Suomen

Tietokirjalijat ry

on tukenut teosta.

Pidätkö teoksesta ja ajankohtaismediasta. Osta kirja tai tue meitä. Kiitos.

© 2017 by Innokit. Proudly created with Wix.com

Lisää kumppanimedioissa

I'm a paragraph. Click here to add your own text and edit me. It's easy.

31.Unionilta puuttuu kansa

June 2, 2017

 

Vaikka olemme kaikki unionikansalaisia meistä suurin osa ei edes tiedä sitä.

 

Unionin takana on kuitenkin arvokäsitteitä, vaikka sitä ohjaa yksi talousmalli.

Erkki Toivanen. 

 

 

Edesmennyt eurooppalainen kulttuuripersoona, toimittaja Erkki Toivanen opetti: ”Euroopalla ei ole yhtenäistä identiteettiä, koska ei ole yhtä eurooppalaista kansaa.”

 

Kun vielä yhteinen kielikin puuttuu, on turha puhua yhteisestä identiteetistä, liittovaltio on tämän vuoksi utopia, joka ei voi syntyä. Tämän tietää myös eurokratia, se on yrittänyt ja yrittää luoda unionille valtiollisia tunnusmerkkejä.

 

Muistetaan vain viime vuosikymmenen perustuslailliset pyrkimykset lippuineen ja hymneineen. Ulkoasiainhallinto, pankkiunioni ja budjettisopimukset ovat liittoa valtioksi vahvistavia toimia. 

 

Neljän unionipresidentin, Junckerin, Draghin, Tuskin ja Djisselbloemin ja silloisen europarlamentin puhemiehen, nykyisen Saksan demarien johtajan Martin Schultzin talousmissio 2015 oli johdonmukaisen jatko sille:

 

on samalla valmistauduttava sitoutumaan tehokkaammin kasvua edistäviin rakenneuudistuksiin euroalueella. Euroalueen maat eivät ole tyydyttävällä tavalla toteuttaneet kasvua edistäviä rakenneuudistuksia koskevia sitoumuksia, joita ne ovat antaneet joko erikseen tai yhdessä...Korkeimmalla poliittisella tasolla on päästävä jälleen konsensukseen rakenneuudistusten tärkeydestä, jotta koko euroalueen kannalta ensisijaiset uudistukset saadaan toteutettua...  sekä pääomamarkkinoiden yhdentymisen asettamista ensisijaiseksi poliittiseksi tavoitteeksi...

 

 

Vielä brittien lähdön jälkeen, edellisen vuosisadan alkuvuosikymmenten mörköjen palatessa Euroopan politiikkaan kun, ex-sosialistiset Visegard-maat olivat haastamassa vapauden, veljeyden ja solidaarisuuden arvoja, LePen nousussa, euro alamaissa, EKP:n setelipaino vailla tehoja, ryhtyi Euroopan Unionin komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker käyttämään vanhaa tuttua konstia, ulkoisen vihollisen korttia, syyskuun puolivälissä 2016. 

 

”Meidän vihollisemme haluaisivat, että pirstoudumme. Kilpailijamme hyötyvät erimielisyydestämme”, Juncker totesi EU-parlamentille Strasbourgissa.  Juncker veti esiin suuret haaveet – joista ei tulisi mitään – jotta huomio kiinnittyisi muuhun kuin erimeieliseen jopa hajoavaan Unioniin.

Junckerin mielestä EU:n tulisi perustaa taas uusia toimielimiä: Euroopan puolustusrahasto  ja yhteisesikunta sotilaallisille operaatioille ja unionin yhdistää voimansa ase- ja varustehankinnoissa.

”Meidän on siirryttävä kohti yhteisiä sotilasresursseja, jotka ovat joissain tapauksissa EU:n omistamia.” 

 

Hänen analyysinsa linjapuheessa Unionin sisäisestä tilasta oli synkkä. ”Koskaan aiemmin en ole nähnyt niin vähäistä yhteistyöhalua jäsenmaidemme kesken. Koskaan ennen en ole kuullut niin monien johtajien puhuvan vain kotimaisista ongelmistaan. Eurooppa mainitaan vain ohimennen, jos ollenkaan”  

 

Kuten niin monasti aiemminkin oli konkretia vähissä, mutta lupaukset ja sanat suuria. Juncker lupasi ”taistella” voimakkaamman unionin puolesta: ”Euroopan, joka suojelee, Euroopan, joka säilyttää eu  rooppalaisen elämäntavan, Euroopan, joka voimaannuttaa kansalaisensa, Euroopan, joka suojelee kotona ja ulkomailla ja Euroopan, joka kantaa vastuunsa”.

 

"Presidenttien" paperi jäi vähälle huomiolle, mutta se oli lähtölaukaus uudelle tiivistyvän integraation mobilisaatiolle. Se vaikutti Ranskan uuden presidentin Emmanuel Macronin syksyn 2017 suureen linjapuheeseen ja Saksan ja Ranskan yhteisen, maaliskuussa 2018 ilmestyvän asiakirjan syntymiseen. Suuunnitelman läpimurto vuosi on 2024, sama aikataulu on myös Macronilla ja Saksan sosialidemokraattien johtoon nousseella Martin Schultzilla.

Schultz linjasi syksyllä 2017 vuoden 2024 Saksan hallitusneuvottelujen suureksi federaation vahvistumiskohdaksi innostaesssaan puolueen nuoria mukaan hallitusvastuuseen.

 

Nykyisen integraatiopolitiikan ajajat eivät halua tarkastella yhdentymisprosessia lainkaan kulttuurisena kysymyksenä. Siinä tehdään virhe, koska liittovaltioajattelu sotii kansalaisten tahtoa vastaan maasta riippumatta. Liittovaltioajattelu on siksi todellisuudessa ”kerettiläisyyttä”, harhaoppi, jossa määrää markkinavoima ei kansain tahto.

Ykseyden sijaan tulee valita yhteistyö ja keskinäinen tasa-arvo ja kunnioitus.

 

Demokratiaakaan (dēmos ”kansa”,väkijoukko”, ”monet” ja kratos ”komento” tai ”valta”) ei siis voida luoda ylhäältä päin, koska ei ole yhtä kansaa. Kuten Toivanen sanoi: ”demos puuttuu, mutta Brysselissä on sitä enemmän läsnä kratia, komento, valta; harvojen eliitti.”

 

Ennen pitkää kratia saa kansat vastaansa. Ainoa tapa sukupolvellemme ylläpitää Euroopassa kansanvaltaa on yhtäaikainen lähidemokratian ja glokalistisen lähitalouden merkittävä – rinnakkainen - lisääminen samalla kun suuri virta vie integraatioon ja globaalitalouteen.

 

EUROOPPALAISUUS, MITÄ SE ON JA EI OLE

Suomessa pääargumentti on länteen kuulumisen rinnalla toive lännen turvasta Venäjän suhteen. 

 

Tanskalainen politiikan tutkija Ole Waever ehdottaa turvallisuuskäsitteen eri tasojen erottamista: valtioiden tasolla tulisi puhua suvereenisuudesta, kansakuntien tasolla identiteeteistä.

 

Siis: mikäli valtio menettää suvereenisuutensa, se ei enää ole valtio; mikäli yhteiskunta puolestaan menettää identiteettinsä, ei sekään ole enää elävä. 

 

Kun tarkastelemme Eurooppa-ajattelun filosofista pohjaa löydämme sieltä periaatteen erilaisuuden yhteistyöstä, emme pyrkimystä erilaisuuden muuttamisesta samankaltaisuu­deksi. 

 

Emme liioin voi löytää pohjaa miksi usko Jumalaan tulisi korvata markkinauskonnon ainoalla totuudella. Usko, toivo ja rakkaus ei korvaudu tavaranpalvonnalla. Tavaraa voi toki rakastaa – mutta se ei rakasta takaisin.

 

Euroopassa on korostettu ajatusta "ykseydestä erilaisuudessa", jonka mukaisesti Euroopan eri kansat voisivat ”tunnustaa omat ja muiden kansalliset erityispiirteet, mutta kohdata joidenkin yhdistävien nimittäjien alla.”

 

Näin varmasti on, sen uhkana on kuitenkin liittovaltioajattelu ja luulottelu yhteisestä eu­rooppalaisesta yhtenäisyydestä, jota ei kuitenkaan ole.

Eurooppa perustuu kielelliseen, kulttuuriseen ja historialliseen erilaisuuteen, mutta yhdentäviä tekijöitä on riittävästi, jotta on mahdollista harjoittaa yhteistyötä suvereenien toimijoiden kesken. 

Eurooppa ei kuitenkaan ole Amerikan Yhdysvaltojen kaltainen kansojen sulattamo koska siltä puuttuu jo pelkästään yhteinen kieli ja yhteinen uskonto.

 

EU on yhteisöllisyyden etsinnässään tukeutunut nationalismille tyypillisiin symboleihin, kuten lippuun ja vuosipäivään, yhteiseen rahaan ja passin väriin. Seremonioiden tasolla koko Euroopalla ei kuitenkaan ole tarjota mitään kansallisiin itsenäisyyspäiviin tai vuosi­päiviin verrattavia samastumiskohteita. Kovin harva olisi esimerkiksi valmis antamaan henkensä ”Euroopan puolesta.”

Eurooppalainen moniarvoinen kulttuuri-identiteetti ei ole siksi suosittu filosofia talousval­lan piireissä. Englantilaisen yhteiskuntatieteilijän John Keanen mukaan ”sellaisen demokraattisen Euroopan syntyminen, joka sallisi arvojen ja identiteettien moninaisuuden, on konfliktissa uusliberalistisen talouskäsityksen kanssa Euroopasta jättiläismäisenä, kapitalistisena markkina-alueena.”

Keanen mielestä käsitys ”yksi Eurooppa markkina-alueena” johtaa vain maanosan ”entis­tä suurempaan taloudelliseen jakautumiseen rikkaisiin ja köyhiin alueisiin sekä myös suurempiin ekologisiin ongelmiin.” Kansanvaltaisen Euroopan Yhdysvaltojenkin ideaali on Keanen mukaan sovittamattomassa ristiriidassa mainitunkaltaisen "Oy Eurooppa Ab" -ajattelun kanssa.”

 

Keanen kaksi vuosikymmentä sitten esittämät näkemykset ovat osoittautuneet oikeiksi, mutta yhden muotin markkinamallia ajetaan siitä huolimatta läpi taloudellisen edun nimissä.

 

Suuri linja on Euroopan Unionissa on suuryritysten tahto, sitä säädellään kilpailusäädöksin ja valvonnalla, jotka käytännössä ovat olleet usein pelkkää pelleilyä kuten vuoden 2010 pankkien ”stressitestit” ja niiden uusinta 2011 ja 2016.

 

Euroopan suuri missio rauhan, avoimien rajojen, kansojen yhteistyön, vapaan kaupan ja kulttuurisen omaleimaisuuden mekkana uhkaa kaatua kun kapitalismin ikävimmät piirteet tulevat näkyviin ahneuden ajassa.

Eurooppaa yritetään harmonisoida koska se olisi markkinoiden etu. Ajatus on kuitenkin mahdoton historiallisesti ja kulttuurisesti.

 

Euroopan voima on sen erilaisuudessa sen ovat yhdentymisen isätkin Jean Monnet´a (”niin kauan kun voimme oppia toisistamme ja erehdyksistämme meillä on toivoa myös edistyksestä”) myöden tunnustaneet.

 

Euroopan Unionista ei voi siis tehdä valtiota, koska siltä puuttuu kansa.

 

Kansalaisia ei ole ollut viime aikoina tapana - ilman pyssyä - yhdistää eri kieltä puhuviin toisiin kansakuntiin kuten pienten kuntien asukkaita keskenään Suomessa. Euroopassa tämä tosin ei olisi ollut kovin tavatonta. Mutta pyssyjen ja pakkojen tieltähän tässä juuri pitäisi päästä pois. 

 

Euroopan Unionissa on vakava demokratiavaje, koska demokratia on kansallisvaltion hallintamuoto. 

 

Kansallisvaltiot syntyivät Euroopassa, ymmärtämämme demokratia niiden myötä.

Euroopassa on monia tapoja uskoa Jumalaan, monia kieliä, kulttuureja ja gastronomioita.

 

Mutta, huomatkaamme taas: on myös keskinäisiä tapoja, yhteisiä instituutioita ja kaupankäyntiä. Ulkopolitiikka ja turvallisuuskehys, yhteisvaluutta, tullialue, sosiaalipalveluita opiskelijavaihtoa, mutta se ei ole yhtenäiskulttuuri kuten Kiina tai jopa Intia jossain määrin.

 

Yhtenäiskulttuurin puute on on realiteetti, jota Euroopan hallintofederalistit luulevat voivansa muuttaa yrittämättä hakea federalismille muotoa, jossa valta olisi jäsenvaltioiden demokraattisen kontrollin alaisuudessa eikä jäsenvaltioiden demokraattisten elinten Brysselin keskuksen komennossa. Tässä EU ei seuraa Yhdysvaltojen vaan pikemmin Neuvostoliiton mallia - kuitenkin niin, että politbyroon sijalla istuu finanssi- ja teollisuusjohtajien pieni ryhmä.

 

Tätä kansalaisten demokraattisista oikeuksista ponnistava federalistisen ajattelun mallia on hahmottanut Pierre-Joseph Proudhon kirjassaan Du principe fédératif (1863). Proudhon mielestä ”hallintomalli, johon kansalaiset ottavat osaa mahdollisimman suoraan ovat myös kaikkein legitiimeimpiä.”

Tällöin valtaa tulisi siirtää ylemmille auktoriteeteille vain sen verran kuin on välttämätöntä.

 

Unionissa menevät puuro; teknisluonteiset direktiivit ja velli; perustuslailliset, ylikansalliset yritykset muodostaa vaikkapa eurooppakansalaisuuta yhä enemmän sekaisin. Siksi EU:n tulisi korvata koko ajan lisääntyvät tekniset mekanismit ja ohjelmat selvemmin määritellyillä, laajasti hyväksytyillä poliittisilla ja toimintakykyisillä yhteisten elinten päätöksillä ja olla puuttumatta pieniin asioihin.

Unionin tulee koossa pysyäkseen asettaa selkeät rajat harmonisoinnille ja virkakuntansa säätelyinnolle saavuttaakseen oikeutuksen asemalleen. 

 

Järkevän ja tasapainoisen vallanjaon rakentamisesta unionin ja sen jäsenvaltioiden kansa­laisten välille on tultava välttämättömyys eikä pakko.

Yhteisvastuun tunnetta ei voida säätää kansoihin Brysselistä eikä kansallista ajattelua vaihtaa Strasbourgista käsin.

 

Euroopan poliitikkojen on hyväksyttävä tosiasiat, kuultava kansalaisia eikä rahanomistajien määräyksiä. Yhdistävää liimaa tässä kansojen rintamassa riittää, yhteisiä laajasti hyväksyttyjä päämääriä pitää vahvistaa, mutta samalla estää koko kansojen liiton hajoaminen pienen euroeliitin liikaan intoon.

 

Ylikansalliset organisaatiot ovat säännöiltään ja idealtaan konsensushakuisia, koska niiden pitää sovittaa monia suvereeneja kantoja yhteen. Se on usein tehotonta ja turhauttavaa ja epäilemättä estää maailman suurten ongelmien ratkaisua. Tulosta ei kuitenkaan synny myöskään jos ratkaisuja tehdään koko ajan kansalaisten päiden yli.

 

EU:n nykylinjan virhe on yrittää kulkea väärää tietä; liittovaltio ei ole sukupolviin todellinen mahdollisuus. Jos sitä tietä kuljetaan, on vastassa sivutie maailmalla.

 

Tämä ei ole euroskeptisismiä, populismia eikä eitä ein vuoksi. Eurooppa-aate kun vaan ei ole eliitin saneltavissa - jos haluamme saada kansalaisten hyväksymiä tuloksia aikaan.

Britannian lähtö ja pakolaiskriisi pakottivat federalistit rauhoittumaan, mutta päämäärästään he eivät hellittäneet.

 

Valtioiden liiton tien valitseminen liittovaltion sijaan olisi parasta mahdollista strategista, näissä oloissa myös taktista, ajattelua Euroopalle: tunnistaa vahvuutensa ja hyödyntää parhaat käytäntönsä. Toimia sinä missä on itse vahva ja hyvä - eikä yrittää olla toinen Amerikka, vaikka kohtalonyhteys onkin ollut viime vuosisadan ajan tärkeä. 

 

Sentralisaatio ei ole mahdollista ennen kuin desentralisaatio yhteisenä kokemuksena on totta.

 

Suomen täytyy nyt tunnistaa oma paikkansa Euroopan myöhäisherännäisenä reunamaana ja lopettaa kuvitelma ytimessä istumisesta. Unionin palavereissa saa ja pitää puhua ja vaikuttaa, mutta näemme koko ajan, että todelliset päätökset ohjataan paljon pienemmistä kabineteista, kuin missä tuoleja on Suomen istuttavaksi.

 

Suomi on nyt ollut riittävän kauan sisällä Unionissa ja sillä on oikeus, mutta myös edelleen kansalta saatu velvollisuus valvoa myös oman kansan etua.

Mallioppilaskoetta on jatkettu tarpeeksi pitkään, jotta suomettumisen henkisestä taakasta päästäisiin.

Se ei kuitenkaan merkitse taipumista eurokriittisyydessämme populistien ajamaan käpertymiskammoon, muukalaisvihaan ja Suomen eristämiseen vaan terveeseen yhteistyöhön, jolle on määrätty tehtävät, mutta ei sellaista päämäärää, jonka ainoa tavoite ja tulema on markkinoiden ja pääoman sanelema intressi.

 

Nyt olisi aika omaksua paremman itseluottamuksen asenne, pelkkä keskitien kulkeminen ja Kataisen reiluus mausteena sääntökuuliaisuus ei ole linja, vaan vain vaisu keino.

Stubbin ja entistä enemmän Sipilän Saksan peesailu ei niin ikään johda vaikuttavuuteen.

 

Kaikkea ei annettua tarvitse hyväksyä. Eduskunta voi palauttaa lait takaisin Brysseliin; ei käy. Mahdollisuus, jota emme ole uskaltaneet jostain syystä käyttää kuin muutaman kerran.

 

Pyrkimykset luoda oma Unionin ”Presidentti” ja ”ulkopolitiikka” ovat käynnistyneet surkeasti. Samaan aikaan kun Unioni oli perustamassa omia yhteisiä lähetystöjään keväällä 2011, se ei kyennyt pääsemään yksimielisyyteen edes naapurissaan Libyassa noudatettavasta politiikasta.

Kukaan maailmassa ei tiedä mitä Unionin ulkosuhde edustaa ja ajattelee. Kuka oli Catherine Ashton? Muistatteko vielä Herman van mikäsenyt olikaan? Paremmin tutuksi eivät ole tulleet Donald Tusk tai Federica Mogherini?

 

EU:n uuden ylikansallisen, kuitenkin kansallisvaltion kaltaisen ja näköisen johtamismallin vastassa on kulttuurien lisäksi suvereenien valtiojohtajien ego, joka pitää panna lisäksi kuitenkin alttiiksi arvostelulle vaaleissa.

Euroopan komission entinen puheenjohtaja, Jacques Deloirs on todennut, että koska yhdentymiskehitys on ylipäätään Euroopan historiallisen luonteen vastaista, tulisi sen yhteisten hallintoelinten olla selkeitä ja legitiimejä kansalaisten silmissä ollakseen uskottavia.

 

Ovatko Jean-Claude Juncker ja komissio tai  ”Presidentti” (Donald Tusk) ja ”Ulkoministeri” (Federica Mogherini ) instituutioita, jotka koetaan yhteisiksi johtajiksi?  

 

Euroopasta ei siis voi tehdä Kiinaa eikä Neuvostoliittoa, se johtaa taantumiseen ja koko kilpailuedun – erilaisuuden voiman käytön ja siitä kumpuavan yhteisyyden edun menettämiseen. ”Markkinoille” tämä ei merkitse mitään, koska nykymarkkinataloushan mittaa elämää ja tulevaisuutta vain vuosikvartaali - ja bonusjakso kerrallaan.

Vastuulliselle poliitikolle pidempi sihti on kuitenkin tärkeä hyve, siksi faktat tulisi tunnistaa ja tunnustaa.

 

Unioni on kiitettävästi pystynyt suorittamaan opiskelijavaihtoa, ihmisten liikkumista ja luonut pohjaa kansalaisten keskinäiselle kohtaamiselle, joka edistää suvaitsevaisuuden ja yhteisymmärryksen asiaa.

 

Se ei kuitenkaan onnistu luomaan yhteistä politiikkaa ja suvaitsevaisuuden henkeä maanosaan muualta tulevia kohtaan, vaan edistää ääriaineksia ja ennakkoluuloja yksiuskoisessa ja lyhytnäköisessä pelkuruudessa kohdata maailman ihmisiä samanarvoisina. 

Länsi etuilee yhä vaan, se nähdään nousevissa talouksissa tarkalla historiallisella ja kokemuksen silmällä.

Siirtolaispolitiikkaa vaivaa peruskirjan vastainen henki ja ääriliikkeiden kannatuksen kasvun pelko sekä näköalattomuus, joka usein edelleen perustuu siirtomaa-ajan synkkään eurooppalaiseen perintöön, jonka kanssa ei ole rohjettu tehdä muilta vaadittua omaa tilintekoa. Vasta kun eteen tuli ihmisvirran pakko, syntyi tekemisen pakko useimmissa jäsenmaissa. Suomi mukaan lukien tietysti.

 

 

Legitimiteetin puuttuminen huutaa Unionissa vastaan.  EU himmeliä ei tunneta ei lainkaan eikä omaksi. Epäluulo kasvaa kun päätöksiä tehdään huippukokouksissa johtajien aina voittaessa, mutta ankeuden astuessa kaduille.

Uskottavuuden, legitimiteetin lisäämiseksi on sama lääke kuin kansallisvaltioissakin.

Keskittymisen vastapainoksi on synnytettävä vahvoja lähidemokratian muotoja niin alueille kuin kuntiin.

 

EU:n ei tule puuttua kaikkeen ja pieniin asioihin, sen tehtävälista pitää uusia ja organisaatio järjestää uudelleen. On erotettava selkeästi asiat, jotka vaativat yhteistä päätösvaltaa, ympäristöongelmat, pakolaiskriisi, kotouttamisen linjat, talousasiat, rikollisuuden torjunta ja monet talouden sektorit, mutta samalla ymmärrettävä, ettei ole tarpeen korvata ja komentaa kansallisia instituutioita ja ihmisiä joka asiassa. Eurooppaa ei tehdä markkinoita vaan ihmisiä varten.

 

Taloudessa pitää unionissa olla säännöt, jopa kuria ja yhteiset linjaukset, mutta taloutta ei pidä siirtää eri maiden pääkaupungeista Brysselin markkinapalvojille.

Hallintojohtamisesta pitää siirtyä luovuutta ja aloitteellisuutta synnyttävään toimintaan. EU:n projektitukiviidakko ja muut tuet tulee arvioida uudelleen ja edellyttää muitakin tuloksia kuin vain projektin loppuraportteja anomusta uudesta rahoituksesta. EU:n tehtävä ei voi olla karkkipäivien tukimiellyttäjä vaan edistymisen aikaansaaja.

 

Helsingin Sanomat ja kokoomus ajaa Suomea Natoon vaikka helmikuussa 2013 kaksi kol­mesta oli sitä vastaan. Helsingin Sanomat sanoi kansan mielipiteen kuvaavan suomalaisten käsitystä sul­jetusta maailmastaan. Toimittaja Kari Huhdalle ei tullut mieleen, että se saattaa olla myös historian ta­jua. Ja niin kävikin, että Ukrainan tapahtumista huolimatta Suomen kansa ei halunnut edellenkään Natoon 2017.

 

Ei siis ihme, että kansan älliä väheksyttiin mediassa ja osa asettui Nato-kansanäänestystä vastaan. Katri Vallasten tutkimus. tuli todistamaan median osuuden: kerrottiin Helsingin Sanomien, kuten Dagens Nyheterin ja Viron lehtien, liittävän eurokriitikoihin ”väheksyviä termejä”. 

"Eu­ros­kep­ti­koi­hin lii­tet­tiin li­ki poik­keuk­set­ta vä­hek­sy­viä ter­me­jä, ku­ten 'pas­sii­vi­nen', 'irratio­naa­li­nen' ja 'tie­tä­mä­tön', se­kä ne­ga­tii­vis­sä­vyt­tei­siä uu­dis­sa­no­ja, ku­ten 'EU-pes­si­mis­ti' ja 'eu­ro­foo­bik­ko”

 

”Eurostoliitossakin” on siis tuttu tapa lausua toisinajattelijoista.

 

Nimittely meni vaikeaksi kun Britannia alkoi pohtia lähtöä unionista. 

”EU:n pitää olla joustava verkosto, ei kiinteä blokki. 28 jäsenmaan monimuotoisuus on etu, jota pitää juhlia. Emme tarvitse lisää eurooppalaista sääntelyä, usein vähemmän parempi”,

Britannian pääministeri linjasi marraskuussa 2015. Britannia halusi, että myös euron ulkopuolisten maiden edut turvataan yhteismarkkinoilla. Maa ei kuulunut yhteisvaluutta euroon.

David Cameron halusi lisätä EU:n kilpailukykyä ja vähentää EU-säätelyä, että sitä ei imaista mukaan EU:n jatkuvaan syventymiseen. Hän vaati federalismipyrkimysten vastaisesti, että kansallisten parlamenttien valtaa on vahvistettava.

Brittihallitus halusi myös hillitä EU-maista tulevaa maahanmuuttoa. Cameron ei lähtenyt vaatimaan kattoa tai sulkua EU-kansalaisten maahanmuutolle, mutta  halusi vähentää Britannian houkuttelevuutta tulijoiden silmissä. Silti sekään ei riittänyt.

Muutos on edessämme suurempana kuin nyt arvaamme, sitä ei pidä odottaa vaan se pitää mahdollistaa ja hyödyntää yhteiseksi hyväksi.

MIT:n tutkijat Erik Brynjolfsson ja Andrew McAfee luonnehtivat teoksessaan The Second Machine Age digitalisaatiota ”uudeksi teolliseksi vallankumoukseksi”.

 

Etlan tutkijat Mika Pajarinen ja Petri Rouvinen ovat puolestaan laskeneet, että teknologisen kehityksen johdosta jopa yli kolmannes Suomen työpaikoista voi olla uhattuina seuraavan 10–20 vuoden aikana. 

Silti Juha Sipilän hallituksen ohjelma ei kirjannut työn vallankumouksellista muutosta lainkaan, mitään valmistautumista digitaaliseen ja älytalouden tuiomaan muutokseen ei ole tehty kikyissä.

Kun pitäisi varmistaa lisäpanos ja uusi rakenne koulutukseen, raju muutos johtamiseen, strategia toimintaprosesseihin ja työn organisointiin - niiltä alueilta leikataan.

 

Digitalisaatiota Euroopassa ja erityisesti Suomessa on jarruttanut ”tyhjän tietokoneen tauti”, sisällön pula, että uusia teknologisia ratkaisuja täydentäviä innovaatioita ja toimintajärjestelmämuutoksia ei ole saatu aikaan.  

 

Digitalisaation tuottavuusvaikutukset tulevat vasta uusien teknologisten mahdollisuuksien vauhdittamien liiketoiminnallisten, organisatoristen, kulttuuristen ajattelutapamuutosten, sosiaalisten innovaatioiden ja toimintatapamuutosten kautta - ei mistään laitteesta sinänsä.

Johtamisessa uuden osaamisen ja näkemyksellisyyden merkitys korostuu, kasvun tulee olla perimmältään sisällöllistä, innovaatioperusteista. 

 

Euroopan Unioni ilmoitti vuonna 2002 aikovansa maailman kärkeen digitalisaatiokehityksessä ja teknologioissa.

Tästä ei tullut mitään koska samoin kuin Suomessa päätöksissä tehtiin katoavan teollisen maailman ja finanssivallan intressistä ja asemien säilyttämishaluista lähtien. Peruutuspelistä ei kuitenkaan näe eteenpäin.

 

Euroopalla on ikääntymisongelma, se on pudonnut pois maailman teknologiajunasta kun ei ymmärrä sen sisältämää muutosta ja lisäksi se on joutunut omien kolonialististen aikaansaamistensa seurausten eteen. Pakolaisten virta on jälkilasku, joka lankeaa nyt maksuun omasta ahneesta toiminnasta.  Ilmaston muutos, lämpeneminen, jonka teollinen maailma sai pahiten aikaan edistää kansainvaelluksia.

 

Nämä ovat pysyviä eivät väistyviä kehityksiä.

 

Ainoa tapa selvitä tässä kehityksessä on nähdä uhat mahdollisuuksina ja alkaa muuttaa omaa toimintaa niin, että jämähtäminen, ”uhka” käännetään uusien toimintamallien ja yhteisen tekemisen kautta, kaikki mukaan ottaen, kaikki motivoiden, kaikki hyväksyen, voitoksi. 

 

Suomessa Juha Sipilän hallituksen politiikkana oli tomera pyrkimys valtiontalouden tasapainottamiseen ja kestävyysvajeen supistamiseen. Kahden hallituksen väärien ratkaisujen jälkeen syntyi innostus, joka tosin pian vaihtui  taas kaiken esitetyn alasampumiseksi. 

Siihen oli osin syytäkin sillä hallituksen linja oli yhä enemmän puhtaan uusliberalistinen,    jatkaen sitä linjaa mitä unioni oli ajanut Barroson-Rehnin komission aikaan suuren asiantuntijakritiikin seuraamana.

Euroopan taloudenhoidon linja poikkesi paremmin onnistuneesta Yhdysvaltain linjasta; siellä porkkana ja panostus meillä keppi ja leikkaus.

 

 

 

VÄÄRÄÄ POLITIIKKAA

Politiikassa oli tapahtumassa muutos insinööriajattelun ja opillisen ultraliberaalin opin suuntaan. Kokoomuksen eduskuntaryhmässä ja keskustan ministeriryhmässä oli vahva uusi lisäys Anne Bernerin ja Björn Wahlroosin johtaman Libera-ajatushautomon suoria edustajia, joita tuki keskustasta saatu vahvojen talousvaikuttajien liikenneministeriksi nousseen Bernerin,  elinkeinoministeri Olli Rehnin ja keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Matti Vanhasen tuki. 

 

Hallituksen leikkauslinja sai vasemmalta kritiikkiä ja liian vähäinen panostus uusiin ratkaisuihin ja maailman muutokseen nostivat ihmetystä tulevaisuuden tutkijoissa ja ”keynesiläisissä” ekonomisteissa. Jopa yleensä haukkamainen Kansanvälinen valuuttarahasto IMF arvosteli Suomen liian rajua leikkauslinjaa. Myös Fitch ja S&P luottoluokitusyhtiöt pitivät liian pieniä tulevaisuuspanoksia ja koulutusleikkauksia uhkana Suomen talouden nousulle.  Kolmas luottoluokittaja Moody’s kiitti: ”julkisen talouden tila on Suomessa  paljon parempi kuin useimmissa muissa kehittyneissä maissa”. Fitch  arvioi: ”julkinen velka suhteessa bruttokansantuotteeseen on alhainen. Suomella on edelleen julkisessa taloudessaan pelivaraa.”

 

Hallituksen ”kärkihankkeet” eivät Standard & Poorsin  mukaan vauhdita riittävästi kasvua keskipitkällä aikavälillä,  niiden vaikutus jää finanssipolitiikan yleisen kiristämisen varjoon. Niistäkin, kuten ”perustulokokeilusta”, näytti tulevan lässähdyksiä vaikka pyrkimyus oli hyvä, mutta taito pieni.

Luottoluokituslaitoksen muistuttivat kiittävin puhein kuinka hyvä maa Suomi ylipäätään on hyvän infrastruktuurinsa, koulutetun kansan ja vähäisen velkaantumisasteensa vuoksi. Niiden mielestä Suomen julkisen talouden tase on vahva suhteellisesti pienen velan ja suurten eläkerahastojen vuoksi.

 

Tulevaisuuden arvioijia askarruttaa kaksi asiaa, työn loppu ja digitalisaatio.

Tekesin johtava asiantuntija Tuomo Alasoini sanoi Suomen Kuvalehdessä syyskuussa 2015 Sipilän hallituksen ajatuskulun olevan liian kaavamaista.

 ”Suurempi ongelma on esitysten taustalla olevan yhteiskunnallisen analyysin kapeus. Esitykset on tehty kysymyksenasetteluaan myöten insinööri- ja taloustieteellisen ajattelun logiikalla.

Niistä puuttuu laajempi yhteiskuntatieteellinen kysymyksenasettelu ja näkökulma.

Miten suomalaisessa politiikassa varaudutaan esimerkiksi siihen mahdollisuuteen, että digitalisaation myötä yli kolmannes nykyisistä työpaikoista voi kadota seuraavien 10–20 vuoden aikana? Tai siihen, että digitalisaatio uhkaa jouduttaa kehitystä kohti entistä jakautuneempaa tiimalasitaloutta?”

 

Tiimalasitaloudella Alasoini viittaa vanhaan totuuteen: ”kapitalismin kriisiherkkyys ilmenee joko investointien tyrehtymisenä, siis pääoman liikakasautumisen seurauksena tai liian alhaisena kulutuskysyntänä kun voittojen osuus tuloista kasvaa palkkojen kustannuksella.”

 

Kyse ei siis ole vain tuloeroista köyhimpien ja rikkaiden välillä vaan ennen kaikkea Eurooppaankin iskeneeseen keskiluokan tulokehityksen pysähtymiseen. 

 

Kun tämän ottaa huomioon se tarkoittaa maailman ja Euroopan velan äidin löytymistä. Sen sijaan että tuotannon luoma lisäarvo siirtyisi keskiluokalle palkkojen kautta ostovoimaksi,  pääoma keskittyy yksittäisille pääoman omistajille, jotka edelleen myyvät ylimääräisen pääomansa keskiluokalle asunto- ja kulutusluottoina sekä julkisena velkana.

Koska markkinoilla on paljon keskitettyä pääomaa tämä  luo tarjontaa kasvatetulle velalle, ja luo nykyisen globaalin  velkatalouden perustan. Pääoman keskittyminen ei siksi lisäkään investointeja, koska merkittävä osa keskittyneestä pääomasta myydäänkin uutena intrumentoituna velkana eteenpäin.

 

Suurin ongelmamme siis on, että velka kannattaa paremmin kuin investointi.

 

 

Teknologisen kehityksen ”uhkakin” jakautuu epätasaisesti osuen tietysti heikommin koulutettuihin mutta robotisaatio korvaa myös montaa keskiluokan ajattelutyöpaikkaa. 

Tuomo Alasoinin mielestä politiikan tehtävä olisi nyt yhdistää elinkeinotoiminnan, työelämän ja koulutuksen kehittämisen keinot keskenään vahvasti koordinoiduksi innovaatiopoliittiseksi kokonaisuudeksi.  

 

Sama koskee pakolaisten sijoittamista. He voivat olla valtava knowhow-pääoma moniosaajia kun pyrimme vientiin heidän tuntemilleen alueille ja kulttuureihin.  ”Uhka” pitää kääntää mahdollisuudeksi > molempien voitoksi = win win.

 

 

Mamut voivat pelastaa ikääntymisongelmamme ja keski-ikäisten eläketurvan ja pitää maan asuttuna; pelastaa MuuSuomen asutuksi. Ilman lähityötä tukevan aluepolitiikan, koulutuksen, uuden työmallin ja digitalisaation kielen, paikan ja ajan poistavien mahdollisuuksien, työelämän uudistamisen, verkostotalouden ja kumppanuuden, avoimuuden ja yrittäjäpolitiikan mahdollisuuksien uudenlaista; uhkasta > mahdollisuudeksi ajattelua, saamme vain sosiaalipoliittisen jättilaskun ja jakaantuneen apartheidyhteiskunnan.

 

Euroopan ikääntyminen pitää kääntää voitoksi lisäämällä sukupolvien kanssakäymistä ja kokemuksen käyttöä.

Vanhamme ovat viisaita, terveitä ja kokeneita, heistä olisi iloa ja hyötyä pohjoisessakin jos arvoa annettaisiin.  Mentorijärjestelmät, sukupolvitiedon ja kokemuksen siirtäminen ja käyttäminen mestari-kisälli-oppipoika mallilla voisi olla merkittävä keino myös maahanmuuttajien kotouttamisessa, monin eri tavoin. Senioreissa olisi mittava voimavara sopeuttamisessa ja kotouttamisessa.

 

Tekemällä oppiminen ja sukupolvitiedon siirto on Aasiassa,ja Afrikassa edelleen osa oppimisen pedagogiikkaa ja psykologiaa,

Kaikkien eurooppalaisten vanhojen ja uusien, mutta erityisesti nuorten, kansainvälistymistä ja keskinäistä vuorovaikutusta olisi tuettava, jotta Euroopasta muodostuisi kansojen ja kulttuurien välisen ystävyyden, suvaitsevaisuuden ja rauhanomaisen rinnakkaiselon maanosa, joka kelpaa esimerkiksi muille. 

Se ei synny hallinnon kautta, vaan ihmisten kesken.

 

 

Maailmantalouden kriisi sai Euroopassakin yhä enemmän irvokkaat kasvot, jossa rikkaat päästetään pälkähistä veronmaksajien rahoilla.

 

Presidentti Barack Obama yritti Yhdysvalloissa virkakautensa alussa 2009 saada rotia maan talouteen nostamalla republikaani George W. Bushin aikana lattiaan laskettuja rikkaiden veroja, öljy-yhtiöiden ja rahoituslaitosten erikoisetuja, mutta vain vaimeat menoleikkaukset saatiin läpi ennen vaaleja vuonna 2012, sitten vaatimaton sopu vuodenvaihteessa juuri ennen kuin kanjoni oli avautumassa.

 

Keväällä 2013 oltiin taas jumissa, kahtiajako liittovaltiossa repi Amerikkaa. Finanssi-imperiumi selätti Obaman nöyryyttävällä tavalla, republikaanien juhliessa. Vain Bernie Sandersin erinomainen menestys sai innokkaimmat rahanomistajat huomaamaan kuin suuri voima vastapuolellakin on.

Valinta oli Donald Trump joka käänsi pörssikurssit nousuun.

 

Yhdysvaltojen vuosikymmenen kestänyt väärä talouspolitiikka on tiensä päässä, valtion velat ylittävät jo bruttokansantuotteen määrän, mutta hihhulirepublikaanit haluavat vain jatkaa veroetuja ja leikata siitä mikä toisi kasvua ja apua köyhille. Sama toistui taas lokakuussa 2013 kun liittovaltio piti panna kahdeksi viikoksi kiinni puolueiden taistelun vuoksi. Se jatkui Donald Trumpin ohjelmassa ja jättiomäisellälisävelanotolla - joka käytetiin varakkaiden verojen alentamiseen.

 

Vähälle huomiolle on jäänyt kun Venäjän pääministeri Vladimir Putin kävi 2011 sanomassa nuorisomiliisilleen ääneen mistä on kyse. Hän syytti Yhdysvaltojen olevan maailmantalouden loinen, joka pyrkii painamaan seteleitä  ja pitämään dollarin arvoa keinotekoisen alhaalla, jotta amerikkalaiset tuotteet menestyvät viennissä. 

 

Yhdysvaltojen talous on Kiinan lainojen varassa yhä enemmän. 

Kiinan äänenkannattaja People´s China-lehti opetti lännen kapitalisteja silloin -vielä voimissaan. 

”Valtion on perheiden tapaan elettävä tulojensa mukaan. Oli kyse sitten Yhdysvaltain kaltaisesta suuresta maasta tai Kreikan kaltaisesta pienestä maasta, sen on lopetettava ylellinen elämäntapansa ja palattava tiukkaan taloudenpitoon, jos se ei halua kansallisen velan paisuvan kestämättömälle tasolle ja räjähtävän.” 

 

Yhdysvallat aloitti kuitenkin jo vuonna 2013 mittavan PR-kampanjan puolestaan: katsokaa meitä, asuntojen hinnat nousevat jo, liuskeöljyllä meistä tulee maailman suurin öljyntuottaja, kokonaan arabivapaa, osakekurssit nousivat jo huipulle, velka sulaa, väestömme lisääntyy 10 prosentilla ja kuin beibiboomaus Eurooppaan ja Japaniin verrattuna.

Yhdysvallat ja Eurooppa alkoivat neuvotella TTIP vapaakauppasopimuksesta. Kuka olisi edunsaaja?

 

Japanissakin siirryttiin piilodevalvaatioon, jenin arvoa laskettiin parlamenttivaalien jälkeen epävirallisesti, mutta määrätietoisesti. 

 

Euroopassa kansalaisten suuttumus johti 2012 vaatimukseen, että pankkien tulisi osallistua Kreikan lainojen hoitoon, koska ne ovat olleet tosiasialliset edun saajat valtioiden tukipaketeissa. Pankit ilmoittivat ottavansa osaa tukipakettiin ja kärsivät 21 miljardin euron tappiot lainojen nykyarvossa. Samalla niille kuitenkin annettiin takuut; ne saavat uusille pidempiaikaisille lainoilleen varmat vakuudet ja voivat siis olla huoleti, ettei muutettu lainakanta aiheuta tappioita.  Se oli jättipotti kun siinä samalla vältettiin pankkivero. Tämäkin jäi vähälle huomioille.

Pankeille piti tuleman myös Euroopassakin Kataisen hallitusohjelmassa ollut ”pankkivero”, joka poistettiin kuitenkin Euron esityslistalta.

Se olisi lopettanut pankkien täysin käsittämättömän verovapauden Euroopassa. Nehän eivät maksa mitään arvolisäveroon viittaavaakaan liiketoiminnastaan, mutta ovat saaneet aina kriiseissä erikoissuojelun virheisiinsä ja bonuselämäänsä veronmaksajien pussista. 

 

Pankeille vakuudet siis onnistuivat ja kaupan päälle veroedut säilytettiin. Hyvä diili.

 

Suomelle, joka pullisteli muka vakuudet tuilleen; ”ehdot”, tuli takuuksi sivulause ”tarpeen tullen” eli stiiknafuuliaa. 

 

Yhdysvaltojen miljonäärit ja pankit olivat jo turvanneet etunsa ja luoneet kannattavan rötösherrajärjestelmän, jossa firmat saivat jättisakkoja rötöksistään, mutta hyvällä katteella rikoshyötyä.

 

 

Timo-Erkki Heinon erinomaisessa talousnobelisti Paul Krugmanin haastattelussa (2009), luultiin vielä, että koittaa merkittävä pankkisääntelyn aika. Sitä ei ole nähty; sekin minkä on määrä alkaa pankkiunionissa vuonna 2017 on, ruotsalaisten pankissa Nordeassa, pantu syyksi 600 suomalaispankkivirkailijan irtisanomiselle jo 2013. 

 

Jotain sentään tapahtui, englantilaiset ja sveitsiläiset pankit saivat jättisakot liborkorkojen manipulaatioista., jossa pankkiirit manipuloivat 3 000 biljoonan dollarin eli noin 2 300 biljoonan euron lainapottia säätelevää korkoa. Lopulta JP Morgan Chasekin suosuti maksamaan korvauksia 13 miljardia dollaria liittovaltiolle, mutta ei myöntämään tekojaan subprime kriisin yhteydessä.

 

Kymmenen suurinta amerikkalaispankkia, joukossa Bank of America, Citigroup, JP Morgan ja Wells Fargo, livahtivat juridisesta, vankilavastuusta häädettyään laittomasti asuntovelkaisia asuntokriisin jälkeen. Yhdysvaltain hallitus ilmoitti tammikuussa 2013, että pankit selviävät laittomuuksista maksamalla ”sovittelurahaa.” Järjestelyä kutsuttiin termillä ”fraud settlement,” petosjärjestely.

 

Sopimuksen perusteella Bank of America osti takaisin liittovaltion puoliksi omistamalle asuntoluotottaja Fannie Maelle myymäänsä hupaa 6,75 miljardilla dollarilla sekä antaa hallitukselle 3,6 miljardia käteistä. Muut pankit maksavat asuntonsa menettäneille 3,3 miljardia ja häätöuhan alla oleville 5,2 miljardia dollaria.

 

Tämän lisäksi pankit maksoivat 26 miljardia dollaria 49:n osavaltion syyttäjän, oikeusministeriön ja valtion asuntoviraston kanssa helmikuussa 2012 tehdyn sopimuksen mukaan. Korvaukset olivat pikkurahaa verrattuna niiden voittoihin..

Amerikkalaiset kotitaloudet saavat korvauksia menettämästään asunnosta noin 2 000 dollaria  velallista kohden. Pikkurahaa pankkien tuloon nähden.  Esimerkiksi Citigroup teki korvausperusteena olleena vuonna 2011 voittoa 11,3 miljardia dollaria, JP Morgan 19 miljardia, Wells Fargo 16 miljardia ja Bank of America 1,4 miljardia dollaria.

Valtiot olivat myös maksajina. Kovimmilla suhteellisesti oli Islanti, joka maksaa vuoteen 2024 mennessä Britannialle ja Hollannille 3,8 miljardia euroa siitä hyvästä, että maat olivat korvanneet satojentuhansien tallettajien tappioita vuonna 2008, kun islantilainen Icesave-nettipankki meni nurin talouskurimuksessa. 

 

Pankit siis maksavat valvontaviranomaisille siitä, että niitä ei viedä oikeuteen, pankin johtajia syytetä rikoksista, sakon suuruus sovitaan rikoksen tehneen kanssa. Ja näin se menee: brittien Barcleys oli syytteessä, mutta oli 2015 jo varautunut maksamaan sakkoja 3,2 miljardia. Tuomio tulikin; seurauksena, että Barcleysin  pörssikurssi nousi sakon seurauksena korkeimpaan hintaansa puoleentoista vuoteen.

 

Suomessa säädettiin kuitenkin pankkivero, jonka kanssa kävi puliveivit. Nordea konserni, vuonna 2012 maan suurin yritysveromaksaja, teki konsernin sisäisen järjestelyn, jolla Nordea Pankki Suomen riskejä siirrettiin 2012 joulukuussa 24 miljardin arvosta Ruotsiin Nordea Bank Ab:lle. Nordea onnistui näin pienentämään pankkiverotaakkaansa Suomeen 30 miljoonalla eurolla. 

 

Lait ja perustuslait ovat rahan ollessa tiukalla kevyttä tavaraa, liittiväthän pääministeri Paavo Lipponen ja valtiovarainministeri Sauli Niinistökin Suomen euroon  vain Pääministerin ilmoituksella eduskunnalle vaikka perustuslaissa puhuttiin Suomen markasta maan valuuttana.


Eurokansalaiset huomaavat jo, että eurooppalainen isänmaallisuus on nyt maanosan kansanvallan vaalimista eikä sokeaa alamaisuutta. Nyt melskataan euroherroja vastaan, koska heidän peitetty suunnitelmansa, suurissa maissa asetettu ”projekti” on tehdä Euroopasta Yhdysvaltojen kaltainen federaatio; pääoman liittovaltio. 

 

Suomessa sanotaan, että olemme onnekkaita Eurossa. Vielä onnekkaampia ovat ruotsalaiset kruunussa, heidänhän ei tarvitse tähän sotkuun osallistua - kuin kierretyn pankkituen nauttijana Baltiassa. 

 

Tämän euro-onnelan asetti kyseenalaiseksi Helsingin Yliopiston kansantaloustieteen professori Vesa Kanniainen, joka elokuussa 2013 osoitti euron onnettomia tuloksia ja vaati eurosta eroamisen vaikutuksista selvitystä.

 

Brexit. Katsotaanpa entisen jäsenmaan kulissien taakse muutakin kuin kohua ja populismia.

Pankkikriisin onnekkaimpia olivat näet britit, joiden kansantaloudesta finanssisektori on kaikkein suurin, kolmannes.

Heille kävi ja käy oikein hyvin, että brittipankkien velallisten Irlannin, Espanjan Portugalin, Italian ja Kreikan takaisinmaksukyvystä pidetään huolta eurokeskuspankissa ja euroveronmaksajien rahoilla - Euroopan Unionin sotkuna, koska muuten puntaseteleitä huolettomasti paineleva Britannia olisi jo itse ollut Kreikka.

 

Briteille tämäkin vastuu oli kuitenkin liian paljon, he halusivat vielä paremmat edut, tai lähtisivät kansanäänestyksen kautta. Kukaan ei kysynyt mitä tämän veroparatiisisaaren pitäisi itse asiassa antaa kun sitä maasutettiin brexitin alla liikaa ja vailla vaikutusta.

 

Aarresaari kirjassa brittiläinen Nicholas Shaxson kuvaa pankkikeskusten välistä kilpailua ja pankkivallan territoriaalista siirtymää jo kauan sitten.

Britannia oli 1950-luvulla menettänyt suuren osan poliittisesta maailmanvallastaan, mutta maalla oli jäljellä taloudellista valtaa.

Puntaa käytettiin vuonna 1957 vielä 40 prosentissa maailmankaupasta.

 

”Suojellakseen tätä Britannia taipui hyväksymään veroparatiisijärjestelmän, joka sai alkunsa Lontoossa, kun Britannian muodollinen maailmanvalta korvautui hienostuneemmalla hallinnan ja vallan muodolla”, Shaxson kirjoittaa.

 

Lontoon City alkoi kasvaa ratkaisevasti rahoituskeskuksena kauan Thatcherin pörssivapautuksen aikaa, 1986, ennen. Pääoma halusi välttää USA:n vielä vallalla olevan säännöstelyn -  ja samalla verotuksen.  Se aloitti samaan aikaan ”hyökkäyksen yhteiskunnallisen vallan linnoituksia ja demokraattista kansallisvaltiota vastaan.” Britanniassa luotiin veroparatiiseja, kuten Jersey ja Caymansaaret ja muokattiin  Britannian rahamarkkinoita.  

 

”Riippumatta siitä, kuinka vähän pidämme kuumasta rahasta, emme voi samaan aikaan harjoittaa kansainvälistä pankkitoimintaa ja kieltäytyä vastaanottamasta rahaa,” sanottiin Bank of Englandin muistiossa vuodelta 1963.

 

Dollareita huolettomasti painava Yhdysvallat jakelee mielellään neuvoja ja vaati koko Eurooppaa koskevaa valtiovarainministeriövirastoa, jotta saataisiin helpommin päätetyksi suuren puhalluksen jatkumisesta ja velalla elämisestä. Tätä budjettivirastoa asettui jyrkästi vastustamaan jo professori Sixten Korkmankin.

 

Kritiikkiin vastatessa sanotaan päättäjien puolustuksena, että ”emme tienneet,” tai ”tilanne muuttui.” 

 

Kyllä tiedettiin eikä muuttunut. Jan Hurri on Taloussanomissa ja Startelissa kirjoittanut vaiheet suomeksi kohta kohdalta, tietokirjailija Ari Ojapelto on osoittanut valtavan kuplan, mikä maailmantaloudessa on, Veli-Antti Savolainen kirjoitti koko asian auki kolumneissaan jo 2007, Jutta Urpilainen puhui asiasta 2010. Timo Soini on huutanut totuutta auki vuosikausia, Erkki Tuomiojan blogeissa on sanottu suoraan mistä on kyse, Sixten Korkman on huomauttanut ja kymmenet professorit ovat varoittaneet. 

 

Vain maan poliittinen johto esitti ajopuuteoriaa.

Vain maan johtava media, kritiikitön eurointoilija Helsingin Sanomat, huomaa,  vasta nyt mistä on kyse. 

 

Osalle kansasta pitää, varmuuden vuoksi, sanoa, että taantuma ei ole ollut hurrien eikä maahanmuuttajien syy. Syy on finanssimarkkinoiden ahneudessa ja saamattomien, kaikkien maiden poliitikkojen väärinymmärryksessä mitä markkinatalous on. 

Vapaa markkinatalous ei ole vapaata ahneutta.

 

"Olemme aina tienneet, että välinpitämätön ja ahne oman edun tavoittelu on huonoa moraalia; nyt tiedämme, että se on myös huonoa taloudenpitoa. Oman edun tavoittelu johtaa romahdukseen, sen työn menettämiseen, jonka rakentajat ylpeilivät käytännöllisyydellään yhteisessä hyvässä.

Olemme ymmärtäneet kokemustemme jälkeen, että pitkällä tähtäimellä talouden moraali  on kannattavaa. Ahne itsekäs oma etu on huonoa moraalia.


Kärsivällisyytemme alkaa loppua taloudellisen vallan väärinkäyttöön, ja elämän  säädyllisyyden kieltävään petokseen, jonka ainoa veruke on tehdä voittoa. Peruspyrkimyksemme on olla, kaikki, yksilöitä, jotka hakevat kansakunnan menestystä ja kehitystä, Sen voimme  toteuttaa joko yhdessä menestyen tai yhdessä kaatuen.”  Franklin Delano Roosevelt, presidentti, joka johti Yhdysvallat ylös 1930-luvun lamasta ja voitti 2. maailmansodan.

 

 

 

 

 

 

 

 

Share on Facebook
Share on Twitter
Please reload