Suomen

Tietokirjalijat ry

on tukenut teosta.

Pidätkö teoksesta ja ajankohtaismediasta. Osta kirja tai tue meitä. Kiitos.

© 2017 by Innokit. Proudly created with Wix.com

Lisää kumppanimedioissa

I'm a paragraph. Click here to add your own text and edit me. It's easy.

15. Globalisaatio 2. vaihe. Miten tähän liemeen jouduttiin?

June 19, 2017


 

Juuri ennen finanssikriisiä vallitsi tietoisuuden tajuttomuus

 

Vuoden 2007 alkaessa Eurokriisistä ei ollut tietoakaan

eduskuntavaalit olivat tulollaan, puolueet yrittivät markkinatalouden

viimeisenä voiman vuonna itseään jotenkin poliittiselle värikartalle.

Uutta markkinatalouden kansallista ajattelua nähtiin

kuitenkin vasta kuusi vuotta myöhemmin nuorten miesten löytyä rahoiksi.


 

Ymmärtääksemme missä olemme ja miksi tähän jouduimme, on syytä kerrata tapahtumat, jotka kriisiin johtivat. Vaikka Suomi on kiivennyt hentoiseen kasvuun vuoden 2017 keväällä, ei tilanne ole parantanut maata jamasta, jossa se on maannut vuosikymmenen.

 

Suomi oli vuonna 2007 noussut ylös lamasta, rikastunut ennen näkemättömästi ja nyt oli jakovaraa. Meitä oli vain muutama tylsimys jotka sanoimme, että tämä huuma loppuu pian.

Oppositiopuolue Kokoomus julkisti vaaliohjelmansa, jossa pääteema on vastuullinen markkinatalous. Kokoomukselle on aina tärkeää keksiä jotain, joka sanoisi: ettei me nyt pahoja kapitalisteja olla. Iskusanoja on viljelty siitä saakka kun Juha Rihtniemi lanseerasi vuoden 1970-vaalehin peitenimen dynaaminen konservatismi. Kokoomus kertoi 2007 ole­vansa myös keskustaoikeistossa. Taktiikka oli ajaa puheissa niin keskustan kuin sosialidemokraattien yli.

 

Keskustalainen-Keskusta puhui 2007 puolestaan sosiaalisesta markkinataloudesta.

Myös SDP:n uusi puheenjohtaja puhui puolestaan seuraavana vuonna 2008 SDP:stä keskustavasemmistolaisena puolueena. Vuosien päästä tästä Jutta Urpilaisen SDP keksi myös oman markkinatalouden; eettisen markkinatalouden.2

Porvareiden kesken siis piti äänestää 2007 kumpaa markkinataloutta halutaan, sosiaalista vai vastuullista.

 

Ajoilla on taipumus yliarvioida käsillä olevaa hetkeä, niin silloinkin. Maapalloistuminen, globalisaatio, nähtiin syyksi, kun väkeä alettiin tammikuussa 2007 lappaa tuhatmäärin ulos Perlokselta ja syksyllä Stora-Ensolta Kemijärvellä ja Kymessä.

Suomessa vieraillut Ivar Kamprad, Ikean isä, sanoi, ettei Ikea olisi menestynyt pörssiyhtiönä, sijoittajat kun eivät olisi jaksaneet odottaa, Venäjällä esimerkiksi. Tai edes Suomessa, jossa Ikeaa pidettiin Espoossa kaavoitusjonossa pari vuosikymmentä.

Oli kuitenkin kyse ehkä myös siitä, että aika oli muuttunut, ajan myötä kulttuuri, moraali ja henki. nyt kaveri voidaan jättää kun ajatellaan, että kyllä se sossu siitä huolen pitää. Vain ylätasolla kaverikapitalismissa hyvää veljeä muistettiin ristiin yhtiöiden hallituksissa.

 

Postmodernissa työelämässä oli siirrytty aikaan, jolloin ihmiset eivät merkitse mitään. Silloin on luonnollista, että nuoren polven työntekijöille vastaavasti yritys ei merkitse mitään muuta kuin projektia matkalla jonnekin; jos tulee parempaa eteen, terve vaan - niin makaa kuin petaa.

 

”Kvartaalikapitalismi on tullut tiensä päähän ja joutaa mennä!”

Lausuja ei ollut kommunistinen puolue, vaan keskustan verkkolehti Apila. Kirvoittajana kevään 2007 teurastus Perloksessa. Hallitusvallassa ollut Kepu vaatii tilalle tuota sosiaalista markkinataloutta, joka huomioi ihmisen ja inhimillisyyden.

 

Maailma näyttää kuitenkin siirtyneen ihan eri suuntaan, monessa suhteessa sata vuotta taaksepäin, sääty-yhteiskunnan ja monopolikapitalismin aikaan. Kun organisaatioteoria vielä hetki sitten sanoi, että johtajien kierto on organisaation menestyksen avain, on maailmaa nyt alettu huijata johdon korvaamattomuudella. Maailmantaloudessa sata monikansallista yritystä hallitsee kolmea neljännestä maailman kaupasta. Niiden johtoon on saatu aatelisia, jotka omistajan edun nimissä jakavat toisilleen läänityksiä, joita nyt kutsutaan nimellä optio tai bonus.

Samoin kuin nomenklatuura Venäjällä, joka pani ensin edut kommunismissa taskuun ja sitten varasti, kapitalismiin siirryttäessä, valtion omaisuuden, ovat uudet aateliset kapitalismissakin anastaneet itselleen yhtiöiden omaisuutta.

Suomessakin valtion enemmistöllään omistaman Fortumin johdon edunpyynti palkittiin miljoonilla liliuksille, vaikka se vain oli perustunut  monopoliaseman häikäilemättömään hyväksikäyttöön ylihinnoitteluna ja sitä kautta saavutettuihin voittoihin, joista myös oma tasku on täyttynyt mukavasti.

 

Keskustan kauppa- ja teollisuusministeri sanoi 2005, ettei voi puuttua asiaan. Jyri Häkä­mies toisti samaa 2007. Vuonna 2013 Heidi Hautalalla ei ole lisättävää Tapio Kuulan ryhmän kerätessä pottia. Vasta julkiseksi noussut häly, imagokriisi herätti Fortumin hallituksen -ja lopulta Mikael Lilius sai mennä. Lilius oli ollut useana vuonna Suomen parhaimmin palkattuja yritysjohtajia. Vuonna 2005 hänellä oli eniten verotettavia ansiotuloja Suomessa, 4,4 miljoonaa euroa, vuonna 2006 olivat 11,3 miljoonaa euroa.

 

Toinen huhtikuuta 2009 Lilius järjesti tiedotustilaisuuden, jossa hän yllättäen ilmoitti jää­vänsä eläkkeelle vuoden lopussa henkilökohtaisiin syihin vedoten. Fortumin hallituksen puheenjohtaja, joka oli ollut Björn Wahlroosin vastapyörä Kopissa, Peter Fagernäs linjasi jo vuonna 2003 Omistaja & Sijoittaja -lehdessä, että poliittisen päättäjän on hyväksyttävä se, että valtion intressi voi joutua ristiriitaan yrityksen edun kanssa.

 

”Jos tämän ristiriidan olemassaoloa ei hyväksytä, valtiolla on kaksi vaihtoehtoa: lunastaa yhtiönsä pois pörssistä tai myydä osakkeensa”, Fagernäs linjasi ohjeet ministeri Pekkariselle.

 

Miten niin, missä sellainen sääntö on kirjoitettu?

 

Ristiriitahan on totta tosiaan ilmeinen. Osakeyhtiölaki tunteen myös ylimääräisen yhtiökokouksen käytännön ja hallituksen vaihtamisen, niin toimittiin Sonerassa kun Vennamoa haluttiin ulos ja vielä kun miljardit paloivat Saksan taivaalle.

 

Myös Fagernäs lensi pihalle.


Maalloistuminen on välivaihe

Globalisaatio ei ole maali, vain yksi kehityksen vaihe, sillekin tulee korvaaja ja senkin pelisääntöjä voidaan muuttaa.

 

Maailman markkinat kasvavat nyt siellä missä väestöä on eniten. Kiina ja Intia ovat veturit, ikääntyvä Amerikka ja Eurooppa vähemmän kiinnostavia. Afrikka tekee tuloaan.

Asiakkaat ottavat vielä vastaan ulkomaiset yrittäjät, koska pääomia ei ole omasta takaa.

 

Kun Kiina, Intia ja Afrikka lopullisesti vaurastuvat, ne pyrkivät globaali-kolonialisteista eroon niin pian kuin suinkin. Elleivät sitten valloita itse entisiä isäntämaita tuotteillaan ja pääomillaan.

Tammikuun lopussa 2013 hollantilainen tuomioistuin vapautti Royal Dutch Shellin vastuusta Nigerian jokisuiston saastuttamisesta. Mitähän 190 miljoonaa nigerialaista ajatteli valkoisesta miehestä kun uutinen tuli? Shelliä johti hallituksen puheenjohtajana suomalainen Jorma Ollila.

 

Etelä-Etelä yhteistyön menestys on selvä, perustana viime vuosisatojen historia ja halu päästä eroon ahneesta valkoisesta miehestä. Kyse on vain siitä, miten nopea ajan tempo on.

Valkoinen mies jatkaa kuitenkin sama rataa kuin on tehnyt 200 vuotta. Hän puhuu markkinataloudesta, mutta toteuttaa kapitalismia, joka keskittyy koko ajan harvojen suuryritysten johtamaksi maailmanlaajuiseksi toiminnaksi, joka on vääristynyt lyhytnäköiseen voittojen tavoitteluun. Hän jakaa kehitysapua Afrikkaan, mutta dumppaa sen maatalouden nurin tukiaisviennillä ja tuo pääomat pois siirtohinnoittelun ja konserniverokikkailun kautta niin, että mitään ei jää sinne, missä luonnonvarat ovat.

 

Olen asunut pitkään Afrikassa. Afrikkalaiset voivat olla köyhiä, mutta he eivät ole tyhmiä. Kyllä he näkevät tämän kaiken. Olen tehnyt työtä kiinalaisten kanssa. Heillä on selvä näkemys kuka on kuka ja mitä huomenna.

 

Tätä järjestelmää; uuskolonialismia globalisaation kaavun alla, ei enää voida kutsua markkinataloudeksi, koska johtaja-aatelit ovat eristäneet yritysten päätöksenteon arkitodellisuudesta ja ympäristöstä, toimivat monopoleina ja suljetussa järjestelmässä mihin ei ulotu mikään laki. Pahinta tässä on koko homman hoitajien huono näkemys: maailman markkinat kasvavat Aasiassa ja Afrikassa, latinalaisessa Amerikassa, Venäjällä, joita Eurooppa on sortanut ja riistänyt. Nyt lopullinen vihastus yritetään vahvistaa.

 

Ranskalainen Ferdnand Braudel erottaa markkinatalouden kapitalismista, jota globalisaatio edustaa. Markkinatalous on hänen mielestään vaihdantaa, jota luonnehtii läpinäkyvyys ja voimakas kilpailu. Läpinäkyvyydellä hän tarkoittaa, että vaihdannan osapuolet ovat tasavahvoja, tuntevat etukäteen pelisäännöt ja kykenevät arvioimaan lopputuloksen toimimista kummankin kannalta.

Monikansallisten hallitsemassa kapitalistisessa vaihdannassa vaihdannan eri osapuolet ovat epätasa-arvoisessa asemassa jossa suurempi määrää. Siinä suhteessa kapitalismi on ihan samaa kuin pari sataa vuotta sitten.

 

Braudelin mukaan kapitalismin perusta on tänään näiden globaalien voimavarojen mahdollisuuksien käyttö ja perustuu edelleen laillistettujen ja tosiasiallisten monopolien toimintaan, mikä ei ole markkinatalouden sääntöjen mukaista.

Maapalloistuminen, talouden maailman laajuistuminen eli globalisaatio, on johtanut juuri siihen mitä on pelätty, kehitysmaissa kurjissa olosuhteissa tuotatetaan raaka-aineita ja bulkkitavaraa rikkaan pohjoisen tarpeisiin halvalla hinnalla. Tuotanto seuraa halpoja työvoimakustannuksia ja hylkää toimipaikkansa heti kun työn hinta alkaa nousta. Tämä merkitsee työpaikkojen siirtymistä halvempiin maihin ja siellä oman teollisen pohjan unohtumista, koska työvoima sijoittuu bulkkituotannon orjiksi.

 

Kun katsoo 2010-luvun Suomea, jossa metsäbulkin tuottajamaa antaa kaivoksensa ja strategiset toimijansa, jopa kauppalaivaston ja telelaitoksen pois, luovuttaa vaikkapa koko kevyen musiikkinsa tekijänoikeuden ulkomaille, tulee mieleen, että olemme joutuneet samaan ruuheen afrikkalaisten kanssa. - Muistelepa vain edellistä lukua.

 

Ylikansalliset suuryritykset syrjäyttävät kehitysmaiden kansalliset tuottajat ja estävät näin kehitysmaiden elintason nousun, koska raha poistuu maasta monopolien keskuksiin. Kehittyneissä talouksissa tuotantoja supistetaan, väkeä vähennetään ja luodaan pelon ilmapiiri, jossa ei uskalleta asettua vastaan.

Globalisaation sanotaan lisäävän tuloeroja molemmissa päissä, niin kehittyneissä kuin ke­hittyvissäkin talouksissa – niin näyttää todella tapahtuvan. Globalisaatio synnyttää talou­dellista kasvua, mutta kasvun tulokset eivät  jakaannu kaikkien ulottuville.

 

Valtioilla ei enää ole välittäjän roolia erilaisten intressien ja tarpeiden tasapainottavana te­kijänä. Kun globalisaation seurauksena köyhyys ja syrjäytyneisyys näyttää maapalloistumisen synnyttämän uuden taloudellis-poliittisen järjestyksen seurauksena kasautuvan, on uuden talousjärjestyksen seuraus se, että köyhille ei ole jäänyt puolustajaa.

 

Sanon tarkoituksella globalisaatioita taloudellis-poliittiseksi järjestykseksi, vaikka sen ideologia korostaakin talouden autonomiaa politiikasta. Ideologia siinä takana kuitenkin on. Onhan kapitalismi läksynsä oppinut, nyt ei käydä valloitussotia eikä maita alisteta kruunun alle siirtomaiksi. Nyt keinona käytetään valtiollista itsenäisyyttä ja taloudellista vasalliutta, unioneja ja alliansseja, jonka sanotaan olevan peruuttamaton ilmiö kuin luonnonlaki tai Jumalan tahto.

Valtiot on pakotettu vetäytymään talouden sääntelystä tai ohjaamisesta. Markkinamekanismin pitäisi korjata kohtuuttomuuksia, mutta koska kansainvälinen kauppa on keskittynyt suurten monikansallisten haltuun ja hylännyt kotimaat, talous on muuttunut puhtaaksi voitonpyyntiä konstruktoivaksi ja sisäisen korruption ja saalistuksen sisältäväksi etuoikeuskoneeksi. Korjaavaa voimaa ei ole.

Yhdistyneet Kansakunnat tai muut ylikansalliset yhteisöt eivät siihen kykene. Maailman kauppajärjestöllehän tehtävä kuuluisi, mutta se on niin (amerikkalaisen) pääoman talutuksessa, että se on maailman kehittyvien talouksien piirissä menettänyt kaiken uskottavuutensa.

 

Globalisaatiotalous on siis poliittinen oppi, sille ei pidä suoda sitä täytä jumalaista koskemattomuutta, jonka uusklassiset talousteoreetikot ovat väittäneet ainoaksi mahdollisuudeksi.

Valtiolle, siis politiikalle ei pidä antaa mahdollisuutta vetäytyä vastuista kuten nyt tapahtuu, vaan edellyttää, että päättäjät hakevat mahdollisuuksia vääryyksien korjaamiseen jatkuvasti ja koko ajan, eivätkä jää kehityksessä ajopuiksi. Yhden totuuden sijaan pitää oppia lukemaan muutakin kuin Amerikan läksyä ja nähdä tosiasia, että kysymys ei ole luonnonlaista, vaan suurten edunsaajien taktiikasta.

 

Tämän talousopin kannattajat sanovat, että näin yrityksille syntyy mahdollisuus kasvaa ja kansainvälistyä. Pääoma hankkiutuu tämän opin mukaan sinne missä tuotanto on edullisinta, eikä jää makaamaan kiinni huonotuottoisiin hankkeisiin.

 

 

 

Tosiasiassa pääoma ei seuraa tuotantoja enää lainkaan.

Pikemminkin ne erkaantuvat toisistaan,

sillä yli 90 prosenttia sijoituksista on spekulatiivisia

eikä tuotannollisia.

Pääoma pelaa pikavoittoja.

Spekulatiiviset voitot syrjäyttivät muut

taloudelliset aktiviteetit ennen

kaikkea tuotannolliset investoinnit.

 

Kritisoin tässä teoksessa paljon nykyistä johtamismallia ja siitä maksettavia mielettömiä korvauksia, en sen vuoksi, että kadehtisin johtajien suuria palkkoja, vaan siksi, että ne on rakennettu lyhytnäköisen voitonpyynnin edistämiseen - vaikka sitä sanotaan sitouttamiseksi. Pitäisi uskaltaa tunnistaa, että syy Suomen tuotannon olemattomaan kasvuun on ollut olennaisella tavalla myös yritysjohdon ja osingonmetsästäjien pikavoitonhimosta johtuva investointien dramaattinen väheneminen ja johdon huono innovatiivisuus.

 

Sen syy on huono substanssihallinta yrityksen toimialalla kun johtajan ainoa ammattitaito on usein "vain"(talous)johtaminen. Se on hyvä taito, mutta auttaa innovoidessa vähän.

Huono ja asiaa osaamaton johtaminen taas on johtanut yritysten yhteiskuntavastuun katoamiseen, markkinatalouden tappioon raa’alle kapitalismille ja taloudellisen harvainvallan kasvuun ja eriarvoistumiseen.

Ihmiset juoksevat tässä pelon ja kiireen oravanpyörässä rahan perässä vailla arvoa ja kunnioitusta.

Sitä paitsi tutkijat ovat julkaisseet yhä enemmän käsityksiä, jotka todistavat ylimitoitettujen johtajapalkkioiden haitallisista vaikutuksista. Jan Hurri kirjoitti asiasta hyvin Taloussanomissa vuoden 2016 elokuussa. Ajatus työllisyyden ja taantuman, kuten johtavat valtion virkamiehet esittivät, parantamisesta matalapalkkatöitä lisäämällä ja tuloeroja kasvattamalla on pareemmin kiistanalainen kuin hyvä keino.

 

Yritysjohdon röyhkeä ”palkkiokulttuuri”1. on johtanut vain kasvaviin ongelmiin. Tämä palkkiokulttuuri kiinnittää nobelisti Jean Tirolen ja Roland Bénaboun mukaan yritysjohtajien huomion yhä tiiviimmin palkkioihin ja palkkioiden perustaksi yleensä laadittuihin lyhytaikaisiin tulostavoitteisiin. Johtajat ovat menettäneet mielenkiintonsa kauaskantoisiin tuotannollisiin investointeihin, riskienhallintaan tai yhteistyöhön. Palkkiokulttuuri on johtanut ylimmän yritysjohdon kaiken aikaa voimistuvaan ylipalkitsemiseen, vaikka palkkiokulttuurin lieveilmiöt ovat lisääntyneet ja tulokset ovat yleisesti jääneet heikoiksi.

 

Ylisuurten tuloerojen ja superpalkkioiden haittoihin ovat viitanneet myös Maailmanpankin, OECD:n ja Kansainvälisen valuuttarahaston tutkijat, ovat toitottaneet pitkään, kuten edellä on kerrottu.

Hurri viittasi kirjoituksessaan myös brittiekonomisti Andrew Smithersiin, joka on osoittanut, miten ylimmän yritysjohdon yletön ”palkkiokulttuuri” on useissa länsimaissa tyrehdyttänyt tuottavuutta kohottavat investoinnit ja näivettänyt talouden kasvuvoimaa.

Smithersin mukaan taloudet eivät kasva eikä tuottavuus kohene niin kuin pitäisi, kun yritysjohto keskittyy lyhytaikaiseen kurssikehitykseen ja neljännesvuosituloksiin eikä halua vaarantaa palkkiotavoitteitaan pitkäaikaisilla investoinneilla.

 

Ahneuden ajan rappiokulttuuri siis pitää kulutuskysynnän heikompana kuin se tasaisemmalla tulonjaolla olisi. Silloinhan keskiluokan ja köyhien ostovoimaan ei riitä kasvuvoimaa työn tulosten sulaessa yläkerran superpalkkioihin ja investoinnit pysähtyvät ostovoima pulaan ja johtavat ahneeseen osingonjakoon pikavoittotaloudessa.

M.OT.

 

Kaikissa organisaatioissa johto luo esimerkin ja ilmapiirin. Se leviää nopeasti tavaksi ajatella ja toimia kaikilla tasoilla. Jos tavoite on vain kvartaaleittain seurattava voitonpyynti, ainoa arvo nopea rikastuminen keinoista välittämättä, on selvää, että kohta koko organisaatio toimii kuin nälkäinen susilauma, syöden toinen toisensa, jos tiukka paikka tulee.

Perinteinen markkinatalous on muuttunut, kuten professori Heikki Paloheimo on todennut, finanssikapitalismiksi, jota kutsutaan myös kasinokapitalismiksi. Kasinolla voitetaan aina hurjasti, suurin osa häviää, lopulta kaikki, eihän kasino muuten kannattaisi. Jos siis pääoma on puhtaasti spekulantissa käytössä, on romahduksia tulossa, eihän raha lopulta kuitenkaan puissa kasva.

Viimeiset kaksi vuosikymmentä ovat täynnä varoittavia tarinoita ja hurjia romahduksia, jotka ovat aiheutuneet ensin finanssimarkkinoiden vapautumisesta ja älyvapaasta luotonannosta, huuhaabisneksiin satsaamisesta ja puhtaasta ahneudesta. Talouden järki ei ole ollut kovin suuri, se on kerta kerran jälkeen uskonut stiiknaafuulia-sijoituksiin ja antanut mahdollisuuden rakentaa pilvilinnoja, jotka puhureissa sitten haihtuvat kuin Suomi lamaan.

 

Olemme astuneet suuren kuilun partaalle kun virtuaaliraha ylittää reaalirahan määrän kymmenkertaisesti ja keskuspankit vain painavat sitä lisää.

Siitä seuraa hyperinflaatio sanoo teoria. Humussahan teoriat eivät näköpiirissä ole totta. Ennen kuin todellisuus koittaa.

 

Kerrataanpa lyhyesti mistä on kyse:

Maailmalla, myös Suomessa, on tapahtuneen jälkeenkin edelleen Sampona yhden totuuden talous, jossa tämä ”vapaan markkinatalouden” suurin innovaatio; johdannaismarkkinat eli kasinotalous on herrana.

 

Vuoden 2008 lopussa johdannaismarkkinoiden arvo oli 431 000 miljardia euroa eli Suomen valtion budjetti 8795 vuodeksi tai 2520 vuoden bruttokansantuotettamme vastaava määrä rahaa. Koko maailman, siis kaikkien maiden ja kansojen, tuottama bruttokansantuote oli tästä johdannaismarkkinoiden kuplasta noin kymmenes, eli 47 500 miljardia euroa. Se on Suomen valtion 969 vuoden budjettia vastaava summa tai 277 vuoden Suomen bruttokansantuote.

 

Johdannaismarkkinoilla ”varjopankeissa” oli vuonna 2009 virtuaalirahaa 7826 Suomen budjettia vastaava määrä.

 

Sitten oltiin maailmanlaajuisesti tilanteessa, jossa lainan myöntänyt rahoituslaitos oli myynyt velkansa eteenpäin ja toinen taas sen eteenpäin ja kolmas taas senkin eteenpäin, aina uutena pakettina. Alkuperäiset velat olivat siis ties tipusessaan ilman, että kukaan tietää lopulta mitä toisilla on holvissaan - tai itse asiassa tietokoneellaan, koska johdannainen ei ole enää rahaa, materiaa tai mitään todellista, vaan vain pelkkiä numeroita.

Kuitenkin sellaisia, että ne lankeavat jonkun maksettaviksi.

Tässä taloudessa ansaitsijoita ovat rahanomistajat joilla on ollut mitä lainata, siis Muumimamman hilloa tai keinottelijat, jotka ovat hankkineet numerorahaa, jota on voinut lainata johdannaistettavaksi. Pelaajia ovat rahastojen ja pankkien ahneet palkolliset, jotka saa­vat eteenpäin myynnistä kannustinpalkkaa miljoonittain.

Heille ei juurikaan ole langennut mitään vastuuta teoistaan.

 

Euroopassa Brysselistä annetut valtioiden takuut ja Frankfurtista jaetut EKP:n pankkivippituet sekä joukkovelkakirjatakuut olivat itseasiassa mainio kannustin jatkaa peliä entisestään, koska teoistaan ei joudu edelleenkään vastuuseen. Nyt pelataan firmojen sijaan jo valtioilla.

 

Suomen vasemmiston taholta esitettiin, että rahoituslaitoksien peliin pitää puuttua. Demarit sanoivat, että pankkien pitää osallistua takuiden antoon, sijoittajavastuun pitää realisoitua.

Vasemmisto(liitto) sanoi, että pitää ottaa käyttöön brasilialainen järjestelmä.

Mitä vasemmisto tarkoitti?

Brasilia oli tuolloin yksi suurimmista kehittyvistä talouksista maailmassa sen bruttokansantuote kasvoi pitkään vuosittain noin kuusi prosenttia, mutta alkoi sitten polkea paikoillaan ja skandalisoitua. Brasilian arvioidaan kuitenkin omaavan mahdollisuudet nousta maailman viidenneksi suurimmaksi taloudeksi vuoteen 2050 mennessä. Viime vuosina Brasilia on ollut läpikäymässä vakavaa talouskriisiä pohjakosketus jo kuitenkin jo ehkä käsillä. Mittavat luonnonvarat säilyttävät asemansa Brasilian talouden kivijalkana. Biotalouden kasvupotentiaali pitkällä tähtäimellä on merkittävä. Lihaskandaali tosin uhkaa maan mainetta.

 

osoitti institutionaalista kypsyyttä valtion öljy-yhtiö Petrobrasin ympärillä velloneen korruption purkamisessa. Yritysjohtajiin ja poliitikkoihin kohdistuvat tutkimukset ovat johtaneet syytteisiin ja edelleen vankeustuomioihin ja Presidentin viralta panoon.

Se, että Brasilian pankit eivät ole menettäneet ropoakaan finanssikriisissä eivätkä sen veronmaksajat ole vuosikymmeniin joutuneet pelastamaan maansa pankkeja aiheutti vasemmiston ihastumisen viime vuosikymmenellä.

Brasilia oli kirjoittanut pankkilakeihinsa pykälän, joka on kääntänyt pankkiirien luontaisen oman edun pyynnin pankkien vakautta parantavaksi vahvuudeksi. Lain mukaan pankkien johto, hallitus, ja jopa omistajat, vastaavat koko omalla omaisuudellaan pankkien teoista.

Jos brasilialainen pankki kaatui viranomaisten syliin, voivat maan pankkivalvojat saman tien jäädyttää pankin toiminnasta vastanneiden henkilöiden yksityisen varallisuuden niin kauan kuin koko prosessi, aina oikeudenkäyntejä myöden, kestää. Jos pankkia joudutaan pönkittämään veronmaksajien kustannuksella käytetään tappioiden maksamiseen ensin pankin omistajien ja vastuuhenkilöiden omaisuutta.

Vaakalaudalla eivät ole vain pankinjohtajien palkat tai bonukset, vaan koko henkilökohtainen omaisuus. Yhdysvalloissa tai EU-maissa pankinjohtajien henkilökohtainen riski on rajoittunut tyypillisesti kriisivuodelta nostamatta jääneisiin bonuksiin pahimmillaan työpaikan menetykseen.

 

Ennen Milton Friedmania vastuuta pankeissa oli myös Yhdysvalloissa. Pankkien vakautta varmisti tavallisiin osakeyhtiöihin verrattuna kaksinkertainen omistajavastuu. Jos pankki oli vaarassa ajautua vararikkoon, sen omistajilla oli velvollisuus tarvittaessa kaksinkertaistaa pääomasijoituksensa pankkiin. Double-liability-lain aikaisilla pankeilla oli siten taseen ulkopuolista varallisuutta.

Nykypankkien tappioista suuri osa on taasen kertynyt näistä pankin ja taseen ulkopuolisista johdannaisvastuista. Pankin johtajilla ei ole vastuuta, heitä ei tuomita vaan heidän kanssaan sovitaan rahalla. Tämä johti tilanteeseen 2012-2015 jossa rötöstely oli tullut vain kulueräksi, riskiksi joka kannatti ottaa. Paino sanalla kannatti.

 

Keinoja olisi siis suitsia ahneustalous, ne vain pitää ottaa käyttöön.

Tosin synkän kohtalon kello on tainnut silti jo lyödä. Päästyään hallitukseen ei vasemmistoliittokaan paljoa Brasiliaa muistellut.

 

 

Lokakuussa 2013 Suomessa kääntyi bisneshistorian lehti merkittävämmin kuin kukaan tuntui huomaavan. Se ei tapahtunut vain euroissa vaan ennen muuta arvoissa ja näkemyksessä. Harmaan talouden torjunta astui agendalle vakavasti valtiovarainministeri Urpilaisen toimesta. Asia tuli esiin ei vain Suomessa vaan myös Euroopan Unionissa. Alettiin ajaa onnistuneesti läpi ”sijoittajavastuusta” ja toimia veronkiertoa vastaan - myös omien jäsenmaiden piirissä, Luxemburgissa, Alankomaissa, Irlannissa ja Sveitsissäkin.

 

Pikavoittoja ja verovälttelyä

Maailmaa oli hallinnut edellisen vuosikymmenen tämä pikavoittokulttuuri, jossa pelaaminen harmaassa varjotaloudessa pimeään jäävän virtuaalirahan ja omistuksien salamyhkässä on johtanut kohtuuttomuuksiin ja järjestäytyneen rikollisuuden mallia noudattavaan menestysmalliin. Sen luonteeseen kuuluu toimijoiden henkilöllisyyden salaaminen, pitkät veroparatiisista toiseen kulkevat omistuksen ja verotuksen hävittämisketjut, anonyymi rikkauden peittely veronvälttämisen salaamiseksi, rikkaiden eristäytyminen omiin vartioituihin kaupunginosiinsa ja ulkomaisiin loistoasuntoihin, siis kaikenlainen jälkien peittely ja salaaminen.

 

Veronvälttelytaloudessa ovat mukana myös vanhat maat, Hollanti, jossa siirtohinnoitellaan copyrighteja verojen välttämiseksi 20 kertaa maan kansantalouteen verrattuna.

Suuret kansainväliset yritykset, vaikkapa McDonalds, Starbucks, Ikea, Microsoft ja Google ovat maksaneet ulkomailla sijaitseville yrityksilleen royaltymaksuja brandiensä käytöstä ja näin vähentäneet veroprosenttiaan.

 

Suomesta maksettiin vuonna 2013 noin 1015 miljoonaa euroa rojaltimaksuja ulkomaille, maksuista Suomen valtiolle tilitettiin lähdeveroa vaatimattoman naurettava 0,4 prosenttia.

Paratiiseissa kukkona tunkiolla on verosaarien kansanyhteisön emämaa, itsekin paratiisi, Britannia, eurotuettu Irlanti ja itse Delawaren veroparatiisiosavaltion sisältävä Yhdysvallat paljon Karibian paratiisisaaria suurempina verovälttelykeitaina.

 

Harmaa talous ja veronkierto eivät ole sama asia. Harmaassa taloudessa tapahtuu monta eri mekanismia ja toimintaa, josta vain osa liittyy suoranaiseen veronkiertoon.

Veroparatiisien, veronkierron tai harmaan talouden kustannuksista ei ole olemassa luotettavia arvioita. Suomalainen tutkija, VTL Katri Kosonen, entinen Euroopan komission vero- ja tulliasioiden pääosaston virkamies, laskee pelkästään veroparatiisien aiheuttamaksi verotulojen menetykseksi koko maailmassa 189 miljardia euroa.

Richard Murphyn Euroopan parlamentin sosialistien ja demokraattien ryhmälle tekemässä raportissa vuonna 2012 yritysten verosuunnittelun ja veronkierron kustannukset EU:ssa arvioitiin kaikkiaan jopa 1000 miljardiksi euroksi, josta veronkierron osuus olisi 860 miljardia euroa. loppu olisi yritysten verosuunnittelun aiheuttamaa.

Harmaa talous olisi Murphyn laskelmien mukaan keskimäärin 22,1 prosenttia EU:n bruttokansantuotteesta vaihdellen merkittävästi maittain, Suomessa harmaan talouden ja veronkierron osuus olisi 17,7 prosenttia bruttokansantuotteesta.

 

Valtiontalouden tarkastusvirasto antoi Jutta Urpilaisen yrityksistä huolimatta sapiskaa Kataisen-Stubbin hallitusten ponnisteluille ja ohjeita Sipilän hallitukselle syksyllä 2015.

VTV:n mukaan harmaan talouden torjunnan taustalla oleva tilannekuva ei tuolla hetkellä ollut ”eri viranomaisten yhteinen”. Harmaan talouden torjunnan operatiivista toimintaa ohjaava seurantatieto on hallinnossa ”sektoroitunutta” eli kunkin hallinnonmalan omassa muttei yhteisessä hallussa.

Hallinnonaloilla kerättävän seurantatiedon hyödynnettävyys on ollut heikko. Keskeinen syy tähän on tiedonkulun puutteet ministeriöiden sisällä ja hallinnonalojen välillä.

Hallinnon ja eduskunnan välillä ei ole ollut ajantasaista raportointikanavaa. Tämä on johtanut siihen, että eduskunnan on ollut vaikea muodostaa kokonaiskuvaa harmaan talouden tilannekuvasta, torjunnasta ja torjunnan vaikuttavuudesta.

 

VTV totesi raportissaan että harmaan talouden torjuntatyön tilasta ei ole viranomaisten yhteistä näkemystä Suomessa. Harmaan talouden torjuntaan osallistuu 20 kahdeksalle hallintoalalle sijoittuvaa viranomaista ja toimijaa.

Harmaan talouden torjuntaa pitäisi tehostaa kokoamalla koko toiminto valtioneuvoston yhteyteen sekä laatimalla pysyvä malli ja strategia toimia.

 

Sipilän hallituksen ensimmäinen valtiovarainministeri Alexander Stubb kaatui kuitenkin, osittain, yritykseensä ajaa hallintarekistereitä, omistuspiilottelua taas läpi, puhuen palturia eduskunnalle. Käännös ei onnistunut VM:n ikuisuusprojektin suuntaan tälläkään kertaa. Asia nousi valokeilaan myös ”Panamapaperien” myötä, ilmeni, että Nordea oli harrastanut epäeettistä toimintaa.

 

Yli puolet kansainvälisistä valuutansiirroista kulkee veroparatiisien kautta. Maailmassa on noin 70 ”pankkisalaisuuden” suojaamaa veroparatiisia.

Veroparatiisien tarjoamat salaisuuslait ovat ehto ja leipä kansainväliselle rikollisuudelle. Paratiiseja suojaa siis puutteellinen valvonta ja niitä käyttäviä auttavat veronkiertopalveluita välittävät yritykset. Veroparatiiseja käyttävät veronkierrossa hyväkseen erityisesti varakkaat yksityishenkilöt kehitysmaissa ja kehittyvissä talouksissa. Rahanomistajat voivat sijoittaa pienin kustannuksin varoja veroparatiiseissa sijaitseville pankkitileille, bulvaanille , joka on tilin ja peitefirman muodollinen omistaja.

Miljonäärit tarvitsevat hyvämaineisia tunnettuja finanssialan välittäjäyrityksiä hoitamaan rahankätkennän käytännön järjestelyt. Suuret kansainväliset pankit tarjoavat riemumielin neuvonta- ja operointipalveluja Sveitsissä, Lontoon Cityssä, Helsingissä ja New Yorkissa.

Kaikki verojen välttely ei ole rangaistavaa, mutta tuhoisaa valtioiden rahoitukselle.

Informaatioteknologia on huomattavasti lisännyt veropeittelytoiminnan mahdollisuuksia.

 

Yhtiöveroaste on USA:ssa peräti 35 prosenttia, todellisuudessa kuitenkin pienempi, esimerkiksi 2011 se romahti keskimäärin 12,1 prosenttiin. Toinen meistä poikkeava piirre on että USA:ssa on käytössä ns. maailmanlaajuinen verojärjestelmä (world-wide taxation), jolloin amerikkalaisten yritysten myös ulkomailta saadut tulot ovat periaatteessa veronalaisia.

Teollisuusmaiden kovin yritysveron perustaso on houkuttanut merkittävään verosuunnittelu- ja -järjestelyoffensiiveihin Yhdysvalloissa, josta tauti levisi muuallekin.

 

Monikansalliset yritykset harjoittavat nykyään tätä ”verosuunnittelua” siirtämällä yhtiön sisällä voittoja korkeiden veroasteiden maassa sijaitsevista tytäryhtiöistä matalien veroasteiden maassa sijaitseviin yhtiöihin.

Kansainvälisesti hyväksyttyjen sääntöjen mukaan siirtohinnoittelun tulisi tapahtua siten, että yhtiön sisällä siirtyvien tavaroiden ja palvelusten hinnat vastaavat niitä hintoja, joita käytettäisiin toisistaan riippumattomien yritysten välillä. Aineettomien hyödykkeiden, kuten patenttioikeuksien, kohdalla tätä on hankala soveltaa, koska immateriaalilla ei ole ollut eikä ole markkinahintaa.

Siksi jenkkipatentti ja brandi onkin alettu sijoittaa matalan veroasteen maahan, jossa rojaltimaksu on alempi kuin lisenssin arvo (Gravelle 2009).

Tämä nykyinen ”aggressiivinen verosuunnittelu” suosii suuria yrityksiä joilla on siihen resurssit ja asiantuntijat mutta sorsii pieniä - mikä vääristää myös kilpailua.

 

Kehitysmaat ovat veroparatiisitalouden suurimpia kärsijöitä.

Niiden rikkaisiin maihin maksamat velanhoitokulut, yritysten kotiuttamat voitot ja laiton pääomapako vastaavat kaksinkertaisesti kehitysmaihin tulevia investointeja, kehitysapua ja yksityishenkilöiden rahalähetyksiä, toteaa Eurodad-järjestö 2014 julkaisemassaan raportissa.

Verovälttely johtaa kansallisvaltioiden väliseen verokilpailuun pienimmistä yleinen nollaveroaste, globaali veroparatiisi yrityksille mutta ruoskaverotus palkollisille.

 

Silti yritysten veronkevennyksiä ajetaan Suomessakin kuin Jumalan talousoppia uskoen sen työllistävään vaikutukseen, vaikka mitään todistetta ei ole teorian oikeellisuudesta - näytöistä puhumatta. Suomi verokilpaili lamassa miljardimitassa yrityshelpotuksilla laskiessaan yritysveroa kuusi prosenttiyksikköä Päälle ensin kelamakuista luopuminen ja vielä työnantajamaksujen alennus Sipilän hallitukselta.

Työtä ei ole syntynyt, vain yhteistoimintayöneuvotteluja.

 

Maailma on tietoisesti johdatettu tähän veronvälttelyn ja velan kierteeseen, joka kierrättää velkoja keinottelijoilta veronmaksajien vastuulle kuin vuorovesi.

Perinteisen pankkijärjestelmän rinnalle on synnytetty ei vain investointipankkien virtuaalinen varjotalous, vaan myös pankkien toinen rinnakkainen toimintaympäristö verovälttelybisnes paratiisijärjestelmässä siirtohintojen, uuskolonialismin, tekijänoikeustemppujen ja ja rahan ketjuttamisen kautta.

Sen myötä rahoituslaitoksista on tehty Yhdysvalloissa ja Euroopassakin niin suuria, että ne eivät voi enää kaatua, koska ne ovat too big to fail; liian suuria tekemään vararikon. Tämä tilanne syntyi jo finanssikriisin alussa kun valtion pelastustoimet johtivat Yhdysvalloissa pankkialan entistäkin suurempaan keskittymiseen Bushin hallinnon typeryyksien ja tarkoituksellisen hyväuskoisuuden vuoksi.

Verovälttely- ja globaalin keskittämistalouden käytännön toteuttajana on yritysten ja ja finanssilaitosten juristiarmeija, joka hakee aukkoja verolaeista ja manöveeraa triljoonia lain rajoilla.

Juristiarmeijaa täydentää kaikilla paratiisisaarilla toimivat, kaiken valvonnan ulkopuolella olevat, kaiken vaitiolon pakottavan hiljaisuuden takaavat monikansalliset tilintarkastusyhtiöt; amerikkalaiset yksityiset verkostoyritykset PriceWaterhouseCooper, Deloitte, Ernst&Young ja hollantilainen KPMG. Niiden palveluksessa on Suomen koko julkishallintoa enemmän; 600 000 ihmistä ja ne pyörittävät Suomen valtion budjettiin verrattuna lähes 1,5 kertaista, 82 miljardin euron liikevaihtoa.

 

Vuorovesikarusellin kasino toimii:

  • veronkierto alkulähteenä >

  • siinä saavutettujen voittojen lainaamisella verotulot menettäneelle kansallisvaltiolle >

  • joka puolestaan tarvitsee lainaa myös, koska se takaa ja tukee kasinopelissä rämpiviä, veroja vältteleviä finanssilaitoksia aina kun tulee pelihazardeja >

  • loppusuorittajana veronmaksaja, joka arvonlisä-, kunnallis- ja muiden tasaverojen kautta maksaa veronkiertämisen laskun kustantaen veronkiertäjille näiden liiketoiminnassaan hyödyntämän yhteiskunnan infrastruktuurin ja palvelut ja maksaen veronkierrosta yhteiskunnille syntyneet tappiot.

Muistettakoon vielä, että kaikkien julkisten ja suurten bisnestoimijoiden luottokelpoisuutta arvioivat luottoluokituslaitokset ovat nekin yksityisiä yrityksiä ja ryhmittyneet vain kolmeksi.

Ne kaikki ovat Yhdysvalloista; Standard & Poor´s, Moody´s ja Fitch ovat saaneet maailman tripolin aseman oikeuden kaikkien maiden luottoluokitukseen ja päättämisen merkittävien yritysten luottokelpoisuudesta.

Nämä tilintarkastajat, suuret finanssilaitokset, suuryritykset ja luottoluokittajat turvaavat valtansa sijoittamalla ja kierrättämällä johtajiaan ministereiksi, pääjohtajiksi ja hallitusten jäseniksi julkishallintoon ja keskuspankkeihin ja takaisin ”palveluajan jälkeen” rikastumaan hyvistä töistä. Ne palkkaavat myös entisiä poliittisia johtajia, pääministereitä, (Schröder, Blair, Cheney, Lipponen) ministereitä ja muita poliitikkoja ja poliittisia avustajia palvelukseensa tai käyttämiensä etu- ja työmarkkinajärjetöjen- viestintä- ja lobbausyritysten palvelukseen. (Häkämies, Vanhanen, Haglund, Junger.)

 

Lista puolueiden entisistä puoluevirkailijoista, eduskunta- ja ministeriavustajista lobbarifirmoissa on pitkä. Suomessakin on sopivaa, että marssitaan julkiset salaisuudet hallussa vaikuttamaan yksityispuolelle julkisiin päätöksiin salassa.

Tämä on demokratiaa tuhoava tauti.

 

Suomessa Nokian entinen pääjohtaja Jorma Ollila kertoi syksyllä 2013 ”muistelmissaan” mihin loistavasti noussut kuluttajatuote Nokia kaatui. Se ei menestynyt enää kun mobiiliala siirtyi sisältöjen, uusien mahdollisuuksien, sovellusten pariin. Suomalainen matemaattinen insinööriosaaminen ei riittänyt kun piti osata sosiaalisia taitoja, kulttuuria, viihdettä siis humanistisia tieteitä viihteestä sosiaalisuuteen.

 

Se ei muka riittänyt edes ohjelmointiin, mikä tuskin on totta.

 

Tosiasiassa syy pudotukseen oli pikemmin ”insinöörijohdon” kyvyttömyys ymmärtää sisältötarpeita ja itse asiassa mitä ohjelmoijat tekevät, ennen kaikkea mitä heidän pitäisi tehdä.

Tämä oli sukupolvikysymys, 1990-2000-luvun johtajapolvi ei hallinnut riittävän omaelämäkohtaisesti tietoteknisiä mahdollisuuksia eikä uuden edessä ymmärtänyt mihin maailma menee, vaan pitäytyi vain itse laitteessa. He eivät ulottunut ajattelemaan sitä mitä kännykällä voisi tehdä kun siihen tuli se kosketeltava kuvaruutu, tuhat sovellusta, mobiili maapalloinen verkko ja multimediajakelu.

Tämä oli nähtävissä nerokkaita teknisiä komponentteja tuottavassa Suomessa jo 1990-luvun lopulla, jos ymmärsi vähääkään tietämysyhteiskunnan sosiaalista luonnetta. Teollisuus ja operaattorit, mediatalot eivät nähneet sisältöjen merkitystä ja vaikutusta huomisessa. Silloin huutaminen ja kirjoittaminen tulevasta, tästä johtuvasta kriisistä oli esiintymistä ylväiden kuurojen puhetilaisuudessa ja videon näyttämistä vain omaan napaan näkevien sokeiden valtakunnassa.

Nokian huikea, satoja miljardeja Suomelle synnyttänyt, historian vaihe päättyi kun ahneen ajan kiire ja panikoiva talousarviointi vei hosujan hermot. Yksi sukupolvi ja yksi aika näytti mihin kvartaalin mittainen ajattelu johtaa: pitkien teiden päättymiseen lyhyeen.

Ilmiö ei ollut vain Nokian, myös operaattorit ja media nukkuivat juuri siinä omahyväisessä ylimielisyyden unessa, josta Ollilla oli itse joukkojaan varoittanut jo 1990-luvun puolivälissä.

Maan suurimman mediatalon johdossa oli liian pitkään entinen Aatos Erkon vanha kirjanpainojohtaja ja toisena kioskialan ammattijohtaja, joiden mielestä netistä ei saisi rahaa ja siksi on parempi vain kiistellä kumpi ammattijohtajista siis keskittyy metsästykseen ja kumpi golfiin.

 

Juuri ennen Jorma Ollilan kirjan julkituloa kääntyi bisneshistorian lehti kun esiin astui uusi sukupolvi, joka oli tehnyt jo, kolmessa vuodessa, kovemmat kasvut kuin Nokia koskaan konsanaan. Supercell-yhtiön puolikkaan myynti Japaniin 1,1, miljardilla, viidenneksellä siitä mitä Nokian puhelimien koko jäämistöstä saatiin, oli valtava taloudellinen uutinen, mutta syvältä katsoen ehkä myös historiallinen sukupolven vaihdos koko aikamme arvomaailmassa. Myöhemmin kiinalainen Tencent osti 72 prosenttia Supercellin osakkeista 6,5 miljardilla eurolla kesällä 2016, firma arvostettiin siis yhdeksään miljardiin euroon, juuri ennen Pokemon Gota.

”Tencent ymmärsi kulttuurin ja arvojen merkityksen, ja tämä sai keskustelut etenemään”, Supercellin toimitusjohtaja Ilkka Paananen sanoi HS:lle.

 

”Supercell koki tärkeäksi säilyttää itsenäisyytensä päättää omasta toiminnastaan kuten Softbankinkin omistuksessa ollessaan. Tämä sopi Tencentille, ja Tencent myös ymmärsi kotimaan merkityksen Supercellille. Olemme globaali yritys, mutta juuremme ovat Suomessa. Meille on tärkeää pitää pääkonttori Suomessa ja maksaa veroja tänne”, Paananen sanoi.

 

Supercelliä vauhditti oivallus välineen mahdollisuuksista. Se tarkoitti osaamista huomata ja tunnistaa uuden huvi- ja lukulaitteen; tabletin ja älypuhelimen nopeasti kasvanut yleisö ja niin syntynyt uusi käyttäjäkokemus ja -potentiaali. Kykyä hyödyntää uusi monimediallinen ilmaisumahdollisuus ja sisältömarkkina, yleisön tuntemus. Supercell on keskittynyt kehittämään ilmaiseksi pelattavia pelejä, joiden avulla ansaitaan pelinsisäisillä mikromaksuilla.

”Pojilla” oli Aasian potentiaalin hyödyntämisen äly, huolellinen ja viimeistelty ”lopputuote”, kyky markkinoida mobiilimaailmassa sekä sittemmin huikeat huippusijoitukset Applen verkkokaupan myydyimpien pelien joukossa. Tämä kaikki ja pienten tiimien kannustus, intohimo johti ennen näkemättömään liikevaihdon ja tuloksen tekoon. Se imi ensin yhden aallon sijoittajia ja pian jättipotin, joka avaa ovet suureen tulevaisuuteen - jota ei estä mikään muu kuin Nokian-Suomen tauti, rinnan paisuminen yli rottingin kestokyvyn.

Supercell piti huolen jo Japanin kaupassa, että sen kotipaikka on jatkossakin Suomi ja se haluaa maksaa veronsa - siis maksaa eikä paratiisisaareistaa - Suomeen. Veroja saadaan Suomeen Supercelliltä jo ensimmäisenä kaupan jälkeisenä vuonna sadoissa miljoonissa, vuonna 2015 Supercell maksoi yhteisöveroa 176 miljoonaa euroa. Myöhemmin he pitivät minkä lupasivat ollen monessa hyvässä mukana.

 

”Suomi on maailman paras paikka meidän kaltaiselle yhtiölle. Täällä on parhaat osaajat, uskomaton koulutusjärjestelmä, hyvä infra ja erittäin kilpailukykyinen yritysverotus”, yhtiön toimitusjohtaja Ilkka Paananen kehui Kauppalehdessä jo 2013. ”Sydänpuolena on se, että olemme kasvaneet tässä maassa. Olemme saaneet yhteiskunnalta paljon. On ihan oikein, että maksamme meihin tehtyjä panostuksia takaisin.”

Ilmeni, että yhtiössä on koko henkilökuntaa, 130 henkeä, koskeva optio-ohjelma, joka tuotti heille yhteensä 210 miljoonaa euroa jo ensimmäisen yrityskaupan myötä.

Pääpotin myynnistä saanut yritysjohto siis ilmoitti, että heille on ollut tärkeää, että verot maksetaan kotimaahan, koska yhteiskunta on mahdollistanut monin tavoin tapahtuneen.

Supercellin taustavoimina miljoonasijoittajina oli nuoria, jo aiemmin pelialalla kyntensä näyttäneitä, sitten yrityskaupoilla rikastuneita ja jälleen varansa uudelleen sijoittaneita, myös arvolähtöisiä liikemiehiä. He eivät pelaakaan paratiisisaarta ja välttele yhteiskuntavastuutaan piilossa sähköaitojen takaisissa salamaailmoissaan, vaan ovat mukana mm. ihmisoikeusjärjestö Human Right Watchissa ja ilmastonmuutosta korjaavassa liiketoiminnassa. Supercell oli ollut tukijana mukana jo mm. rintasyövän kukistamisessa.

Supercellin työntekijät lahjoittivat Helsingin uudelle Lastensairaalalle 3,4 miljoonaa euroa, suurimman yrityksen henkilökunnan koskaan tekemän hyväntekeväisyyslahjoituksen kautta aikojen. Yhtiön perustajat Mikko Kodisoja ja Ilkka Paananen perustivat myös ME-säätiön, joka tukee hyväntekeväisyysprojekteja.

 

Ilkka Paananen, suomalainen toimitusjohtaja puhui pitkästä tiestä ja sanoi toivovansa, että 30 vuoden päästä hän voi katsoa taakseen maailmanlaajuiseen sisällön tekijäyritykseen, joka nyt on saanut miljardillaan vasta yhden ja sitten, vuonna 2043, kymmenen prosenttia valmiiksi pääomistajan missiosta.

 

Tablettien, mobiilijakelun kautta, ilmaispeleistä muutaman euron lisätuotteisiin, mutta jo sataan miljoonaan päivittäiskäyttäjään yltävä bisnesmalli olisi ollut kaikkien mediayhtiöiden, nokioiden, ja ”kulttuuriteollisuuden” vanhojen toimijoiden edessä, mutta niiden kvartaaliajattelu ja vanha välinesidonnaisuus ei mahdollistanut uutta - koska innovatiivisia riskejä ei ahneustaloudessa oteta.

Katse ei ole tarpeeksi kaukana ja neuvottomuus vallitsee, koska käyttövoimana on vanhan puolustaminen ei hyökkäys uuteen.

 

 

Supercellin vuoden 2014 liikevaihto oli 1,545 miljardia euroa. Liikevaihto kasvoi 198 prosenttia edellisvuodesta, jolloin se oli 519 miljoonaa euroa. Yhtiö teki 515 miljoonan euron käyttökatteen. Sen saavutus, kasvu Suomen historian nopeimman nousun miljardiyhtiöksi oli Talouselämän mukaan maailmanlaajuisestikin ensimmäinen kerta, kun startup-yhtiö kasvoi näin räjähdysmäisen nopeasti. Yritys nousi Suomen 10 suurimman yrityksen joukkoon 2016. Vuonna 2015 liikevaihto kasvoi 36 prosenttia ja liikevoitto 60 prosenttia, yhtiö osti työntekijöiltään osakkeita ja optioita yhteensä 114 miljoonalla eurolla.

Supercellin esimerkki, kymmenien tuhansien prosenttien kasvu nettotuloksessa, tapahtui muutamassa vuodessa, koska katse oli kaukana; päämäärä vuosikymmenien ja nyt missio satojen vuosien päässä.

Eikä johdossa ollut yhtään ammattijohtajaa - pelkkiä ammattilaisia vain.

 

Uuden sukupolven maailmassa globalisaatio sisältää maapalloisen tuotteistamisen ja markkinoinnin mahdollisuuden, jättiyleisöt ilman kielimuureja eikä keinoa veronkiertobisnekseen ja siitä juridisin ja tilintarkastustempuin saatavaa epäreilua keinottelukilpailuetua.

Nämä uudet miljonäärit eivät halua toimia wallenbergiläisesti ”vaikuttaa muttei näkyä” -tai edes veronkiertosyy salassa; ei, he astuvat esiin ihmisinä, osana yhteiskuntaa ja yrityksensä yhteiskuntavastuun kautta, pitkän ajan tavoittein.

 

Toivo on heissä.

Share on Facebook
Share on Twitter
Please reload