Suomen

Tietokirjalijat ry

on tukenut teosta.

Pidätkö teoksesta ja ajankohtaismediasta. Osta kirja tai tue meitä. Kiitos.

© 2017 by Innokit. Proudly created with Wix.com

Lisää kumppanimedioissa

I'm a paragraph. Click here to add your own text and edit me. It's easy.

28. Ehkäpä superjohtajillamme ei ole vaatteita... Huonot johtajat ja kansallisyhtiöiden rappeuttaminen

June 5, 2017

 

 

Suomessa on paljon hyviä johtajia ja paljon huonoja johtajia.

Asema ei tee kenestäkään ylivertaista korkeintaan ylimielisen. 

Johtamiselle ja johtajuudelle yrityksissä tulisi kansalaisten enemmistön mielestä tehdä jotain – iso osa kilpailukykyongelmista laitetaan suomalaisyritysten johtajien kontolle.

 

Koko maailma muuttui tieto- ja viestintätekniikan hävittäessä tuotannon sijoittumisen aiheuttamat rajoitukset. Maailman ainoaksi imperiumiksi jäänyt Yhdysvallat loi sotaisan ko­lonialismin rinnalle taloudellisen maailmanherruus-pyrkimyksen, jossa Kominternien sijaan tulivat suuret, monikansalliset yhtiöt, jotka valloittivat maailmankaupasta kaksi kolmannesta.

 

Omaisuus jaettiin niille ja niiden uusille herroille, johdolle, joka ei enää ollut vastuussa muille kuin ”markkinoille:” mitä ihmettä ne sitten ovatkaan, mielikuvat.

Kuten olen jo osoittanut, ”markkinat” ovat kolonialismin uuden muodon ristisiittoinen sisäpiiri johtaja­-aristokratia, jolle kasvoton omistaja ei mahda mitään eikä haluakaan, kun sijoittaminen on muodostunut arvon kasvattamisesta pikavoittamiseksi ja vedonlyönniksi.

 

Sosialismi ja kommunismi kaatui, mutta superkapitalismi alkoi keinoiltaan muistuttaa Neuvostoliiton tapaa toimia. 1990-luvulla alettiin ajatella, että tämä on ainoa mahdollinen tie. Politiikka vetäytyi taloudesta superkapitalismin vaatimuksesta. 

 

Se vei lopullisesti pohjan kaveria ei jätetä Suomelta.

 

Oli fiksua hakea yhteyttä Eurooppaan, kun se kerrankin oli mahdollista. Mutta on ollut peräti kummalista tehdä se niin, että se on merkinnyt taloudessa ja kulttuurissa täydellistä antautumista amerikkalaisille arvoille, talousmallille, viihteelle ja kulttuurille. Me liityimme Eurooppaan, mutta muutuimme jenkeiksi! 

Se tapahtui vielä aikaan, jolloin Yhdysvallat menetti moraalisen oikeutensa ihmisoikeuksien puolestapuhujana ja demokratian tiennäyttäjänä langetessaan itse tyrannien ja vainoajien keinoihin vastustajien käsittelyssä ja lopulta kääntyessään omaan napaansa - America First.

 

Suomi otti vieraat arvot käyttöön hyvinvointiyhteiskunnassa. Eihän kamppailu etuoikeuksien puolesta täälläkään ollut koskaan laannut, rikkaat oli vain pidetty verotuksella jossain määrin aisoissa ja sodan jälkeen tämä teollisuutta johtanut.

 

1910–20-luvulla syntynyt sukupolvi suhtautui yritystensä työntekijöihin parhaissa tapauksissa patruunamaisen isännän suojeluksella pitäen sen ainakin sen verran tyytyväisenä, ettei väki ryhtynyt tekemään vallankumousta ja sosialisoimaan omaisuutta. 

Vallankumousta pelättiin ihan todellisuudessa kansalaissodan, toisen maailmansodan jälkeisen Moskova-vetoisen teollisen ja korpikommunismin, 1960-luvun nuorisoliekehdinnän ja vielä 1970-luvun taistolaisten aikaan. Vasta Berliinin muurin kaatuminen vapautti kapitalismin strategit Suomessa olemaan oma itsensä.

 

Tässä ei ole mitään marxilaista kun näin sanoo, rahanomistajille on vain oma logiikkansa kuten Paavo Haavikko ennusti jo 1990-luvun alussa.

 

Amerikkalaiseen unelmaan kuuluu jo kasvatuksesta lähtien yksilön korostaminen ja pärjääminen omillaan. Unelmaan kuuluu, että Oma tie rikkauksiin on mahdollinen ja sen saa kulkea Villissä Lännessä kyynärpäät toisen kyljissä paukkuen. Köyhien kustannuksella sopii  rikastua vaikka ketunhäntä kainalossa, kuten asuntolainakriisi, Enronin tapaus, pörssikeinottelu, virtuaalipyramidit,  pakolaisbisnes, ihmiskauppa ja yritysvaltaukset > pilkkomiset Yhdysvalloissa osoittavat.

 

Suomessakin on tultu samaan uskoon, jonka yhden asian pankkiirit, lipposet ja sailakset - kekkosen lailla - löivät ihmisten mieliin ainoana totuutena. 

 

Taloudessa tapahtui täälläkin kummallinen muutos 1990-luvulla. Radikaaleiksi etujen vaatijoiksi tulivatkin liikemiehet, heidän korporaationsa ja eduspuolueensa, jotka ryhtyivät vaatimaan työreformien ja 20 vuotta myöhemmin yhteiskuntasopimuksen kautta ”joustavampia” työmarkkinoita, pidempiä työaikoja ja helpompia irtisanomismahdollisuuksia, julkisen terveydenhuollon ja kunnallisen toiminnan siirtämistä yksityisen yrityksen suoritettavaksi  valtion ja kunnan jäädessä vain palvelujen tilaajaksi.    

 

 Risto Ryti.

Johtajuuskäsitykset ovat talouselämässä muuttuneet lähes päälaelleen itsenäisessä Suomessa.  Kun nykyajan johtajuutta arvioidaan on syytä katsoa muuta mallia myös historiasta.

Otetaanpa esiin vielä Kutsetin suuren kummisedän Risto Rytin maailma 1930-luvulta. Ryti puhui pankkimiehille minkälainen teollisuuden harjoittajan tulisi olla: 

 

”Teollisuudenharjoittaja, joka uhraa voimansa ja työnsä yrityksensä hyväksi, saa sen nousemaan samalla kohottaen kansantaloutta ja kansan hyvinvointia tarjoamiensa työtilaisuuksien, maksamiensa palkkojen ja luomiensa hyödykkeiden kautta. Hän lisää samalla yhteiskuntataloudellista pääomaa, joka jää hänen määräämisvaltansa alaiseksi ja lisää hänen varallisuuttaan. Näin hän suorittaa täysin hyvän vastikkeen niistä eduista, jotka hän itselleenkin saa.”

 

Ryti toteaa kuitenkin, että vastuu ei säily enää seuraavien sukupolvien aikana yhtä selvästi kun perilliset astuvat kuvaan.

 

”Kaikenlaiset Hummerhjelmit, jotka menevät naimisiin perijättärien kanssa ei ajattelekaan muuta kuin huolettomia ja ylellisiä päiviä.” 

 

Ryti totesi, että tällaisia Hummerhjelm-aatelisia oli ollut ennenkin ja viittasi Ruotsin vallan aikaan, Kaarle XI:n toimesta toimitettuun reduktioon eli aatelisten kohtuuttomien läänitysten purkuun ja palauttamiseen kruunulle.

 

”Nykyaikaisessa yhteiskunnassa saattaa käydä samalla tavalla. Jos syntyy epäjärjestystä, epäkohtia, on oikeutettua ryhtyä niiden korjaamiseen tarkoituksenmukaisin lainsäädäntötoimin.”

Ryti ei tässä puhu lakkopakkolaista, vain keinoista katkaista saalistajilta siivet.

 

100 vuotta sitten Suomi oli suuri kansallinen projekti, jossa pelattiin yhteen, vaikkakin eri, niin kuitenkin porukoissa. Silloinkin puuttui ymmärrys, että itsenäisyys ei merkitse mitään, ellei sitä aleta yhdessä rakentaa. 

 

Itsenäisyyden jälkeen nuori maa joutui rakentamaan ensimmäiset teolliset linnakkeensa ulkomaisen pääoman turvin tai valtion rahalla. Metsäteollisuuden ensimmäiset isännät olivat ulkomaalaisia, heidän joukossaan Kotkansaaressa sahan 1872 avannut Hans Gutzeit. Hän toimi tehtaansa johdossa lyhyen ajan suhdanteiden heitellessä yhtiötä. Jo 1920-luvun alussa valtio osti osake-enemmistön tästä Hans Gutzeitin perustamasta metsäteollisuusyhtiöstä sen toisilta norjalaisilta omistajilta ja ryhtyi tukemaan sitä monin eri tavoin auttaen sen monen kriisin yli. 

Jo 1923 valtion omistusta lisättiin taas 61 prosentista 87 prosenttiin, ja heti perään yhtiöön laitettiin ensin 54, sitten 162 ja vielä 270 miljoonaa markkaa lyhyen ajan kuluessa se sai investointitukia, metsää ja lainaa valtiolta. 

 

Suomen Pankin pääjohtajan Risto Rytin tukemana se avasi 1934 suuren teollisen kompleksin Ensoon, Kaukopää nousi, siinä samassa Imatran koski valmistui ja Imatran Voima, nykyinen toinen öky-yhtiö, Fortum syntyi - valtion rahalla. 

Suomen menetettyä Karjalan myötä 13 prosenttia metsämaistaan ja Kutsetti tehtaansa, ryhdyttiin valtion tuella merkittäviin tukitoimiin. Enso-Gutzeitin menetykset olivat raskaat, se menetti uudet Enson tehtaat, Suojärven sahat ja 100 000 hehtaaria metsää Neuvostoliitolle sekä 75 000 hehtaaria karjalaisten pika-asutuksessa.

 

Enso-Gutzeitista tuli merkittävä valtiollinen projekti, jonka johtajista tuli mahtimiehiä ja vuorineuvoksia. Lopulta johtoon nousi Kansallispankista Jukka Härmälä, joka luovi ensin Kutsetin yhteen ruotsalaisen Storan kanssa ja sen jälkeen oli niin pulleana, että lähti tehdaskaupoille Yhdysvaltoihin, tunnetuin seurauksin. Nyt tiedämme, Jouko Karvisen jälkeen, mitä isänmaan yhtiölle on käynyt, se pani luukut kiinni Itä-Suomessa ja Lapissa ja lähti Uruguayyn ja Kiinaan.

 

Toisten vauraus suhteessa toisiin johti 1918 selkkaukseen, jossa köyhemmät yrittivät vallansiirtoa ase kädessä toisia suomalaisia vastaan. Siitä seurasi kyykytys ja vuosikymmenien kahtiajako, jonka talvisota poisti ulkoisen vaaran uhatessa.

 

Taistelun jälkeen maksettiin yhdessä velkaa Venäjälle, luotiin teollisuus ja teolliset yhteisöt, jossa herrat olivat herroja, mutta kantoivat yhteiskuntavastuunsa työväestään ja ympäröivästä yhteiskunnasta. Kun yhteinen vauraus kasvoi, oltiin kypsiä sosiaalivaltion luontiin, jossa sosiaalinen vastuu siirtyi tehtailta valtiolle ja sen kautta kunnille.

 

Vielä 1970-luvulla kun rahan linnakkeissa edelleen pelättiin vallankaappausta punaisten taholta, henkilöstöä kohdeltiin pieteetillä. Kun sosialismi 1990-luvulle tultaessa romahti, katosi kapitalismilta vastavoima. Markkinatalous, jota oli hilattu sosiaaliseen suuntaan alkoi kääntyä takaisin monopolistiseen suuntaan.

 

Thatcherin ja Reaganin aikana alkanut, 1860-luvun manchesterilaisen talousliberalismin mallinen, kylmä voittoahneuden oppi löi läpi Yhdysvalloissa ja Britanniassa, sosiaalidemokraattinen, keynesiläinen malli väistyi. 

Valtiot luopuivat ohjaamasta taloutta kuten  Keynes oli opettanut. Pian muutkin taloudet alkoivat taipua samaan suuntaan. 

 

Globaalitalous ja tietotekniikka mahdollistivat maapalloistumisen rahaliikenteessä ja antoivat suuryrityksille mahdollisuuden toimia siellä, missä tuotanto eli työvoima oli halvinta.

 

Samaan aikaan suljetut kommunistiset taloudet avautuivat ja osa kehitysmaiden markkinoista kuten Kiina, Aasian Tiikerit ja Intia alkoivat nousta ja synnyttää valtavien mahdollisuuksien markkinoita. Suurin osa kehitysmaista kolonialisoitiin uudestaan rahalla kuitenkin vain halpatuotannon, ylijäämäruuan ja elektroniikan kaatomarkkinoiksi ja halvan raaka-aineen lähteiksi.

 

Valtion puuttumattomuutta on perusteltu corporate governancella, hyvällä hallintotavalla, eli että valtio ei voi puuttua yksityisen yrityksen asioihin. Valtio-omistajalle nauretaan ja sitä pilkataan. Yritysten pitää saada ”nykymaailmassa” tehdä mitä ne haluavat.  Nykymaailmaa ei kukaan määritä, jotenkin ”nykymaailma” kuitenkin riittää perusteeksi poliitikolle mihin tahansa. 

 

Suomessa on kuitenkin eräs maailman vahvimmista tukiaisjärjestelmistä – ei maataloudelle vaan yrityksille. Valtio tukee tuotekehittelyä, infrastruktuuria, palvelee patentein, rekisterein, tein, lentokonein ja verohelpotuksin tätä vapaata yrittäjyyttä. Mutta vastakauppaa se ei saa tehdä näiden vapaan meiningin kauppamiesten mielestä. 

 

Siinä yritettiin taas; ostaa suosiota kun sosialikokoomushallitus ensi poisti työnantajalta kelamaksut ja maaliskuussa 2013 päätti jakaa osinkoalennuksia rikkaimmille omistajille ja alensi, oikeaoppisesti yritysveroa kuin rukoillen, että jos nyt sijoittaisitte tännekin tekemiseen ettekä vain veisi kaikkea kotiin paratiisisaaren kautta. Tähän oli kaikki syyt, veropako maasta oli kiihtynyt hurjaa vauhtia jo koko vuoden 2012, sen syksyllä hirmuista vauhtia.

 

Näimme hiljaisina jo silloin, että Olkiluodossa pelataan kallista javaarallista ydinleikkiä, näimme myös kuinka Stora-Ensossa kerätään pikavoittoja kuin Nesteessä oltaisiin, vaikka pelattiin vain tätä päivää, nykyjohtojen eduksi, ilman historiaa, ilman huomista, ilman suurempaa järkeä, vastuusta nyt puhumattakaan. 

 

 Esko Aho keskellä Iiro Viinasen ja Rolf Kullbergin kanssa.

 

Muistatteko kun metsäteollisuus oli puu- ja muussa pulassa runsas puoli vuosikymmentä sitten? Asetettiin Esko Ahon toimikunta: Aho johti selvitystyötä, jonka tarkoituksena on edesauttaa metsäteollisuutta puupulan ahdingossa.  Ahon tiimi esitti monia korjaustoimia, joihin valtio joutuisi satsaamaan noin 250 miljoonaa euroa. Annetaan verohelpotuksia, jotta puuta saadaan. Rakennetaan parempia teitä, jotta puu kulkee ja autetaan teollisuutta kaikin muinkin keinoin. 

 

Valtio siis sekaantui metsäyritysten toimintaan, vaikka pitäisi vallita tämä laissez-faire -meininki, jossa metsäteollisuusyrittäjä tekee ja kansa vikisee.

Noilla miljoonilla ei saatu mitään muuta kuin lisää saneerauksia.

 

Kansakunta on vaiti kun maan luonnonvarat annetaan ulkomaisiin käsiin kuin olisimme kehitysmaa, jonka on niin pääomapulassaan pakko tehdä. 

Meillä tyhmillä ihmisillä, suu loksahtaa auki aina kun huomaamme ajattelevamme, että vapaassa markkinataloudessa olisi logiikkaa.

Laissez-fairehan tarkoittaa, että pitää antaa tehdä, ei puuttua, mutta yritystukiaiset, joilla kilpailu vääristyy kyllä käyvät, jos ne satavat meidän firman kassaan. Jos se menee kilpailijalle, se on väärin ja valtion sekaantumista.

 

Suurten yritysten johtajat haluavat mahdollisimman paljon tehtyä työtä mahdollisimman halvalla, he eivät halua, että työväki pääsee sanomaan mitä työpaikoilla tehdään.
Näin on aina ollut vaikka kaunokieliä on muuhun käytetty.


Ensin vallankumouksen pelko sodan jälkeen sitten ”sosialismin” pelko vuosina 1968-1991 sai työnantajan taipumaan ensin 1940 ”tammikuun kihlaukseen” ja sitten jälleenrakennuskaudella joihinkin työelämän reformeihin.


Vuonna 1968 tehtiin ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu, jossa työelämän kaikki sopijapuolet hyväksyvät samat ehdot seuraavan vuoden työmarkkinoille.
Tupoja on tehty sitten kymmeniä ulkoparlamentaarisessa kolmikannassa, maksajana valtio, joka on jakanut hyvää työnantajille devalvaatioina, verohelpotuksina, tukina ja jätti-investointeina sekä omilla energia-, infrastruktuuri- ja teollisuusyrityksillään ja sosiaalietuina työntekijöille.


Valtion yrityksistä parhaat on myyty alihintaan markkinoille sosialidemokraattienkin antauduttua markkinavoimille. Valtion vastaisen mielialan lietsominen, globalisaation onnelaoppi, suurten etujen ja pikavoittojen tavoittelu sekä reaalitalouden häviäminen sijoitustaloudelle on tuonut uusliberaaleille voiton muka ainoana mahdollisuutena markkinataloudessa.


Tämä uusliberalismin luovutustalous on tullut myös poliittisesti esiin valloittamalla kokoomuksen ja saatua opillisen vallan Juha Sipilän hallituksessa. 

 

Kaksi ongelmaa meille jää päällimmäisiksi rahanomistajien, pankkien ja bonusten valvonnan jälkeenkin. 

Ensimmäinen on luottamuspula yritysjohtajiin. Se on kansallista uskottavuutta pian nakertava tekijä. 

 

Neljä viidestä tärkeimmäksi katsotusta kilpailukyvyn heikentymisen syystä liittyy läheisesti yritysten johtoon ja johtamiseen. Suomen heikentyneen kilpailukyvyn syynä eivät ole olleet henkilöstön liian korkeat palkankorotukset. Syytä voi kansalaisten mielestä hakea pikemmin yritysten johdon tekemistä virheistä, selviää laajasta tutkimuksesta.

 

Elinkeinoelämän valtuuskunnan tutkimuksessa Kadonneen kasvun metsästäjät vastaansanomaton 78 prosenttia suomalaisista oli sitä mieltä, että yritysjohtajien tekemät strategiset virheet ovat tärkeä tai melko tärkeä syy maamme kilpailukyvyn heikkenemiseen. EVA:n 2023 ihmisen otos on merkittävä. 

 

Kansalaisten mielestä asiat on hoidettu kilpailijamaissa paremmin: 73 prosenttia. Seitsemänkymmentä prosenttia jakoi käsityksen, että yrityksissä on huono ilmapiiri. Sama määrä arvelee syyksi ylisuuret palkat ja bonukset. Rumanlainen tulos on myös, että 58 prosenttia jakoi käsityksen erittäin-melko luokassa, että yritysten johtoa vaivaa innovatiivisuuden pula. 

 

”Enemmistö (56 %) arvelee riskejä välttelevän yhteiskunnallisen ilmapiirin olevan yksi syy yritysten kilpailukyvyn heikentymiseen. Käsitys liiaksi varman päälle pelaavasta Suomesta jaetaan melko laajalti eri väestöryhmissä ja vain kolmannes (34 %) on asiasta toista mieltä. Vaikka varovaisuus on joskus viisautta, se ei saisi johtaa siihen, ettei edes yritetä. Joka toinen (50 %) näkee tässäkin ongelmia ja katsoo, että yritystemme kilpailukykyä nakertaa nyt suomalaisen sisun, ”tekemisen meiningin” puute,”  kertoi EVA:n tutkimus 2013.

 

”Johtamiselle ja johtajuudelle yrityksissä tulisi kansalaisten enemmistön mielestä tehdä jotain – iso osa kilpailukykyongelmista laitetaan suomalaisyritysten johtajien kontolle.”

Toiseksi, yritysten toimintaympäristö on suomalaisten mielestä enimmäkseen kunnossa. Useimmissa keskeisissä kilpailukykytekijöissä, kuten työntekijöiden palkoissa, valuutassa, elinkeinopolitiikassa tai ympäristöregulaatiossa ei kansan enemmistön mielestä ole löydettävissä suurempaa vikaa.”

 

Elinkeinoelämän oma tutkimus kertoi pöyristyttävän epäluottamuksen syntymisestä kansan ja bisneseliitin välille. Politiikassa tämä olisi kapinatason kannanotto. Sitä kuitenkin – tietenkin - painettiin ilmestyttyään - villaisella. 

 

”Suomalaisten suuryritysten johdon pääasiallinen strateginen lääke yrityksissään on kustannus-tuottorakenteen parantaminen.”

Lähes puolet suurten yritysten johtajavastaajista mainitsee Henrikki Tikkasen ja Pekka Mattilan samaan aikaan ilmestyneessä tutkimuksessa keskeisimmäksi tavoitteekseen siis kustannusvalvonnan.

Tutkijat mainitsevat yllättäväksi tulokseksi, että ”usein liiketoiminnan kannalta tärkeisiin kohteisiin kuten tuote- ja palvelukehitykseen, sekä markkinatutkimukseen, kilpailija-analyysiin ja palvelujen digitalisointiin investoidaan yhä suhteellisen vähän.”

 

Olisiko syynä, että viime vuosikymmenen johtajapolvi on näitä pankkiomistajan vaikutuksesta elinkeinoelämään 1990-luvulla tulleita ”ammattijohtajia” tilien ja teorian ammattilaisia ja yhä vähemmän itse yrityksen ytimen, liiketoiminnan sielun ammattilaisia. Innovaatioyhteiskunnassa mennään kustannusajattelu edellä, siellä jossain perässä tulevat itse liikeideat.

 

Administrative Science Quarterly-lehti julkaisi ranskalaisessa Insead-kauppakorkeakoulussa vuonna 2015 valmistuneen tutkimuksen Nokian johtamisesta matkapuhelintoimintojen romahdusta edeltävältä ajalta, jonka olivat tehneet professorit Quy Huy ja Timo Vuori.

 

Suomalainen matkapuhelinylpeys kaatui tutkimuksen mukaan johtamisen ongelmiin. Yhtiön ylintä ja keskijohtoa rasitti tutkimuksen mukaan pelon kulttuuri. Se halvaannutti yhtiön päätöksenteon eikä yhtiö pystynyt vastaamaan riittävän ketterästi markkinoiden muutokseen. Keskijohto peitteli ja valehteli vaikeista asioista, koska niitä ei uskallettu kertoa. Tämä jätti Nokian ylimmän johdon pimentoon, eikä se ollut lainkaan perillä asioiden tilasta. Mitä suuremmaksi yhtiö kasvoi, sitä optiojohtaja = jumalakeskeisemmäksi menetysresepti muuttui: viisaus muutti tutkimuksesta ja kehittelystä johtoryhmään. 

Huyn ja Vuoren selvityksestä tuli ilmi, pelkäävässä organisaatiossa kokonaisuuden etu väistyi ja työntekijät alkoivat suojella itseään ja omaa ryhmäänsä.

 

Pelolla johtaminen kulminoitui pääjohtaja Jorma Ollilaan

 

 Jorma Ollila.

 

Talousteorian mukaan työn tuottavuuden kasvulle on kolme keskeistä lähdettä. .

Koulutus eli investoiminen henkiseen pääomaamme auttaa meitä tekemään työmme paremmin. Toiseksi investoinnit koneisiin, laitteisiin ja rakenteisiin ovat toinen lähde. Mitä parempia työvälineitä meillä on käytössämme, sitä enemmän saamme aikaan.

Teknologian kehittyminen on kolmas ja tärkein tuottavuuden lähde, ilman sitä ei tarvita parempaa koulutusta eikä uusia koneita ja laitteita. Teknologia on tietoa siitä, miten tuotantopanosten avulla raaka-aineista saadaan hyödykkeitä, joita kuluttajat käyttävät tarpeidensa tyydyttämiseen. 

 

Siis; sekä teknologia että henkinen pääoma ovat tietoa.

 

Niiden ero on se, että henkinen pääoma on sitoutunut ihmiseen, mutta teknologia on kaikkien käytettävissä. Ihmisen kuollessa hänen henkinen pääomansa häviää, teknologinen tietämys siirtyy sukupolvelta toiselle.

 

Toinen suuri asia on veronkierto ja suuryritysten globaali valta. New Scientist -lehti julkaisi pari vuotta sitten laajan sveitsiläisen tutkimuksen, kuinka pankit ja suuryhtiöt hallitsevat maailmaa. 433 000 yhtiöltä koskevan selvityksen mukaan maailmantalouden ytimen muodostaa 1318 yhtiötä, joilla on keskimäärin 20 kytkentää muihin tutkimuksen yhtiöihin. Nämä yhtiöt muodostavat viidenneksen maailman kaikkien yhtiöiden liikevaihdosta, mutta hallitsevat osakeomistustensa kautta enemmistöä maailman reaalitaloudesta.

 

Globaalista liikevaihdosta on näiden 1318 yhtiön kontrollissa 60 prosenttia. Sveitsiläistutkijat selvittivät, että niiden joukossa on vielä 147 superyhtiötä, jotka ovat kokonaan toistensa omistamia. Nämä superyhtiöt hallitsevat puolestaan 40 prosenttia laajemman ytimen liikevaihdosta. Suurin osa terävimmästä kärjestä on rahoitusalan yhtiöitä. 

 

Kaikkein kaunein oli Barclays, kakkonen Capital Group Companies ja kolmonen FMR Corporation. Kyseenalaisen tuttuja joukosta löytyy myös kuudentena JP Morgan Chase 9. sveitsiläinen UBS ja kymmenentenä Merrill Lynch. 

 

TOP 20 joukossa ovat myös Deutsche Bank, Credit Suisse, ja Goldman Sachs. Mainita pitää myös Morgan Stanley sijalla 21.  

 

Listan ykkösellä, englantilaisella suurpankilla Barclaysilla on brittiläisillä veroparatiisisaarilla 249 tytäryhtiötä. Englannin 100 suurimmasta pörssiyhtiöstä 98 käyttää hyväksi verokeitaita ja -paratiiseja, joissa niillä on 8 492 tytäryhtiötä.

 

Suuryritykset maksavat G20 maiden teettämän tutkimuksen mukaan keskimäärin vain vii­si prosenttia veroa maailmanlaajuisista voitostaan. Pienyritykset maksavat voitoistaan veroa 20-30 prosenttia. 

Maailman varallisuudesta kolmasosa tai jopa puolet on veroparatiiseissa. Suomalaiset arvopaperisijoitukset kasvoivat vuoden 2007 7931 miljoonasta 2012 jo 3,5 kertaisíksi 27 867 miljoonaan euroon Luxemburgissa. (SP)

 

Aalto yliopiston professorit Henrikki Tikkanen ja Pekka Mattila olivat jo vuonna 2013 huolissaan suomalaisten suuryritysten kantamasta isänmaallisesta vastuusta, joka on heidän mukaansa alkanut muistuttaa näivettynyttä avioliittoa

 

Heidän tutkimuksensa kertoo suuryritysten merkityksen Suomelle: 250 suurimman Suomen rekisteröidyn yrityksen liikevaihto on yhteensä 320 miljardia euroa eli 1,8 kertaa Suomen bkt ja 80 prosenttia kaikkien suomalaisten liikeyritysten liikevaihdosta. Siitä 82 prosenttia on 125 viidennen suurimman yrityksen vaihtoa, 12,1 prosenttia oli yksin Nokian vielä vuonna 2012. 

 

Veroja suuryhtiöt maksavat kolme miljardia euroa eli siis noin prosentin liikevaihdostaan, mutta yli 60 prosenttia koko Suomen yhteisöverokertymästä. Suuryrityksistä 40 prosenttia maksaa kaikki veronsa Suomeen. Tutkimuksen mukaan ”neljä yritystä kymmenestä kokee yhteiskunnan määräämän sääntelyn rasitteena.” 

 

Kolmannes näistä 250 yhtiöstä oli joko ulkomaisten yhtiöiden omistuksessa tai niiden tytäryhtiöitä. Perheyhtiöitä suuryrityksistä oli vielä 16 prosenttia siis noin 40 yhtiötä.

 

Suur­yritysten liikevaihdosta tulee yli kaksi kolmannesta kotimaasta, joten ajan uhkailevat maasta lähtöpuheet ovat kummallisia.

 

Kasvuhan tietysti kuitenkin tulee vast´edes ulkomailta.

 

Avioeroa Suomen ja suuryritysten välille professorit eivät vielä ennustaneet 2013, mutta sanoivat turhautuneen osapuolen, suuryritysten ”silmäilevän jo muualle”. 

Se olisi ikävää sillä kun lasketaan niiden työllistävä vaikutus neljännes ja ulkomaisten suuryhtiöiden Suomen toimintojen yhteinen työllistävä vaikutus päädytään Tikkasen ja Mattilan mukaan peräti 63 prosenttiin työvoimasta. 

 

Tilanne on vakava, kansalaisten mielestä meillä on siis vain kustannuksia tuijottava, riskinottokyvytön johtajapolvi, joka on itse möhlinyt kilpailukykymme. He itsekin myöntävät olevansa kustannusseuraajia, joita vähemmän kiinnostaa itse yrityksen toiminnan ja bisneksen pitkäaikainen kehittäminen.

 

Erityisen traagista tämä on maailmassa, jossa johtajuutta palkitaan niin ylimaallisesti kuin nyt tehdään.

Johdon palkkaus on yrityksen omistajien ja sen johdon välinen asia. Yritysjohdon saamat korvaukset koetaan Suomessakin suhteettomiksi työntekijäin palkkaan verrattuna. Siitä seuraa huoli yhteiskunnallisen eheyden murtumisesta ja epäilyksiä johdon oman veli ver­kostonsa kautta tapahtuvasta yhtiön hyväksi käytöstä. 

 

Yrityksessä tuottava ilmapiiri syntyy, jos sekä johtajat että työntekijät ymmärtävät yrityksen toiminnan, toistensa työtä ja sen ehtoja, palkkaus mukaan lukien. Johdon epäonnistuessa kaikki tuntevat seuraukset nahoissaan. Johdon onnistuessa yritys saattaa luoda suunnattomasti uutta arvoa. 

Yksikään johtaja ei politiikassa, muttei liioin yrityksissä voi seistä tyhjän päällä vain asemavaltuutuksella.

 

Huono johtaminen liike-elämässä on tabu. Kun professri Pentti Haaparanta meni sanomaan, että syy Suomen huonoon johtamiseen on yritysjohdossa, huonossa johtamisessa, hänet nuijittiin sakilla kuitaten koko asia sillä, että Haaparanta on ”vasemmistolainen.”

 

Mediassa ja tieteellisessä tutkimuksessa huonosta johtamisesta puhutaan ja kirjoitetaan vähän. Johtajuudesta puhumiseen liittyy yleensä positiivinen lataus... Puhe huonosta johtajuudesta jää sen varjoon. Se ei kuulu myöskään johtajuuden tutkimuksen perinteeseen..

Olisiko niin, että nykyinen johdon palkitsemisjärjestelmä on taantumista edistävää ja johtaa vain korruptiiviseen etujen kalasteluun,lopulta koko firman kustannuksella?

Yritysten toimintamalli on muuttunut yrityksen kestävästä kehittämisestä syntyvästä reaalitalouden voitonjanosta palkkionmetsästykseksi, jossa virtuaalitalouden kasvoton sijoittajaomistaja haluaa saada kaiken firmasta pois nopeasti. 
Siksi omistajasijoittaja valitsee firman virtuaalitalousmiehiä kilometritehtailuun todellisen yrityksen toimialaan liittyvän osaamisen sijasta.
Tässä järjestelmässä voidaan muutamien vuosien tulosmanipuloinneilla saada kasaan niin merkittäviä palkkioita, että palkkionmetsästäjän ei tarvitse loppuelämänään tehdä muuta.

Tätähän edellä siteeratut tutkimukset todistavat.

Kritisoin nykyistä johtamismallia ja siitä maksettavia mielettömiä korvauksia, en sen vuoksi, että kadehtisin johtajien suuria palkkoja, vaan siksi, että ne on rakennettu lyhytnäköisen voitonpyynnin edistämiseen - vaikka sitä sanotaan sitouttamiseksi.


Suomen viennillä  meni yhdeksän vuotta miinusmerkkisenä.
Nordean ekonomisti Pasi Sorjonen sanoi kesällä 2015 Helsingin Sanomissa, että suomalaisen viennin rakenne on - edelleen - eurooppalaisittain ”poikkeuksellisen rujo.”
Suomen talous olikin kuin kehitysmaasta: raaka-aineet ja tuotantotarvikkeet muodostavat noin puolet tavaraviennistä. Investointitavaroiden osuus on 30 prosenttia ja energian 10 prosenttia. Suhdannevaihteluissa paremmin pärjäävien kulutustavaroiden osuudeksi jää vain kymmenisen prosenttia.


Suomi ei ole uudistunut vaan on neuvoton. Me tulimme ylös emme johtamistaidoilla vaan euron kurssin muutoksen, EKP:n biljoonaelvytyksen ja öljyn hinnan pudotuksen avulla, ulkomainen suhdanne lisäsi kysyntää työehtosopimukset nollalinjalla auttoivat.

 

Miksi nämä superjohtajat eivät kriisissä saakaan uutta aikaan, vaan huutavat vain yhteiskuntaa apuun ja muilta lisää työtä?

 

Omistuksen rakenne on 30 vuodessa muuttunut Suomessa valtionomistuksesta, osuustoiminnallisuudesta, sinivalkoisuudesta ja perhevetoisuudesta kasvottomaksi, markkinavetoiseksi tytäryhtiötaloudeksi.


Sijoittajaomistajat haluavat vain pikaisia voittoja eivätkä enää viihdy kehityspuuhissa, uusi sijoittaja ei välitä reaalitalouden huomisesta. Yrityksen johto puolestaan tekee sitä; pikavoittamista kvartaalitaloudessa, mistä se palkitaan.
Yhteinen etupiiri syntyy kun johto pelaa edukseen bonusten ansaintakaavalla ja säätää tulokset toivotulla tavalla koko pikaetupiirin eduksi, koska hyötyy näin enemmän.

Asia ei ole vähäpätöinen. Ahneen pikavoittamisen vaikutus on ihmiskunnalle kohtalokasta.


Yhden sukupolven aikana on tehty harvojen kaappaus, jota aiempi historia ei tunne.


Luonto, rahat ja työ on pelattu pelistä kun suuret toimijat ovat velkaannuttaneet koko maapallon.
Vallankaappaus on varastanut tulevaisuuden huomisen lapsilta, joiden pelkona on, että luonnon kiertokulku sulkee ihmisen pian pois piiristään. 


Pitää uskaltaa kysyä onko tämä teollisen ajan superjohtoporras ylipäätään kykenevä näkemään tulevaisuuteen digitalisaation, robotiikan, ympäristö- ja väestöhaasteen sekä niiden tuomien kokonaan uudentyyppisten yhteisötyön ja pientuotantojen maailmaan?

Viimeinen on fataali kysymys - mutta ikävän aiheellinen.

Olemme joutuneet monien kielteisten kehitysten kierteeseen. Vallalla on negatiivinen hypersykli, se pitää kumota vastaliikkeellä.
Kohtaamme nimittäin samalla myös toivoa: uuden ihmisten yhteyden: maapalloistumisen ilman ajan ja paikan rajoitetta. Siinä on mahdollisuus hyvän kierteeseen. Koskaan ennen ihmiskunnalla ei ole ollut tällaisia työvälineitä tehdä, itse kukin hyviä yhteistöitä.

Olisi siis tasapuolisuuden vuoksi syytä rohkeasti arvioida vuosibonusten ja muiden suoritusperusteisten palkkioiden vaikuttavuutta johtajien toimintaan ja siihen saammeko tuottavuuden parantumiselle ja työajan pidennyksille koko yhteiskuntaa auttavaa vaikutusta.


Olennaista ei ole ”kadehtia” suuria palkkioita, vaan vaatia niille vastiketta. Yhteiskunnalla on siihen oikeus ja velvollisuus - jotta yhteiskuntasopu säilyy. 

 

Nokian entinen toimitusjohtaja, vitsiniekka ja konsultti Kalle Isokallio letkautti kesäkuussa 2016 johtajakollegoilleen kolmnissaan Iltalehdessä;  

 

”Jos yrityksen johdolla ei ole alansa osaamista, näkemystä siitä minne markkinat ovat menossa ja kykyä motivoida henkilökuntaa kohti menestyksekkäämpää tulevaisuutta, on helppo syyttää verotusta, palkkoja, sivukuluja, korkeakoulujen vääriä suuntauksia, laittomia lakkoja, pitkää talvea, sateista kesää tai mitä milloinkin. 

Jostain syystä kukaan Koneen toimitusjohtajana viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana toiminut, ei ole niistä valittanut. Ei ole, vaikka yhtiön painopiste on edelleen Suomessa. Jokaisen yhtiön hallituksen puheenjohtajan pitäisi kysyä toimitusjohtajaltaan, miksi me emme pysty, mutta Kone pystyy.”

 

 

 

Share on Facebook
Share on Twitter
Please reload