Suomen

Tietokirjalijat ry

on tukenut teosta.

Pidätkö teoksesta ja ajankohtaismediasta. Osta kirja tai tue meitä. Kiitos.

© 2017 by Innokit. Proudly created with Wix.com

Lisää kumppanimedioissa

I'm a paragraph. Click here to add your own text and edit me. It's easy.

29. Euroopan valtapeli: Salaliitoteorioita ja tilastojännitystä

June 4, 2017

 

1/17

 

 

On syytä jo palkita lukija romaanitaiteen tai ainakin dekkarin arvoisella salaliittoteorialla "kaiken" takana.

Salaliitoteorioissa on se hyvä ominaisuus, että ne ovat huuhaalta kuulostavia totuuden siemeniä.

 

Nykymaailmassa velkaongelmia korjataan yhä uudella velalla.

"Työvoiman neuvotteluaseman heikentäminen on osa pitemmän ajan strategiaa, jonka tavoitteena on lakkauttaa hyvinvointivaltio," sanoo taloustieteilijä Mark Weisbrot.

Marraskuussa 2015 Elinkeinoelämän keskusliitto EK ilmoitti, ettei se enää tee keskitettyjä tuloratkaisuja – ” leiki SAK:n kanssa.” Niin no, tulihan sieltä se kiky.

 

 

Euroopassa  on meneillään kaksi salaliitoa, hidasta hivutusta.  Kumpikaan ei todellisuudessa ole alueellinen, territoriaalinen, vaan ne liittyvät molemmat suureen uuden tuotantotalouden koko  yhteiskuntaelämän tuotannon haltuunottopyrkimyksiin, joita jo edellisessä luvussa ja tämän teoksen pamflettiosuudessa kuvataan.

 

Ensimmäinen salajuoni pyrkii siihen, että koko ajan haviteltu  ”yhteisvastuun periaate” keventää Euroopan velkaisempien jäsenvaltioiden velkataakkaa ja kasvattaa  vähemmän velkaisten vastuita – rahan valuessa lopulta kuitenkin finanssilaitoksille. 

 

Tämän salaliiton ydin on selkeän poliittinen. EKP,  Euroopan komissio ja kansainvälinen valuuttarahasto IMF ajavat, erityisesti kriisimaissa, läpi poliittisia muutoksia vastoin kansalaisten tahtoa, kuten on käynyt aiemmin esimerkiksi Afrikassa. Kriisiä käytetään hyväksi, jotta saataisiin talousmuutokset ja liittovaltioidea pankkiunioneineen, yhteistalouspolitiikkana ja valtiovarainministeriöineen väkisin läpi.

 

Etelä-EU haluaa yhteisvastuuta, johon jo kuuluu elementteinä yhteisen takuun vakausmekanismit, EKP:n joukkolainojen osto-ohjelma, pankkiunioni, tähän saakka se on hyödyntänyt pankkeja ja vcain  rajoitetusti velkaisia maita.

 

Salaliitto oli huipussa syksyllä 2012 kun EKP alkoi ostaa valtioiden velkakirjoja ja näin siirsi kriisimaiden velkoja EKP:n jäsenmaiden yhteiseen kassaan. Samalla se lainasi rajattomasti halpaa rahaa pankeille, jotka puolestaan lainasivat sitä valtioille, jotta nämä voisivat lainata sitä korkeammalla korolla. Yhteisvastuun kasvattaminen jatkui pankkiunionina ja setelinpainamisena ja saavutti uuden tason pakolaisten vyöryessä kaikkiin maihin.

 

Tästä on kyse:

  • Euroopan velkakriisin isoin ongelma on velka.  

  • Euroopan talouskriisin suurin ongelma on jämähtänyt ja uudistuskyvytön rakenne koko maanosassa.

  • Euroopan finanssikriisin suurin ongelma ovat olleet väärin mitoitetut ja ajoitetut toimet. Käytännössä velkaisia maita tuetaan, jotta ne saisivat aikaan kasvua. Lainanehdot ovat kuitenkin niin leikkaavat ettei kasvua synny. Velkaiset maat hyötyvät matalista koroista mutta vauraalle Saksalle ja EKP:n sponsoroimille pankeille ne ovat myrkkyä.

  • Eurokriisin ongelma on liian suuri ero jäsenmaiden välillä, valuutta ”haittaa” tarpeellisia korjaustoimia

  • Euroopan Unionin kriisin ongelma on demokratiavaje ja koko ajan junailtavat piiloprojektit liittovaltiosta, joita yritetään peitellä, mutta ajetaan velka-talous-finanssi-eurokriisin varjolla.

  • Euroopan kansalaisuuskriisin ongelma on kansalaisten siirtäminen aktiivisista toimijoista hallinnan kohteiksi ja heidän kokemansa epäoikeudenmukaisuuden tunne.. Siitä on syntynyt kansallisten ääriryhmien nousu, jota pakolais- ja maahanmuutto-ryntäys on kiihdyttänyt.

Kaiken takana on lopulta rahanomistajien pikavoittokaappaus, nopean voiton tarve: pyrkimys keskitykseen läheisyyden kustannuksella. Keskityksen keskellä hyötyjiä ovat maailman suuryhtiöt ja niitä johtava etuaristokratia.

 

Puhutaanpa veloista jotta ymmärrämme 1. salajuonen. 

 

Maailman velka lisääntyi 1000 Suomen budjettia ensimmäisen seitsemän laihan vuoden aikana 2007-2014.
Suomessa oli muihin verrokkimaihin verrattuna todellisuudessa pienet julkiset velat. Siitä päästiin kuitenkin lähes paniikin partaalle koska velkamme kasvaa liian kovaa vauhtia.
Päättäjillä olikin syytä pelkoon kun katsoi koko maailman tilinpäätöstä. Tilanne on niin paha, ettei kukaan uskalla sitä kertoa. 

 

 

Maailman valtioiden velka US dollareissa 2017. Visual Capitalist.

 

 

 

Linkki Maaiman velkakello on line. Klik.

Ehei, ei tässä kaikki. Katsoit vasta julkisen velan kuvia.

 

Ensin velat.

Maailman kokonaisvelka oli McKinseyn (McKInsey Global Institute) laskelmien mukaan vuoden 2014 puolivälissä 178 000 miljardia euroa eli 178 000 000 000 000 €. Kokonaisvelka oli noussut 51 000 miljardia euroa vielä seitsemän laihan vuoden 2007-2014 välillä. Vuosituhannen alusta se on enemmän kuin tuplaantunut.

Maailman velka on siis lisääntynyt lähes tuhatkertaisesti Suomen valtion 54 miljardin budjettiin nähden vielä finanssikriisin aikanakin.
Koko maailman velasta, jaettuna seitsemän miljardin väestön mukaan, tulee 25 430 euroa velkaa jokaista maailman asukasta kohden.


Sitten varat.

Sveitsiläisen Credit Suissen maailman varallisuutta koskevan tutkimuksen, mukaan kaikkien maailman kotitalouksien yhteenlaskettu nettovarallisuus oli vuonna 2013 noin 216 000 miljardia euroa.


Jaettuna seitsemälle miljardille ihmiselle on varallisuuspotti per ihminen noin 31 000 euroa.

Maailman ihmisten, yritysten, hallitusten ja finanssilaitosten yhteinen velka on siis enää viidenneksen pienempi kuin yksityistalouksien koko varallisuus.
Kotitalouksien velka kasvoi 2000-2007 lihavien vuosien aikana 12500 miljardia euroa - seuraavien laihan seitsemän vuoden aikana enää puolella siitä.

Sen sijaan yritysten velkaantuminen oli laihojen vuosien aikana kolmanneksen suurempaa kuin lihavina vuosina. 

 

Julkinen velka kasvoi yli kaksi kertaa nopeammin laihoina vuosina, mutta finanssisektorin velan kasvuvauhti puoliintui, kasvua oli silti noin 6000 miljardia euroa maailmanmitassa.

 

 

Nykymaailmassa velkaongelmia korjataan yhä uudella velalla, kuten Kreikan tapauksessa tehtiin tai Suomessa on tehty vuodesta 2008. Ei ole väliä kuka on asialla, valtio, kunta, yritys, pankki tai kuluttaja, kaikki pikavippaavat. Kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki ehdotti velkakriisin yleiseksi lääkkeeksi globaalia velkasovittelua.

 

Velka kasvaa vaikka eurovaltioilla oli pyörein luvuin velkaa yhteensä yli 8 500 miljardia euroa jo vuonna 2012.  Vuonna 2013 17 euromaalla oli velkaa 87,3 prosenttia suhteessa maiden yhteenlaskettuun kansantuotteeseen. Vuonna 2010 velkasuhde oli 85,3 prosenttia.

Yhteisvaluuttaryhmän maat olivat jatkaneet velkaantumistaan, sillä vuoden 2013 päätteeksi vastaava suhde oli ollut 90,9 prosenttia.

 

Euromailla oli enemmän lainaa vuoden 2015 alussa kuin kertaakaan euroaikana, kertoo EU:n tilastoviranomainen Eurostat. Euromaat tekivät  vuonna 2014 historiaa, kun valtionlainojen määrä nousi korkeimmilleen yhteisvaluutan käyttöaikana. Kaikki 19 euromaata huomioituna velkaa oli 91,9 prosenttia suhteessa bkt:hen.

 

Eurostatin mukaan julkisen velan osuus bkt:sta oli noussut vuoden 2008 32,7 prosentista vuoden 2014 peräti 59.3 prosenttiin. Koko julkisyhteisöjen alijäämä oli  Suomessa 3,3 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen vuonna 2014. Alijäämä ylitti näin EU:n vakaus- ja kasvusopimuksen mukaisen viitearvon, joka on kolme prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen.

 

Kreikan velka on noussut noin 25 prosenttiyksikköä vuoden 2012 tasosta eli 156,9 prosentista.

Kreikan lisäksi myös muilla talousvaikeuksissa olevilla yhteisvaluuttamailla on entistä suurempia vaikeuksia saada velkaisuutensa hallintaan, vaikka euroalueen talous on piristymään päin.

Italian valtionvelka kasvoi 2014 jo 132,1  ja vuotta myöhemmin 132,4 prosenttiin bkt:sta. 2013 vuoden päätteeksi velkasuhde oli ollut 128,5 prosenttia. Vuonna 2015 Italian kokonaisvelka nousi 2,17 biljoonaan eli 2 170 miljardiin euroon. 

 

Kolmanneksi velkaisimman valtion Portugalin velat olivat nousseet 130,2 prosenttiin bruttokansantuotteesta 2014. 

 

Kannattaa katsoa muutakin kuin valtioiden julkista velkaa. Pankit, yritykset ja me kansalaiset itse olemme myös ylivelkaantuneet. Euromaiden kokonaisvelka on kasvanut tuplaksi, se oli 2015 jo keskimäärin 470 prosenttia euromaiden kokonaistuotannosta. 

 

Paljon parjatun Kreikan kokonaisvelka oli 300 prosenttia maan bkt:sta. Suomen kokonaisvelkasuhde on jo 400 prosenttia bkt:sta.

Hurjin luku löytyi Irlannista, jonka velkaisuusaste on yli 1 000 prosenttia,  Alankomaat  750 prosenttia, Japani yli 600 prosenttia, Britannia noin 550 prosenttia, Belgia noin 500 prosenttia, Ranska noin 500 prosenttia, Espanja noin 450 prosenttia ja Yhdysvallat noin 350 prosenttia...

Eri lukujen vertailusta syntyi erimielisyyttä.

 

Teollisuus päivitteli yksityisen sektorin osuuden putoamista kansantuotteesta ”vain 42 prosenttiin.”

Tilastokeskuksen pääjohtaja  Marjo Bruun huomautti ettei ”väite ei pidä paikkaansa” vaan ”yksityisen sektorin menot ovat itse asiassa paljon suuremmat kuin bruttokansantuote”. ”Julkinen sektori tuottaa Suomessa viidesosan bruttokansantuotteesta ja yksityinen sektori neljä viidesosaa”.

 

Jos julkisen sektorin suhde bkt:een on 58 prosenttia, samalla mittarilla mitattuna yksityisen sektorin koko olisi siis 240 eikä suinkaan 42 prosenttia. Samoin kuvattuna: julkinen sektori tuottaa noin 20 prosenttia bruttokansantuotteesta ja loput noin 80 prosenttia yksityinen sektori. 

Asialla on melkoinen ero palkat alas- leikkaus/elvytyskeskustelussa.

 

Julkisen sanan neuvosto antoi Turun Sanomille langettavan tuomion hyvän lehtimiestavan rikkomisesta tämän väärän vertailun (42 %) esittämisestä pääkirjoituksessa. JSN:n mukaan ”kyseessä on olennainen asiavirhe”  

 

Kriisin aikana yksityiset pääomanliikkeet ovat paljolti kääntyneet etelästä pohjoiseen. Erityisesti saksalaisiin pankkeihin ja edelleen keskuspankkiin on tulvinut rahaa. Rahaa on tullut Suomeen asti, ajoittain suhteessa talouden kokoon jopa enemmän kuin Saksaan. Yksityisten pääomanliikkeiden etelä-pohjoinen liikkeen vastineena keskuspankkien rahoitusoperaatiot ovat suuntautuneet pohjoisesta etelään. Saksan Bundesbankin saatava euro-järjestelmältä on noussut  20 prosenttiin Saksan BKT:stä. 

 

Suomen Pankin saaminen oli  suhteellisesti vieläkin suurempi, jo elokuussa 2015 sillä oli saamisia noin 72 miljardia euroa, josta euroalueen ulkopuolisia ja kultaan liittyviä oli noin yhdeksän miljardia.   Seuraus on eurojärjestelmän kautta jatkuvasti kumuloituva saatava- ja velkamäärä. Suuriin rahoituseriin liittyy sekä niiden määrää koskevia riskejä että korkokustannusten jakoa koskevia ongelmia. 

 

Keskuspankkien riskipeli on merkittävää. Suomen Pankki totesi itsekin, että riskien kannalta oleellisia ovat eri keskuspankkien saamiset pankeilta ja niiden turvana olevat vakuudet. Aidot luottoriskit ovat näissä suhteissa. Vuonna 2012 SP joutui keräämään 300 miljoonaa euroa puskuria pahan päivän varalle.

 

Suomen Pankin mukaan 2012 ”tilanne on toisaalta hyvin erikoinen sikäli, että vaikka keskuspankkien väliset rahoitussuhteet ovat euromaiden keskuspankkijärjestelmän kannalta pelkästään järjestelmän sisäisiä, ”kirjanpidollisia” rahoitussuhteita, ne heijastavat euromaiden kannalta aitoja maiden välisiä velkasuhteita. Analyysin kannalta onkin epäilemättä realistista ja tärkeää tarkastella myös eri euromaiden ja sen myötä myös niiden keskuspankkien keskinäistä asemaa.”

 

Rahapoliittisten operaatioiden koko eli likviditeettioperaatiot, katettujen joukkovelkakirjalainojen ohjelmat, sekä velkakirjamarkkinaohjelma, on paisunut jättiläismäiseksi. 

Suomen kansantalouden välitön luottoriski kriisimaissa on nimenomaan Suomen Pankin osuudessa eurojärjestelmän yhteisriskistä kun keskuspankkikupla jonain päivänä puhkeaa ylettömyyteensä. 

Kriisimaiden pankeille tuli tarjolle uutta keskuspankkirahaa kuin automaationa myös EKP:n toteuttamissa rahoitusoperaatioissa. EKP on tarjonnut pankeille kirjaimellisesti rajatonta rahoitusta. 

 

Siihen on osallistunut myös Suomen Pankki yhtenä Euroopan keskuspankin jäsenenä.

Suomen pankin vuosikertomus 2012 kertoo miten pankin eurojärjestelmän sisäiset saatavat (ns. ”Target saatavat”) olivat kasvaneet viiden vuoden aikana. Summat ovat miljoonia euroja joten tarkkaavainen lukija voi mielessä lisätä kuhunkin lukuun kuusi nollaa.

 

2012        70230

 

2011        65944

 

2010        19653

 

2009          9570

 

2008          5245

 

Target-saatavat, 70 miljardia euroa,  kasvoivat 2011-2012 siis nelisen miljardia.. Suomen valtion velka oli lokakuussa 2013 kasvanut 90 miljardiin - ja ylitti sadan miljardia euroa 2015.

Euroalueen pankit olivat lainanneet eurojärjestelmästä noin 800 miljardia euroa ylimääräistä keskuspankkirahaa, mikä oli enemmän kuin koskaan. 

 

Kesäkuun lopussa 2016 Suomen Pankin taseessa oli 13 miljardin euron arvosta Suomen valtion velkakirjoja, jotka oli lunastettu finanssimarkkinoilta.

Suoria, nykyisiä EVM-, ERVV- ja Kreikka-vastuita Suomen valtiolla on vajaat 20 miljardia euroa. Suomen saatavat, siis noin 70 miljardia euroa, Target2-järjestelmästä vastaavat noin kolmannesta bruttokansantuotteesta.

 

Euroopan päivän tilanne on, että sen pääomamarkkinoiden hintamekanismi on vääristynyt, pankkien taseet ovat täyttyneet erityisesti omien isäntämaiden velasta, kriisivaltioiden velan korot on onneksi saatu pysymään matalalla.

 

Ilman EKP:n setelipainajaisia euro olisi jo hajonnut.

 

Euroopan pankkien kriisi on akuutti: ongelmapankkien pulmat ovat todellisuudessa kasautuneet ja valtiotkin jatkavat yhä velkaantumistaan.

 

EKP:n taseen loppusumma on yli 4400 miljardia euroa, Suomen Pankki ja muut kansalliset keskuspankit omistavat jo yli viidenneksen maidensa velkakirjoista. Löysä keskuspankkipolitiikka on kasvattanut omaisuuserien arvoja ja lisännyt alueen pörssirikastumista.

 

Kansanedustaja Elina Lepomäki on todennut että "Target2-maksukyvyttömyystilanteessa joutuisimme ensikädessä luopumaan keskuspankilta saatavista osingoista ja pahimmillaan pääomittamaan EKP:a budjettivaroista. Kriisin iskiessä tai jos epätodennäköinen tapahtuisi - eurosta lähtisi joku maa tai se hajoaisi - yhteisvastuu toteutuisi kerralla suurempana kuin mihin yksikään eurooppalainen työttömyysvakuutusrahasto, suhdannetasausrahasto tai kriisinratkaisurahasto yltäisi."

 

Saksassa herättiin jo vuosia sitten huomaamaan riskit. Saksan keskuspankin pääjohtajahan äänesti vastaan EKP:ssa joukkovelkakirjaohjelmaa.

Jo aiemmin väittely keskuspankkien saamisista ja veloista on käynyt kuumimpana juuri Saksassa. Sen käynnisti professori Hans-Werner Sinn, joka piti syntynyttä tilannetta kestämättömänä ja on esittänyt ratkaisuna TARGET-erille asetettavia maakohtaisia enimmäismääriä. Eli jo kertyneille veloille pitäisi sopia aikataulu, jonka puitteissa velkaisten keskuspankkien saldot palautetaan hyväksyttävälle tasolle. 

 

Nykyisen kaltaisen tilanteen ennaltaehkäisemiseksi hän ehdotti lisäksi vuosittaista TARGET-saamisten ja -velkojen tasapainottamista, jossa velkasaldoja omaavat keskuspankit maksaisivat velan saajamaiden keskuspankeille. Maksuvälineeksi Sinn esittää esimerkiksi kultaa tai valuuttoja. 

 

Suomen pankki huomautti tähän, että idea kaataisi koko euron.

 

”Maksuliike-erien rajoittaminen olisi huono ratkaisu tietenkin myös siksi, että toimella ei puututtaisi itse ongelmaan vaan ainoastaan sen seurauksiin. Ongelmana on, että vaikeuksiin joutuneiden maiden pankit eivät enää saa rahoitusta markkinoilta, vaan joutuvat tilapäisesti turvautumaan eurojärjestelmän likviditeettioperaatioihin. Ainoa kestävä tapa poistaa ongelma on puuttua sen syihin: valtioiden velkakestävyyteen, kilpailukykyyn ja pankkien taseiden kuntoon. Tämä on kuitenkin pitkäkestoinen prosessi, ja siksi TARGET2-erät tulevat säilymään suurina vielä lähivuosina.”

 

Keskuspankkien myöntämien lainavolyymien ja taseiden kasvaessa myös niiden riskit kasvavat - myös euroalueen keskuspankkien osalta. ”Riskejä kuitenkin seurataan ja hallitaan huolellisesti,” kertoi Suomen Pankki.

 

Toimenpiteet pankkien luotonantokyvyn turvaamiseksi eli  keskuspankkirahan runsas ja pitkäaikainen lainaaminen pankeille ei ole mitään uutta. Yksi keskuspankkien päätehtävistä on aina ollut pankkien maksuvalmiuden turvaaminen.  Nähdyt mittasuhteet vain olivat uutta ja ennennäkemätöntä.

 

Rahapoliittisista lainoista mahdollisesti aiheutuvat tappiot jaetaan kansallisten keskuspankkien kesken ja Suomen Pankin osuus on ns. pääoma-avaimen suuruinen, eli 1,79 prosenttia. 

 

Maailman pankkien taseissa on lähes 700 000 miljardin euron johdannaispapereiden kupla, jonka alas kirjaaminen markkina-arvoonsa on mahdoton tehtävä. 

 

Pankkien pelastamiseen eivät riitä minkään valtion eikä maailman veronmaksajien rahat.

 

 

 

 

Toinen ”salajuoni”

Toinen salajuoni on maapalloinen: jouni turvata lainakeinottelulla ja kasinopeleillä saadut voitot ja siirtää vastuu kriisin aiheuttajilta kansalaisten maksettavaksi. 

 

Kun ensimmäisessä ”salajuonessa” junaillaan ”yhteisvastuun” nimissä pankkein velat valtioille ja niiden veronmaksajille pyritään toisessa juonessa pitämään huoli ensten pelien jatkumisesta – mikä onkin onnistunut hyvin.

 

Euroopan komission sekä keskuspankki EKP:n haluama pankkiunioni vahvistaa finanssisektorin valtaa suvereenien valtioiden yli. Kyproksella nähtiin, että pitkä käsi ulottuu  tarvittaessa tallettajiin saakka, kaikki EU-maat hyväksyivät pakettiin aluksi KAIKKIEN talletusten rokottamisen, mutta perääntyivät kuin alkoi helvetillinen poru. Lopulta vain suurtallettajilta vietiin isot rahat.

 

Euroaluetta voi tietyin varauksin verrata eri maiden täydelliseen kiinteäkurssi-järjestelmään tai jopa kultakantaan, jossa euro on maiden yhteinen kulta. Euroalueen maksuliiketilien saamispositio vastaa näin kiinteäkurssi-järjestelmän valuuttavarantoa. Näin siitä huolimatta, että euro on oma raha. 

 

Euromaalla on tavallaan kaksi ”valuuttavarantoa”, eli normaali ulkopuolisissa valuutoissa oleva varanto ja euroissa oleva euroalueen sisäinen ”valuuttavaranto.”

Pankkien osallistuminen eurojärjestelmän toteuttamiin markkinaoperaatioihin vaikuttaa rahoituksen jakautumiseen eri maiden kesken ja sitä kautta maksuliikkeen eriin. Jakauma riippuu eri maiden luottolaitosten kysynnästä. 

Eurojärjestelmä ei jaa rahoitusta maakohtaisesti, vaan asettaa vain euroalueen rahoitukseen oikeutetuille luottolaitoksille yhteiset ehdot. Kriisin aikana eurojärjestelmä on tarjonnut ohjauskorollaan keskuspankkirahoitusta siihen oikeutetuille luottolaitoksille rajattomasti, mutta vakuuksia vastaan. Tämä on auttanut kriisimaiden pankkeja. Samalla se synnytti vuosiksi suurpankeille riskittömän bisneksen.

 

Näiden EKP:n vaatimien vakuuksien tulisi olla ”vahvasti turvaavia”, mutta käytännössä vakuuksiin liittynyt myös kuranttiusongelmia. ”Kriisin aikana vakuuksien markkinakelpoisuudesta on jouduttu perustellusti tinkimään,” myönsi Suomen Pankkikin jo 2012.

Sitten tinkiminen luottokelpoisuudesta muuttui Kreikassa krooniseksi.

 

EKP on pani siis 2014 vauhtia talouteen ja syöksi inflaatiota kasvuun velkakirjamarkkinoiden jättimäisten tukiostojen voimalla. Pankkien velkapapereista tukiostot laajenivat valtionlainoihin, ja sitten keskuspankki alkoi ruokkia finanssimarkkinoita 60  miljardin euron kuukausivauhdilla.

 

Syksyllä 2015 huomattiin, että eurotalous ei ole toipunut vaikka EKP oli käyttänyt kaikki rahapolitiikan kovatkin keinot. Talous ei totellut keskuspankkia. Vaikka EKP ruokki  taloutta tuoreella rahalla ei kuluttajahintoja saatu nousuun. Vuotta myöhemmin utiin vielä syvemmällä kun Britannia vielä jätti euron vaikka euron arvo suhteessa dollariin oli laskenut ja öljyn hinta laskenut 115 dollarista tynnyriltä 40 USD tasoon.

 

Kummallista, EKP:n unelma hintavakaudesta tapahtui, mutta pankissa oltiin tyytymättömiä kun inflaatiota ei tullutkaan massiivisesta rahasuihkusta huolimatta. Tästä toki opittiin, että EKP:n päätehtävä ”hintavakaus ei tarkoitakaan vakautta vaan jatkuvaa kahden prosentin hinnannousua, inflaatiota, jonka tason EKP:n johto on keksinyt itse.

 

Sekin opittiin taas kerran, kuka hyötyy. Pörsseissä vietettiin hintajuhlia, nousua, nousua, nousua. Ei mitään uutta länsirintamalta. 

 

Pankkien tueksi EKP siis naputtaa tietokoneet kuumana pankeille ilmaista rahaa eli painaa seteleitä kuin rahan väärentäjä kasvattaakseenkin kuplaa, jotta se ei puhkeaisi.

Lopulta, kuten syksyllä 2012, se ”rauhoittaa tilanteen,” pääjohtaja Mario Draghin taikasanoilla. Sitten se painaa seteleitä valtionlainojen ostamiseksi - vaikkapa tuon 1100+500 miljardia euroja kuten 2015-16 ja lisää niin, että 2014-2018 lopputulema on 2500 miljardia = 2,5 biljoonaa euroa lisää EKP:n taikarahaa.

 

 ”Setelien painaminen” on puhekielinen tapa viitata tähän EKP:n omaisuuserien osto-ohjelmaan eli ”määrälliseen elvytykseen”.  Liikepankit voivat lainata EKP:ltä rahaa eli saada keskuspankkirahoitusta. Sitä ne käyttävät lähinnä erittäin lyhyen aikavälin rahoitustarpeisiin.

Kun EKP ostaa omaisuuseriä rahoitusmarkkinoilta, se myöntää tavallaan lisää keskuspankkirahoitusta. Näin kotitalouksien ja yritysten ottamien lainojen korkoja voidaan alentaa, minkä tulisi tukee talouskasvua. EKP ei siis varsinaisesti paina seteleitä. Se luo sähköistä rahaa, joka siirretään myyjälle tai välittäjälle, esimerkiksi liikepankille. Liikepankki voi näin myöntää lainoja reaalitaloudelle.

 

Muista kehittyneistä talouksista poiketen euroalueen investointiasteen koheneminen pysähtyi valtionvelkakriisin voimistuessa. Tämä johti uusiin negatiivisiin ja pitkäaikaisiin kysyntähäiriöihin sekä taloudellisen epävarmuuden lisääntymiseen ja rahoitushäiriöihin vuoden 2015 alkuun saakka.

Senkin jälkeen euroalueen investointitahti on ollut muita hitaampaa.

 

EKP:n talouskatsaus syyskuussa 2017:

"Yksi keskeisistä tekijöistä, jotka estävät maailmantaloutta elpymästä nykysuhdanteessa, on investointitoiminnan kasvun hitaus varsinkin kehittyneissä talouksissa. Syynä tähän on pidetty rahoitusmarkkinoiden heikentymistä, julkisen sektorin budjettirajoitteita, poliittisen epävarmuuden lisääntymistä ja heikkoja talousnäkymiä.

Yrityssektoria näyttää myös vaivaavan suurempi dynaamisuuden puute kuin aiemmilla elpymisjaksoilla, mikä on syvän taantuman jälkimainingeissa tapahtuneen investointimenojen jyrkän vähenemisen ohella johtanut huomattavan suuriin investointivajeisiin eli pitkäkestoisiin negatiivisiin poikkeamiin pitkän aikavälin keskiarvoista.

 

Yritysten investoinnit saavuttavat tavallisesti aallonpohjan pian taantuman jälkeen ja palaavat jokseenkin nopeasti sitä edeltäneelle tasolle. Viimeisimmän syvän taantuman jälkeen näin ei ole kuitenkaan tapahtunut.

1990-luvulla ja 2000-luvun alussa suhdanteet kehittyivät tavanomaiseen tapaan, mutta näin ei ole käynyt nykysuhdanteessa: investointien ensimmäinen kasvupyrähdys vuoden 2009 ensimmäisellä neljänneksellä saavutetusta aallonpohjasta keskeytyi, kun euroalue vajosi toisen kerran taantumaan valtionvelkakriisin vuoksi.

EKP:n asiantuntijoiden syyskuun 2017 arvioiden mukaan euroalueen julkisen talouden alijäämä suhteessa BKT:hen supistunee 0,9 prosenttiin vuonna 2019. Vuonna 2016 alijäämäsuhde oli 1,5 %. Rakenteelliset alijäämät eivät kuitenkaan pienene suotuisesta talouskasvusta huolimatta."

 

Amerikkalaiset ovat olleet näissä setelinpainopumpuissa jo kauan. Kyseessä on maailmanhistorian suurin vääränmielisen rahan valmistus pankeille kun ”rahan kantaa laajennetaan” -  ennen kuin teollisuusmaiden talous romahtaa?  

Onko tässä iso riski?

 

EKP:lla oli jo kesäkuussa 2013, ennen, tätä tietoa 2018 jo 2500 miljardin euron, setelinpainajaisia jo 2,3 kertainen tase verrattuna vuoteen 2007.

Lainasaatavat luottolaitoksilta olivat kaksinkertaistuneet yli 900 miljardiin euroon EKP oli laskenut rajusti tarjoamansa rahoituksen ”laatuvaatimuksia” pankeille, eli ottanut mukaan riskipapereita suuressa mitassa. Lisäksi olivat jo aiemmin mainitut joukkovelkakirja- ja valtionlainojen osto-ohjelmat pankeilta. 

 

Seuraava suunnitelma oli, että EKP alkoi ostaa pankeilta yrityslainapaketteja kuin laman alla oli ostettu amerikkalaisia asuntolainapaketteja. Järjestelyssä pankit voivat arvopaperistaa lainat ja myydä nämä instrumentit pois suuremmalle hölmölle, (greater fool), johon rooliin EKP halusi puolestamme tarjoutua. Takaajaksi ajateltiin Euroopan investointipankki EIB:ta. 

EKP oli kuudessa vuodessa ottanut hoitaakseen ylikansalliset toimet unionin puolesta ja luonut, lupaa kysymättä, poliitikkojen puheissaan torjuman valtioiden taloudellisen yhteisvastuun järjestelmän, jossa lopullinen yhteisvastaaja on veronmaksaja. 

Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen.

 

 

Suomessa asian on käsitellyt "yksin" Erkki Liikanen. Hän on ottanut keskuspankillemme vastuun EKP:n ottamista riskeistä tässäkin.

 

Keskuspankkiirit ovat vuodesta toiseen toistaneet vaatimuksiaan talouspolitiikan päättäjille Euroopan talousliittovaltiosta, toimenpiteistä euromaiden julkisen talouden tasapainottamiseksi ja supistamiseksi sekä kilpailukyvyn kohentamiseksi.

 

Kun tämä on tapahtunut kesken vuosikymmeniin ankarimman talous- ja velkakriisin on politiikka osoittautunut varsin kyseenalaiseksi, lopultahan EKP johto taipui massiiviseen setelielvytykseen, mutta heidän päätöksistään ovat hyötyneet lähinnä vain pääoman omistajat , finanssilaitokset, jotka kipuilivat silti biljoonadopingista huolimatta vuoden 2016 lopulla.

Emun, siis eurovaluutan kehittämistä ohjaavat enemmän poliittiset päämäärät ja muut pyrkimykset kuin halu korjata eurojärjestelmän viat. 

 

Suomen Pankin johtokunnan neuvonantajan Antti Suvannon johtama työryhmä pohti raportissaan lokakuussa 2015 talouspoliittisen ohjauksen ja päätösvallan keskittämisen ja hajauttamisen etuja ja haittoja, mutta  ei ottanutkaan suoraa kantaa Euroopan liittovaltiokehitykseen.

Talousvalta voi työryhmän mukaan olla nykyistä keskitetympää tai hajautetumpaa siitä riippumatta, jatkaako euroliitto valtioliittona vai kehittyykö se liittovaltion suuntaan. 

Sillä oli kaksi päävaihtoehtoa Emun kehittämiselle: "keskitetyn ohjauksen ja yhteisvastuun Emu" ja toiseksi "markkinakuri-Emu". Lopputulos näytti oikeastaan olevan, että mihinkään eurojärjestelmän pääongelmiin ei päästä kiinni vaan poliittinen ajelehtiminen jatkuisi mikä taas vain pahentaisi euroalueen yleistä kestävyysvajetta ja pitäisi rapakon takaiset euron kaatajaennustajat leivissä.

 

Euroopan pankkien suora rahoittaminen on tämän, jo usean tuhannen miljardin euron luokkaa olevan "salaliiton" pääjuoni, yritys pelastaa ja taata pankkien valta ja ensisijaisuus: mallissa pankeista tulisi todellisuudessa yhteen sulautuneita valtion kanssa, siinä ei kuitenkaan veisi valtio, vaan pankki. Veronmaksajille rooliksi jäisi toimia pankkien takuumiehinä yhä vain, vaikka muuta valvonnalla ja säännöillä yritetään vakuuttaa. 

 

Kerrataanpa perustilanne:

  1. Euromaiden kokonaisvelka –  kotitalouksien, yritysten, valtioiden, ja rahoitusalan – on rahaliiton aikana kasvanut lähes kaksinkertaiseksi. Se on jo keskimäärin 470 prosenttia euromaiden bruttokansantuotteesta. 

  2. Suomella on EU:n rahoitusmekanismien ja lainajärjestelyjen osalta riskinä yli 50 miljardin takaukset ja Suomen Pankin osalta noin 70 miljardin euron saatavat Euroopan keskuspankille (EKP). 

  3. Päälle ovat EU-maiden julkiset takaukset ja kotimaiset takaukset.

Lehman Brothers päivien jälkeinen lupaus ”ei koskaan enää,” on ollut hupaa valuuttaa eurokratiassa.

Jokainen höllentäminen pankkien lainaehdoissa, jokainen vakuusvaatimuksen lieventäminen, kaikki ylimääräinen keskuspankkirahoitus on lopulta riski veronmaksajille. Uudet ”instrumentit” joita EKP keksii rapakuntoisten pankkien pelastamiseksi lisäävät euroalueen ihmisten riskiä.

 

Kenellekään ei tule missään vaiheessa mieleen vaatia vastasuoritetta ei tuettavilta yrityksiltä ei pankeilta työllisyyden edistämiseksi ei investoinneiksi. Kukaan ei kysy yksinkertaista kysymystä; miksi työllistämistä ja investointeja ei panna ehdoksi rahan pumppaamiselle?

 

Jotta ette nyt ajattele, että liioittelen; vetoan taas valtionvarainministeriön valtiosihteeriin, Raimo Sailakseen, hallituksia ohjaavaan herraan, joka eläkkeelle jäätyään sivalsi Helsingin Sanomissa tästä euroasiasta: 

Raimo Sailas.

 

”Koko hökötys on täysin epädemokraattisen EKP:n varassa. Siitä on tullut euroalueen ylihallitus jota kautta myös maiden välinen yhteisvastuu salakavalasti toteutuu.”

 

Euroalueen viiden ylivelkaisen kriisimaan ulkomaiset rahoittajapankit olivat kriisin kuluessa kotiuttaneet kriisimaista pääomaa ja korkotuloja lähes saman verran kuin euromaat ja niiden keskuspankki EKP ovat toimittaneet apurahaa tilalle. Nämä pelastustakuut ja EKP:n rahoitustoimet ovat siis käytännössä rahoittaneet yksityisen pääoman pakoa kriisimaista turvaan. 

 

Samalla kriisimaihin liittyvää luottoriskiä on siirtynyt kansainvälisiltä pankeilta pääosin Suomen ja muiden eurovaltioiden piikkiin. Pankit ovat kaiken aikaa perineet korkoa kriisimaihin myöntämistään luotoista ja sinne tekemistään velkakirjasijoituksista ja saaneet, Kreikan valtion 2012 velkasaneerausta lukuun ottamatta, korkonsa ja pääoman kuoletuksensa talteen.

 

Taloussanomien laskelmien mukaan kansainväliset pankit saivat jo neljän ensi vuoden kuluessa viiden kriisimaan saatavistaan yhteensä jopa 500 miljardin euron korkotuotot.

 

Ideana 2. salajuonessa on etteivät sijoittajat ja pankkien johtoeliitti joutuisi vastaamaan itse aiheuttamastaan kriisistä ja ottamaan mitään kontolleen. Kukaan ei ole joutunut vielä vastuuseen teoistaan edes Yhdysvalloissa, vain muutama ero on nähty.

 

 

 

Kuten aiemmin kerrottiin ovat pankit maksaneet jo miljardikorvauksia – kaikki möhläykset ja paljastuneet vedätykset on siis pantu ”firman piikkiin.”

 

Laskun maksajille syötetään pajunköyttä kriisimaiden auttamisesta, puhutaan solidaarisuudesta vaikkapa kreikkalaisille. Tosiasiassa on ollut kyse transaktiosta, jolla rahaa siirretään kriisimaiden kautta suurpankeille niiden vastuiden pienentämiseksi. Lisärahoitusta varten on vaadittu talouskuria, joka on ajanut euroalueen eteläiset reunamaat vakavaan taantumaan ja nostaneet työttömyyden ennätyslukemiin.

 

Velkatilastojen mukaan Suomen koko julkisella taloudella oli 2015 alkaessa velkaa noin 117 miljardia, muiden luvut ovat vuodelta 2014; kotitalouksilla 140 miljardia, yrityksillä 200 miljardia ja rahoitusalalla 600 miljardia euroa velkaa. Kotitalouksien velkaantumisaste on kasvanut tuostakin edelleen. Se oli vuoden 2015 lopussa 124,5 prosenttia eli kolme prosenttiyksikköä suurempi kuin vuotta aiemmin. 

 

Yhteensä koko Suomen taloudella on velkaa siis yli tuhat miljardia euroa eli lähes kymmenen kertaa enemmän kuin yksin valtiolla.

 

Ilman rahoitusalan velkoja Suomen piikissä olisi 450 miljardin euron velat. Valtion velka ei ole Suomen velkahuolista siis pahin.

 

                                           

  Kuinka paljon valtion velkataakkaa on eri maiden kansalaisten kannettavana:

Suomi löytyy alhaalta vasemmalta kenollaan

 

Eurovaltioiden velkaisuusasteet ovat keskimäärin sadan prosentin tuntumassa, suuret valtiot ovat Saksaa Suomea velkaisempia. Eurooppalaisessa kokonaisuudessa Suomen valtiolla on paremminkin vähän kuin liian paljon velkaa.

 

Tolkun miehet salaliitossa perustelevat kaikkea tarpeella "saavuttaa markkinoiden luotta­mus" sekä "estää tartunnan leviäminen". 

 

Jokaisen pankkilahjoituksen jälkeen kuitenkin syntyy taas uusi tautipesäke, koska sama suunnitelma vain jatkuu. Pankkituki syötetään mediatemppujen, ”stressitestien” ja tekokriisien kautta paloittain kansalaisille kuin kauhuelokuvassa. Saksa, Ranska ja Englanti perivät omien pankkiensa riskisaatavat kaikilta euromailta yhteisvastuun nimissä. Britannia ei edes EU;ssa ollessaan osallistunut kriisirahastojen toimintaan eikä EKP:n velkakirjaostojen kattamiseen, vaikka sen omat pankit hyötyivät niistä suuresti ennen brexitiä. 

 

Europäättäjät jatkavat koko ajan samoilla lisätempuilla, jotka aiheuttivat kriisin: liittovaltiopyrkimyksiä, pankkiunionia, euroalueen laajuisia talletustakauksia, mitävaanbondi-ideoita, yhteisvastuuta ja yhteisvelkoja; muka vastatakseen valtioiden velkakriisiin, pankkikriisiin, taantumaan, tasetaantumaan, luottolamaan, euroalueen maiden yli- ja alijäämien epätasapainoon sekä suurtyöttömyyteen. 

  • Niin ja juu, syykin on: pelastaakseen Hyvinvointivaltion.

  • Kuten se pelastettiin Espanjassa, Portugalissa, Kreikassa, Kyproksella... 

Jotain perin kummallista on, että IMF, jota on pidetty köyhien maiden kurittajana varoitti moneen kertaan komissiota näistä valuuttarahaston mielestä liian kovista toimista hyvinvointivaltion ”pelastamiseksi.” 

 

Samoin teki kolme nobelistia Suomelle. Chomsky. Krugman ja Stiglitz eivät suomalaisten neoliberaaliekonomistien mielestä kuitenkaan” tunteneet Suomen oloja.”

 

Tartuntaa siis torjutaan samalla vapaan markkinan pankkien sijoitusvapausreseptillä kuin millä tauti syntyi. 

Tolkun miesten diagnoosi on väärä.

 

Moraalikadosta ravintonsa saava "Salaliitto" haluaa pyyhkiä muistista koko kriisin tapahtumat ja väittää, ettei kukaan olisi kyennyt kriisiä estämään.

Silti syyt on lueteltu moneen kertaan;

1. rahoitusteollisuuden valvonnan puutteet mahdollistajana sekä rikosten salliminen purkamalla kaikki sääntely.

2. Tuhon mahdollisti valvontaviranomaisten velttous, poliittisten päättäjien tietämättömyys sekä pankkien häikäilemätön toiminta. Vallan monopolisoituminen rahaviekkaille ja bisneksen kartelloituminen maapalloisesti suuryhtiöille ja -pankeille.

 

Miksi ahneuden tautiin ei synny lääkettä? 

Koska ei haluta.

 

Professori Markku Kuisma sanoi, että ”eurokriisistä on onnistuttu luomaan iso ja pysyvä fiasko. Euroalue on ajautumassa askel askeleelta kohti tulonsiirtounionia ja taloudellista yhteisvastuuta.” 

 

Paikkansa helmikuussa 2013 jättänyt valtiovarainministeriön valtiosihteeri Raimo Sailas joka on omien sanojensa mukaan ”pettynyt ja jopa epätoivoinen seuratessaan eurokriisin ratkaisuyrityksiä.” puolestaan määritti asian painoarvon näin jo syksyllä 2012: ”keskustelu eurokriisistä on hajanaista, hapuilevaa ja tosiasioita välttelevää. Näin siitä huolimatta, että edessä on valintoja, jotka voivat olla itsenäisen Suomen suvereniteetin kannalta yhtä tärkeitä kuin sotien yhteydessä tehdyt päätökset."

 

Tilanne  edellyttäisi rajua muutosta: toisenlaista taloutta, toisenlaista elämäntapaa, toisenlaista sivilisaatiota ja toisenlaisia sosiaalisia suhteita.  Ei sen vähempää.

 

Mehän olemme tilanteessa, jossa markkina on luonut unelman, jotta se saa tavaransa myydyksi ja opetuksen tavarain maailmasta missä me haluamme intohimoisesti tuota materiaa, Tavaraopin unelmaa ei kuitenkaan enää kyetäkään täyttämään, koska ei ole olemassa ekologisia eikä reaalitalouden edellytyksiä kapitalismin meille  keksimien, tyrkyttämien ja meille mainostamiensa tarpeiden tyydyttämiseen.

He, hyötyvä prosentti, ovat bonustaneet itsensä paratiisisaarille turvaan sähköaitojen taakse.

 

Aaltoyliopisto ja Osuuspankki tekivät tutkimuksen suomalaisyritysten investointihalusta ja määrästä, tulos oli karmaiseva; EVVK.


Taas keväällä 2015 ja 2016 pörssiyhtiö toisensa perään ilmoitti jakavansa jättiosinkoja, voittonsa omistajilleen. Tulokset paranivat melkein 10 prosenttia edelliseen vuoteen verrattuna, osinkoja jaettiin tuloksesta 80 prosenttia. Keväällä 2016 se oli yli 11 miljardia euroa.

Tämä oli karu ilmoitus vielä jatkuneessa lamassa: yrityksillä ei ole edelleenkään investointisuunnitelmia. Voitot tyydyttävät omistajia, he jakavat ilolla bonukset johtajille, kaikki voittavat pikaisesti, firman tulevaisuus ei kiinnosta.


Yhtiöt siis pumpataan tyhjiin eikä kukaan välitä sijoittaa niiden tuotekehitykseen, toimitiloihin tai uusiin tuotantovälineisiin. Yliedustettu yritysjohto osaa enää vain bonuksia edistävän saneerauksen. Valtion sijoitusyhtiökin myi pois jättimäärän tuottavia soneraosakkeitaan eikä saanut tulosta aikaan. Palkkioksi pääministeri Sipilä antoi Solidiumille lisää pelimerkkejä!

Monet tunnetut suomalaisyhtiöt, jotka ovat siirtyneet ulkomaiseen omistukseen on tyhjennetty varjoksi siitä mitä ne olivat Suomessa aikaisemmin: esimerkiksi kauppalaivastomme, yhtiöistä Cultor, Eimo, Hackman, Instrumentarium, Kemira GrowHow, Perlos, Sanitec, Salcomp, Nokia, Sonera, Stora-Enso ja Suomen Spar. Lisäksi malmivaramme on luovutettu käytännössä ulkomaisille yhtiöille.


Ulkomainen omistus sallittiin suomalaisissa pörssiyhtiöissä vasta vuonna 1992. Nokian siivittämänä ulkomaalaisomistus nousi pörssiyhtiöissä jopa 70 prosenttiin vuosituhannen vaihteessa, ollen runsaat puolet nykyään.
Tarkoin emme sitä tosin tiedä, vielä vähemmän kuin veroparatiisi Suomen hallintarekisterien nimettömyyden takana piileviä omistajia.
Suomessa asuva suomalainenkin voi käydä kauppaa nimettömänä hallintarekisterin kautta hankkiutumalla ulkomaalaisen pankin asiakkaaksi, jolloin henkilön pankin kautta hankkimien arvopapereiden omistajaksi merkitään hänen käyttämänsä ulkomainen pankki, näin sijoittajasuomalainen välttyy arvopapereiden, johdannaisten ja osakkeiden myyntivoiton verotukselta.
Suurilla ulkomaisilla pankeilla on Suomessa suomalaista henkilökuntaa palvelemassa suomalaisia sijoittajia, ne ovat ilmoittaneet hallintarekisteröivänsä kaikki, myös suomalaiset sijoittajat.


Viranomaisen lähes mahdotonta tarkistaa, että onko omistaja todellakin ulkomaalainen taho. Hallintarekisterin avulla jokaisessa pörssiyhtiössä on siis myös piilossa kotimaisia veronkiertäjiä, jotka kierrättävät rahansa veroparatiisissa.


Helsingin pörssissä jo vuonna 2008 toimineista 66 välittäjästä 54 oli etävälittäjiä, joiden osuus pörssin liikevaihdosta oli silloin 545 miljardia euroa, eli 68 prosenttia. Etävälittäjistä vain neljä antoi verohallinnolle vuosi-ilmoituksen.
Nyt ei voida siis tietää ketkä omistavat yhtiön ja mitä omistusmuutoksia yhtiössä ylipäätään tapahtuu. On toki olemassa erilaisia omistusrajoja ja määräyksiä, mutta ne on helppo kiertää muutaman bulvaaniyhtiökierrätyksen kautta. Tämä lisääntyy koko ajan.

Silti valtiovarainministeriö ajaa joka vaalikaudella lisää salailua hallintarekisteröintiin.

Näitä asioista on tutkittukin; Aaltoyliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan 27 prosenttia suomalaisten yksityissijoittajien kaupankäynnistä Helsingin pörssissä tapahtui jo vuonna 2005 etävälittäjien välityksellä. Etävälittäjien kaupan kokonaisvolyymista tämä oli vain 1,8 prosenttia, mutta se tarkoitti silti noin 340 miljoonan euron luovutusvoittojen jäämistä verovalvonnan ulkopuolelle.
Suomesta maksettiin vuonna 2008 yli 4,5 miljardia euroa osinkoja ulkomaisille osakkeenomistajille. Lähdeveron kiertämisen vuoksi Suomi menetti 820 miljoonan euron verokertymän.


Eduskunnan tarkastusvaliokunnan mukaan suomalaiset yksityishenkilöt jättivät vuonna 2008 vähintään 700 miljoonaa euroa ulkomailta saatuja pääomatuloja ja ulkomaisten etävälittäjien kautta tehdyistä kaupoista saatuja myyntivoittoja verotuksen ulkopuolelle.

Sijoittajat ovat yhä uudestaan vaatineet koko kotimaisenkin omistuksen piilottamismahdollisuutta hallintarekisterien taakse mitä valtiovarainministeriö on käskystä esittänyt, yhä uudestaan, lakiesitykset torjuttiin moneen kertaan. Taas kerran syksyllä 2015 se kaatui Piia-Noota Kaupin ja Alexander Stubbin yli-intoon ja suoranaiseen töpeksimisiin.

Sipilän hallitus, Timo Soinin myötätuella, ajoi lait lopulta lehmän kautta voimaan.

Poliitikot sanovat, että verot ovat tapissa, niin on verovälttelykin, Siinä olisi rakenneuudistuksen paikka. 

 

 

 

Kolmannen itsenäisyystaistelun kuvaus, perustelu ja kiistakirjoitukset on NYT JULKAISTU, tuossa edellä pamflettiosuudessa, aiemmissa luvuissa.

 

On aika siirtyä mobilisaatioon, siihen liittyy arvojen asetus ja toimien määritys. Kutsun tätä prosessia Väitös kirjaksi ei siksi, että se olisi akateeminen työ, vaan siksi, että on aika väitellä ja todistaa uuden puolesta ja kaataa vanhaa, jotta jotain saadaan aikaan.

 

Lähtökohta on maapalloinen, voitonjuoma tehdään paikallisista yrteistä ihmisten itsensä toimesta.

 

Kolmas itsenäisyystaistelu on ihmisen itsenäisyyttä ja itsehallintoa. 

 

JATKUU

 

 

 

 

 

Share on Facebook
Share on Twitter
Please reload