Suomen

Tietokirjalijat ry

on tukenut teosta.

Pidätkö teoksesta ja ajankohtaismediasta. Osta kirja tai tue meitä. Kiitos.

© 2017 by Innokit. Proudly created with Wix.com

Lisää kumppanimedioissa

I'm a paragraph. Click here to add your own text and edit me. It's easy.

22. KUN SUOMI PUTOSI KELKASTA. Keskitämme kun lokaalitalous tulee...

May 16, 2017

Mihin menivät hyvät asemat tietotaloudessa

 

Michael E. Porter on kuvannut Suomen kilpailukykyparadoksin olevan siinä, että Suomi sijoittuu aina kilpailukykyä mittaavissa arvioissa kärkisijoille, mutta jää toteutuneen ´kilpailutuloksen’ tasolla huomattavasti alemmaksi.

 

Aikamme suurin möhläys on ollut menettää aluksi hyvät asemat tietoyhteiskunnan ja älykkään tuotannon kehittäjinä. Se johtui siitä, että yritimme uutta vanhoilla menetelmillä.

 

 

 

Tietoyhteiskuntaan mentiin teollisen yhteiskunnan meiningillä, koska silloin ei tarvinnut oppia uutta. Oli mukavampaa jättää uusi seuraavan sukupolven huoleksi.

 

Seuraus oli huono bisnes ja syy ennen kaikkea onneton ja osaamaton poliittinen johtaminen.

 

Olemme eläneet yli 20 vuotta tietoyhteiskunnan, tiedonsiirron ja verkostoitumisen valtavaa alkuräjähdystä, jonka ensimmäiset seuraukset ovat jo nähtävissä, mutta jonka jatkokehitys murtaa kulttuurejamme ja toimintatapojamme yhä enemmän. Pian koittaa hetki, jossa teollisen yhteiskunnan käsitemaailma ja toimintakulttuuri vihdoin vaihtuu uuteen – mutta näköjään vasta digiajan uuden sukupolven myötä.

 

Suomelle hyppy seuraavaan vaiheeseen olisi elintärkeää, koska emme ole kyenneet modernisaation ja digitaalisen vallankumouksen keskellä muuttamaan riittävästi bulkkituotantoisen elinkeinorakenteemme peruslinjaa innovaatio- ja älytuotesuuntaan sisällöllisesti.

Olemme edelleen maa, jossa parhaiten osataan vain hevosia suurempien tuotteiden teko. ja samalla siis maailman kehittyneimmän teknologian maa, joka tuottaa kehitysmaan tavoin pääosin vain vähän jalostettuja tuotteita.

 

Kun pääministeri Katainen 16.4.2013 Strasbourgissa vaati Euroopan sisäisten energiamarkkinoiden luomista, tuli mieleen heti, että tähänkö perustui kolmen uuden ydinvoimalan hulluusinvestoinnit? Että saisimme tuottaa bulkkiydinsähköä mannermaalle kun emme osaa näitä äly-puhelimia enää tehdä, kun tietämysyhteiskunnan sisältöä vaaditaan?

 

Englannin kielen ilmaisu information society on käännetty Suomessa tietoyhteiskunnaksi, mikä tekee teknisestä asiasta sivistyksellisen asian.

 

Suomi hoiti tietoyhteiskuntakehityksessään itse tiedon (information) siirtämisen edellytys­ten luomiseen, mutta laiminlöi sisällön (content) ja tietämyksen (knowledge) kehittämisen omista lähtökohdistaan.

Olimme hyviä insinööritieteissä, mutta huonoja humanistisissa.

Suomi tavallaan otti tietokoneesta käyttöön koneen, verkon tietoverkoista, mutta laiminlöi itse pääasian; tiedon ja tekemisen yhdessä; määrätietoisen verkostoitumisen.

 

Ei tullut tietoyhteiskuntaa, tuli vain jakelu: vain kehittyneen informaation siirron ja käsittelyn yhteiskunta - olisiko kehitysvaihettamme siis sanottava vain tietoKONEyhteiskunnaksi?

 

Kehittynyt siirtoteknologia ei yksin vielä riitä takaamaan tietoyhteiskuntaa. Tietoyhteiskunta merkitsee korkeatasoisten tietosisältöjen tuottamista ja vaihdantaa. Jäimme taas alusmaaksi, nyt tietämyksessäkin, vaikka kuinka olimme pisavoittajakansana varmoja poikkeuksellisesta

kyvystämme innovaatioiden synnyttämisessä.

 

Lisäksi epäonnistuimme projektipuuhailussamme tyytymällä vain itse projektinpyöritykseen laiminlyöden niiden tuotoksen hyödyntämisen, tuotteistamisen.

Tiedon, tietämyksen ja osaamisen merkitys on myös talouselämässä keskeinen, yritysten menestys riippuu yhä enemmän henkilöstön osaamisesta.

Ei siis ihme, että käsitteen tietoyhteiskunta rinnalle pian muodostui muitakin käsitteitä kuten tietämysyhteiskunta, vuorovaikutusyhteiskunta, oma sosiaalistumisen muutosta kuvaava kohtaamisyhteiskunta, verkostoyhteiskunta, sekä osaamisyhteiskunta.

 

Työ ja työtavat verkostokulttuureissa edellyttävät perinpohjaisia asenne-, moraali ja työ­tapamuutoksia, Kun aiemmin verkostot on ymmärretty vain alueelliseksi tai pienyritysten toimintamalleiksi toi globalisaatio myös mukaan jättiyritysten keskinäiset ja sisäiset verkostot, joiden avulla toimintaa tehostettiin ja siirryttiin pois teollisen yhteiskunnan varastotaloudesta on demand-tuotantoon.

 

 Kohtaamisyhteiskunta Edita 1995

 

Kuten kirjassani 1995. ennustin, logistiikka ja alihankintajärjestelmät ovat käyneet läpi täydellisen vallankumouksen, syntyi kokonaan uusi tuotannon mallitus, jossa joustavuus korvasi hierakian, hajautus keskityksen, organisaatioiden kaiken tekemisen itse korvasi ydinosaamisverkostojen hyötykäyttö. Kun rusinat poimitaan.

 

Toisaalta kaikki ei ole mennyt vain hyvään suuntaan. Halvempien tuotantokustannusten haku on johtanut luonnon kannalta negatiivisiin ilmiöihin, jossa vaikkapa kalaa rahdataan Euroopasta Aasiaan käsiteltäväksi ja tuodaan sieltä taas takaisin.

Maailmasta on tullut muovipakkausten kauppatori, jonne suuret kansainväliset yritykset tuottavat valmisruokaa ja tavaraa, mitoittaen ja hinnoitellen ne kunkin markkina-alueen ostokyvyn mukaan. Aivan saman kuluttajatuotteen pakkauskoon ja hinnan määrittelee markkinan ostovoima.

Jos kilpailua ei ole, kuten Suomessa elintarvikekaupassa, kuluttaja maksaa samasta tuotteesta enemmän kuin muualla. Silti kaikkialla maailmassa on joka maan omasta mielestä omilla lehmillä paras maito, maukkain liha ja parhaat olot. Kotimaisuus myy ja on turvallista vaikka usein se on muualta tuotua ja usein jopa huonompaa.

 

Verkostotaloudessa muutokset ovat nopeita, jättiläiset kaatuvat siinä kuin pienetkin. Matkapuhelinalan ensimmäiset kärkinimet Motorola ja Ericsson pyyhkiytyivät markkinoilta lähes tyystin, sama kohtasi Nokian muutamassa vuodessa 15 vuoden loiston jälkeen. IBM:n monopolin murtuminen jo 1980-luvulla oli samaa kehitystä, joka pakotti suuryhtiön, taas kerran, luomaan nahkansa uudelleen.

Suljetut kaikki yhdestä paikkaa tuotannot ovat väistyneet ja tilalle ovat tulleet alihankintaketjujen verkostomainen käyttö ja hallintataidot. Tehtaat eivät ole enää valmistavia tuotantotehtaita vaan kokoonpanohalleja. Rakennustyömaa ei enää ole rakentamistyötä vaan suurta palapelileikkiä alihankintaverkostojen kautta. Maailma ja bisnes, yhteiskunnat ovat monimutkaistuneet, niiden johtaminen, hallinta ja ymmärtäminen on muuttunut hankalammaksi.

 

Pitäisi uskaltaa tunnistaa, että syy Suomen tuotannon olemattomaan kasvuun on ollut olennaisella tavalla myös yritysjohdon ja osingonmetsästäjien pikavoitonhimosta johtuva investointien dramaattinen väheneminen ja johdon huono innovatiivisuus.

Johto on jättänyt tuotantolaitokset uusimatta ja ymmärtänyt huonosti ei vain digitalisaation ja robotiikan mahdollisuudet vaan myös ymmärtänyt koko kehityksen vain tekniikaksi eikä myös sisällöksi, palveluksi ja toimintatapojen ja yhdyskuntarakenteen vallankumoukseksi.

Tiedon määrä lisääntyy hirmuisella vauhdilla mutta tietämys pätkittyy ja putkistuu erikoisosaamiseksi tai vain talouden sääntöjen osaamiseksi, jossa erehdysten riski kasvaa koko ajan.

 

Pitää siis nähdä, että tietoyhteiskunnan osalta tiedon siirron infrastruktuuri on vain väline, päämäärä on tietämyksestä syntyvä osaaminen. Ne vaikuttavat toisiinsa, mutta niitä ei pidä samaistaa. Yhteiskunnan teknologinen infrastruktuuri on muuttunut enemmän kuin rautateiden ja sähköverkon synnyttyä. Toki välimatkat tappanut informaation siirron, käsittelyn, tallentamisen menetelmien vallankumous on mahdollistanut informaatioteknologian käytön kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla kaikkialla maailmassa. Toki matkapuhelinlaitteiden ja mobiilijakelun kehitys on tuonut kommunikaation maailman köyhimpienkin ulottuville tavalla, josta 20 vuotta sitten voitiin vain uneksia.

 

Silti informaatioteknologia ei ole itsessään maailmaa muuttava mullistus, vaan vain mahdollistaja kulttuurissa, taloudessa, työssä, ajattelussa ja käyttäytymisessä tapahtuville muutoksille.

Niistä olemme nähneet kahdenkymmenen vuoden aikana vasta alun.

 

Kun pienteollinen tuotanto tulee esimerkiksi 3D printterien ja robotiikan kautta laajaan käyttöön lähityöhön, muuttuu taas moni asia mulliksi malliksi. Taloudessa on hitaasti siirrytty kohti verkostotaloutta.

Kuvasin tapahtuvaa kehitystä jo 1995 siten, että aika ja paikka voidaan periaatteessa sivuuttaa rajoituksena.

 

”Uudessa taloudessa ihmiset, pienet ja suuret organisaatiot kytkeytyvät toisiinsa ja käyttävät työmenetelmänään tehtävään määriteltyä ja aikarajattua projektityömallia. Verkostotalouden perusidea on ydinosaamisten hyödyntäminen, että kukin perustaa toimintansa siihen missä on paras - ydinosaamiseensa. Organisaation sisä- ja ulkopuolisten raja hämärtyy kun ydinosaamisen hankinta määrittää prosessia ei hierarkkinen tapa toimia. ”

" Suorituksen jälkeen yhteenliittymä voi purkautua tai järjestyä uudella tapaa uutta projektia varten. Verkostot korvaavat jäykät hierarkkiset organisaatiot. Verkosto on kuin kalaverkko joka solmukohtain kautta liittää yhteen uusia ja uusia osia. Verkko elää ja muuttuu verkon osista aina tilanteen mukaan. Verkostotaloudessa sosiaalista pääomaa on oman verkon solmujen määrä.”

 

Toimintamalli on toteutunut ei vain taloudessa, vaan myös ihmisten tavassa toimia keskenään opiskelussa, tapahtumajärjestelyissä ja omissa kansalaisten ”sosiaalisissa konserneissa” ja sosiaalisessa mediassa kuten Facebookissa, Youtubessa. Whatsupissa tai Ningissä.

 

Sittemmin on kuitenkin ollut myös selvästi nähtävissä, että muutos teollisen yhteiskunnan 200-vuotisesta vaikutuksesta ei tapahdu helpolla. Rakenteemme ja tapamme toimia seuraa edelleen enemmän teollisen yhteiskunnan tapoja kuin informaatioyhteiskunnan tai kohtaamisyhteiskunnan ideaa.

Tässä on myös sukupolvikokemuksesta johtuva jakaja. Verkostoyhteiskunnan paradoksi ja kahtiajakoisuus perustuu yksilöiden ja ryhmien differentaatioon lokaalin ja globaalin, paikallisen ja maapalloisen, välillä.

Globalisaation yksilöllisen kokemuskyvyn ylittävien voimien puristuksessa jää uusi yhteisöllisyys. lokaalisuus ja sosiaalinen virtuaaliyhteys eri muodoissaan, ihmisten viimeiseksi pakopaikaksi globaalissa maailmassa, jossa keskittävän suuruuden ekonomia syö vanhat identiteetin lähteet.

 

Politiikka Suomessakin tuhoaa kunta- ja sote-uudistuksineen vanhoja kuulumisen ja yhteisöllisyyden juuria, identiteettien paikkalähteitä. Pojasta ja tytöstä kylässä tulee nyt vain hallintorakenteiden osia. Yhteisön jäsen muuttuu vain maanosaisen talouskonsernin hallinnan osaseksi.

 

KUULUMMEKO ENÄÄ YHTEISÖÖN?

 

Maailman taloudessa pääsi 1980-luvulle vallalle oppi uusliberalismista; teoria mahdollisimman suuresta vapaudesta markkinoilla ja mahdollisimman pienestä julkisen ohjauksen ja toiminnan määrästä. Yhtenä osana tuohon oppiin kuuluu ajatus mittakaavaeduista eli oppi suuruuden ekonomiasta. Yhteiskuntien kehitykseen alkoi vaikuttaa kaksi väistämättömältä vaikuttavaa kehityslinjaa: kaupunkikeskeinen keskittyminen ja maapalloistuminen eli globalisaatio.

 

Talouden tehokkuuden nimissä tapahtuva keskittyminen kaupunkeihin johtaa, kuten muussakin uusliberalistisessa taloudessa, alueellisiin kärjistymiin ja yhteiskuntien jakaantumiseen huono- ja hyväosaisiin myös elämänpiirin osalta. 1990-luvulla yleinen taloustiede aluetaloustieteen ohella innostui myös näistä sijaintikysymyksistä, ne levisivät kansainvälisen talouden teoretisointiin.

 

On tärkeää tajuta, että tämä ideologinen muutos tapahtui kuitenkin vanhan teollisen yhteiskuntakehityksen oloissa, jolloin ei vielä nähty tietoyhteiskuntakehityksen ja nyt alkaneen logistiikkavallankumouksen sekä tuotannon digitalisaation mahdollisuuksia. Niiden seurauksenahan tietotekniikka on poistanut ajan ja paikan haitat ja muuttaa suurtuotantojen ja nykyisen jakelumallin järkevyyden perustaa.

 

Yhteiskuntia ja tuotantoja ohjataan siis ideologisista syistä, joiden takana on pyrkimys etujen keskittäminen halutuille rakennusyhtiöille, pankeille, kansainvälisille suuryhtiöille - ne omistaville rahalaitoksille, suurvalloille ja lopulta tietenkin yhden prosentin rikkaalle eliitille.

 

Suomessa keskittymisoppia, kasvukeskus- ja metropolipolitiikkaa, alettiin toteuttaa jo 1990-luvulla. Sen seurauksena maaseutu on autioitunut kovaa vauhtia ja maan resurssit keskitetään mittakaavaetujen vuoksi pääkaupunkiseudulle ja muutamaan kaupunkikeskukseen.

 

Autioitumisen ja uusasutuksen erotukseksi jäävä asutun alueen nettomuutos on ollut 1970-luvulta asti jokaisella vuosikymmenellä negatiivinen, Suomen asuttu alue kutistuu. Kuntakohtaisesti ainoastaan Oulu, Vaasa, Turku, Jyväskylä ja Kuopio ympäryskuntineen, Tampereen eteläiset kunnat, Helsingin ympäryskunnat sekä muutama muu yksittäinen kunta ovat kasvattaneet tasaisesti asutun alueen pinta-alaansa vuosina 1980–2007.

 

Pääkaupunkiseudulla asuu yli neljännes maan väestöstä, mutta valtion ja kuntien kanssa tehdyn maankäyttö-, asumis- ja liikennesopimuksen mukaan puolet koko maan asuntotuotannosta suunnataan sinne. Uudet älykkäät tuotantojärjestelmät, logistiikan vallankumous ja tekniikan mahdollistava pientuotanto voisivat muuttaa tilanteen täysin.

 

Tätä ei kuitenkaan haluta nähdä, koska taustalla ovat suuret taloudelliset edut. Jos älykkäät tuotantotavat saavat vallan merkitsee se lokalisaation, paikallisen toiminnan mahdollisuutta globalisaatiotalouden haastajana.

 

Teollisen yhteiskunnan luontoa ja ympäristöä tuhoavan suuren mittakaavan etujen haastajaksi tulisikin miljoonien pientuotantojen vaihtoehto ja uusi työ ja pienyrittäjyys.

 

Pakolaisten sijoittaminen ja kotoutuminen luo tähän myös kokonaan uuden taloudellis-sosiaalisen mahdollisuuden. Muistakaa Närpiön esimerkki! Tätä ei kuitenkaan haluta.

Suomi kadotti jo kultaisen hetkensä.

Olimme uuden teknologian varhaisia omaksuja, kännykkä ja internetkansaa maailman kärjessä vielä vuosituhannen vaihteessa. Putosimme eturintamasta kun piti omaksua olennainen asia; se tieto siitä koneesta.

Hyvät insinöörimme keksivät laitteet, jotka kykenivät muuttamaan maailmaa, me emme vaivautuneet miettimään miten. Emme omaksuneet kuin vehkeet ja pelit, käyttöohjeita emme lukeneet saati käyttäneet mahdollisuuksia.

 

Suomi ei osaa tehdä sisältöjä informaation ajassa. Se on suurempi ongelma kuin uusavuttomuutemme omaksua uusia teknologioitakin.

 

Nyt lähdetään takamatkalta kohti uutta. Tätä asiaa ei voi ulkoistaa valtiolle ja kunnalle. Uuden omaksumista yrityksissä, hallinnossa, järjestöissä ja omien taitojemme lisäämisessä ei voi siirtää eteenpäin koska mukavuuslippulaiva on jo uppoamassa.

 

Pelastusveneeksi kelpaa vain kyky toimia uudella tavalla rajusti muuttuvassa ympäristössä: tuottavammin, ekologisemmin ja älykkäämmin. Kyse politiikan linjaamisessa ei ole vain talouden saneeraamisesta koska se säästäisi ainoana toimintamallina meidät köyhäin taloon.

 

Kyse on uuden omaksumisesta ja hetkeen tarttumisesta: mahdollisuudesta.

 

Kukaan ei voi sitä ulkoistaa - edes omalta kohdaltaan. Vaatimus on itse asiassa vähäinen; siirtyminen oman Colosseumin katsomosta näyttämästä peukkua alas; omaksumaan, peukut pystyssä, uutta henkistä tilaa, jonka nimi on uteliaisuus.

 

Maailmankriisiä ratkovan ekologisen ajatteluni ja yhteisöjäsenyyden logiikka rakentuu kuitenkin tasapainoisen lähitalouden, pienen mittakaavan hallinnon, paikallisyhteisöjen ja kansalaisaktiivisuuden korostamisen varaan.

Ruohonjuuritason demokratia on sen luonnollisena poliittisena mallina. Toisaalta globalisaation aikana tarvitaan maapalloiseksi ulottuvaa poliittista yhteisöllisyyttä, tasapainotaloutta ja maapalloista politiikkaa, koska ongelmat ja uhkatekijät ylittävät kansallisvaltioiden rajat.

 

Läheltä kauas, from local to global on kuitenkin osallistava haaste, jossa toiminta vaatii toimijoita, koska kukaan ei ole kattamassa valmiita pöytää.

 

Onko suuri muutos mahdollinen ajassa, jossa puolueet menettävät jäseniään ja vaaliosallistuminen laskee, ammattiyhdistysliike on ”luokkasopuistunut” ja vastavoimaiset instituutiot homehtuneet?

 

Kirjassaan Vastademokratia., Pierre Rosanvallon ampuu alas käsityksen poliittisen apatian leviämisestä. Hän korostaa, ettei kyse ole passiivisuudesta vaan epäpoliittisuudesta, siitä ettei yhteisen maailman järjestämiseen liittyvistä ongelmista ei ole olemassa kokonaisymmärrystä.

 

Maailma on monimutkaistunut, kokonaisnäkemystä on vaikea, ellei peräti mahdoton muodostaa. Kansalaisesta tulee hänen mukaansa yhä vaativampi politiikan kuluttaja, joka kaikessa hiljaisuudessa lakkaa olemasta yhteisen maailman toinen tuottaja. Demokratian uudessa ongelmallisessa vaiheessa kansalaiset eivät enää pyri saamaan valtaa päästäkseen käyttämään sitä.

Heidän lausumattomana päämääränään on pikemminkin vallan hillitseminen ja heikentäminen.

Ihanteena ei ole enää vallan haltuunotto vaan se, että vallasta tehdään objekti, jonka avoimuutta pidetään täydellisen valvonnan onnistumisen ehtona.

Kansalaisten on yhä vaikeampi tyytyä vain äänestämään ja antamaan edustajilleen avoin valtakirja. He tahtovat, että heidän mielipiteensä ja etunsa otetaan huomioon konkreettisesti ja jatkuvasti.

 

Poliittisten vallanpitäjien näkökulmasta heidän oma legitimiteettinsä vahvistaminen edellyttäisi silloin”kaikenlaisen vuorovaikutuksen ja neuvonpidon järjestämistä” - täytyisi laskeutua lähemmäksi ruohonjuuritasoa. Teknologia mahdollistaa tämän kuinka pitkälle tahansa. Se edellyttäisi kuitenkin koko unionistisen ajatustavan kääntämisestä kansalaisista sopeutettavina hallinnan kohteina osallisiksi osanottajiksi.

 

Manuel Castells

 

 

Suomessakin tutuksi tullut espanjalainen, Kaliforniassa vaikuttava sosiologi Manuel Castells on kehitellyt verkostoyhteiskunnan kehitystä samansävyisesti kuin minä tein 1995. Castellsin suurissa, merkittävissä teoksissa, trilogiassaan The Information Age (1996-1998) Castells ei käytä mielellään termiä "informaatioyhteiskunta", vaan hän puhuu kapitalismin informationaalisesta muodosta.

 

Tässä Castellsin ”informationalismissa” on kyse kapitalismin uudesta laadullisesta kehitysvaiheesta.

Siinä markkinatalous organisoituu uudella tavalla, josta syntyy uusi tuotannon malli.

Kyseessä on kolmas teollinen vallankumous,kuten höyrykoneen tai sähkön laajamittaisen soveltamisen yhteydessä syntynyt uusi mahdollisuus aiemmin.

Teknologia ei vaikuta vain tuotantoon nytkään, vaan myös tuotanto, kulutus, työ, vapaa-aika ja viestintä järjestyvät uudelleen kuten aiemmissakin teollisissa ”vallankumouksissa”.

 

 

 

Alvin Toffler oli luonut myös kolmiportaisen maailmahistoriallisen kehityskuvauksen; maatalousyhteiskunta oli sen ensimmäinen ilmenemismuoto jota seurasi teollinen yhteiskunta ja sitä tietoyhteiskunta.

 

Castells ei erota tietoyhteiskuntaa omakseen vaan vain uudeksi teollisen kehityksen vaiheeksi. Castells sanoo, että uudessa taloudessa vallan ja vaurauden lähteet muuttuvat; entisten vallanpitäjien ote heikkenee ja uusien asema vahvistuu. Castellsin mukaan teknologia ei ole ollut ainoa muuttaja, vaan myös informaatio- ja globaalitalouden synty, verkostomallinen organisoituminen ja uusien kulttuuris-sosiaalisten liikkeiden esiinnousu ovat olleet merkittäviä muutosvoimia.

Näin on käynytkin niin kaduilla kuin somessa.

 

Uudet yhteiskunnalliset liikkeet, patriarkalismin kriisi ja yleinen epäluottamus perinteisiä instituutioita kohtaan yhdessä politiikasta ”vieraantumisen” ja ”mediatodellisuuden” vangitsevuuden kanssa, ovat suistaneet kansallisvaltiot jatkuvaan kamppailuun legitimiteettinsä puolesta.

Kehitystä on edistänyt myös toinen kehitystie, rinnakkainen globalisaatio. ”Kansallisvaltion merkitys identiteettien etsinnän matriisina on heikentynyt, mutta ei lopettanut ihmisten kollektiivisuuden kaipuuta,” kuvaa Castells muutosta. Huomaamme nyt, parikymmentä vuotta myöhemmin, että kyse ei kuitenkaan ole ollut kansallisvaltioiden häviämisestä, vaan niiden merkityksen ja vaikutuksen heikkenemisestä ylikansallisuuden, mutta myös jakamistalouden ja glokalisaation tieltä.

 

Uuden maailmamme valtajärjestelmää kuvaa auktoriteetin ja vallan lähteiden monimuotoisuus jossa kansallisvaltio on enää yksi vallan lähteistä. Paradoksi entiseen on, että mitä enemmän valtiot painottavat omaa yhteisöllisyyttänä, sitä tehottomampia ne loogisesti ovat globaalin järjestelmän toimijoina.

 

 Castells ja Pekka Himanen.

 

Castells huomaa, että ylittääkseen kasvavan epäolennaisuutensa kansallisvaltiot kytkeytyvät yhä enemmän yhteen ja siirtyvät kohti ylikansallista hallinnon järjestystä.

Castellsin mukaan Euroopan Unioninkaan muotoutuminen ei ollut prosessi, jossa olisi rakennettu eurooppalainen liittovaltio, vaan poliittisen kartellin rakentaminen, missä eurooppalaiset kansallisvaltiot voivat vielä kollektiivisesti säilyttää osan suvereenisuudestaan nykyisessä globaalin epäjärjestyksen tilassa ja jakaa saavutetun hyödyn jäseniensä kesken. Tästä johtuu, että kansallisvaltion kriisin rinnalla, maatalous- ja teollisen yhteiskunnan rakenteeseen ja kansallisvaltioon syntyneen poliittisen järjestelmän uskottavuuskriisi on rankka.

 

Puoluejärjestelmä on jo menettänyt vetovoimaansa ja luotettavuutensa ihmisten silmissä.

 

Castells puhuu siis Euroopan Unionista ”poliittisena kartellina” 1990-luvun lopun teoksissaan.

Myöhempi kehitys on osoittanut kyseessä olevan pikemmin talouspainotteisesta, toki myös poliittisesta, mutta uusliberaaliin ideologiaan vahvasti nojaavasta ja maapalloiseen kapitalismin keskittyvään kehitykseen liittyvästä ohjatusta kehityksestä.

 

Media on omaksunut uuden opin unionismista, Suomessakin valtamedia erityisesti lehdistö on innostunut yhä enemmän ryhtymisestä politiikan osapuoleksi unohtaen paikkansa vallan vahtikoirana. Helsingin Sanomat asetti oman sote-työryhmänsä kun Kataisen hallituksen työ näytti jumiutuvan, Hesari siis asettui hallituksen rinnalle, vallan käyttöön, jopa valmistelijaksi. Samaa se tekee ulkopolitiikan alueella ajaen länsilinjaa jopa Tasavallan Presidentin varpaille.

 

Osapuolisuus ei ole rajoittunut mediassa vain osallisuudeksi toimeenpanovallassa, vaan osallistumiseksi tuomiovaltaan. Jatkuvat median tuomioistuimet käyvät otsikko- ja moraalituomilla sopulilaumana heti kun joku vain on päässyt verenmakuun skuuppinilkkaan.

Lehdistön tehtävä ei olisi politikoida tälläkään tavalla, perussuomalisoimalla kaikkea ylimoralismiin - ei liioin ryhtyessä asiassa kuin asiassa tuomariksi.

Sitä on tavattu kutsua roolin väärinymmärrykseksi ja torituomioistuimeksi ryhtymiseksi - huonoksi lehtimiestavaksi ja oman tehtävän väärinluvuksi.

 

Sanon tämän täydellä hurskaudella ja siitä huolimatta, että olen itse tehnyt syntiä perustamalla ja nostamalla Iltalehden maan valtalehtien joukkoon.

Maailmanlaajuisena mediailmiönä olemme nähneet tiedon pikaistumisen nopeusvaateen ylilyönnin perusteella, työmarkkinoiden jokavuotiset tupoteatterit ja poliittiset tiedotusteatteritilaisuudet ja kaikkien poliittisen tungun ”keskustaan” miellyttämään kaikkea. Poliittinen sanasto on muutettu päälaellistamaan merkityksiä.

Politiikkatehtaiksi muuttuneet puolueet ovat oligarkian rautaisen lain uhreja, alkuperäiset tavoitteet ovat syrjäytyneet asiasta ja ideologiasta vaalikoneiston ylläpitoon.

 

Median sensaatioistuminen ja pätkäjournalismi on johtanut jatkuvaan, kunkin viikon kes­tävään, kohuun, jossa nostetaan asiat kissankorkuisiksi huomioiksi, mutta jätetään uuden skuupin tulessa silleen ilman follow upia, seurantaa.

Pätkä- ja pikajournalismin seurauksena asiat menettävät merkityksensä ja itse kohusta syntyy ”tietämysyhteiskunnassa” vain päivän joutavaa, mutta ah, niin kiihdyttävää kohinaa.

Media ei ymmärrä että se ei voi verkkojen ja tiedon maailmassa pärjätä näin. Aliarvioides­saan yleisöään se alkaa itse suorittaa ala-arvoisesti.

 

Se on ollut aina tuhon tie.

 

Mediassa pätee vain yksi rautainen laadun laki, medialajit vaihtelevat, mutta laadun ei pitäisi antaa kärsiä, ettei uskottavuus mene. Sitä kun ei saa takaisin.

 

Verkostoyhteiskunnassa siis myös perinteiset identiteetin ja merkityksen lähteet ovat muuttumassa. Perustavin sosiaalinen ristiriita rakentuu globalisaation prosessien ja sitä vastustavien yhteisöllisten identiteettien varaan.

Globalisaatio ja lokalisaatio ovat kuin jin ja jang: kaksi vastakkaista, mutta toisiaan täydentävää perusvoimaa. Verkostoitumisen ja siihen liittyvän desentralisaation logiikka johtaa organisoitumisen uuteen tapaan ja muotoon, mutta tekee toisaalta uuden virtuaaliorganisaation identiteetin muodot vaikeiksi havaita ja hahmottaa.

Tästä huolimatta verkostoyhteiskunta kuitenkin kuplii muuallakin kuin talouden tai työn muotona. Kehitys on ”päällä,” emme tunnista vielä sen laajuutta - kuin sattumusten kautta.

 

Nuoret ovat jo toista maata. Nuorten heimoutuminen tapahtuu tänään jo tietoyhteiskunnan ja kommunikaation kokonaan uusiksi luomien arvojen mukaan. Postmodernissa maailmassa pätkätyöläiset eivät enää kiinnity protestanttiseen työetiikkaan, eivät ole lojaaleja epälojaaleille työnantajille - eivätkä enää usko olevansa yhtiöiden tärkein pääoma.

Työelämä ei houkuta tätä nuorta luokkaa puoleensa, ellei työyhteisöihin pystytä tuomaan uusia whatsup-facebookmaista kaveriyhteisöjen ominaisuuksia ja anneta omaa valtaa omaan työhön.

 

Jotkut yritykset ovat jo ymmärtäneet, että työpaikoilla tarvitaan uutta hyvää meininkiä, hauskaa ja hengen vapautta. Ihmisiä kohtaava, toisistaan välittävä ja osallistumaan rohkaiseva työyhteisö on tehokkuusajattelun ja isojen liksojen sijaan nuorten ihmisten unelma, jonne osaajat mielellään hakeutuvat.

 

Kirjassaan Kukoistuksen käsikirjoitus, jonka tilaajina olivat Pääministeri Matti Vanhanen, Stefan Wallin ja Jyrki Katainen, myöhemmin palkkiostaan myllytetty Pekka Himanen valitsi eri näkökulman kuin käyty yhteiskuntapoliittinen keskustelu, jossa työurien pidentäminen, verotuksen kiristäminen, hyvinvointipalvelujen leikkaaminen ovat olleet pääratkaisuina.

 

Oli harmi, että Suomessa luettiin shekkiä eikä kansainvälisen työryhmän raporttia. Himasen tiimi nosti esille kolme keskeistä kehitystekijää: vihreä informaatio- ja palvelutalous, uusi hyvinvointiyhteiskunta versio 2.0 ja rikas monikulttuurinen elämä.

Himanen hahmottelee vihreän informaatio- ja palvelutalouden symboliseksi kärkihankkeeksi kokonaisuuden, jossa Suomesta tehdään ympäristö- ja energiateknologiaa kehittävän tulevaisuusajattelun henkinen pääkaupunki.

 

Henkistä johtajuutta täydentäisi tehokas teknologinen tuotanto. Suomen menestyminen edellyttää hakkerietiikan filosofin, Himasen mukaan uutta työkulttuuria, jossa ihmiset viihtyvät pitempään työelämässä ja parantavat tuottavuutta luovuuden kautta. Tavoitteena ovat paremmat työurat, ei pitemmät työurat. ”Suomi ei pärjää työvoimakustannuksilla vaan panostamalla korkean lisäarvon tuottamiseen. ”

Himanen peräsi Suomelle maailmanlaajuista edelläkävijyyttä hyvinvointiyhteiskunnan uudistamisessa. Tätä edellyttävät niin ihmisten elämänlaadun parantaminen kuin julkisen talouden kestävyyskin.

 

Hän nosti esille mielenterveyden ongelmat ja ihmisten henkisen jaksamattomuuden. ”Sairaudenhoitoyhteiskunnasta on siirryttävä hyvinvoinnin aktiiviseen edistämiseen ja sairauksien ennalta ehkäisyyn.” Olemme kansakuntana infrastuktuurin osalta maailman digiteknologian omaksujaeliittiä. Olemme kuuluja kuinka panostamme tutkimus- ja kehitystoimintaan. Silti uutta menestystä ei synny merkittävästi bisnekseen, olemme huonoja tuotteistamaan ja myymään ideoitamme ja palvelujamme.

 

Tästä uhkaa tulla vielä vakavampi asia.

Edelläkävijäksi emme pääse katse peruutuspelissä, jakamalla kehitysrahat omaan taskuun ilman substanssiosaamista johdossa.

 

Sitran innovaatiojohtajanakin toiminut tohtori Antti Hautamäki on pohtinut miten Suomessa pitäisi vastata informaatioyhteiskunnan innovaatiohaasteeseen. Keskeinen haaste on kestävä kehitys: jotta kasvu olisi kestävää, teollisen, inhimillisen ja sosiaalisen pääoman on lyötävä kättä luontopääoman kanssa.

 

 Antti Hautamäki.

 

Kestävä innovointi edellyttää talouskasvua, mutta kasvu ei ole itseisarvo, vaan väline ihmisten elämänlaadun parantamiseksi. Kehityksen on perustuttava eettisesti, sosiaalisesti, taloudellisesti ja ympäristöllisesti kestäville periaatteille. Täysin erilaista puhetta kuin talouskasvun nimiin lausuva valtaideologia, joka on politiikan ja elinkeinoelämän ainoa vaihtoehto, jota ammattiyhdistysliike peesaa.

 

Hautamäki on myös esittänyt tietoyhteiskuntaan kuuluvia paradokseja. Vaikka paradoksi tarkoittaa näennäistä ristiriitaa, ne kuvaavat myös todellisia jännitteitä.

 

Verkostoyhteiskunnan paradokseja on, Hautamäkeä siteeratakseni: ajan paradoksi eli että tietotekniikan pitäisi helpottaa työtä ja vähentää kiirettä, mutta se vetääkin ihmisen yhä tiukemmin ympärivuorokautiseen kiireiseen työelämään.

Toiseksi on paikan paradoksi: tietotekniikka tekee mahdolliseksi kotona tehtävän lähityön, mutta kuitenkin tietotekniikkaa soveltavat yritykset ja työpaikat keskittyvätkin osaamiskeskuksiin, jotka ovat teollisen ajan jälkivaiheen luovuustehtaita.

 

Me suunnittelimme kuntauudistusta työssäkäyntialueiden mukaan vaikka se on teollisen yhteiskunnan mallintamista; ajatus työstä määrätyssä paikassa, määrättyyn aikaan - yleensä, edelleenkin, hyvin määrättyinä...

 

Koko aikamme paradoksi on automatisaation, pian robotisaation ja ihmisonnen ristiriita.

 

Olemme enemmän irti fyysisen työn, paikassa työskentelyn, partiarkaalis-autoritaaristen johtamismallien ja protestanttisen työetiikan paineista, yhteisyyden mahdollisuuksien äärellä, kohtaamisen kentässä, vihreän tuotannon äärellä. Silti valintamme on ollut kiire, nalkkiutuminen kaikkialla toimivien kommunikaatiovälineiden uhreiksi; olemme siinä aina käytössä työhön, sallimme hierarkian jatkumisen ja samalla osalla on mielissä kansallisen eristymisen kaipuu.

Voimme paremmin kuin koskaan, mutta olemme masentuneita ja onnettomia. Keräämme koko elämän tavaroita, joita emme kukaan mukaamme hautaan saa.

 

Emme kuulu enää edes luonnon kiertokulkuun, koska haluamme elää vain itsellemme emmekä lapsillemme.

 

 

 

Share on Facebook
Share on Twitter
Please reload