita.

”Finanssihirviöiden hallitsemassa maassa elämää ei enää leimaa usko järkeen, kriittiseen ajatteluun ja lähimmäisten auttamiseen. Kriittisen koulutuksen ja ajattelun jäänteitä halveksitaan. Suurpääoman tukemat kiihko-oikeistolaiset poliitikot halveksivat julkisin varoin rahoitettuja kouluja ja vieroksuvat verotusta, kriittistä ajattelua rohkaisevia instituutioita sekä yhteistä hyvää tukevia sosiaalipoliittisia ohjelmia.”

 

Neoliberalismi vihaa kaikkea yhteisöllisyyttä, koska yhteistyöhön perustuva kulttuuri on ristiriidassa yksilöllistä voimaa palvovan ajattelun kanssa. Tämä kaikki on Giroux'n mukaan osa kasinokapitalismia, joka opetuksessa tähtää tukahduttavaan pedagogiaan. Opiskelijoihin halutaan istuttaa kurinalaisuutta, jotta he sisäistäisivät vallitsevat valtarakenteet. Heidän ei haluta kehittävän kriittistä ajattelukykyään.

 

Meillä muutos ei onnistu, koska samat ekonomistit ovat yhä ohjaamassa yhä samoja päättäjiä. Tämä pitää ymmärtää ja huomata. Koska siinä on kansakunnan riski.

 

Aivan ratkaiseva syy on puolueiden heikko oma valmistautuminen vallanvaihdoksiin. Uusi regiimi on kerta toisensa jälkeen valtiovarainministeriön lukujen ja ministeriöiden etukäteisvalmistelun varassa. Juha Sipilä onnistui 2015 uudistamaan prosessia lobbarivapaaksi. Strateginen hallitusohjelma oli silti vahvassa virkamiesohjauksessa, jossa totuus oli vanha tuttu; yksi ja ainoa, austerity, ”yhteiskuntasopimus”, leikkauslista, verohelpotus, palkkamaltti ja miljardi jakovara-kansanhuvia tällä kertaa kärkihankkeiksi kutsuttuihin ”uudistuksiin.”

Kun strateginen suunnitelma on nappikauppaa jatkuu jämähdys vaikka olisi antanut näpertelylle kuinka hienot otsikot.

 

Siksi myös sukupolven vaihdos puolueiden johdoissa tai naisenemmistö hallituksessa eivät ole tuottaneet todellisuudessa mitään uutta. Uusi aalto integroituu vanhaan, yhden totuuden oppiin, vaikka maailma kaatuu ympärillä. Rahaa menee kun eletään huomisen kustannuksella ja pidetään yllä vanhentuneita oppeja ja niiden mukaisia rakenteita. Jyrki Katainen oli sikäli reilu, että hän sanoi jo aluksi olevansa politiikassa duunissa ja ylpeä duunistaan. Hän kirjoitti ensin puolueohjelman, joka miellytti häntä täynnä ihanteita, mutta sitten ammattitaito petti. Mutta kuten niin monelle on käynyt, johtaja ehti etsiä itselleen jo seuraavan oksan ennen vedenpaisumusta.

Jokainen tietää, että kulutuksen ja talouskasvun tie, joka kuuluu vain osalle ihmiskuntaa johtaa tuhoon, mutta silti kaikki toiminta keskittyykin vain vanhan ylläpitoon, eli ruumiin elvyttämiseen.

Jokainen ymmärsi, että Henna Virkkusen kuntauudistus ei karttasulkeisissa ratkea, vaan pitäisi pohtia ovatko kaikki kuntien 535 tehtävää tarpeellisia. Maailmanlaajuinen lama muuttaa taloudellisia perusteita merkittävästi. Maailman tavaran tuotanto on ollut jo pitkään suurempi kuin tarve, on tuotettu yksinkertaisesti liikaa – sekin liian harvoille.

Nyt sille tulee loppu, vanhoja teollisuuden aloja ja huonoja firmoja voidaan yrittää hetki ylläpitää elvytysvaroin, mutta siinä ei ole lopulta mitään järkeä, koska noutaja tulee silloin vain jälkijunassa. Jättiläiset horjuvat, koska ovat nukkuneet. Suuri tuho on alkanut ylimielisessä autoteollisuudessa, joka on tuottanut yli kolmanneksen enemmän kuin olisi tarve. Uudet pelaajat Google, Apple, taksiyhtiö Uber ja Sony ovat ilmoittautuneet itseohjautuvien (sähkö) autojen suunnittelijoiksi.

Ne tähtäävät jakamistaloudessa uuteen rooliin auton omistuksessa, jospa auton omistaakin jokin näistä uusista valmistajista ja henkilöauto on aikaostettu taksi tai vuokra-auto? Kun itsestään liikkuvia autoja saa tilata mobiilisti läheltä, mitä järkeä on kenenkään omistaa omaa autoa? Bisnes ja työ muuttaa muotoaan uberien, airbnb majoituskumouksen, itsebuukkauksen ja vertaispalvelujen kautta.

Suomessa pahin pessimisti oli vuosia metsäteollisuus, jokakäytti mieluummin rahansa ylisuuriin investointeihin ulkomailla, unohti tutkimuksen, innovaatiot ja kehittyä kotimaassa tuotevalikoimaltaan vuosikymmeniä. Vasta kun vanha ahdistuslääke, eurodevalvaatio saatiin tuli Äänekosken suuri biotehdasinvestointi 2015 ja kokka alkoi muutenkin kohista.

Luonto on ollut talouskriisin jälkeisen taantuman-laman suurin voittaja. Mikään poliittinen toimi ei olisi mahdollistanut saasteiden vähentymistä niin kuin tämä lama. Nyt pitää vain huolehtia, että vihreät tulokset saadaan pysyviksi. Se ei merkitse synkkyyttä ja lamaantumista, maailman pitää mennä eteenpäin. Se merkitsee uusiutumista, uusia luonnollisempia ja fiksumpia tuotteita ja sen hyväksymistä, että luonto ei entistä menoa kestä.


Meille kuluttajille tästä voi syntyä hyvä koulu oppia tasapainotaloutta, ettei onni synny tavarasta, vaan läheisyydestä ja yhteisyydestä. Sen jos opimme, kipupiikki kannattaa ottaa. Ongelma on vain, että piikki annetaan jo muutenkin huonokuntoisille ja terveet rikkaat jatkavat entiseen tapaan.
 

Uusi valtiomuoto; plutarkiaa plutokratiassa
Johtajat palautetaan nyt, hetkeksi, maan pinnalle. Ammattijohtajien ja hallitusammattilaisten sisäsiittoinen piiri paljastuu päivä päivältä yhä selvemmin salaliitoksi, jonka avulla oltiin tekemässä maailman historian suurinta omaisuuden siirtoa, kaappausta.

 

”Taloudellinen eliitti alkaa olla samassa asemassa kuin 1600-luvun aateliset: veroja ei makseta, vaan rasitukset jätetään kansan kannettavaksi. Kansalaisten ainoaksi vaihtoehdoksi jää vaatia radikaalia uudistusta,” arvioi professori Jukka Kekkonen syyskuussa 2015.

”Pitäisi analysoida ajan trendit ja katsoa, missä on menty vikasuuntaan. Eriarvoistumiseen pitää voida oikeasti puuttua.” Kekkonen kehotti suomalaisia pysymään valppaana.

”Kansanvaltainen oikeus- ja hyvinvointivaltio ei ole itsestäänselvyys, vaan se voi murentua salakavalasti. Jopa niin, että emme aluksi sitä edes huomaa.”

 

HE yrittävät vieläkin ylläpitää, keskinäisen kehun avulla, myyttiä korvaamattomuudestaan ja suurista eduistaan. Se tapahtuu korporaatioveljiltä opitulla saavutetun edun logiikalla, mutta kun he ovat päästäneet omistajikseen eläkerahastot ja muut julkispohjaisetkin toimijat, he saavat maistaa poliitikkojen paniikin kautta vähän kansan vihaista keppiä.

Tosiasia on kuitenkin, että me olemme ajautuneet lähelle kokonaan uutta yhteiskuntamallia huomaamattamme.

Otetaanpa avuksi pari teoreettista käsitettä, jotta ymmärrämme mistä on kyse.

Plutokratia on valtiomuoto, jossa valtion vallankäyttö on keskittynyt rikkaimmalle kansanosalle. Tuloerot ovat yleensä isoja tulonsiirtojen jäädessä pieniksi.

 

Plutarkia on alunperin amerikkalaisesta poliittisesta retoriikasta syntynyt termi. Sen vallitessa yhteiskuntaa hallitsee pieni eliitti, joka koostuu talouseliitin ja poliittisen eliitin symbioosista.

 

Eli päästäkseen valtaan ihmisen täytyy olla joko rikas tai hänellä tulee olla kytköksiä talouseliittiin, ja toisaalta poliittinen eliitti on täysin talouseliitin talutusnuorassa.

Plutarkiassa hallintoeliitti käyttää valtaa ensisijaisesti talouselämän intressien hyväksi ja hallintoalamaiset ovat pelkkä, vaikkakin välttämätön veronmaksajariesa.
Plutarkian tunnusmerkkejä on hallintoalamaisten kova kohtelu ja valvontakaappaukset, eli yritykset kaappaavat niitä valvomaan asetetut elimet omaksi intressiryhmittymäkseen ja johtajat kaappaavat yhteisiä rahoja omaksi hyväkseen. Valvontakaappaukset ovat näkyneet räikeimmillään amerikkalaisissa luottoluokitus- ja tilintarkastusyhteisöissä.

Loikat ja roolien sekoittuminen ovat arkea lobbaamisen perimmäisessä päämäärässä, osa konsulttitoiminnan ydintä ja räikeimmillään siirtojohtajuudessa rahoituslaitosten ja yritysten johtajien ja julkisen sektorin välillä tutkimuksesta puhumatta.

 

Tämä roolien sekoittuminen näkyy ennen muita Yhdysvalloissa, jossa koko valtion turvallisuuden valvominen on siirretty salaisille elimille kuten NSA:lle, joka on ulkoistanut sen yksityisille yrityksille.

 

Ilmiö laajeni myös Suomessa poliitikkojen kuten pyöröoven läpi Elinkeinoelämän keskusliittoon lähteneeseen Jyri Häkämieheen, ministeripakona Brysseliin, avustajien exoduksena konsultiksi, etujärjestöihin ja jopa lobbausfirman hallitukseen, kuten RKP:n puheenjohtaja Carl Haglund heti puolustusministerin tehtävät jätettyään katsoi eduskunnan jäsenenä voivansa tehdä. Hän siirtyi pian myös kiinalaisen yrityksen johtoportaaseen.

 

Plutarkiassa suuryritykset saavat toimia omin säännöin, mutta pienyrityksiä rangaistaan mitä pikkumaisimmalla sääntöviidakolla. Tämä on tuttua Suomessakin. Pahin esimerkki on paratiisikytkökset ja siirtohinnat.

Plutokratiat ja plutarkiat, joiden yhteisaikaa elämme, ovat korruptoituneita. Korruptio on sitä syvempää, mitä ylemmäs yhteiskunnassa mennään. Korruptio on yritysten varojen sumeilematonta käyttöä omaksi loistoksi ei vain lahjoman kaltaisia etuja.
Yhdysvallat on viimeisten kolmenkymmenen vuoden ajan muuttunut koko ajan enemmän ja enemmän plutarkiaksi. Plutarkiaa ilmenee nykyään myös Euroopassa ja Suomessa.

Käänteinen totalitarismi on toinen käsite joka on hyvä tuntea arvioidessamme aikaamme. Sheldon S. Wolin, professori Berkeleyssä ja Princetonissa sanoo, että Yhdysvaltain poliittista systeemiä voidaan kuvailla termillä käänteinen totalitarismi. Wolinin argumentti sopii myös Eurooppaan.

Käänteinen totalitarismi on fasismin tai stalinismin kaltainen mutta niistä siinä eroava totalitarismin malli ettei se tarvitse poliittista ideologiaa tai yhden henkilön kulttia. Käänteinen totalitarismi syntyy vaivihkaa, kun poliittisen teatterin ikävystyttämät kansalaiset ohjataan vaipumaan panem et circenses – sirkushuvien apatiaan nauttimaan vain nonsense-viihteestä ja kuluttamisesta.

Käänteinen totalitarismi on kätevä ilmaisu fasistisia piirteitä saaneelle uusliberalistiselle yhteiskuntamuodolle, jossa rahavalta sanelee pankkiirien ohjaamien valtioiden politiikkaa. Käänteisen totalitarismin retoriikka julistaa sanallisesti demokratian ja perustuslain puolesta, mutta tosiasiassa manipuloi ja heikentää niitä.

Vaaleista tulee kustannettuja ja ohjattuja mediatapahtumia, jossa aatteet ja muutokset jäävät epäselviksi. Käänteinen totalitarismi pitää kansalaiset monimutkaisuuskielellä ja päälaellistamisella ja metapolitiikalla poliittisesti passiivisina, mutta kansalaisten mielenilmauksiin järjestelmää vastaan puututaan kovalla kädellä.

 

Tähän mallinnokseen kuuluu metapolitiikan uusmediallinen muoto, jota ääriryhmät käyttävät sotekampanjoissaan harkitusti ja tyhmimmätkin pian mukaan opettaen.

Kolmas itsenäisyystaistelu on ihmisten taistelua käänteistä totalitarismia ja plutokratiaa vastaan.

Teoriaan on kuulunut, että markkinat korjaavat itseään, ekonomistien lisäksi virheitä ovat tehneet myös ne joiden olisi pitänyt tietää. Mutta kun arviointilaitokset ja yritykset sekä ovat tilintarkastajia, kirjanpitäjiä, luokittajia että arvioijia, seuraa kaamea sotku.
Yrityksen - tai rahoituslaitoksen - ulkopuolisen tahon tekemän talouden ja toiminnan tarkoituksena on varmistaa, että yhtiön antamat tiedot ovat oikeita ja sen toiminta lainmukaista ja vastaa sen omistajien etuja. Tämän tulisi vakuuttaa yleisö, että kapitalististen yhtiöiden johto ei ole korruptoitunut ja toiminta on asianmukaista.

 

Kyse taloudenpidossa ei siis ole ollut vain suurten palkkioiden ajamasta lyhytnäköisestä riskinotosta, vaan järjestelmällisestä toiminnasta, jossa etujen vyyhti on pantu palvelemaan harvojen intressiä, omistajia ja yleisöä on suorastaan johdettu harhaan.

 

Tutkija Prem Sikka osoittaa selvityksessään selvästi miten luokituslaitokset ja suuret kan­sainväliset tilintarkastusyhteisöt ovat epäonnistuneet. Hän sanoo syynkin selvästi: tarkastustoiminta on kytkeytynyt johdon konsultointiin, koska sama firma antaa molempia palveluja. Konsultointipalkkiot ovat suurempia kuin tarkastus- ja arviointipalkkiot. - Jos siis ennuste ei ole hyvä, kannattaako sitä antaa sillä riskillä että kiva konsultointi loppuu?

 

Se, että rahoitussektorilla oli mahdollisuus löytää piilotettuja kuplia ei voinut olla yllätys arvioijille. Se, että pankinjohtajat ottavat sokeudessaan ja ahneudessaan jättimäisiä riskejä oli, kantapään kautta, tiedossa Suomessa. Jo Suomen pankkikriisin yhteydessä 1990-luvulla säästöpankkien ja kansallispankin holveista löytyi setelien sijasta tyhjää ilmaa.

 

Omaisuusarvoja oltiin yliarvostettu ja tätä kautta tasetta manipuloitu jotta todellinen kuva ei näkyisi. Silloinkin ajateltiin koko ajan toiveikkaasti, että jokin ihme tapahtuisi vastoin numeroiden kylmää kertomaa. Silloinkin ajateltiin, että valtio eli veronmaksaja maksaa. Maksoi, mutta lopulta tuli kuitenkin noutaja SKOP, STS, KOP, SYP, Merita, Postipankki-Leoniaan ja Sampopankkiin ostajan muodossa.

 

Koko suomalainen yksityinen pankkipääoma katosi olemasta Suomi-Pohjolan mahdinkin valuessa osuuspankkiin. Tämän tapahtumasarjan vaikutuksia 2000-luvun investointilamaan ei ole edes tutkittu saati ymmärretty.


Oman pankkikriisin oppi näytti olevan hyvässä muistissa pääministeri Matti Vanhasella ja valtiovarainministeri Jyrki Kataisella kun he puhuivat finanssikriisin alussa pankkien stressitesteistä, mutta Kataisen korkea ikä kertoo elämän kokemuksen puutteesta; viittaan tällä huomattavan naiveiksi pian osoittautuvista lausunnoista sen jälkeen kun hän oli huhtikuussa 2009 tavannut Yhdysvalloissa ”isoja poikia.”
Enronin, Arthur Andersonin tapaukset ja myös aiemmat pankkikriisit maailmalla kertovat mikä syöpä arviointitoiminnassa kasvaa kun ahneus saa vallan.
Asia tiedettiin, mutta oli edullista ja tuottavaa olla vaiti ja keksiä uusia kikkoja ja ”instrumentteja.”

 

Yhä vain jatkuva talouskriisi sai alkunsa finanssilaitoksiksi muuttuneiden pankkien holtittomasta varainkäytöstä. Se puolestaan johtui siitä, että niille syntyi pelin paikka typerien keskuspankkiirien luomasta mielikuvasta, että mitään riskiä ei pankkitoiminnassa ole, vaan lopulta yhteiskunnat huolehtisivat pankkien tappioista. Mistään ei joudu vastuuseen van kaikesta selviää toisen rahalla.
Pankkitoimintaan syntyi isoja, monimutkaisia ja laajasti rahoitusmarkkinoilla toisiinsa kytkeytyneitä pankkeja, joita ei uskalleta päästää nurin vaikka pankki olisikin maksukyvytön, koska sen omat pääomat eivät riitä tappioiden kattamiseen. Suuret pankit, finanssijätit siis nauttivat tosiasiassa epäsuorasta valtiontakauksesta, koska niitä ei uskalleta päästää nurin.
Tämä ryhmä käyttää tilannetta hyväkseen häikäilemättömästi vailla omaatuntoa.


Tämä on todettu finanssikriisin jälkeen kun pankit joutuivat maksamaan vuodesta 2009 lähtien, vuoteen 2015 mennessä, kaikkiaan 128 miljardia dollaria eli lähes 100 miljardia euroa korvauksia takaisin holtittoman velanoton, riskipelin ja asuntovelallisten huijaamisen vuoksi.
Raskaita rapsuja on tullut amerikkalaispankkien asuntolainatuotteiden vedättämisestä Euroopassa myös rahanpesusta ja korkomanipulaatiosta ns. liborkorkojen yhteydessä. Sakkojen summa on lähes kaksi kertaa Suomen valtion budjetti.

Vielä vuosina 2008–2012 useat pankkien valuuttakauppiaat muodostivat kartellin ja käyttivät sähköistä chattia valuuttakursseja manipuloidakseen. Yhdysvaltain oikeusministerin Loretta Lynchin mukaan yksityistä chattia käytettiin lähes joka päivä viiden vuoden ajan. Toiminta aiheutti hänen mukaansa vahinkoa lukemattomille kuluttajilla, sijoittajille ja instituutioille ympäri maailman.

Se on kuitenkin pikkurahaa pankeille, sillä niiden voitto samaan aikaan olit huikeat 503 miljardia dollaria.
Kuvaavaa rangaistuksille on ollut, että korvaukset on sovittu sulassa sovussa viranomaisten kanssa välttäen oikeuskäsittelyä. Ainuttakaan pankin johtajaa ei ole pantu vastuuseen rikkeistään. Näin järjestelmä on alkanut mädäntyä yhä entisestäänkin.

Rikokset on sovittu rikollisten kanssa rahalla.

 

Jo vuosia jatkuneet korvaukset alkavat olla finanssiliiketoimintaan ”kuuluva” riski, business as usual, joka kuuluu osana ”riskiportfoliota”. Se on johtanut taas valtavien riskien ottoihin kun samat bonusnälkäiset ihmiset saavat jatkaa toisten rahoilla peliään ilman henkilökohtaisia seurauksia.
Kesällä 2014 ranskalainen pankki BNP-Paribas tuomittiin yhdeksän miljardin dollarin korvauksiin amerikkalaisessa tuomioistuimessa. Argentiinan valtio tuomittiin miljardikorvauksiin Yhdysvaltain lain perusteella valtion roskaluokkaan kuuluvien velkakirjojen tultua täyteen arvoonsa ne pilkkahintaan ostaneen amerikkalaisen ”korppikotkarahaston” voitettua jutun amerikkalaisessa oikeudessa. Sama korppikotka alkoi liihotella tammikuussa 2016 Suomessa Konecranesin yläpuolella. Amerikkalaisen miljardööri Paul Singerin sijoitusyhtiö Elliott Capital Advisors alkoi myydä lyhyeksi eli shortata suomalaista nosturiyhtiö Konecranesia.

 

Bank of America maksoi korvauksia 19 miljardia dollaria, BNP Paribas siis 8,9 miljardia ja aiemmin kesäällä Credit Suisse 2,6, miljardia. Niitä on syytetty mm. rahanpesusta, asuntolainakeinottelusta, huumerahojen pesusta ja verovälttelystä ja veronkierron avustamisesta. Saksalainen Deutche Bank suostui maksamaan Liborin manipuloinnista USA:n ja Englannin valvontaviranomaisille 2,5 miljardin dollarin sakot keväällä 2015. Pälkähästä pääsyn maksuennätys on yhdysvaltalaisella Bank of Americalla, joka sopi pankkivalvonnan kanssa 16,6 miljardin dollarin sakoista rangaistuksena kiinteistömarkkinoiden subpime-kriisin aikaan myymistään kelvottomista finanssituotteista. USA:n suurin pankki JP Morgan Chase sekä Morgan Stanley ja Citigroup ovat joutuneet maksamaan vastaavia korvauksia yhteensä 13,4 miljardia dollaria.

Sveitsiläinen UBS oli jo vuonna 2012 maksanut kolmen maan valvontaviranomaisille ennätykselliset 1,5 miljardin dollarin sakot. EU:n toimeenpanemassa tutkinnassa UBS paljasti pankkien kartellin toiminnan ja vältti sillä tavalla 2,5 miljardin dollarin sakot.

Huomata pitää, että syytökset koskivat maailman suurimpia rahalaitoksia maailman suurimmissa pankkikeskuksissa.
Eurooppalaiset pankit ovat joutuneet tuomiolle myös Yhdysvalloissa sikäläisen laintulkinnan mukaan.


Saksa ja Ranska ovat jo huomanneet itseasiassa koko maailman joutuneen tämän erikoisen yhden maan oikeudenkäytön kohteeksi; ne vaativat puuttumista asiaan. Kehitys on kummallinen, Yhdysvallathan ei kuulu esimerkiksi Kansainväliseen rikostuomioistuimeen eikä katso se päätösten koskevan itseään, mutta finanssijärjestelmässä kaikkien muiden on alistuttava sen säädöksiin.

Mihin pääsemmekään jos EU sopii Yhdysvaltain kanssa tämän TTIP-sopimuksen ja alistuu heikkouttaan Heidän markkinakseen?
Euroopassa mitattiin useaan kertaan pankkien tilaa stressitesteissä. Roskaluokan pankkeja on Euroopan suurissa maissakin yllin kyllin 120 pankista viidennes sai muikkarin sitten testerjä muutettiin.


Euroopan komissio julkisti tammikuussa 2014 ehdotuksensa EU:n pankkien rakenneuudistuksesta. Ehdotuksen taustalla on Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikasen vetämän työryhmän ehdotus erottaa talletuspankkitoiminta ja riskisijoittelu toisistaan ja vahvistaa pankkien puskureita; pääomaan pahojen päivien varalla. Pankinjohtajien omaa vastuuta, mikä toteutuu mm. Brasiliassa esitys ei sisällä. Sitten, 2016 alussa, syntyi Euroopan pankkiunioni, jossa kaikki pääsemme taas edesauttamaan Saksan ja suurten maiden finanssilaitosten riskejä yhteisvastuun kautta.

 

Nassim Nicholas Taleb, libanonilaissyntyinen tutkija, sai mainetta ennustettuaan koko finanssikriisin ja on arvostellut ”ennustajaukkojen” ja ekonomistien toimintaa. Hän viittaa kritiikissään liialliseen uskoon siihen tietoon, jota ekonomistit antavat ja keräävät, koska sen perusteet ontuvat.

 

Ihminen haluaa luokitella asioita, jotta saisi ympäröivän todellisuuden ja omat havaintonsa mielekkäiksi ja sopimaan omiin uskomuksiin todellisuudesta, vaikka useissa tapauksissa asiantuntijat hahmottavat todellisuuden oman kapean uskomus- tai teoriatunnelinsa lävitse. Heitä ympäröi samanmielisyyden kritiikitön uskomusasiantuntemus, kuten vaikkapa Aki Kangasharjun poliittiset talousteoriat. Ne elävät profetioina Suomessa ja syntyvät median uskonveljien evankelioidessa välineissään samaa uskoa. Tosiasiassa siinä laulaa Nordea - ja Björn Wahlroos.

Tästä syystä, Talebin mukaan, asiantuntijoiden mielipiteet voivat olla kaikista haitallisimpia jopa vaarallisimpia - ne voivat aiheuttaa sokeita pisteitä ihmisille,, jotka luottavat asiantuntijaan.

Teoriat ovat Talebin mukaan useimmiten enemmän turvallisuushakuisuuteen kuin todellisuuden tapahtumiin perustuvaa. Todellisuudesta luullaan tiedettävän enemmän kuin tiedetään, kunnes joku tulee ja jekuttaa hyväuskoisia edukseen käyttäen, johdannaisilla, inst­rumenteilla, sub-primeillä, optioilla, bonuksilla ja muilla uusilla hienouksilla, joita kaikki ovat ymmärtävinään, mutta, jotka ovatkin kuin yrjökoprien kutomia ja hallitusammattilaisten ja vertaisjohtajien piirissä valmistettuja keisarin uusia vaatteita Pelkkää ilmaa, joilla hölmöjä jymäytetään.

Jakovarasta leikkauksiin ennustamisen suossa
Kokoomuksen, Matti Vanhasen nimissä, johtama hallitus lupasi vielä 2009 valtiovarainministeri Jyrki Kataisen suulla, että vaalikaudella ei leikata mitään. Jo aiemmin, vaalitaistelun aikana 2007 Yleisradio jymäytti ekonomisteilta hankitun ”jakovara”- arvion perusteella poliitikot lupailemaan kuinka paljon vaalikaudella voidaan tuhlata valtion ylijäämää.

Hankkeen ideoinut toimittaja Olli Ainola kertoi myöhemmin, että ekonomisti Pasi Holm teki median pyynnöstä pohja-arvion ”jakovarasta”: kolme miljardia. Pääministeri Matti Vanhanen tarjosi viittä miljardia, SDP:n Eero Heinäluoma pani vielä paremmaksi. Eräs tutkimuslaitos puhui viidestä miljardista ”ylijäämää”.

 

Kokoomus ajoi seuraavan työmarkkinaratkaisun, maan kilpailukyvyn vuosikymmeneksi tuhonneen liittokierroksen syteen lupailemalla, Jyrki Kataisen suulla Sari Sairaanhoitajalle kovat lisäliksat, korotuksen, joka sitten realisoitui ei vain Sarille vaan kaikille muillekin julkisessa hallinnossa.

Se oli liittokierroksen herkkua työnantajille, jotka ideologisista syistä tupoinhossaan ampuivat liitto liitolta omaan jalkaan. Hölmöimpiä olivat tietysti julkisen sektorin työnantajat.
Valtion menot olivat paisuneet edelleen vaikka se lykkäsi koko ajan tehtäviä kunnille. Julkisten menojen osuudet suhteessa kansantuotteeseen olivat kasvaneet vuosikymmenen alusta Suomessa merkittävästi kun ne muissa pohjoismaissa ovat laskeneet tai pysyneet paikallaan. Silti verokertymää tuhottiin tuloveron ja yritysten aseman helpottamisella verotuksessa miljardimäärin.

 

Valtion henkilöstö kasvoi vuodesta 1996 vuosikymmenessä lähes kymmenellä tuhannella eli yli 10 prosenttia. Kuntien henkilöstö oli Suomessa 1970 193 000, josta se kasvoi 317 000 vuonna 1980, kymmenen vuoden päästä se oli 434 000, laskien laman vuoksi 389 000 vuonna 1993.

Nyt ollaan kasvettu taas 1990-luvun lamaa edeltävälle tasolle. Valtio helpotti Vanhasen aikaan kuntien asemaa toimintaa tehostavilla Paras-hankkeilla, joissa tehostettiin toimintaa myöntämällä liitoskuntien henkilöstölle viiden vuoden irtisanomissuoja.

 

Työllisen työvoiman luvut kertovat mitä edellisessä lamassa tapahtui, työpaikkoja menetettiin 313 000. Kun edellisellä kerralla tehtiin korjauksia, alettiin leikata, ei ”elvytetty” kulutasoa ylläpitämällä - velalla kuten nyt tehtiin, mutta lainaa otettiin niin, että sitä oli yhä jäljellä vuonna 2008 53 miljardia euroa, eli otetusta 400 miljardista markasta vielä 300 miljardia markkaa oli maksamatta kun toinen mokoma yli 50 miljardia euroa ja toinen lama tuli syliin.

 

On hyvä huomata tämäkin kehityspiirre; vuonna 1980 työvoimasta kategoriaan ”yrittäjät” kuului 17,1 prosenttia työvoimasta, vuonna 2005 enää 12,9, prosenttia.

 

Vasta työn murros pätkätyöyrittäjien suosiminen muutti tilanteen. Vuonna 2014 Suomessa oli 15–74-vuotiaita määräaikaisia palkansaajia keskimäärin 329 000 henkeä, vastentahtoisesti määräaikaisia palkansaajia oli keskimäärin 221 000 henkeä, joista naisia oli 138 000 ja miehiä 82 000,. Palkansaajien työsuhteista reilu puolet eli 54 prosenttia oli määräaikaisia vuonna 2014. Naisten uusista työsuhteista 61 prosenttia oli määräaikaisia, miesten uusista työsuhteista 47 prosenttia. Pysyvän työn puute oli syy määräaikaisessa työsuhteessa työskentelyyn 69 prosentille. Suomessa oli 2014 yhteensä 343 000 yrittäjää tai yrittäjäperheenjäsentä, mikä oli 12000 enemmän kuin edellisenä vuonna. Yrittäjien ja yrittäjäperheenjäsenten osuus 15–74-vuotiaista työllisistä oli 14 prosenttia vuonna 2014. 5.

 

Missä on pihvi? Todellinen tulo?

 

Madonlukuja lueteltaessa on rehellisyyden nimessä myös kerrottava, että elämme edelleen kotipaikan lottovoittajien Suomessa. Yhteiskunnan kehittämiseen tulee entistä vähemmän uusia suuntia, mutta olisi kovin lyhytnäköistä sanoa, ettei Suomessa saada mitään aikaan.

 

Vasta 150 vuotta sitten olimme alusmaa, joka loi kielen,kulttuurin, instituutiot, tullin, teollisuuden, senaatin, oman rahan, kirjallisuuden, kansansivistyksen, osuustoiminnan, 8-tuntisen työpäivän, yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, teollisuuden, omat pankit, itsenäisyyden, neuvolat, kirjastolaitoksen, valtionyhtiöt, yritys- ja maataloustuen, verohelpotukset, työttömyysturvan, pekkaspäivät, työterveysjärjestelmän, maksuttoman yliopiston ja peruskoulun, Tekesin, Sitran ja työsopimukset.

 

Maa, joka selvisi kansalaissodasta yhtenäiseksi, pärjäämään talvi- jatko- ja kylmään sotaan. Maksoi velat Amerikkaan, sotakorvaukset, EU-jäsenmaksut ja Kreikan tuet.

Nyt Suomi on maailman paras maa asua kuten Newsweek-lehti todisti 2011.
On lottovoitto syntyä suomalaiseksi, jossa ihmiset ovat tutkitusti eräitä maailman onnellisimpia ja vauraimpia sillä Suomi on tasa-arvoinen hyvinvointiyhteiskunta.
Satojen vuosien kampailun jälkeen Suomi on marssinut päämääräänsä ruottalaisten komennosta ja idän ryssän ikeestä pitkälle länteen. Suomi on nyt Kalmarin Unionin, Ruotsin vallan, Venäjän autonomian, sisällissodan, talvi- jatko- ja kylmän sodan yöpakkasten YYA-kauden jälkeen Euroopan Unionissa ja Nato-yhteensopiva.
Se on voittanut Ruotsin kielen ylivallan, venäläistymisen ja suomettumisen.
Suomalaiset naiset ovat – eivät vain kauniita, ihania ja kiehtovia, vaan myös korkeasti koulutettuja ja tasa-arvoisia. Maailman ensimmäinen naiskansanedustaja oli jo 1907 suomalainen - 19 kertaisesti. Nyt naisia on hallituksissa aina puolet ja suurin määrä maailmassa parlamentissa.
Sen tuloksena Suomi on pehmeiden arvojen; lasten hoidon, sosiaaliturvan, koulutuksen ja ihmisoikeuksien kärkimaa.
A-reitattu Suomi on taseeltaan selvästi voitollinen maa kun lasketaan mukaan sen sosiaalivakuutusjärjestelmän valtion 54 miljardin euron vuosibudjetin yli kolminkertaisesti ylittävä varallisuus mukaan. Suomen valtion velka kasvaa, mutta on verrokkeihin nähden vielä maltillinen.
Uusliberalismikin on tuonut kaikenlaista kivaa. Suomessa pörssiyrityksilläkin menee niin hyvin, että niillä on aikaa valittaa - tänäkin vuonna kaikkien aikojen toiseksi parhaan yli 11 miljardin voitonjaon alla, kurjuuttaan ja vaatia lisää tukea ja helpotuksia. Taas on meklareillakin varaa lyödä shorttausvetoja muutamalla miljardilla veikkaamalla lyhyesti kenellä menee heikoimmin. Vauraisiin suomalaisiin suuryrityksiin voi kävellä 40 kertaa sisään ja huijata rahaa miljoonakaupalla kun ne eivät tiedä globalisaatiossa kuka niiden johtaja on ja kelle prokura kuuluu. Ei ihme, että korppikotkat leijuvat samojen pörssiyhtiöiden yllä.

Vaikka Suomessa talouden mittarit sojottavat alaspäin ei hätä koske kuin 700 000 köyhää ja 400 000 työtöntä muiden voidessa taantuman alkuun osuneiden suurten palkankorotusten vuoksi paremmin kuin koskaan.
Suomessa on vielä rajat auki muuttaa vaikka Portugaliin tai viedä verot paratiisiin, mitä mahdollisuutta runsaasti käytetäänkin.
Suomen väestö ikääntyy, mutta onnekseen maahan saapuu rajan yli nuorta intohimoista työvoimaa reserviksi niin työvoima- kuin miespulaankin.
Yliopistoillammekin on rikkaassa Suomessa vauraudessaan Oma Tarina; kertomus kuinka pahoin asiat ovat heti sen jälkeen kun niille kerättiin satojen miljoonien varallisuusaalto.
Kauppalaivastomme, pankit, sokeriteollisuus, Ingman, telakat, menestyneet startupista nousseet yritykset, myös Tele, Nokian kännykät, Instrumentarium, malmivarannot, Kemira ja ja muuta huoltovarmuushelmiä on saatu jo myytyä ulkomaalaisille.
Suomalaiset ovat niin vauraita, että he siirtävät työpaikkoja ulkomaille ja niin vahva kansa globalisaatiossakin, että voimakkaimmilla kansallisuusaatteen vaalijoilla on kanttia osoittaa etnisten suomalaisten ylivoima vaatimalla rajoja kiinni Neuvostoliiton malliin.
Suomen kansa on niin suomalainen, että se pelkää vieraita kiimaisia nuorukaisia ja liinapäisiä naisia enemmän kun lapsuuteni omia huivipäisiä Mummoja.

 

Kuulkaa Maailma: näin on Suomi voimissaan.

Katsokaa viimeistä 20 vuotta; YYA-sopimuksen lopettaminen, lama, sen nujertaminen, liittyminen Euroopan Unioniin, mahdollisuus edes pohtia Natoa, maan elinkeinorakenteen astuminen puujaloilta tietotekniikan, hi-techin, bio-techin ja hi-tech-konepajateollisuuden menestyjäksi on pelastanut maan. Meriteollisuus nousi taas kuopasta - kun Saksa astui kehiin. Peliteollisuuden kautta ilmenee, että ensi kertaa suomalaiset ovat oppineet kuluttajalähtöisille sisältöaloille pelkistä insinööritieteistä. Maan luottoluokitus on edelleen ”vakaa” vaikka yksi aa menikin syksyllä 2014.

 

Maamme kansainvälinen asema on parantunut vaikkemme YK:n turvaneuvostoon päässeetkään. Ulko- ja talouspolitiikan menestyksen, onnistuneen innovaatiotoiminnan kautta on saatu rahaa ja asemia, ehkä kaiken kaikkiaan parempaa kansallista turvaakin. Viimeisessä asiassa ei kuitenkaan pidä olla liian naivi, me olemme geopoliittinen nappula suurten pelissä, eikä kukaan ole meitä koskaan auttanut, kun kova paikka tulee. Mitä Saksa, mutta sekin aina Perkeleen logiikalla. Ukrainan kriisi oli terve herätys maantieteestä.

Kansainvaellusten hallitsematon alkaminen aina tänne Pohjan perukoille saakka kertoi kuinka samassa maailmassa me elämmekään. Euroopan ja kaikkien kansojen vieraspelkoisten reaktio puolestaan kertoi miten lähellä 1900-luvun sula hulluus on päästä uudestaan irti.

Silti oman maan sisälle ei ole löydetty samaa paloa kuin pyrkimisessä maailmalle unioneihin. Olemme vain ongelmissa tämän maapalloistumisen keskellä.

 

Ranskalainen tutkija, professori Alain Touraine sanoo, että me elämme globalisaatiossa uudelleen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun imperialismia 4., tosin käyttäen nyt eri keinoja mutta itse asiassa paljon laajemmassa mitassa. Nykyinen imperialismi, siirtomaaherruus ja kolonialisaatio on tällöin kansainvälisen finanssipääoman ylivaltaa kansalliseen teollisuus­pääomaan ja monikansallisten yritysten herruutta kotimaista tuotantotoimintaa alistaen. Globalisaatio hyödyttää maailmassa niitä joilla menee hyvin, köyhät saavat muroja heidän pöytänsä alta.

Meitä ohjaa yhä suurempi käsi, mutta kukaan ei puolustaudu. Silti yhä harvemmat ovat mukana politiikassa. Katsotaan, että parempi on vaahdota somessa. Yhä harvemmin itse politiikkaa ohjaa arvo, aate tai edes uusi ajatus. Yhä enemmän se antaa valtaa virkakoneistolle, ei etsi vaihtoehtoja, tyytyy saavutettuun. Moraalia ei voi oppia vanhoilla päivillä jos sitä ei opi kotoa tai koulussa.

 

Tässä laissez faire-kulttuurissa on opittu siihen, että rahalla saa ja muista ei tarvitse välittää. Ei ole siis ihme, että ikävän asian tullessa politiikassa esiin se ensin kiistetään, sitten väistetään, sitten kielletään muuksi muutetaan ja päälaelleen käännetään. Tämä sotku ei selviä, ellei systeemi muutu. Tai kunnes tulee hetki, jolloin on pakko mennä eteenpäin – niin kuin nyt.

 

Suomi on nykyään Pääministerin hallitsema valtio...

 

Aiemmin Lännen miehet luvussa 10. tutustuimme EU-ajan Pääministereihin joiden mahtiasema syntyi perustuslain uudistusten myötä Presidentin vallan menetyksen kustannuksella.

 

Paavo Lipponen ei suvainnut eikä suvaitse toista mielipidettä. Hänen kaudellaan oli vain yksi totuus ja valinta. Se meni läpi koska maa oli rähmällään laman jälkeen.

 

Matti Vanhanen pani Lipposta paremmaksi. Hänen mielestään asiat sujuivat parhaiten kun niistä ei puhuta – ainakaan etukäteen. Kun niitä ei käsitellä etukäteen ei niihin voi jälkikäteen puuttua, koska enemmistöhallituksen pieni piiri on esityksen jo tehnyt ja puoluekurissa päätetään mitä hallitus sanoo. Kun näin on ei muilla ole merkitystä ja kannattaakin tukea vain niitä, jotka ovat vallan keskiössä.

 

Jyrki Katainen vältti asian puhumalla enkelten kieltä superadjektiiveja vilisevää sen hetken tunnelmakieltä, isänmaallisia toisen tarkoituksen sanoja voittaen taisteluja hävitessään asiassa. Hänelläkään ei ollut koskaan kuin yksi vaihtoehto. Hän ei sano mikä se on, mutta vetoaa hyvin sen puolesta. Kaikki on kivaa ja fantastista jos vain kaikilla on tolkku ja vastuuta. Muuten menee herkkyys.

 

Alexander Stubb, uusliberaali pätkäpääministeri hylkäsi konsensuksen, haluaa TTIP-sopimuksen, Natoon ja niin pitkälle länteen, että Urho Kekkosen opettamaa keskustakansaa kauhistuttaa: seuraus Stubbin salamaromahdus, kokoomuksen tappio.

 

Juha Sipilä hyväksyi karmeat tosiasiat ja yritti reformia kauhukokoomuksella, liberat ja persut kumppaneina hallituksessa. Sipilä ajoi strategista muutosta maan menoon. Peruslinja oli leikkauslinja ja modernisointi, joka näytti siltä, että varatessaan itselleen elikeinoministeriöt, desentralisaation ja sotereformin avaimet, keskusta luovutti samalla talouspolitiikan vanhat nuotit neoliberaalien valtaamalle kokoomukselle ja valtakunnan ulkosuhteet sinisiksi muuttuville perussoinilaisille.

 

Sipilän hallitus puhui muutoksesta, mutta teki sitä eilisen yhteiskunnan keinoin. Se yritti pakkolaeilla pelottelua, leikkasi tutkimuksesta ja laski edeltäjänsä tapaan ennustajaeukoilla liikoja vaikutuksia.

 

Ei mennyt kuin 110 päivää kun työväenliike kutsui kansan torille. Puoli vuotta kun maan suurin puolue oli kannatuskyselyssä SDP. Professorit sanoivat, että strategia on riittämätön ja osin vääräkin. Talouspolitiikan arviointineuvosto arvosteli hallituksen veropolitiikkaa ja laskelmia ”pakkolakien” työllisyysvaikutuksista. Neuvoston mielestä tiukka sitoutuminen veroasteen pitämiseen tietyllä tasolla ei ole perusteltua. Julkisten menojen leikkauksilla ja erityisesti julkisten investointien vähentämisellä on neuvoston mukaan suurempi negatiivinen vaikutus talouskasvuun kuin veronkorotuksilla. Valtiovarainministeri Alexander Stubb ei allekirjoittanut kritiikkiä.

 

Kukaan ei ymmärtänyt mitä strateginen johtaminen on, pahinta, ettei edes pian hallituksen sisälläkään. Suomi alkoi pelätä ja ääneen nousi kansallismielinen sakki kansakunnan kääntämiseksi taaksepäin. Maailman yhteisten ongelmien kasvaessa käännettiin katse omaan napaan ja haluttiin rajat kiinni maailmalle. Ei ollut vaihtoehtoja oli vain pelokas ei. Kaikessa ja kaikkialla.

Jos hyväksytään vain yksi vaihtoehto ainoaksi totuudeksi katoaa politiikka politiikasta, poliitikoista tulee lopullisesti lobbarivahaa tai virkakoneiston jatke ja kaikki puolueet ovat asianhoitajapuolueita ja hallitukset ammattipoliitikkojen ja mielikuvakataisten ja stubbien virkamieshallituksia.

Se on hankalaa juuri silloin kun pitää muuttua.

 

Asioista pitää puhua, maailmaa ei voi enää jättää muille hoitoon. Se on nyt, ilman ansiota, pantu kuin kultalautasella poliitikkojen eteen, nyt voisi tehdä, muuttaa ja korjata, innovoida, mutta harvassa on hän joka osaa sanoa: mitä tehdään.

 

Demokratian perimmäinen sisältö on, että mahdollisimman monet voivat vaikuttaa. Kun desentralisaatio onkin keskittämistä, maakunmnat otetaan valtion holhoukseen, kunnat liitetään ja riisutaan itsehallinnosta, maaseutu tyhjennetään ja väki kootaan kasvukeskuksiin, yhä harvemmat vaikuttavat ja useammat saavat häärätä ilman vaikutusvaltaa.

 

Puhua saa korkeintaan kyläyhdistyksissä, joiden ääni ei kasvukaupunkikeskukseen enää kanna.

Rakenteiden uudistamisessa keskusteluun eivät kuulu mitkä ovat asiat ja kutka siihen osallistuvat, kehen uusi rakenne vaikuttaa, miten yhteisön rakenne järkkyy uudessa tilanteessa. Silti vielä ollaan kuin toiminnallisia ja järkeistäviä perusmuutoksia ylinormitettuun ja -mitoitettuun järjestelmään ei tarvita – vaan vain järjestelmän korjaus. Kaikki uudistaminen on hallintoalueiden rukkaamista vuodesta toiseen, laatikkoleikissä ei päästä millään katsomaan mitä siellä laatikossa pitäisi olla sisältönä.

Ilma kuitenkin pilaantuu ja pakolaiskriisit ovat tulollaan kun leipä loppuu sadoilta miljoonilta. Siihen ei tarvita ekonomistia arvaamaan että milloin, niin käy.


Kuinka hirveitä vitsauksia ja katastrofeja tarvitaan ennen kuin maltti astuu ahneuden edelle?

Miten on mahdollista, että nuoriso, joka maksaa laskun ei nouse kapinaan vaan tyytyy natsien vihaan tai huviin ja huppeliin?

Onko ihmisten vieraannuttaminen ja turruttaminen päämäärä, johon pyritäänkin, jotta yhä harvemmat saavat yhä enemmän? Miksi asioiden merkityksiä muutetaan ja luonnetta vääristetään sanahelinällä ja mainostoimistokielellä?

 

Monet ovat kyllästyneenä kääntämässä selän kaikelle ”koska siitä ei ole mitään hyötyä, mikään ei muutu”. Sillä asenteella silotetaan kuitenkin vain omaa tietä helvettiin. Välinpitämättömyyshän vain vahvistaa niitä, joilla valta jo on, vanha rakenne ei uudistu ilman uudistajia.

 

 Tekemättä ei todella voi olla.

 

Katsotaan siksi tässä kohden tarkemmin kenelle valta maailmassa on siirtynyt ja kuinka omaisuudet pelataan kokoon.

 

JATKUU

 

VIITTEET

 

1. ”We have to build a society that doesn't depend on forecasts by idiotic economists.” Taleb on toiminut professorina ja luennoijana University of Massachusettsissa Amherstissä, New York Universityssä ja London Business Schoolissa.

 

2. (Johannes Koroma, kolumni)

 

3. . (Ahokas & Kannas 2009, 188).

 

4. Tampereen Säästöpankin toimitusjohtaja Pekka Terho kutsui KOP:n ja SYP:n kilpailua johtajien tissikilpailuksi.

 

5. Varsinaisen 1990-luvun pankkituen pääasialliset saajat olivat SKOP, STS-Pankki, Suomen Säästöpankki ja Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal. Tukea annettiin rahana 61 miljardia markkaa ja takauksina 28,3 miljardia. Veronmaksajien lopulliseksi kokonaistappioksi pankkikriisistä on arvioitu noin 50 miljardia markkaa.

 

5. Tilastokeskus

 

4. Imperialismia kutsutaan tässä suurvaltapolitiikaksi, jossa tavoitteena on mahdollisimman laaja vaikutusvalta maailmassa, maailmanvaltiopolitiikka, joka tähtää aatteellisiin, alueellisiin, taloudellisiin ja poliittisiin tavoitteisiin.

Share on Facebook
Share on Twitter
Please reload