Suomen

Tietokirjalijat ry

on tukenut teosta.

Pidätkö teoksesta ja ajankohtaismediasta. Osta kirja tai tue meitä. Kiitos.

© 2017 by Innokit. Proudly created with Wix.com

Lisää kumppanimedioissa

I'm a paragraph. Click here to add your own text and edit me. It's easy.

23. Mitä ihmettä tapahtui vasemmistolle tuhannen taalan paikassa?

June 11, 2017

 

Karl Marx olisi tänään ylpeä itsestään

 

Karl Marxia ei kannata kaivaa haudastaan mutta ei pari miljardia ihmistä niin väärässä ollut, ettei Marxilta kannattaisi ottaa opiksi. 

Niin kapitalistien kuin vasemmistonkin.

 

Karl Marx. 

 

Ei  hän ylpeä olisi sen vuoksi, että hänen nimiinsä pannut, toisten tekemät, totalitarismin ja massamurhien kokeilut, sosialististen tasavaltojen Neuvostoliitto, sen  Komintern, SEV ja Varsovan liittolaiset, sekä Maon kaoottinen Kiina, olisivat olleet merkittävä voitto ja saavutus. 

Sillä niiden kaatuminenhan 1990-luvun alussa siirsi Marxin historian luultuun romukoppaan väärin teoin ja ehkä perusteinkin, mutta nosti vain kylmän sodan logiikalla päävihollisen, kapitalismin arvoon arvaamattomaan - jossa senkin väärät opit ja teot pyhitetään ainoana totuutena.

 

Marx olisi ylpeä siksi, että nyt, 2010-luvulla hänen, 1800-luvun merkittävimmän filosofin ennustus ja teoria elää. Juuri kun se kaatui valtioteoriana, se on taas talousideologiana todistamassa ennustettua asioiden kulkua.

 

Tämä uusi aika on alkanut lukea Marxia uudelleen, omasta ajastaan katsoen ja sitä tulkiten.

 

Kaksi vuosikymmentä alkaa riittää kyetäksemme näkemään neuvostostalinismin ja Marxin idean eron. Silloin pitää kuitenkin muistaa, että ”Marx” ei halunnut olla kriitiikki kapitalismille vaan analyysi sen kehityksestä.

 

Puhdasoppisilla ja dogmaatikoilla on tähän tietenkin minua jalompaa sanottavaa.

 

 

 

Globalisaation avulla kapitalismi on voimakkaampi kuin koskaan, sitä auttoi ideologiseksi luullun voiton rinnalla tietotekninen vallankumous, joka auttoi maailmankyläin muuttamisen yhdeksi osto- ja tuotantoparatiisiksi.

Sitä auttoi maapalloinen muuntuminen holly-, bolly- ja nollywoodien nonsense tajuntateollisuusmarkkinaksi, jossa muukin viihde - kuten yhdet totuudet, kuten ”kapitalismin kriisin on yksi vastaus; lisää kapitalisimia” banaalistiiknafuuliat menivät totena kaiken maailman otsikoihin.

 

Syntyi teollinen järjestelmä, joka vaihtoi majapaikkaa yli rajojen kuin länsituuli aina kun alipalkat alkoivat muuttua kustannuseräksi.

 

Synnytettiin taas unelma maailmasta, jossa kaikille olisi uusi mahdollisuus. Nyt kaikki olisivat vain käsihiiren kuuden klikkauksen päässä toisistaan Kalifornian Piilaaksosta, Kainuun korpiin, Afrikan kyliin ja Kiinan pelloille saakka – tai ainakin digitaalisella kapulalla.  Kaikki voisivat tulla rikkaiksi, amerikkalainen unelma koski koko  maailmaa ja hyvinvointi poistaisi köyhyyden Afrikastakin vuoteen 2015 mennessä.  Aasiassahan marssittiin jo maailmahistorian nopeinta marssia köyhyydestä kulutusyhteiskuntaan.

 

Se oli todiste vapaan markkinatalouden ylivoimasta, koska huonompaa oli nähty neuvostomaissa. Lapsikuolleisuus, malariakuolemat laskivatkin, kouluun pääsi yhä useampi lapsi ja köyhyydestä pois satoja miljoonia. Saatiin aikaan uskomattomia saavutuksia, jotka kaikki eri oppien puhtaat ottivat omiin nimiinsä.

 

Manuel Castells.

 

Piti alkaa, kuten Manuel Castells lupasi; informaation aikakausi, informaation hyöky, joka muuttaisi kaiken järjestämällä tuotannot informaatiovirtojen verkkoon ihmiset ja kansan sen silmukoihin. Syntyisi megakaupunkeja innovointikeskuksia. Kaikki olisimme verkostoissa, jotka muodostavat yhteiskuntien ”uuden sosiaalisen rakenteen.”

 

Ennustin itse jo 1995 Kohtaamisyhteiskunta-kirjassani työn vallankumousta, että tietoverkot poistaisivat ajan ja paikan esteet; työtä voisi tehdä missä ja milloin tahansa, hierarkiavapaa verkostotalous madalloittaisi organisaatioita ja ulkoistaminen mahdollistaisi organisaatioille ja työntekijöille mahdollisuuden keskittyä ydinosaamiseensa ja siirtää ydintehtävien ulkopuoliset hommat muiden siihen osaavien tehtäväksi. Paikallistalous saisi uusia mahdollisuuksia ja tietotekniikan rinnalla kehittyisivät myös käsityöt.

Se vähentäisi logistisia kuluja ja kulkua luonnon eduksi. Voisimme projektoida osaamista maailman tiimeihin, jossa mukana voisivat olla kaikki asian harrastajat, tulokset jaettaisiin kaikille ohi suljetun ”lisenssi-patentismin vallan” avointa koodia ja yhteistä hyötyä käyttäen. 

 

Pekka Himanen lupasi Hakkerietiikassa (2002), että  Maailmankylässä voisi siirtyä arkipäivästä pyhäpäivän aurinkoon kun työ muuttuisikin raatamisesta tuossa paikassa, noilla säännöillä, postmoderniksi vapaudeksi noukkia duunirusinat yhteisestä kakusta oman edun oikeudella. Hakkerietiikkaa oli avoin maailma avoimen koodin ja tiedon jaon kautta. Kaikki olisivat kaikille töissä.

 

Sellainen olisi uusi Millenium!

 

Niin me luulimme.

 

Mutta ihana, vapaa kapitalismi olikin ongelmia täynnä, tehdessään vaurastumiselle hyvää se aiheutti pahoinvointia ihmisille.

Se rikastutti useita, vielä enemmän köyhdytti monia vaikka köyhyys. maailmassa on maailmassa vähentynyt selvästi. Hyväosaisia ja -tuloisia on noin 20 prosenttia maailman väestöstä. Rikkaiden maiden asukkaat saavat kolme neljäsosaa maailman tuloista. Lisäksi rikkaan väestönosan keskimääräiset tulot ovat UNDP:n mukaan noin 50 kertaa suuremmat kuin äärimmäisessä köyhyydessä elävien keskitulot. 

 

 

Pian huomasimme, että maailmankylässä pelaavatkin vain suurimmat; maailmanyritykset, kansojen unionit niiden ohjaamina. Kaikki maailmassa halutaan suurentaa, keskittää ja ekonomisoida, alistaa taloudelle, talous on kaiken aa ja oo eikä siihen liittyvää sovi kyseenalaistaa.

 

Verkostot, jotka me ihmiset loimme, palvelivatkin enemmän rahaa kuin sosiaalista vuorovaikutusta. Tuotantotalous jäi taka-alalle kuin paremmin kannatti omistaa rahaa ja lyödä sillä totoa maailmanraveissa rahatieteen hokkuspokkus instrumenteilla.

 

Kaikki piti saada heti, tässä ja nyt: useat pörssiyhtiöt maksoivat jopa tulostaan suuremmat osingot eli käyttävät yhtiöön vuosien mittaan kerättyä varallisuutta osinkojen maksuun. Jopa tappiollisen tuloksen tehneet yritykset jakoivat omistajilleen osinkoja.

 

Työnantaja ei katsonut kuitenkaan olevansa vastuussa työntekijöiden ja toimihenkilöiden irtisanomisista ja irtisanomisten torjumisesta eli tuotantotekijä työvoiman osuuden säilyttämisestä tuotannossa, vaan vain rahanomistajan taloudellisen hyödyn ja voiton turvaamisessa.

 

Kun tuotannolla ylipäätään ei pikavoitto-multinationalismissa ollut merkittävää sijaa velkavedonlyönnin kannattaessa paremmin ei syntynytkään paratiisia. Syntyi työttömyys, pätkätyö, työpahoinvointi ja masennuskulkutauti., joka levisi koko maailmankylään. , että menossa on elävän työvoiman korvaaminen kuolleilla tuotantovälineillä.

 

TIETORUUTUJA

 

Pyrkimys onkin pikavoittojen tuottamisesta tuotantoelämän ja koko yhteiskunnan koko­naisedun kustannuksella.

 

Koko maailman työtätekevät velkaannutettiin kotona, pankissa ja kotimaissa. Massat huo­masivat olevansa ahneen yläluokan maailmanpelin käsissä olevia pelimerkkejä, joita höy­kytettiin taas talouskriisien avulla pysymään pienissä palkoissaan, velkavankeudessa ja kurjuudessa.

Syttyi arabikevät ja sen seurauksena verilöylyjä. Pian kansat alkoivat vaeltaa ensi purona Välimeren maihin, sitten virtana myös Euroopan pohjoisosiin. Suomeenkin saapui ennen kokematon määrä pakolaisia.

 

EKONOMISTI MARXIN "ENNUSTUKSET"

 

Marxin mukaan pääomanomistajan kannalta olennainen tekijä on, että tuotantovälineiden käytössä on jatkuvasti ns. suhteellinen ylijäämä- eli liikaväestö.

 

Marxin arvio, jonka mukaan elävän työvoiman syrjäyttäminen kapitalistisesti johdetusta tuotannosta on eräs kapitalismin keskeisimmistä piirteistä. Kapitalismi tarvitsee työttömyyttä pitääkseen lisäpalkan vaatijat aisoissa.  Marx puhui myös ”liikaväestön” synnyttämisen eduista pelkoasetta käyttävälle kapitalistille.

 

Pelon ylläpito edellyttää työtätekevien joukoissa taloudellista ja sosiaalista epävarmuutta. 

 

Näin ollen rahanomistaja katsoo, ettei hänen etujensa mukaista ole tuotannosta syrjäytetyn ja syrjäytymisuhan alla olevan väestönosan taloudellisen tai sosiaalisen aseman parantaminen.

 

Marx selvitti kapitalistiselle järjestelmälle ominaisia taloudellisia lainalaisuuksia samoin kuin taloudellisia ja sosiaalisia piirteitä, joiden hän katsoi luonnehtivan kapitalismia tavallaan sen alusta loppuun saakka. Marxin mukaan osakelaitos eli osakejärjestelmä “hävittää yksityisteollisuutta sitä mukaa kuin osakejärjestelmä leviää ja ottaa hallintaansa uusia tuotannonaloja.”

”Pääoma ilmenee salaperäisenä ja itsensä luovana koron lähteenä, oman itsensä lisään­tymisen lähteenä,” Marx kirjoitti kapitalistisesta käsityksestä, että rahan luonteeseen kuu­luisi synnynnäinen kyky tuottaa lisäarvoa puhtaana automaattina geometrisessa sarjassa ”puussa kasvaen.”

 

Hän ennusti, että kapitalismi synnyttää määrätyssä kehitysvaiheessaan piiristään historial­lisesti “rahakauppiaiden ammattikunnan”, joka irtautuu vähitellen kokonaan perustuo­tannosta ja operoi täydellisesti vieraalla pääomalla.

 

Tätähän aikamme finanssikapitalismissa juuri nyt tapahtuu. Voittojen alenemista paikataan virtuaalirahalla.

 

”Virtuaaliraha tuotannolla perinteinen kapitalismi ajaa omien rajojensa yli pankkien tuottamaan kuvitteelliseen todellisuuteen,” 

 

Marx kutsui tätä 1800-liuvun puolivälissä nykyistä kapitalismin vaihetta ilmaisulla ”fiktiivinen” eli kuvitteellinen talous. Ka­pitalismissa luotto ja osakejärjestelmän syntyminen mahdollistavat sen, että pääoman­omistaja voi taloudellisessa tavoittelussaan muuttua pitkälle puhtaaksi onnenonkijaksi.

 

”Koska omaisuus on olemassa osakkeen muodossa, sen liikkeestä ja luovuttamisesta tulee pelkkä pörssipelin tulos. Tässä pelissä haikalat nielevät pikkukalat ja pörssisudet syövät lampaat”

 

Spekulatiivinen talouden vaihe luo Marxin mukaan ”kokonaisen huijausten ja petosten järjestelmän grynderitoiminnan, osakeannin ja osakekaupan alalla”. ”Se on yksityistä tuotantoa ilman yksityisomistukseen kohdistuvaa valvontaa”

 

Tämän vuoksi ennustajaukko K. Marx olisi ylpeä itsestään, hän olisi tuskin itsekään voinut aavistaa, miten osuva hänen arvionsa oli ja miten valtavista taloudellisista huijauksista glo­balisaatiotalouden kasinossa on kyse. 

 

Marx sanoi, että kansalaisten kieltäymykset kapitalismin pelastamiseksi muuttuvat kuvitteellisen talouden vaiheessa järjettömiksi koska nämä kansan uhraukset eivät mene todellisuudessa mihin varat kerätään.

 

Käsityksistä, joissa on vielä mieltä kapitalistisen tuotannon kehittymättömämmässä vaiheessa, tulee tässä täysin mielettömiä. Onnistuminen ja epäonnistuminen johtavat tässä  samassa määrin pääomien yhteen kokoontumiseen ja näin ollen pakkoluovutukseen mitä valtavimmassa mittakaavassa”.

 

Siis että hyvinvointiyhteiskunnan ”tervehdyttämiseksi” eläkkeistä, terveydenhoidosta, lapsilisistä ja kuntapalveluista tehtävät ”leikkaukset” eivät välttämättä eivätkä edes pääsääntöisesti mene talouden yleiseen tervehdyttämiseen, vaan niitä saatetaan käyttää mm. taloushuijausten aiheuttamien tappioiden kattamiseen – kuten pankki- ja eurokriisissä.

 

Marxin ja Engelsin aikoinaan tekemä huomautus, jonka mukaan kapitalistinen yhteiskunta ”huomaa yhtäkkiä vajonneensa jälleen äkillisen raakalaisuuden tilaan” on tämän ajan katsantokannasta katsoen kovin tosi nuorille työttömille, yksinäisille vanhuksille, pakolaisille ja lapsityöläisille. Maailman köyhistä ja alistetuista naisista puhumatta.

 

Marx näyttää siis olleen oikeassa kapitalismin luonteesta, mutta massat eivät silti ole aloit­taneet luokkataistelua.

 

Esko Seppänen selittää tilanteen vasemmistolle näin: ”Marxin työarvoteoria on hedelmällinen filosofinen maailmanselitysmalli, mutta sen parasta ennen käyttöpäivä on ohitettu. Työn arvo ei selitä rahan syntyä tyhjästä tai sen liikkeitä maailmantaloudessa. Vaikka tehtävämme ei ole maailman selittäminen vaan sen muuttaminen, kaikkinainen muutos edellyttää järkeen käypää vallitsevan todellisuuden selittämistä, ja siltä osin muutosvoimat tarvitsevat modernin maailmanselitysmallin.”

 

Vaikka rikkaat rikastuvat kaikkialla, vaikka köyhät köyhtyvät ei mitään tapahdu.

 

Economic Policy Institute totesi, että keski-ikäisen amerikkalaisen miestyöntekijän ansiot Yhdysvalloissa ovat 48 202 dollaria eli pienemmät kuin vuonna 1973. Viimeisen 20 vuoden aikana kolme neljännestä Yhdysvaltain tulosta meni ylimmälle viidennekselle kun 60 prosenttia menetti tulo-osuuttaan.

Uuden kriisin jälkeen tilanne on edelleen kärjistynyt, yksi prosentti väestöstä rikastuu hurjaa vauhtia, muut ovat eri luokassa. Tuloerot jakavat jo Yhdysvaltain väestöä enemmän kuin mikään muu, sanoo tutkimus kansalaisten mielipiteistä.

 

Luokkataistelu näkyy demokraattien ja republikaanien välisenä jatkuvana riitana, jossa kaikki yrittävät olla kaikkea eikä kukaan tee mitään.

 

Amerikan luvut ovat tärkeitä, koska sinne niin paljon peesataan ja vedotaan. 

Suomessa SAK kutsui kiky-miinus-nollasopimuksia palkkoihin 2011, 2013 ja 2017-18 ”historiallisiksi.”

Syksyllä 2017 juhlittiin 3,2, prosentin kahden vuoden palkankorotuksina paluuna hyviin aikoihin.

 

Marx kuvasi luokkataistelua, joka johtaisi aina ”ehdottomasti proletariaatin vallankumoukseen.” Hän näki väistämättömiä kehityskulkuja, jossa ei ollut väliä mitä ihminen itse halusi, vaan se mitä historia asettaisi hänen kontolleen. Ihmisten tulisi vain kehittää tuotantovoimia tietylle tasolle ja sitten koittaisi hetki, jolloin olisi aika tuhota niiden synnyttämät tuotantosuhteet.

 

Ihminen suljettiin näin historiallisten välttämättömyyksien rautahäk­kiin, jossa ajan virta ja tuotantovoimain kehitys määräisivät kaiken. 

 

Tämä on antanut dog­maatikoille – sen vähän lisäksi mitä Marx sanoi kommunistisesta yhteiskunnasta – mah­dollisuuden lisäksi tulkita marxismia totalitarismiksi, jossa ihmisen osa oli olla vain pätkä väistä­mätöntä kehityskulkua.

Marx kuvasi teoksissaan kuitenkin myös yhteiskunnallista muutosta, jonka voima oli itsetietoisten yhteiskunnallisten subjektien oma tahto.

 

 

 

VASEMMISTO HYLKÄSI ITSENSÄ

Nyt seuraajat, maailman vasemmisto on neuvoton, vailla itsetietoisuutta ja vailla omaa tahtoa. Neuvostoliiton sortuessa ja Berliinin muurin kaatuessa se hylkäsi sosialistiset periaatteet ja Marxin.

 

Kapitalismi oli voittanut - luultiin. 

 

Vasemmisto asettui peesiin, sille riitti läpinäkyvyys, kestävä kehitys ja hyvinvointirakenteiden ylläpito. Siitä hyvästä vasemmisto luovutti vallan rahalle, vasemmiston rohkeus tuntui menneen, palo loppui. Sen analyysi vaipui harmauteen eikä se päässyt aikaan mukaan Luokkataistelu päättyi.

Vaikka työläisille alkoi tulla yhä enemmän yhteisiä etuja valvottavakseen, kaikki maailman työläiset eivät alkuunkaan liittyneet yhteen. Kun maapallo internationalisoitui taloudessa työväen internationaaleista ei ole ollut tietoakaan. Liike lakkasi. Se liikekin, joka oli päämäärä. Organisaatioista puhumatta.

 

Jäätiinkö odottamaan, että kapitalismi tulee, kunhan sosialistit sitä itse hiukan avittavat, synnyttämään sosialismin?” Jos jäätiin, niin analyysi perustuu monen mielestä marxismin pahimpaan virheeseen.

 

Vasemmisto kärsi tappioita 2008-2011 koko Euroopan rintamalla juuri silloin kun sen olisi pitänyt voittaa, olihan kapitalismi kärsinyt hirveän romahduksen uusliberaalien ahneiden haavekuvien murskaannuttua ja vietyä koko maailmantalouden syvään kuiluun. Sitten Ranskassa, Espanjassa, Italiassa ja Kreikassa tuli voittoja, joita muu Eurooppa ei ottanut tosissaan. Britanniassa Labour valitsi johtoon Jeremy Corbinin,  jonka nitistämiseen oma joukko keskittyi pian kuin Urpilaisen muistoon.

Sitten tämä kurjimus meni ja otti vaalivoiton 2017.

Euroopan vasemmisto päätyi muuallakin reformin sijasta käymään toistensa kurkkuihin.

 

VASEMMISTO VAILLA SUUNTAA

Vasemmistolta meni itsetunto kun Neuvostoliitto hajosi 1991. Se kielsi itsensä ja hylkäsi sosialismin, alkoi hädissään muuttua vaalean punaiseksi, vähän vaalean vihreäksi ja vähän sinivalkoiseksi kolmansilla teillään. Ensi alkuun demarit  Suomessa kannatuksen kasvatuksessa onnistuivatkin, koska lama potkaisi Paavo Lipposen uusliberalismin aallolla valtaan 1995. Sen vallan aikana menestys hankittiin ajamalla kokoomuksesta oikealta ohi ja jättäen sille niin vähän tilaa, että bemaridemari peruskannattajaakin alkoi hirvittää menon mieli. 

 

Samaan aikaan ammattiyhdistysliike muuttui sudesta puudeliksi, Siitä oli kiva olla kanssa herra, se alkoi sekaantua politiikkaan ja rakentaa itsestään valtiota valtioon, vaihtaen luokkataistelun ensimmäisen luokan lippuihin, oman liiton kylpylään, osakesalkkuun ja työeläkeyhtiöiden hallituspaikkoihin.

 

Punapääoma katosi lähes kokonaan 1990-luvulla, mutta palasi takaisin 2010-luvulla VVO keinottelun kautta kiinteistöpelurina ja vuokrankiskurina. Osuuskuntien keskuskunnan perillisestä Tradekasta oli tulossa macdonalsaation suomalainen näyteikkuna punafranchise,


Jos ammattiyhdistysliike toimii viisikymmentä vuotta vanhoin metodein ilman muutosta omassa toiminnassaan tiukasti vastustaen ja vanhoja insituutiojärjestelmiä vain valvoen ei ole ihme,  jos myös poliittinen työväenliike katoaa.

 

Jyrki Kataisen (2004-2014) johtama, mutta ”kapitalistien ohjaama” kokoomus iski takaisin; se otti käyttöönsä työväen sanaedustuksen; teki lipposet menemällä vasemmalle kun oikealta ei ollut pelkoa, käänsi ja väänsi poliittiset termit päälaelleen ja alkoi tällä Leniniltä opitulla sanahämäyksellä näyttää paljon demarimmalta kuin demari itse.


Vasemmistoliitossa Suvi-Anne Siimes oli tehnyt saman kuin Lipponen, sivuuttanut aatteen ja hurmannut jollain, mitä ei ollut lopulta olemassa. Siellä vasemmiston äijähenki näkyi julkisesti; vanhat eduskuntaan keskitetyt stalinistipapat eivät enää hekään puhuneet Marxista ja Leninistä, vaan vain omia johtajiaan vastaan käyden luokkapuoluetaistelua vanhoin 1970-luvun rajoin, vaikka valtakunta oli vaihtunut. 

 

Esko Seppänen neuvoi 2014 vasemmiston nuorta puoluejohtoa tarttumaan uusliberaalien jo väärinkäyttämään vapauskäsitteeseen.

 ”Vasemmiston on ryhdyttävä puolustamaan vapautta riistosta ja tuotettava rajoituksia riistäjien vapaudelle. Meidän ei tule antaa valtiovaltaa markkinoiden vapaaseen käyttöön riskien sosialisointitarkoituksiin. Vasemmiston on käsitettävä tämä todellisuus, jossa elämme finanssikapitalismin virtuaalivoimien hegemonisen vallan alamaisuudessa.” 

 

Seppäsen mielestä vasemmiston on ”politisoitava pankkien ja varjopankkien harjoittama ahneus, yhteisvastuun puute ja koko rosvokapitalismi.”

Ei reaktiota,

 

Sosialidemokraattien ongelma on perusduunarin keskiluokkaistuminen ja vanhoillistuminen maan taantumuksellisimmaksi asennemaailmaksi, jossa tärkein ominaisuus on itsetietoisuus ja puolueeseen pyrkivien uusien ihmisten mulkkaaminen ulos liian herraskaisina.

Se asenne oli vallan vuosina puolueessa syntynyt ja syöväksi ammattiyhdistysliikkeessä kasvanut. Jokainen uusi herranretaleelta näyttäväkin jäsen on epäilyttävä ja vierastettava, nuoret hölmöjä ja vanhat muistot kivoja.  Elettiin joukolla Ison Paavon aikoja, jokainen demari oli kuin johtajansa, mahtava, iso, kaiken tietävä ja mitään sietämätön. Muut joutivat nahkurin orsille. 

 

Se loppui vuoden 2003 vaaleissa kun Anneli Jäätteenmäki veti esiin Irak-kortin. Kosto eli, mutta salkut meni.

 

Kun tuli tämä tuhannen taalan paikka, talouslama, iskeä takaisin, kukaan ei enää uskonut vasemmistoa, joka on kääntänyt takkinsa ja hylännyt aatteensa niin moneen kertaan. Sen keulahahmoksi eurovaaleissakin 2009 nousi kiva ortodoksipappi Mitro ja hänen kaapunsa – ainoana onnistuneena viestinä.  Sitten tuli 2011 persujytky, jonne demariduunerikin hairahtui vielä vuoden 2015 eduskuntavaaleissa toistamiseen.


Vasemmisto oli - Sipilän aikaan saakka - hävinnyt pieneksi ja siksi jää, ellei se ei osaa uudistua. Sen nuorilla johtajilla Paavo Arhinmäellä ja Jutta Urpilaisellla ei ollut rohkeutta eikä tukena uutta työväkeä: pätkätyöläisiä puhuttavaa ammattiyhdistysliikettä. Sellainen jää kokonaan uuden sukupolven luotavaksi.

Li Andersson johtaa jo punavihreää puoluetta. Se johtaa myös teollisuusliittojen ja ennen kaikkea SAK:n merkityksen ajautumisen marginaaliin.


Kehitys on käsittämätöntä köyhille ihmisille kun he näkevät miten työväenliike pupuili 2008-2015 työantajien arroganssin lisääntyessä samaa tahtia viimeistä taistoa käyneen Lasse Lajusen itsetunnon kanssa. Tämä EK:n johtajahan ilmoitti jo 2009, että sosiaaliturvan kehittäminen pitää kokonaan lopettaa. Seitsemän vuoden kuluttua huomattiin, että juuri näin tehtiinkin.


Perussuomalaiset korjasivatkin useissa vaaleissa tyytymättömien työläisten äänet.
Jokainen näki, että nykyinen puoluekenttä ei vastaa aikaa eikä suurin osa puolueista ajan haasteisiin. Puhe muutoksesta on suuri, kyky muuttaa huono – kun ei uskalleta nähdä, mikä silmien edessä on. 

 

Kun vasemmiston asemaa arvioidaan pitää muistaa kehityskulku, että pöytään on saapunut pysyvästi uusia kuokkavieraita, ensin vihreät; 15 kansanedustajaa ja sitten perussuomalaiset, vuonna 2011 huikeat 39 ja 38 kansanedustajaa 2015.
Voittaja ei ole vanha porvarivastustaja Keskusta ja/tai Kokoomus vaan kokonaan uusi poliittinen kenttä, jossa vanha kahtiajako ei enää pidä. Äänestäjillä on vähemmän kannatusjakovaraa vanhoille puolueille.


Suomessa on eletty yksi kerrallaan totuuksien varassa 1990-luvun lamasta saakka, jolloin sosialidemokratia käänsi takkinsa. Tämä sopi tietenkin porvaristolle keskustassa ja oikealla ja syntyi kilvoittelua vain siitä kuka onkaan eniten kaiken keskellä miellyttämässä kaikkia. Kuten edesmennyt valtiomies Kalevi Sorsa totesi, tämän menon myötä politiikka hävisi politiikasta ja tilalle tuli raha.


Urho Kekkosen aikana oli politiikassa opittu, että on olemassa vain yksi totuus, pitää osata kumartaa syvään Moskovaan, sen rinnalla sisäpolitiikka saisi olla rempallaan. Aikain muuttuessa länsituulen suuntaan uusi epäjumala tuli kuin muistikopiona alistetusta mielestä; Moskova muuttui Brysseliksi ja sankariksi työväenluokan sijaan tuli Amerikan mallin rahanomistaja.
Pelko oli syvällä mielessä opittu refleksi, pelottelu salainen valtaapitävän ase.
Kun ryssän pelko pääsi heltiämään alettiin pelotella vihaisella kapitalistilla, rahanomistajan isänmaan hylkäämisellä. 

 

Sen jälkeen kun Vladimir Putin kävi liittämässä Krimin Venäjään tulivat myös vanhat pelot takaisin.

 

Kun pääomaverotuksen muutoksen kautta vaihdettiin Suomen tasa-arvoon tähtäävä sodan jälkeinen linja yhdessä yössä 1993 saavutettujen etujen lisäämislinjaksi, muuttui asialista köyhän asiasta parempien ihmisten asiaksi.

 

Prosentti kansasta, 50 000 ihmistä, sen sisällä vielä kymmenes, viisi tuhatta vielä enemmän, sai kaikki korotukset ja edut hyvinvoinnin edistymisestä. 

 

Unohdetut köyhät, kymmenes eli viisisataa tuhatta suomalaista, siirrettiin paarialuokkaan. Muutosta perusteltiin taas sillä, että jos rikkaille ei anneta erityisetuja he lähtevät maasta paratiisiin, jossa heitä odottaisi Pyhä Verovapaus ja rikkaiden Onnela; halpa työvoima.
Tämän epäisänmaallisen kiristyksen edessä Esko Ahon keskusta ja kokoomus laativat ensin pääomaverotuksen uudistuksen ja sen jälkeen Lipposen hallitukset toivat varallisuusveron poiston ja yhden totuuden veromarkkinat, jossa kansa säästi ja varakkaat vaurastuivat.

Usko oli, osin käytäntökin, että kun veroja lasketaan se kannustaa investoimaan ja panemaan rahaa kiertoon. Sanon ”osin” koska hallitusten veroteoria piti paikkansa huonosti, vaikka verokertymä aluksi karttui, on koko uutta vuosituhatta  vallinnut  Suomessa investointien anemiatauti riippumatta käyrien suunnasta.

 

Sixten Korkman huomautti 2015 aivan oikein, että ”Pohjoismaissa SDP-vetoiset hallitukset ovat usein korjanneet oikeistohallitusten jälkeensä jättämiä budjettivajeita. Paavo Lipposen hallitusten budjettiylijäämät olivat ennätyksellisiä. Vasemmistohallitukset eivät ole harjoittaneet oikeistoa lepsumpaa budjettipolitiikkaa.” 

 

Suomen porvarien ja Yhdysvaltain republikaanien linja on vähentää verotuloja ja lisätä velkaa, Matti Vanhasen johdolla reaganilainen verolinja jatkui. Kun talouden pohja murtui 2008  jäi hallitus neuvottomaksi, valtiovarainministerin luullessa pitkään, ettei koko asia Suomea koske. Syntyi kauheita kolhuja, epäluottamus ja epäusko yhteiskuntaan.

 

Kaikki huipentui vielä Jyrki Kataisen hallituksen vuoden 2013 verouudistukseen, kun osinkoveroalessa kaikkein suurimmat rahanomistajat yritettiin pullauttaa, vasemmiston hölmöillessä, yhä vaan paremmille marjapaikoille. Yritysveroa laskettiin Kataisen hallituksen toimesta kuudella prosentilla kannustamaan työllisyyttä.

 

Seuraava kierros nähtiin syksyllä 2015 kun Sipilän hallitus alkoi toteuttaa ”kustannusloikkaa” uhkaamalla ”yhteiskuntasopimuksesta” kieltäytynyttä ay-liikettä ”pakkolaeilla” ohi työehtosopimusten. Syntyi sama tilanne kuin 1990-luvun lamassa kun Esko Aho runttasi ”työreformia”.

 

”Kaikki ovat sitä vastaan mikä edellyttää itseltä ja kaikki kannattavat sitä mikä on pois toisilta,” on ollut ajan henki Suomessa.


Vastakkain asettumisesta tuli taas kansallisteatteria, jossa kepu on taas toisessa pääosassa työväen sankarien piiskattavana. 

 

Työttömyys lisääntyi hirmuisella vauhdilla vielä vuoden 2015 aikana. Suuret tunteet, kielteisyys ja viha leijui ilmassa kun vihdoin huomaisimme olevamme keskellä yhteiskunnallista muutosta, jota emme sota-aikojen jälkeen ole kokeneet.
Kansakunnan edessä olivat laman seuraukset: työn loppuminen ja epäoikeudenmukaisuuden tunne. Sitten maahanmuutto räjähti käsiimme ja synnytti ymmärrettävää epävarmuutta ja huolta ja epäymmärrettävät viharyhmät käymään omien ja vieraiden ihmisten kimppuun.


Kolmanneksi edessämme olivat maailman suuret muuttajat; väestön kasvu, ilmaston muutos ja työhön vaikuttava digitaalinen sosiaalis-tekninen kulttuurivallankumous, joka sekin jo etenee huomaamatta valtavaa vauhtia.

 

ASENNEVAMMMOJA
Meidän olisi pitänyt olla positiivisessa vauhdissa toimimassa omaksi eduksemme ja yhteisessä vastuussa vaikuttamassa teoin tähän muutokseen, mutta olemmekin valinneet negatiivien jarrutuksen asenteen, jossa haluamme eilistä emmekä huomista ajattelematta, että huominen on jo tänään.

Pahinta on, että koko idea rikkauden kaikkia syöttävästä autuudesta, matalapalkoista ja bonuesjohtajien täydellisyydestä osoitettiin nobel-taloustietelijöiden, Maailmanpankin, Kansainvälisen valuuttarahaston ja OECD:n toimesta pötypuheeksi, vääräksi opiksi.

Parempi linja kuin matalapalkkaus olisi ylimmän johdon palkkiokulttuurin palauttaminen maan pinnalle.
Logiikka menee tässä niin - ja sehän on nähty - että johto on ryhtynyt, pikavoittoja suosivassa sijoittaja – toimiva johto symbioosissa, suosimaan toimintamallia, jossa johdolle rakennetaan yletön palkitsemisjärjestelmä, jotta nämä toimivat mahdollisimman suuren osinkotuoton puolesta sijoittajalle molempien näin pikavoittaessa omaksi ei yhtiön eduksi.

 

 



Se on johtanut tuloksen tekoon vain kustannusten leikkaamisen, kehittämis- ja investointikulujen säästöjen kautta, laiminlyönteinä markkinointiin ja nollapalkkalinjana. Tulos on bonus-osinkojakoa varten kivassa kunnossa tänään, mutta yhtiön huominen jää varmistamatta. Kaikki ehtivät kuitenkin ennen syöksyä rikastua kunnolla.


Pirullinen kehä on johtanut rikkaimman parin prosentin vaurastumiseen ja kaikkien muiden tulotason laskuun - mikä on vähentänyt kulutuskysyntää ja yritysten menestymisen mahdollisuuksia. IMF, OEDC ja Maailmanpankki ovat raporteissaan sanoneet, että tuloerojen liiallinen kasvu heikentääkin talouden kasvun voimaa ja -kykyä, siksi myös talouden kasvunäkymät ovat olleet heikkoja.


Tämä näkyy taloudessa Suomessakin, pörssin kymmenen kärkiyhtiön lista on sama vanha vaikka taloudessa pitäisi tapahtua luovaa tuhoa, uudistumista. Suomi pumppaa kuitenkin 90 prosenttia yritystuistaan vanhan rakenteen hyväksi. Silloin veroparatiisissa ei tarvitse tehdä mitään.


Osalle kansalaisista tapa reagoida oli riemastua jokaisesta älyttömyydestä mitä julkisuuteen saatetaan somessa ja kohutaan Ilta-sanomissa.


Hallituksessa perussuomalaiset venyvät kuin purukumi. Samalla he saivat kokoomuksen ja keskustan henkiseksi yövangiksi. Itse PS-puolue joutui pikkuhiljaa puoluetta valtaansa hivuttavien nuiviensa ohjaukseen ja holhoukseen ja lopulta hajalle.

 

Tämä vaikutus ulottuu tässä omituisessa näytelmässä maan ulkopolitiikkaan asti vähemmän maan etua ajavalla tavalla.

 

Kukaan ei tuntunut ennakkoon miettivän mihin tämä lopulta johtaa? 

 

Maailman kriisit ajoivat miljoona ihmistä pakosalle myös Eurooppaan Afrikasta ja Lähi-idästä, jossa pakolaisleireillä sotaa paossa on miljoonia lisää. Syyriassa reilusti yli kymmenen miljoonaa ihmistä on joutunut jättämään kotinsa. Irakissa on, tällä erää, sodittu vuodesta 2003, neljä miljoonaa ihmistä oli pakosalla jo 2014 lopussa.
Vasta sitten kun pohjoisempaan Eurooppaan alkoi pakolaisvyöry, se sai osakseen yleiseurooppalaisen huomion.


”Yllätys”se oli vain koska Välimeren rantavaltioita lukuun ottamatta muu Eurooppa jätti merkkien lukemisen toiveuniin muiden, turkkilaisten, libanonilaisten, pakistanilaisten, jordanialaisten, libyalaisten, kenialaisten, maltalaisten, espanjalaisten, italialaisten, kreikkalaisten – ja Yhdysvaltojen - vastuulle niin pitkään, että padot murtuivat. YK:n pakolaisjärjestö varoitti Eurooppaa mitä tuleman pitää hyvissä ajoin.


Pohjoinen ja Itä-EU oli auliisti neuvomassa miten muiden pitäisi eturintamassa asioita hoitaa, mutta seurasi asioiden kulkua sivusta tekemättä oikeastaan mitään. Jopa pakolaisleirien tukeminen väheni radikaalisti, kuusi EU-valtiota lopetti pakolaisleirituen YK:lta kokonaan.

Tämän lisäksi ääriliikkeiden göbbelsien ei ole tarvinnut seurata kuin esikuvansa; natsien valtaantulon vihamallia. Ottaa lamasta kaikki irti, levittää ennakkoluulopuheita, synnyttää rotuoppia, halveksia toisuskoisia, esiintyä muka sivistyneesti, mutta puhua peitellysti äärioppia ja yllyttää vihaan kaikkia erilaisia vastaan.


Europarlamentaarikko, muka korrekti Jussi Halla-aho esitti avoimesti pakolaisten majoittamista ”parakkikyliin” rajalle. Hänen mielestään 100 hengen huoneen ja patjan lattialla sisältävät vastaanottotilat ovat ylellinen vetotekijä, joka pitäisi korvata keskitysleirillä.

Neuvoton Eurooppa pani ihmisarvot ja filosofinsa syrjään, lopulta rajat kiinni, mutta jäi Turkin panttivangiksi. 

 

Vasemmisto häpeää, se ei uskalla hypätä ajan kuohuvaan virtaan ja uida vastavirtaan. Taistella, olla solidaarinen.

 

Ei vaikka luonnon kohtalon kello lyö ja historia toistaa itseään tavalla, jonka pitäisi olla tuttu. Informaatioajankin kapitalismi pyrkii tekemään omapäiset subjektit – kansalaiset, toki tuottavammiksi  ja nuhdella heidät työn pätkittämisen pelolla riviin, mutta tässä informaatiotietämyksen tuotannollisessa vaiheessa se samalla edesauttaa tuota oman pään käytön kasvua pääoman kasvattamisen rinnalla tietämysyhteiskunnan vaiheen luonteen vuoksi

 

 TYÖN LOPPUMISESTA JA TAISTELUSTA

Teollisuusyhteiskunnassa politiikka liikutti työväenvoimaa, joka puolestaan oli organisoitunut työn paikan perusteella, jatkuvan työsuhteen malliin perustuen. Uusliberalismin saavutettua yliotteen työväenliikkeestä, työn muututtua epäsäännölliseksi epätyypillisten työsuhteiden vaihdantataloudeksi ei ammattiyhdistysliikkeellä ollut siihen sanottavaa, kaikkein vähiten SDP:llä.


Säännölliset, kurinalaiset työsuhteet ovat muuttuneet epäsäännöllisiksi myös työn luonteen muuttumisen, tietotekniikan ja etätyön vuoksi.


”Joustavuus”, josta puhutaan vain kapitalistien riistojärjestelynä, voisi tarjota myös lyhyempiä työaikoja ja kivempia työvuoroja, vähemmän työmatkoja ja enemmän omavastuuta töissä.


Olisi käsillä mahdollisuus päästä helpommalla jakamalla työtä, mutta se ei kelpaa demareille edes pohdintaan kun mikään ei saisi muuttua. 

Saattaa olla, että tuotantovoimat eivät herääkään luokkataisteluun kaduille luokan yhtenäisyyden, vaan yksilöiden synnyttämien verkostojen älyllisen raivon käynnistämänä. Ei tapahdu keskitettyä heräämistä tuotantosuhteiden muuttamiseksi vaan hylkimisreaktio, joka huomaa ajassa mahdolliseksi astua kehästä ulos ja aloittaa kokonaan uutta uusien tuotantovälineiden kautta.

 

 

Marxista poiketen kannattaa siis huomata että autonomia taloudessa on mahdollinen NYT kun tietämyksen tuotanto- ja hyötykäyttövälineet on jaettu kohta kaikille. 

 

Olkaa hyvä, ja muistakaa tämä kun myöhemmin luetutan teitä kansalaisopposition ideasta.

 

Onko vasemmisto koko vuosituhannen alun aikana edes huomannut, että elämme teollisuuden jälkeistä tietotalouden aikaa?


Automaatio, digitalisaatio ja robotiikka sekä lähityön mahdollistava toistamistekniikka muuttavat työelämää, työn teon paikat, sisällöt, ammatit ja järjestäytymisen tavan kokonaan siitä mitä se oli kun työläinen järjestäytyi osastoon työpaikalla.

Tulevaisuustutkija Risto Linturilta löytyisi mainio taisteluteema vasemmistolle:  "

Suuruuden ekonomian tukemisesta on pyrittävä pienuuden ekonomian esteiden purkamiseen. Verotuksen painopistettä tulisi siirtää suuruuden ekonomian verottamiseen, koska lisäarvon syntymistä jatkossa tulisi ohjata yksilölliseen ja informaatiotaloutta kasvattavaan suuntaan.
Tavaramäärää lisäämällä ei kestävä kehitys ja jatkuva kasvu ole mahdollista, on ohjattava kehitystä kohti laadullista ja aineetonta arvonlisäystä.
Digitalisaatiota voidaan edistää sallimalla eri hallinnonaloilla sekä valtionhallinnossa että kuntatoimialoilla maantieteestä riippumaton toimintamalli. Tehtäväjakoja tulisi myös muuttaa siten, ettei asioita enää reguloida sen mukaan, mitä tehdään fyysisesti ja mitä digitaalisesti keinoälyn, talleinteiden ja automatiikan keinoin."

 

Puhuuko tästä kukaan, näkeekö kukaan sen sauman mikä tässä piilee alistetuille? 

 

Kaikki kortit olisivat voineet olla, erityisesti talous- ja ekologisen olemassaolon kriisin vuoksi vasemmiston käsissä. On kuitenkin oltu täysin hampaattomia ja asiattomia ilmastopolitiikan, väestöpolitiikan ja uuden tekniikan mahdollisuuksien edessä.


Työn tulevaisuutta käsitellään eilisen keinoin unohtaen jopa Forssan 1903 ihanteet.
Kokoomuksen seura on kelvannut hallituksissa ja kunnissa.


Antti Kalliomäki suositteli 2010 SDP:n kavereiksi vihreitä ja vasemmistoa – ei kelvannut. Huomatkaa, että tätä pähkäilyä, ”tarttis tehdä jotain” , on jatkunut jo postlipposlainen vuosikymmen ja toisen puolikas.

Ei reaktiota,

 

”Puoluetta ei voi ajatella sillä tavalla, että yritetään vain sovitella yhteen erilaisten ryhmien näkemyksiä, siitä tulee vain sillisalaattia. Pitää uskaltaa ottaa riskejä ja todeta, että kaikissa asioissa ei voi miellyttää kaikkia sen enempää puolueen sisä- kuin ulkopuolellakaan”, arvioi Erkki Tuomioja jo 2009. 

Ei reaktiota.

 

​​Vasemmiston kriisi yhdistyneenä kapitalismin kriisiin on  aikamme suuri murrosilmiö: vasemmiston kriisi on yhdistynyt kapitalismin kriisiin, tai ehkäpä kapitalismin kriisi on vain tuonut esiin vasemmiston kyvyttömyyden analysoida tai hyödyntää kriisiä.

 

Nykyinen vasemmisto on menettänyt otteensa luokka-analyysiin eikä vasemmistossa juuri puhuta edes koko kapitalismista, joka on keskustapuolue SDP:lle ja jopa vasemmistoliitolle kuin tuhma seksisana.

 

Vasemmiston poliitikot toimivat hyvinvointivaltiosta lähtien, usein hallinnollis-moraalisesta näkökulmasta käsin ja pyrkivät edistämään yhteistä hyvää ja kivaa. Hyvää tarkoittava toiminta ei tavoita kuitenkaan Marxin luokkanäkökulmaa, eikä pysty merkittäviin yhteiskunnallisiin uudistuksiin.  Mutta se ei liioin sisällä mitään kuvaa lähi- ja jakamistaloudesta,  verkostoyhteiskunnasta ja informaatioajan luonteesta. Se ei tutki tietämystalouden autonomian mahdollisuuksia eikä työn luonteen muuttumista. Se vain pitää kiinni teollisen maailman menneestä päivästä.

 

Vasemmiston uudistuminen saattaa vaatia paluuta “suuriin kertomuksiin”. Kun vasemmisto, sen oikeat marxilaiset, hiukankin nostivat päätään, Kreikassa, Ranskassa, Italiassa kannatus nousi. Ranskan presidentiksi nousi monsieur Hollande, joka lupasi lätkäistä rikkaille 75 prosentin veron. Se kaatui perustuslakineuvostossa, mutta kertoi mitä kansalaiset ajattelevat. Sitten Hollande sai mennä koska perui puheensa. Samlla meni koko muu puoluejärjestelmä.

 

Valtaan päässyt vasemmisto tapaa kesyyntyä ja pettää lupauksensa ja heiluri heilahtaa taas.

 

Joko riittää.

 

Kapitalismin dynamiikka osataan nyt tässäkin sukupolvessa kantapään kautta, kaikkialla. Sen tulokset voidaan saada käyttöön kun omapäinen subjekti, kansalainen huomaa miten helppo pääoman objekti vastustajana on. 

 

Subjektin ja objektin erottelun pragmaattinen tarkoitus on aina  selkeä. Yksilön pitää erottaa asiat toisistaan, jotta voisi toimia; ekologinen periaate, progressio, verotus, finanssi-imperiumin hallinnan kumous, haittamaksut, valvonta, reduktio.

 

Optimistit ajattelevat, että koska ihmiset yleisesti ottaen ovat kunnollisia ja koska elämme demokratiassa, hyvä voittaa pahan automaattisesti, joten minä voin vetäytyä. Se on laiskurin vaikuttamista – sukupolvien vastuuketjun katkaisemista.

Vetäytyminen on väärä analyysi.

 

Filosofi Étienne de La Boétie kirjoitti 1550-luvulla laiskan vaikuttamisen mallin hyvinvointiyhteiskunnan kuluttajalle teoksessaan De la servitude voluntair: ”en pyydä, että käytte käsiksi tyranniin ja kaadatte hänet, vaan yksinkertaisesti, että ette enää tue häntä. Silloin voitte katsoa, kun hän kaatuu omasta painostaan ja murskautuu kappaleiksi kuin kolossi, jonka jalusta on vedetty pois.”

 

Tämä kertoo mahdollisuudesta, että Marx ei ainoastaan ennustanut miten kapitalismi ke­hittyy, vaan myös miten sille lopulta käy.

 

Se olisi makea revanssi Lontoossa lepäävälle, mutta Moskovassa haudatulle Karl Marxille.

”Mitä minä sanoin.”

.

OTA OSAA KESKUSTELUUN. JAA KIRJOITUS ETEENPÄIN

 

 

 

 

Share on Facebook
Share on Twitter
Please reload