Suomen

Tietokirjalijat ry

on tukenut teosta.

Pidätkö teoksesta ja ajankohtaismediasta. Osta kirja tai tue meitä. Kiitos.

© 2017 by Innokit. Proudly created with Wix.com

Lisää kumppanimedioissa

I'm a paragraph. Click here to add your own text and edit me. It's easy.

II osa. KOLMAS ITSENÄISYYSTAISTELU TUTKII PAIKKAAMME MAAILMASSA

June 3, 2017

 

Olemme käyneet monimuotokirjan alkuosassa johdannossa (luvut 1-5.) keskeiset teemat ja "Pamfletissa" kiistakirjoitusten (luvut 7-22 kautta luettaneet madonluvut aikamme ongelmakentästä ja Suomen tilanteesta.

 

Asetelma on nyt asetettu, näyttämölle asettuu Kolmannen itsenäisyystaistelun vaihtoehtojen kautta myös filosofia ja teoriaakin, mutta ennen kaikkea ihminen ja luonto. Sitten pääsemmekin uuden vuoden puolella ratkaisumalleihin ja käytäntöön. Finaalissa sähkökirjan osalta olemme Kukan Päivänä 2018, jolloin tapahtuu.

Asia on esillä joka viikko myös lehdissä, omassa Kansalaismediassa ja radiossa sekä erilaisilla kumppanisivuilla ja tietenkin Somessa. 

 

 

23. LUKU: EUROOPPAKYSYMYS JA VAKAA MARKKINATALOUS

KATSO TIETORUUDUT (7) 

 

 

 

Tässä toisessa osassa kirjaa pohditaan mitä se eurooppalaisuus ja globalisaatio on, esitetään toisia konsteja ja mahdollisuuksia sekä tehdään johtopäätöksiä. 

 

 

 

 

1.Eurooppa on kansallisvaltioiden muodostama yhteisö, jonka voima on sen erilaisuudessa ja  monimuotoisuudessa. 

 

2. Eurooppalaisen yhteistyön päämääränä tulisi olla kansojen yhteistyö, jossa yhteisten etujen kirjo on niin suuri ja vaikuttava, ettei kenenkään tarvitse luopua omista kansallispiirteistään, kulttuuristaan ja alueidensa moni-ilmeisyydestä.

 

3.Markkinatalous Euroopassa on liian hyvä jätettäväksi kapitalistien pilattavaksi ja rahanvallan alle.

 

 

Kansalaisten Eurooppa eikä eliitin liittovaltio.

 

Euroopassa ei tule olemaan rauhaa, jos valtiot rakentavat toimintansa kansalliselle suvereniteetille… Euroopan valtiot ovat liian pieniä taatakseen kansalaisilleen tarpeellisen vaurauden ja sosiaalisen kehityksen. Euroopan maiden tulee rakentaa keskenään liittovaltio…” 

Jean Monnet 5.8.1943.

 

Amerikkalaisen Susan Sontagin mukaan yhdentymisen alku Euroopassa tapahtui samanaikaisesti eurooppalaisen kolonialististen ja imperialististen rakenteiden murtumisen kanssa. Ranskan ja Länsi-Saksan 1950- ja 60-lukujen Eurooppa-politiikassa on Sontagin mukaan helposti havaittavissa pyrkimyksiä maanosan sisäiseen herruuteen silloin, kun maailmanherruus näytti lopullisesti olevan menetetty. 

Ranskalta se ei onnistunut, Saksa oli onnistumassa vuoden 2008 talouskriisin myötä, mutta Ukrainan kriisin ja pakolaisvirran jälkeen kuva Euroopan johtavasta valtiosta on alkanut hämärtyä.

 

Eurooppa on valinnan edessä: tuleeko siitä federalistinen liittovaltio; Euroopan Yhdysvallat, jossa kansakuntien suvereenisuus on Brysselin vallassa. 

Vai tuleeko Euroopasta kansakuntien yhteisö, jossa vapaa kauppa vallitsee, mutta kansallisvaltio hallitsee itseään.

 

Tai mennäänkö talouden ja kansainvaellusten vuoksessa takaisin sotia edeltävään konfliktiherkkään kansallisleiriaikaan, jossa eduista kilvoitellaan rajat kiinni.

 

Unionistien, suuryritysten ja euroeliitin pyrkimys on ollut ensimmäinen: liittovaltio. Tätä voisi kutsua talousfederalistiseksi malliksi. 

Sen ollessa kansalaisten kasvavassa vastatuulessa britit ja brexitin jälkeen monet muutkin ovat alkaneet katsoa väljemmän unioitumisen perään. Tätä tietä voisi kutsua amerikkalaisen politiikan liberaaliksi multilateraalimalliksi, joka   perustuu ajatukseen, että moninaiset yhteisen edun siteet yhdistävät valtioita toisiinsa.

 

Pahin yleinen pelko on, että kolmas vaihtoehto realistis–unilateraali malli, joka perustuu voiman käyttöön ja voimavaroihin, realisoituu ääriaineisten saadessa kaaoksessa taas vallan ja syöstessä talouden ja muutospelon vallitessa vanhan mantereen takaisin pimeyden valtaan.

 

Kukaan ei tässä syntisen Kreikan, ääriaineisten, terroritekojen ja pakolaisuuden otsikkorumbassa juuri huomannut mediassa ja eduskunnassa kiinnittää huomiota, kesällä 2015 julkistettuun poliittiseen ja talousliittovaltiohankkeeseen, jossa Euroopan Unionin ja EKP:n johtajat ehdottavat euron kautta tapahtuvaa ylikansallista finanssiliittoa ”jossa ne jakavat pysyvästi rahapolitiikkaa koskevan päätösvaltansa muiden euroalueen maiden kanssa.”
Tuloksena on vuoteen 2025 mennessä talousunioni, jossa luodaan reitti julkiselle riskinjaolle euromaiden kesken - ja viedään kansallinen taloudenpito Brysseliin.

 

 Euroopan viisi "presidenttiä" esittivät jo 2015 suunnitelman jota ajetaan läpi EU:n komissioissa täyttä vauhtia. Tavoitteena tiivis "talousliittovaltio."
 EU-kansalaisilta ei kysytty juuta eikä eitä.

Vasemmalta Dijsselbloem, Draghi, Schulz, Tusk ja Juncker.


EU:n johtajat Jean-Claude Juncker ja Donald Tusk, euron Jeroen Dijsselbloem, EKP:n Mario Draghi ja europaparlamentin Martin Schulz esittävät talousunionin syventämistä heinäkuun alusta 2015 jo alkanein toimenpitein.

”Maailma katsoo meihin ja sen täytyy tietää mihin olemme menossa”, sanoi Juncker.
Hanke sai alkunsa jo 2012, vahvistettiin toimeksiannoksi huippukokouksessa lokakuussa 2014, ja jatkuisi ”presidenttien” esityksessä kolmiportaisena prosessina.


Se on unionin johdon todellinen päähanke.

Kansalle annetaan sirkushuvia otsikoissa – rahaliittovaltio kabineteissa.


Näin jatkuu valtapolitiikka, jonka seurauksena pörssikurssit pidetään keinotekoisen ylhäällä, tuloerot kasvavat, varallisuus keskittyy ja velallisten päähän potkiminen ja julkinen leikkaaminen jatkuu – myös Suomessa.
Kansalle jää tässä näytelmässä taas hallittavan objektin; määkivän pässin rooli.

 

Kyse on myös talousopista, leikataanko vai panostetaanko. EU vaati Kreikassa julkisen sektorin alasajoa leikkauksin, yhä uudestaan, murtaa työmarkkinoiden sääntöjä, alentaa palkkoja, leikkaa eläkkeitä ja vaatii rajua yksityistämistä ja kansallisuusvarallisuuden myyntitoimia.


Näin tapahtui kuritussyistä, joiden takana on halu nuijia uppiniskainen mutta taloustilanteeseen kuitenkin syytön, vasemmistolainen Syriza-puolue. Haluttiin, että Kreikka ja muut ”kriisimaat” noudattavat monista kehitysmaista tuttua IMF-oppia, jonka juuret ja ideologia on uusliberaalissa markkinaopissa ja seuraukset olleet yhteiskunnille tuhoisia, mutta rahanomistajille tuottoisia.


EU näytti kansalaisilleen Kreikassa mitä se on. Kreikan kansalaiset kokevat sen ihmisarvossaan, arvokkuudessaan ja arjessaan. Kreikka pantiin polvilleen pelaamalla mahtipeliä muka moraalin nimissä.


Yhden ainoan opin sääntöjä noudatettaessa jää kuitenkin usein huomaamatta minkä riskin toimet aiheuttavat. Velat jäävät saamatta.
Kreikkalaiset osoittautuivat niin jästipäiksi, että valitsivat Saksan ja euroeliitin nöyryyttämän Alexis Tsiprasin tien kuitenkin kolme kertaa pelottelusta huolimatta.


Suomessa on syytä katsoa tarkkaan mihin me toistuvassa ylemmyyden ja toisaalta periferisissä tunnossamme olemme pahimmassa, mutta mahdollisessa skenaariossa, johdattamassa itseämme.


Kansainvälisessä yhteistyössä pätee vastavuoroisuuden sääntö. Suomi riitaantui uuden hallituksen johdolla ja ulkoasianhallinnon sääntöhölmöilyn vuoksi Venäjän kanssa. Sitten Suomi riitaantui pikavauhdilla EU:n ranskalais- välimerellisen ryhmän kanssa. Sitten Suomi alkoi näyttää itämaalta pakolaispolitiikassa. 

Paha kello kilkatti kehitysapuleikkauksissa ja paheni kotimaisen apartheidin sankarien tunkiessa maailmanlehdistöön.

 

Ajan paradoksi ruumillistui muutamassa kuukaudessa toisen jytkyn jälkeen Timo Soiniksi, kohtalon ivatessa hän ulkoministerinä hyväksyi Kreikan uuden rahoituspaketin ja vastaanotti kymmenet tuhannet maahanmuuttajat vasta kun vajaa puoli vuotta oli kulunut. Siitä seurasi vastalasku; omien kannattajien puolueeseen kohdistuva pettymys ja raivo. Lopulta puolueen hajoaminen.

Sama voi koskea koko kansakuntaa.

Euroopan Unionin syntysanat ja alkuperäinen malli oli paljolti myös vanhojen asemien turvaamista ja varmistamista vaikka usein tämä historian, neuvostoliturgiaa muistuttava tulkinta johtaa integraation kritiikittömäksi oikeuttamiseksi. Siinä tarinassa menneisyydessä on vain valikoituja perusteluita niille kehityslinjoille, joihin Euroopan Unioni johtajien palaveri ad-hoc päätöksenteossa kulloinkin päätyy.

 

Viime vuosina yksi ehdoton ja vaihtoehdoton totuus on ollut velkakriisi ja saksalainen pankkitalouspolitiikka ranskalaisin maustein. Keskeiset EU-johtajat vakuuttivat jo 2010-2011 yhä uudelleen, Saksan liittokansleria Angela Merkeliä ja EU:n pääkomissaaria Jose-Manuel Barrosoa myöten, että euromaat ja EU ovat valmiit "kaikkiin tarvittaviin" toimiin tämän kriisin ratkaisemiseksi. Silti kuukausi toisensa jälkeen kaapeista löytyi yhä uusia mörköjä, joita juuri hetkeä aiemmin ei pitänyt olla olemassakaan. Johtajat tekivät vakautusratkaisuja, seuraus oli epävakauden jatkuminen.

 

Kun taas uusi huippukokous pidettiin, annettiin taas yhteinen lausuma, aina siinä sanotaan pelastettavan velkaisia valtioita. EU:n johtajat puhuivat yhä edelleen ”pienten kriisimaiden pelastamisesta,” vaikka he olivat pelastamassa suurten EU-maiden uhkarohkeita pankkeja ja omaa keskuspankkiaan EKP:tä.

Lopulta vasta taikuri Mario Draghin vuoden 2012 loitsu ”kaikista tarvittavista toimista” ja biljoona euroa uskottiin ja Super-Mario pelasti setelikoneen avulla poliitikot.

 

Mutta.

 

Velkaisimpien eurovaltioiden "pelastustoimet" eivät vähennä tippaakaan näiden kriisimaiden velkataakkaa tai muutoinkaan helpota niiden kansalaisten taloushuolia. Päinvastoin "pelastustoimet" kasvattivat kriisimaiden velkoja ja pakottivat suuren osan kriisimaiden kansalaisista taloudelliseen kurjistumiseen.

 

 

Eurooppa - Suomen laajempi viitekehys, on putoamassa maailman kelkasta pahan kerran. Sen osuus maailman tuotannossa on pudonnut rajusti jo pitkään. Vuosituhannen alussa Lissabonissa julkipantu tavoite Euroopan kilpailukyvyn parantamisesta suhteessa muihin, Yhdysvaltoihin ja Aasiaan, on epäonnistunut pahoin. Euroopasta piti tulla tietoteknisen vallankumouksen tiennäyttäjä ja voittaja, Euroopan piti haastaa jenkit.

Lopputulos on surkea ja yhä huonommalta on näyttänyt kun siirryttiin tietoyhteiskunnan toteuttamisen luovaan, sisällölliseen vaiheeseen. 

 

Lokakuussa 2013 Euroopan johtajat kokoontuivat vihdoin - ja taas, pohtimaan suurta digitaalista innovaatio- ja palvelu-uudistusta. Digitaalisten sisämarkkinoiden perusidea on, että EU-alueen tulisi toimia sähköisessä kaupassa yhtenä markkina-alueena. 

Too late!  Jälkijunailua.

 

Eurooppa on 15 vuotta USA:ta jäljessä näiden digitaalisten sisämarkkinoiden osalta.

 

Paradoksaalisesti asian käsittely jäi vähemmälle kun ilmeni, että Yhdysvallat on vakoillut 70 miljoonaa ranskalaista ja Saksan liittokansleria – digitaalisesti.

 

Suomi itse on nykyään digitaalisten sisältöjen suhteen, tietenkin peliteollisuutta lukuun ottamatta -  jopa Euroopassakin paarialuokkaa. Tämä kehitys nähtiin ja julkilausuttiin Suomessa selvästi jo 15 vuotta sitten, ehdotuksia tehtiin, mutta insinöörikansan aivoissa ja hallinnon brezhneviläisyydessä siitä ei välitetty.

 

Euroopan tilannetta vaikeutti vuoteen 2014 saakka myös euron vahva asema. Yhdysvallat piti dollaria keinotekoisesti devalvoituna ja sitä myötä myös Kiinan juan on aliarvostettu.

 

Dollareilla kauppaa käyvä Amerikka ja Aasia saivat koko ajan lisää vientietua Euroopan kustannuksella. Suomelle tämä oli erityisen vakava juttu. 1990-luvun lamassa teimme markan 12 prosentin devalvaation ja heti perään kelluimme euroon edullisella vaihtosuhteella. Ne siivittivät kilpailukykyämme maailmataloudessa, jossa muut voivat hyvin, meitä ja IVY-maita lukuun ottamatta.

 

Kun euro sitten laski 1,40 tasosta alle 1,10 tasoon, viidenneksen suhteessa dollariin emme Suomessa saaneet siitäkään otettua irti välitöntä vientihyötyä, vaan maassa ajauduttiin päälle vielä lähes toisen viidenneksen sisäiseen devalvaatioon.

 

Suomi on vedenjakajalla, sen systeemi on vanhentunut, eivät vanhenevat ihmiset ole vanhentumisen ongelma, vaan me yhdessä vanhanaikaisuudessamme ja kyvyssämme nähdä vain vanhoihin hyviin aikoihin saakka. 

 

Suomessa asuu liian omahyväinen ja sisältä kipuinen kansa, jonka äänekäs vähemmistö ei tunne omaa tilaansa, mutta pelkää kaikkea vierasta ja uutta. Siksi mitään uutta ei synny vaikka koko kansakunnan hirttäjäiset olisivat huomenna.

 

Kun katsoo yritysten innovaatio ja investointivauhtia, kykyä ja panoksia, joutuu kysymään  Aalto ylipiston tutkijoiden tavoin suomalaisten johtajien todellisen taidon perään. Vaikka tämän pitäisi olla pois suljettu kysymys – vallitsevilla johdon palkkatasoilla. 

Luovuus on kateissa.

 

Talouselämä osaa vain siivota ja siivotuttaa, luovia prosesseja ei ole koska ammattilaisuutta; substanssiosaamista ei johdossa ole siihen mitä tehdään, vain talousmanöövereihin. Se näkyi kun piti luoda uutta, innovaatioita ei synny, koska osataan vain siivota väkeä pellolle.

 

Pysähtyneisyyttä kuvaa vieraan kammo muutostilanteessa, juuri silloin kun sen voima pitäisi nähdä, Suomi torjuu lisäaivot kun muut maat kilpailevat heistä. Maassa oli jo ennen kansainvaellusta 250 000 omien maidensa tuntijaa. Kenellekään vientimaassa ei ole juolahtanut mieleen mikä voimavara Suomen tuotteiden markkinoinnissa heistä olisi.

Kun turvapaikan hakijat tulivat, näimme ongelmat, vain harva mahdollisuuden  - täällä Pohjan perällä.

 

Euroopan integraation ja globalisaation edetessä on yhä enemmän noussut esiin kysymys erilaisten kansallisten identiteettien ja yhteisen eurooppalaisen identiteetin suhteesta.

 

Onko Euroopassa kehittynyt tai kehittymässä yhteinen eurooppalainen identiteetti, onko yhteinen eurooppalaisuuden kokeminen välttämätön yhdentymisen syventymisen kannalta? 

 

Voidaanko koko Euroopan yhdentymisen ja yhteisen henkisen perinnön tarinaa;  ylivertaisen valkoisen sivilisaation vähittäisestä voittokulusta ja sen tuottaman arvofilosofian demokratiamallin ylivoimasta,  pitää uskottavana perustana, jolle uusi integraatio voidaan rakentaa? 

 

Pitääkö valkoista linnoitusta vahvistaa ttip-liitolla Atlantin yli, mitä  yhdentävästä amerikkaliitosta seuraa Euroopalle? 

 

Onko valkoinen Eurooppa niin heikko kuin sen valkoiset puolustajat väittävät muslimisaatiota pelätessään?

 

Miksi unionissa ei puhuta suoraan ja avoimesti Euroopan, kasvavista, sisäisistä jaoista pohjoinen-etelä, rikkaat-köyhät, nuoret-vanhat, työlliset-työttömät, vanhat asukkaat-maahanmuuttajat eikä juuri mietitä Euroopan suhdetta muuhun maailmaan - ei vain omista, vaan myös muiden lähtökohdista ilman vanhan kolonialistin ylemmyyttä?

 

Kansakunnille symboliikka on tärkeä ykseyden luomisessa. Seremonioiden tasolla koko Euroopalla ei kuitenkaan ole tarjota mitään kansallisiin itsenäisyyspäiviin tai tietyn rauhansopimuksen vuosipäivään verrattavia samastumiskohteita. Eikä koko maanosan laajuudessa ole olemassa mitään Euroopan kuninkaiden, valtiomiesten,  taiteilijoiden – ei edes yhteisten pyhimysten juhlapäiviä. 

 

EU:n tähtilippu eikä Beethovenin Oodi ilolle-hymni ainakaan vielä ole olleet aito samastumiskohde kovin monelle eurooppalaiselle. Mielenkiintoista kuitenkin on, että EU on yhteisöllisyyden etsinnässään tukeutunut nationalismille tyypillisiin symboleihin, kuten lippuun ja vuosipäivään - sekä yhteiseen rahaan ja passin väriin.

 

Euroopan unionin piirissä syntyneet, neuvostokulttuurista tutut,  pyrkimykset uuden yhteisen eurooppalaisen historian kirjoittamiseen, jossa kansallisvaltioiden sijaan käsiteltäisiin eurooppalaisten kansojen historiaa, eivät toistaiseksi ole uskottavasti onnistuneet.  Ajatushan onkin aika älytön: Euroopan pidempi historia on paljon hajottavampi, verisempi, julmempi, alistavampi kuin yhdentymisen, keskinäisen yhdenvertaisuuden ja suvaitsevaisuuden lyhyt historiamme. 

 

Keskuskomission historian kuva haluaa nähdä kaiken kauniissa valossa ja pyrkii unohtamaan Euroopan historian synkemmät puolet.  Hienossa Komission Euroopan ideassa ei tunneta Euroopan historian ikäviä muistoja; imperialismia tai kolonialismia, maailman sotia, viime vuosisadan totalitarismeja, kaasukammioita, Irlantia tai Balkanin verilöylyjä tai edes Välimereen hukkuvia pakolaisia. 

Uskokaa tai älkää, muualla maailmassa nämä muistetaan ja ne leimaavat Euroopan ”mannerkuvaa”, eurooppalaista brandia Afrikassa ja Aasiassa.

 

Näillä tempuin eurooppalaisen ykseyden tunnetta ei ole pystytty perustelemaan, puhutaan vain yhteisistä arvoista niitä koskaan juuri luettelematta. Välillä EU:n piirissäkin on esitetty ajatus, ettei eurooppalaisen identiteetin tarvitsekaan olla kovin yhtenäinen. Tällöin on korostettu ajatusta "ykseydestä erilaisuudessa" (unity in diversity). 

 

Euroopan talouskriisin myötä - ja helpotuksen huokauksessa kriisin kääntyessä väliajalle -on kuitenkin taas kasvanut yhteisten instituutioiden  rakentamisen halu ja sitä myöden puhe yhteisyydestä indentiteetissäkin taas lisääntyy. Tällä yritetään saada uusille rakenteille hyväksyttävyyttä, legitimiteettiä.

 

Moninaisuuden Euroopan sijaan halutaan yhtenäistä Eurooppaa tietysti myös talouden vuoksi. Englantilaisen yhteiskuntatieteilijän John Keanen mukaan sellaisen demokraattisen Euroopan syntyminen, joka sallisi arvojen ja identiteettien moninaisuuden, on ristiriidassa "thatcherilaisen" näkemyksen kanssa Euroopasta jättiläismäisenä kapitalistisena markkina-alueena. 

Keanen mielestä "Eurooppa markkina-alueena" -näkemys kuitenkin johtaa sinänsä eriytymiseen; maanosan entistä suurempaan taloudelliseen jakautumiseen rikkaisiin ja köyhiin alueisiin sekä myös suurempiin ekologisiin ongelmiin. Demokraattisen "Euroopan yhdysvaltojen" ideaali on Keanen mukaan sovittamattomassa ristiriidassa mainitunkaltaisen "Oy Eurooppa Ab" -ajattelun kanssa. 

 

Suomessa ei tunneta federalismin käsitettä valtiokeskeisen historiamme vuoksi. Täällä politiikassa kielletään koko eurooppalaisen federalistisen ajatuksen olemassaolo. Kuuliaisuudessa Brysselille laajenevan integraation välttämättömyyttä perustellaan kauppa- ja turvallisuuspoliittisilla tekijöillä, vailla pohdintaa mitä etuja tai haittoja tiivis liittovaltio toisi tullessaan. Asia pyyhkäistään aina kerrallaan pois keskustelusta koska sen aika tulee myöhemmin.

Näin voidaan edetä taktisesti askel kerrallaan ilman, että joudutaan lausumaan julki mihin maaliin oikeasti pyritään. 

Sama koskee Natoa.

 

 

 

 

Eurooppa-aatteen suuri toteuttaja ja isä, Euroopan kunniakansalainen Jean Monnet on lausunut miten toimitaan:

"Mitään ei saada aikaan ilman ihmisiä, mutta mikään ei ole kestävää ilman instituutioita." 

”Euroopan kansoja pitäisi ohjata kohden supervaltiota niin, että niiden kansat eivät ymmärrä, mistä on kysymys. Tämä voidaan saavuttaa toinen toistaan seuraavilla askelilla, joista jokainen on puettu taloudellisen päämäärän muotoon mutta jotka väistämättä ja peruuttamattomasti johtavat liittovaltioon.” 

 

Olisi jo korkea aika, ennen lisäexitejä, aloittaa keskustelu Unionin pitkän aikavälin tavoitteista ja todellisista päämääristä eikä vain sääntöjen noudattamisesta. Kehitystä kohti liittovaltion rakennettahan syvennetään koko ajan välittämättä mitään kansalaismielipiteestä tai sivuuttamalla jopa kansanäänestysten tahto kuten monissa EU-maissa on tapahtunut.

 

Komission ja euroeliitin sisäpiiriläisyys, jolla Eurooppaa viedään kohti (talous)liittovaltiota  on perusvire, Jean Monnet´n ohjeen piilotettua noudattamista, johon pitää uskaltaa puuttua.

Eurooppa on kansallisvaltioiden synnyttämä mosaiikki, jonka yhdistäminen liittovaltioksi vain sen takia, että se loisi suuryhtiöille paremman taustan toimia ei ole mahdollista ilman kapinaa.

Britannian pääministeri David Cameronin ulostulo jo alkuvuonna 2013 kansanäänestysehdotuksellaan, parlamenttivaalivoitto, brexitäänestys ja kansainvaelluksen synnyttämä kaaos pakotti muutkin maat vihdoin ehkä ulos hiljaisuuden kaapista ja avasi mahdollisuuden laajaan kansalaiskeskusteluun muuallakin kuin Britanniassa. Olkoonkin, että Britanniassa päädyttiin eroon falskein tempuin.

 

Angela Merkelin neuvo elokuussa 2016 katsoa peiliin ja tutkia 27 jäljelle jääneen EU-maan kesken mitä on jäljellä oli unioniviisautta ennen tunnepaisumusta ennen muuta Itä-Euroopan entisissä SEV-maissa.

 

Euroopasta ei tule, kannata yrittää tehdä liitovaltiota, koska se ei ole mahdollista rikkomatta Euroopan voimaa, erilaisia kulttuureja, ihmisten yhteisöjä ja eurooppalaisten enemmistön tahtoa. Pitää hyväksyä kansanrintama-ajatus: erilaisuus, mutta hakea yhdistäviä asioita

 

Se on nähty.

 

Sekin tulee ymmärtää, että Yhdysvaltain taloudelliset mallit ja hegemoniset tavoitteet eroavat Euroopan kansojen intressistä. Siksi Euroopalla pitää olla oma malli toimia sosiaalisen turvallisuuden, tasa-arvon ja veljeyden ilmapiirissä, jossa tavoitteena on onnellisempi elämä kaikille eurooppalaisille eikä vain rajoittamaton kulutuksen kiihdyttämiseen perustuva kasvu. Tämän vuoksi vapaakauppahanke TTIP  Yhdysvaltain kanssa ei olisi saanut olla vain virkamiestyö, vaan mitä suuremmassa määrin suuren Euroopan laajuisen kansalaiskeskustelun ja laajan demokraattisen keskustelun asia.

 

 

Euroopassa tulee vastustaa ahnetta suuruuden ekonomiaa erityisesti kansalaispalvelujen ja elintarviketuotannon osalta. Teollinen maatalous, kemikalisoituva elintarviketuotanto, älyvapaa ruuan pakkaaminen ja amerikkalaisen Monsanton kaltaisten pahamaineisten yritysten viljelyttämä geenivilja ja ruoka eivät kuulu suomalaiselle eikä eurooppalaiselle asialistalle.

Ei vaikka Monsanto ostettaisiinkin Bayerille Saksaan. Monopolisoituva ja geenimanipuloitu tuotanto ihmiselämää palvelevassa perustuotannossa ei ole minkään maan kansalaisten etu. 

Elintarvike – ja maatalouskauppa ei ole keskittynyt vain Suomessa. Yhdysvalloissa  harvat yritykset hallitsevat markkinoita kussakin elintarvikeketjussa. Useimmilla aloilla Yhdysvaltain talouden neljä suurinta yritystä valvoo  markkinoita 40 - 45 prosentin osuuksin markkinoista. University of Missouri - Columbian vuonna 2012 keräämät tiedot  maatalous- ja elintarvikealalta  osoittivat että neljä suurinta yhtiötä ohjaa 82 prosenttia pakatun naudanlihan , 63 prosenttia sianlihan, 53 prosenttia broilerin ja 85 prosenttia käsitellyn soijan markkinoista.

Vuodesta 1998 saakka kaupan kokonaiskeskittyminen USA:n ruokamarkkinoilla on kaksinkertaistunut; neljä suurinta yhtiötä hoiti  yli puolet päivittäistavarakaupan myynnistä. Globaalilla tasolla megaluokan ylikansalliset, pääsääntöisesti amerikkalaiset, yritykset hallitsevat yli 40 prosenttia kahvin markkinoista, kahdeksan yhtiötä koko kaakaon ja  kookoksen tuotantoa, seitsemän yritystä 85 prosenttia teen tuotannosta, viisi yritystä kolmea neljännestä banaanikaupasta, kuusi suurinta yhtiötä hallitsee kahta kolmannesta sokerin maailmankaupasta.

 

Megayhtiöiden tiukka ote globaalista ruokaketjusta antaa niille valtavan vaikutusvallan suurostajana, jolloin ne pääsevät kontrolloimaan koko jakeluketjua ja siten määrittämään hinnat. Ne määräävät myös tuottajamaita ja niissä maksettuja alipalkkoja, Niiden kanssa ei käydä tuponeuvotteluja. Asia ei ole mikään työmarkkinoiden pikkujuttu: 70 prosenttia maailman ruuasta tuotetaan noin 500 miljoonan pienviljelijän toimesta maailmalla, jossa samaan aikaan vallitsee nälkä. 

 

 

Julkisten palvelujen kehittämisessä Euroopan tulee jatkaa omaa sosiaalista perintöään, jossa palvelutuotannosta vastaa tehokas ja palvelualtis julkinen sektori eikä yritysten toimintamallia hakeva ja amerikkalaisideologiaa seuraava hyvinvointiyhteiskunnan hajottamismalli, jonka kautta tuloerot kasvavat.

 

Vapaan markkinatalouden ideaan on Euroopan Unionissakin kasvavassa määrin kuulunut uusi julkishallinnon ideologia – New Public Management, jolla tarkoitetaan markkinatalousmallin tuomista julkistalouteen niin, että se alkaa toimia kuin yksityinen yritys.

 

Tämä kehitys uhkaa jakaa eurooppalaisetkin niihin, joilla on ja niihin joilta otetaan. Suomessa malli on sote-uudistuksen ”valinnan vapauden” perusideologinen lähtökohta,

Regulaatiokehitys, joka tukee tätä ideologiaa tulee keskeyttää Unionissa ja Suomessa. 

 

Eurooppalaista ja ennen muuta suomalaista työelämää on pakko uudistaa sen työelämän laatua parantamalla, niin se saa myös työikää lisää. 

 

Elinkeinoelämän valtuuskunnan tekemä tutkimus osoittaa, että nyt korjataan satoa ahneuden kylvöstä suuryrityksissä. Pätkätöihin ja pelolla johtamisen ihanuuteen päässeet nuoremmat työntekijäpolvet eivät välitä enää protestanttisen etiikan, ”otsasi hiessä tulee sinun raataa” merkityksistä. 

”X-sukupolvi”, 1970-luvulla ja sen jälkeen syntyneet pienet ikäluokat pitävät puhetta työnteosta ”jokaisen velvollisuutena” vieraampana kuin heitä edeltäneet, kyseiseen paatokseen opetetut suuremmat ikäluokat. Nuoremmat Y-sukupolvelaiset korostavat työn sisäisistä merkityksistä puhuttaessa mieluummin mahdollisuutta toteuttaa itseään: omaa ammatillista kehittymistä, osaamispääoman kartuttamista sekä työstä saatavia onnistumisen kokemuksia.

 

Sama tutkimus kertoo, että ihmiset uskovat työelämän kovenevan edelleen ja ammattiyhdistysten menettävän merkityksensä. Niitämme satoa tässäkin ammattijohtamisesta; siitä joka perustuu kvartaalijohtamiseen, bonuksen ja sitten ehkä voiton maksimoimiseen ja käsitykseen työntekijöistä ”resurssina.” 

Siinä suhteessa marxismi näyttää saaneen voiton. Historiallisestihan palkkatyötä ei aiemmin ole ollut nykyisessä mittakaavassa, vaan se muuttui tavallisimmaksi työn muodoksi vasta teollisen kapitalismin myötä 1800-luvulla. Kapitalismia arvostelevan Karl Marxin mukaan palkka ei ole korvaus työstä, vaan työntekijä myy työvoimansa työnantajan käyttöön ja työnantaja myy puolestaan tavarassa palkkatyöntekijän energiaa isommasta ar­vosta kuin on työvoiman vuokra.

 

Nyt nuoremmat ovat nähneet, että kapitalismissa kiinnostaa vain voitto, hekin tavoittelevat vain omaa etuaan, mutta se ei olekaan saastuvassa maailmassa vain kama, vaan myös vapaa-aika; pidempi sunnuntai, monille myös perhe.

Sitoutumista työn ”antajaan” ei enää ole. Ilman maahanmuuttajia edessä ovat työntekijän markkinat ja työvoimapulaa itkevä johtajapolvi, joka kiroaa kahden viime vuosikymmenen lyhytnäköiset optiokalastajat alimpaan helvettiin. 

 

 

Talouden remontti:

VAPAASTA VAKAASEEN MARKKINATALOUTEEN

Tässä kirjassa puhutaan uudenlaisesta katsannosta markkinatalouteen, kapitalismiinkin. 

Katsotaanpa tätä teorian tasolla, mutta ymmärrettävästi.

 

Vakaa markkinatalous on määritteeni uudelle ekologiselle periaatteelle rakentuvalle verkostoyhteiskunnan taloudelliselle mallille, joka kyseenalaistaa ultrakapitalismin oppimalleja. 

Siihen liittyy huomio, että olemme pulassa koska yhteiskuntarakenteemme eivät ole kehittyneet samaa tahtia teknologian kanssa. Ammennamme vanhasta toimintamallista kun pitäisi tehdä uutta. Meidän on löydettävä uusi tapa suhtautua työhön ja kasvutalouteen.

 

TIETORUUDUT 4KPL

 

Murros on jo keskellämme vaikka työttömyysaste on ollut jo loivassa laskussa, pitkäaikaistyöttömyys on samaan aikkan kasvanut kovaa vauhtia. Yli vuoden ilman töitä olleiden määrä kasvoi 2015 kesällä vuodessa 14 000:lla 127 200 ihmiseen.

Kasvoi vaikka avoimia työpaikkoja oli ennätysmäärä tarjolla.

 

Syy on, että murrosaika, digitalisaatio ja automaatio kosketta jo työmarkkinoitamme. Yhä useamman suomalaisen taidot eivät vastaa enää yritysten tarpeita. Pitkäaikaistyöttömyys ei vähene, vaikka avoimien työpaikkojen määrä kasvaa. Muuta tietä ei ole kuin työn uusi järjestämistapa ja kouluttautuminen uuteen työhön.

Suomessa vieraillut  bostonilaisen MIT-huippuyliopiston professori Erik Brynjolfsson sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa asian suoraan: ”päättäjien tehtävänä on suojella tulevaisuutta menneisyydeltä, eikä päinvastoin. Vanhanaikaisia työpaikkoja ei voi pelastaa.” 

 

Tähän saakka Suomessa on suojeltu teollista menneisyyttä uudelta tavalta toimia.

 

Vakaa markkinatalous kuvaa siis kapitalismin seuraavaa välttämätöntä kehitysvaihetta kyseenalaistaen monet kapitalismin vanhentuneet perusperiaatteet ekologisen välttämättömyyden, tasapainotalouden ja informaatioajan käsitteestä lähtien. 

 

Siinä julkisen sektorin tehtävä on ohjata, täydentää ja sosiaalistaa markkinataloutta, tehdä siitä tasa-arvoisempi, ekologisesti vastuullinen, mutta yksilön oikeuksia ja liikkumatilaa vähän rajoittava ja kulttuurisesti salliva, kohtaamisen ja saada aikaan vuorovaikutuksen älykäs yhteiskunta.

 

Siksi vakaan markkinatalouden luonne on ekoistinen. ei egoistinen.

 

 

Vakaassa markkinataloudessa ns. sosiaalista pääomaa lähestytään ahneen tuhon minäkeskisen filosofian korvaavan ekoismin: vihreän luovan tuhon, verkostoyhteiskunnan ja verkostotalouden näkökulmasta yhteisöä arvostavana muuttajana, muutosvoimaisina prosessina. 

 

Prosessissa sosiaalinen yhdessä toimimisen pääoma ja ac hoc-tyyppinen kansalaisopposition vaihtuva ja modulaarinen palapeli, sosiaalisten verkkojen synnyttämä vihreä luova tuho edistää rakenteiden ja hierarkioiden uudistumista.

 

Se tarkoittaa, hyvinvoinnin edistämisessä siirtymää yhtälailla järjestelmäkeskeisestä kuin tai liikevoittotavoitteisesta systeemistä ihmiskeskeiseen eli ”asiakkaan” elämän laadun tarpeesta juontuvaan tietoyhteiskunnan hyvinvointi- ja työmallien edistämiseen.

 

Vakaassa markkinataloudessa uudet vihreän luovan tuhon teknologia- ja innovaatioaallot seuraavat toinen toistaan. Ideat ja innovaatiot, jotka aikaisemmin kannattelivat teollisen tavarantuotannon raskaita malleja; ahneustalouden ja -yhteiskunnan kehitystä joutuvat väistymään uusille tietoajan älykkäille ideoille ja innovaatioille. 

 

Kyse on kuitenkin talouden lisäksi samanaikaisesta uuden tuotantosuunnan valinnasta. Vakaa markkinatalous valitsee, vanhan kasvumallin ajauduttua kriisiin, tasapainotalouden; uuden radikaalin kestävän kasvun mallin, eli lisääntyvän elämänlaatua kohottavan hyvinvoinnin, oikeudenmukaisen talouden tulosten jakamisen ja kestävän, luonnon kanssa toimivan ekologisuuden yhdistelmän, jossa kasvumalli voi sisältää myös de growth valintoja. 

 

Vakaa markkinatalous ei mittaa tuloksia vain tilastollisen tuottavuuden kautta, vaan myös tuloksellisuuden kanssa. Tällöin tuloksellisuus ei rajoitu vain taloudellisiin  tai materiaalisiin tuloksiin, vaan sisältää monia muita erilaisia yhteisölle tai organisaatiolle merkityksellisiä vaikutuksia ja seurauksia. Materiaalisten tulosten lisäksi vaikutukset voivat liittyä elämän  laatuun, ympäristövaikutuksiin, hyvinvointiin, asenneilmapiiriin; työntekijöiden asenteisiin, käyttäytymiseen ja hyvinvointiin, ja niitä voi esiintyä useilla eri tasoilla: yksittäisen työntekijän, tiimin, osaston tai koko organisaation tasolla. 

 

Vakaa markkinatalous korostaa kansalaisyhteiskuntaa, jossa markkinat toimivat paremmin kuin tavara- ja ahneustaloudessa.

Vakaa markkinatalous suosii uusia tapoja toimia, tuottaa ja kuluttaa niin, että energiaa ja luonnonvaroja kuluisi paljon vähemmän kuin nyt. Silloin tulee ylläpitää tutkimus- ja kehittämistoimintaa, pitää huoli, että yhteiskunnassa suhtaudutaan avoimesti uusiin ratkaisuihin ja taataan uudelleen koulutus läpi elämän. 

 

Vakaa markkinatalous on kannustavan sosiaalisen kestävyyden mallinnos. Siinä sosiaalinen panostus vähentää eriarvoisuutta, eriarvoisuuden väheneminen vahvistaa sosiaalista pääomaa ja sosiaalinen pääoma lisää yleistä hyvin vointia. 

 

Alueita, joissa uudistava vihreä luova tuho; rakenteet uudistava muuutos, on erityisen tarpeen Suomessa on esimerkiksi logistiikka, kauppa, tieliikenne, ilmailu, metsäteollisuus, ICT, terveydenhuolto, koulutus, rakentaminen, media, kunnossapito ja energia-ala.


Uusi robotiikka, joka on tulollaan poikkeaa perusteellisesti keskittävästä suursarjojen monistavasta teollisesta automaatiotaloudesta. Robotisaation järjestelmässä kyetään tuottamaan moninaisia suoritteita; paljon pienten sarjojen yksilöityjä tuotteita ja palveluja eikä vain automaattisesti paljon samaa kuten vanhassa automaatiossa.
Tässä on suuri käänne ja luova mahdollisuus. 

 

Uudet tekniikat tuovat tuotannot minne vain kenen vain ulottuville, lähituotanto ja pienyrittäminen saa uusia mahdollisuuksia. 

 

Eduskuntavaalien jälkeen 2015 näyttelijä Krista Kosonen synnytti käsitteen kuplasta, jossa asuivat Stadin ulkopuoliset joiden Suomeen näyttelijätär ei katsonut kuuluvansa. Timo Soini alkoi hyödyntää hallituksessa vastakkainasettelua punavihreän kuplaväen kanssa.

Molemmilta jäi näkemättä missä kupla todellisuudessa on: ei Iivisniemessä eikä Punavuoressa eikä ainakaan Muu Suomessa, vaan taloudessa, ideologiassa ja asuntomarkkinoilla. Keskittämismetropoli on hajasijoittumista vasten monenlaista keskittämistä keskitettyihin taskuihin.


Stadin kundiksi syntyneenä, suurten kasvun vuosien Espoon kaupunginvaltuutettuna ja entisenä etelän median herrana sanon vakaana käsityksenäni, että etelän herrat ja niiden kaupunkitutkijat ja media puhuvat tässä keskityskuplassaan vain omaan rahapussiinsa.


He sanovat, että aivopääoman pitää keskittyä yhteen paikkaan niin kuin Amerikassa.
Silicon Valleyn piilaakso on kuitenkin Kalifornian landella mantereen päässä Washingtonista tai New Yorkista. Se, kuten Intian Bangladoren ITC-keskus, syntyivät teollisen ajan perään kauas perinteisistä kasvualueista. 

 

Oulun seudusta tuli tietotekniikan menestyjä vastoin etelän sääntöä ja Martti Tiurin puheita.

 

Tietoyhteiskunnan idea on tietoverkkojen avulla irrottaa liiketoiminta ajan ja paikan kahleesta, joka syntyi hetken ajaksi siihen historialliseen vaiheeseen, jota kutsumme teolliseksi yhteiskunnaksi.
Teolliseen yhteiskuntaan syntyi suuria tehtaita ja kaivoksia, joiden lähelle koneen vapauttamat ihmiset siirtyivät asumaan. Kehittyvissä maissa tämä pakko on vallalla edelleen.
Keskitysteollisuuden elinajaksi jää vain rapiat 200 vuotta, mutta sen aikana syntyi  6 000 000 000 ihmistä enemmän kun keksittiin uudet lääkkeet ja traktori kynti paremmin enempää ruokaa.
Suomessakin trendiksi tuli että ihmiset asutettiin keskustan kalliisiin asuntoihin ja kauppiaat ja tehtaat vietiin - ja kuluttajat juoksutetaan - kaupungin ulkopuolisille pelloille myymään mööpeleitä ja painavia ruokakasseja.
Näin kävi koska itsepalveluvarastokaupalla ei ollut enää tilaa toimia ja varaa vuokriin, joita kaupungin keskustassa perittiin maan ansiottoman arvonnousun jälkeen.

Tämä keskittämisen luonnonlaki johti toisiin luonnottomuuksiin Helsingin metropolissa; syntyi krooninen asuntopula ja rakennusmaan vaje. Se taas johti tonttimaan hinnan nousuun pilviin. Se taas taktisen vajaatuotannon ryydittämänä asuntojen hintojen ja vuokrien krooniseen, rajuun nousuun ja ihmisten elinikäiseen asuntovelkavankeuteen. 

Nyt oma asunto Helsingissä on pientuloiselle mahdottomuus.
Tästä kehityksestä hyötyy edunsaajana kalliilla rakentava grynderi ja kiinteistön välittäjä, asuntosijoittaja, -vuokraaja, jopa ”yleishyödyllinen” rakentaja kuten riistäjä-VVO, ennen muita kuitenkin velan haltija – finanssilaitos.
Tietenkin kaikki kauppiaat hyötyvät alueella,niin myös etelän levikkialueen media ja lopulta Helsingin kaupunki ja sen hamuama muu lebensraum, Espoo ja Vantaa verotuloina.


Nyt sanotaan, että maapalloistuminen, sinkkuyhteiskunta ja bisneksen megatrendi vaatii tätä. 

Eihän se näin mene muuten kuin taaksepäin katsomalla.

Keskittyminen on valtaa joissa poliittinen valta palvelee talousvaltaa. Markkinataloudessa kilpailu on vääristynyt finanssikonsernien muututtua rahan yhteenliittymiksi ja luisuttua harvojen käsiin. Neljäntoista suurimman pankin markkinaosuus maailman johdannaisvirtuaalirahan tuotannosta on 80-90 prosenttia. Finanssilaitokset ovat puolestaan pääomistajia niissä 120 yrityksessä, jotka hallitsevat neljää viidennestä koko maailmankaupasta.  Tätä varten kannattaa keskittää, jotta maailman suurin ylihinnoittelu kotien velkakauppa jatkuu ja pääomat saadaan pankkeihin.

Maailman tuleva teknologinen kehitys ja siitä syntyvä toimintatapamuutos voisi muuttaa tämän.
 

 

 


Massa-automaation keskittävä työtä syövä malli kohtaa jo; tietoyhteiskuntakehityksen toisessa aallossa, pientuotantoa suosivan esinekopioinnin ja robotiikan synnyttämän rinnakkaisen tuotantotavan. Logistiikka menee uusiksi kun itseohjautuva auto, nelikopteri ja bio-, sähkö- ja  aurinkoenergia mullistaa liikenteen ja energiahuollon ja tekee välimatkat joutavaksi ongelmaksi.
Media ja kauppa siirtyy pilveen ja työtä voi tehdä missä ja milloin vain ammattien muodostuessa yhä enemmän tietotyöksi ja uuden ajan käsityöläisyydeksi. Peltokaupat kuolevat vaivallisuuteensa ja ihmiset ostavat itsepalveluun opetettuina tavarat suoraan ali babalta tai amazonilta.

Etelän media ja kaupunkitutkijat kirjoittavat siis keskittämistrendeistä puhuessaan jyrkikataisia = sanoja, jotka ovat tarkoitukselleen vastakkaisia - ja sanoessaan maalaisliittolaisten nyt siirtävän pyörää taaksepäin.
Niinhän onkin jos lähtökohta on maaseuturomantiikka, pelkkä pelto ja pitäminen kiinni yhtä lailla teollisen yhteiskunnan kanssa menneestä maatalousyhteiskunnasta.


Jos Sipilän hallituksessa oivallettaisiin, että globalisaation rinnalle on syntynyt huikea glokalisaation bisnessauma ja elinmuoto, olisikin kyse vallankumouksesta.
Kasinokapitalismikaan ei ole trendi, vaan ovelaa liiketoimintaa. Siinä ihmiset pyritään siirtämään omista toimistaan pelkiksi kuluttajiksi hyödyntämään kotitalouden tulot osaksi keskittävää globaalia hanketta, jota pyörittää tusina finanssilaitosta harvojen eduksi.

 

 

Eläkeajan uusi käsitys... 

Teollisen massatyön loppu johtaa uuteen

EU:n korkein eläkeviranomainen Karel van Hulle kävi Helsingissä esitelmöimässä ja esitti, että ”ihmisille annettaisiin oikeus työskennellä aina 70 vuoteen saakka.” Hulle puhui siis oikeudesta, mutta ei pakosta. Hän viittaa retoriikalla ihmisten kasvavaan elinikään ja uuteen ajatteluun työstä. 

Minä pohdin sitä lisäten filosofiaan myös kansalaistyön palvelumahdollisuuden ja senioriteetin, viisauden ja kokemuksen paremman valjastamisen yhteiskunnassa joutenolonautinnan rinnalle ansaitun työn elämän jälkivaiheessa.

 

Miksi Hullen oikeus tehdä työtä yli 63-vuotiaana ei voisi olla ilman takarajaa jos työvoimapula pian kuitenkin uhkaa? 

 

TV-dokumentti kertoi taannoin amerikkalaisesta yrityksestä, jonka työntekijät olivat yli 75-vuotiaita, vanhimmat yhdeksänkymppisiä Työnantaja- yrittäjä oli tyytyväinen luotettavaan ja motivoituun työpanokseen ja työntekijät siihen, että saivat työskennellä minkä jaksavat. 

Miksi emme ymmärrä, että mentoroinnissa on ideaa, tietämyksen siirrossa tuottavuutta?

 

Miksi esitettiin ”Lex Lindströmiä” jolla 5000 yli 60-vuotiasta siivotaan pitkäaikaistyöttömyyden kortista samaan aikaan kun työikää yritetään pidentää ihmisten eliniän myötä?

 

Jos elämän ikäinen koulutus on uuden työelämän edellytys miksi se ei koske vanhempia ikäluokkia. 

 

Vanhemmat ihmiset ovat viisaita, heillä on kokemusperäistä tietoa ja vastuuntuntoa. 

Koko maailmansivun kokemus on ollut kysyttyä tavaraa, Mannerheim, Paasikivi, Kekkonen...  esimerkkejä mainittuna. Aivotutkimus kertoo, että ihmiset oppivat uutta vielä yli kahdeksankymppisenä siinä missä nuorempikin. Jos homma sujuu hitaammin sen paikkaa kokemuksen tiedolla, elämästä hankitulla viisaudella.


Haluavatko lapsemme olla 40-50 vuotta ”eläkkeellä”? 

 

Mitä he tekevät silloin. Miten siitä huoltosuhteesta selvittäisiin?

 

Ajatelkaa mikä voima olisi hyvävoimaisten eläkeläisten mentoriliikkeestä turvapaikan hakijoiden kotouttamisprosessissa. Vaikkapa uudenlaisen havainnoimalla oppisen mallissa, learning by doing together.  Win win malli.

 

Tai entäpä jos lähdettäisiin Osmo Soininvaaran aikanaan esittämälle tielle, että ihmisten onnellisuutta ja elämän arvostusta lisättäisiin pois pelolla ja pätkillä johtamisesta siirtymällä lyhyempään työaikaan, etä- eli lähityön lisäämisellä päivään-kahteen viikossa ja ihmisten luovuudenvapauttamisella? 

Nelipäiväinen työviikko, sen sisällä vielä yksi päivä etätyötä ja tuo yksi omapäivä vielä kannustettua lapsenlapsieloa. 

 

Tiedän; Max Weber kääntyy haudassaan ja Juha Sipilältä menee pulla kurkkuun kun maailmaa tulkitaan oikein eikä oikealle.

 

Tässä ei ole muuta logiikkaa kuin luonnon laki, väestöräjähdys ja se kestävä talous, mittarikin on toinen, ei kasvun usko vaan ihmisusko. 

 

Ekologisen periaatteen innoittamana voisi ehdottaa, että muutettaisiin koko järjestelmä liukuen parissa vuosikymmenessä sellaiseksi, että työuraa voisi vapaaehtoisesti jatkaa pidempään, jopa 10-15 vuotta, kun kerran terveyttä ja ikää siis riittää parikymmentä vuotta lisää. 

 

Keski-iän noustua myös ihmisten fyysinen kunto on parantunut rikkaissa maissa. Uusi työ ei ole raskasta, vaan aivohommaa, eikö sen pitäisi siis muuttaa myös teollisen ajan rakenne ja aikatyön idea?

Sanon ja kirjoitan tämän  kun olen jo ajat sitten ohittanut sen mitan milloin suomalaiset keskimäärin alkavat puhua itsestään vanhoina: 64,6 vuotta.

 

Työn mielekkyyden lisääntyessä kevenisi työuupumus, ja tietysti, lisääntyisi sen suhteellinen tuottavuus kun jaksettaisiin paremmin. Kun työajan noudattaminen vähän omillakin ehdoilla olisi työelämää parhaimmillaan palaisimme kohti aikaa, jolloin se oli totta,  esimerkiksi 1700-luvun maailmassa, niin maalla kuin kaupungissa. 

 

Oikea sovellus kohtaamista työpaikalla ja lähityötä kotona selkeästi määritetyin tavoittein, mutta arvostaen työntekijän vastuuta, muuttaisi koko asetelman kellotyöstä verkostoituneeseen luovuuteen. 

 

Leipäsi eteen pitäisi sinun iloita siitä mitä teet.

 

Työllisen työvoiman luvut muutaman viime vuosikymmenen jaksolta kertovat mitä jo ta­pahtui. Suuren laman seurauksena tapahtui nopea lasku työvoimassa: vuonna 1990 työllisiä oli       1 460 000 suomalaista, vuonna 1994 vain 1 147 000 ihmistä eli 313 000 vähemmän. 

 

Jo aiemmin työvoima on siirtynyt tehtaista veronmaksajien hommiin. Kuntien henkilöstö oli Suomessa 1970 vain 193 000, josta se kasvoi 317 000:een vuonna 1980, kymmenen vuoden päästä kuntatyöläisiä oli jo 434 000. Porukka pieneni, laskien laman vuoksi 389 000:n vuonna 1993. Nyt se on taas yli 420 000 henkilöä.

 

Julkisten menojen osuudet suhteessa kansantuotteeseen kasvoivat vuosituhannen alusta Suomessa merkittävästi kun ne muissa pohjoismaissa laskivat tai pysyivät paikallaan. Val­tion henkilöstö kasvoi taas vuodesta 1996 lähes kymmenellä tuhannella eli yli kymmenen prosenttia. Ennen finanssikriisiä oltiin kasvettu taas lamaa edeltävälle tasolle.

On hyvä huomata tämäkin kehityspiirre: vuonna 1980 työvoimasta kategoriaan ”yrittäjät” kuului 17,1 prosenttia työvoimasta, vuonna 2005 enää 12,9, prosenttia, missä olemmekaan tämän kriisin todellisen päättymisen jälkeen?

 

Mihin kansantalous todellisuudessa perustuu? 

 

Kuluttaja Nokia myytiin, metsäteollisuus ontuu. Tietoyhteiskunnassamme olemme jääneet jälkeen pahasti. Teknologiakisassa olemme jääneet junasta, mutta kuntasektori kasvaa ja palvelut pullistuvat. 

 

Kymmenen miljardia puuttuu ylläpidosta ja summa kasvaa kun väki vanhenee.

 

Missä on pihvi? Todellinen tulo?

 

Teknologia ja automaatio syö työpaikkoja, siksi tulon jaossa ja verotuksessa teknologiaa tulee kohdella ja  käyttää niin, että kaikki hyötyisivät vaurastumisesta.

 

Teknologiat ovat kuitenkin vain  työkaluja, ne eivät päätä puolestamme mitä teemme. Nyt pitää keskittyä tähän, mitä niillä tehdään, miten se vaikuttaa meihin ja mihin suuntaan me haluamme kehitystä ohjata. Ne ovat tärkeitä yhteiskuntaan vaikuttavia fundamentteja, ajopuuna ei pitäisi tässä muutoksen koskessa enää seilata.

 

JATKUU

 

SAA JAKAA

 

 

 

 

Share on Facebook
Share on Twitter
Please reload