I'm a paragraph. Click here to add your own text and edit me. It's easy.

Suomen

Tietokirjalijat ry

on tukenut teosta.

Pidätkö teoksesta ja ajankohtaismediasta. Osta kirja tai tue meitä. Kiitos.

© 2017 by Innokit. Proudly created with Wix.com

Lisää kumppanimedioissa

32.Maailma ja Me: Suomi. Kuka sinä olet? Missä me olemme?

ERIKOISLUKU - suomalaisen paikka ja vallan suuri kuvio.

Käsitys itsestä on aina ollut keskiössä ihmisen yrittäessä ymmärtää lyhyen olemassaolonsa syytä ja kaiken tarkoitusta: olemme aina kysyneet paikkaamme tässä Kosmoksessa. 

 

Kysymys kuka minä olen ja vastaus minä olen on perusta elämän ymmärrykselle. 

 

Me emme tiedä sitä, mutta maailman selkeä enemmistö ajattelee aivan erilailla kuin me, kun heiltä kysytään: kuka minä olen? 

Me kysymme usein mitä he ajattelevat meistä, olisi hyvä uudistaa myös käsitys mitä me ajattelemme heistä.

 

 

 

 

Suomalaisetkin juuret on revitty irti

 

Kukaan ei ole enää kotoisin mistään.

Emme keskity sattumalta asumaan keskuksiin. 

Se missä ja miten asumme on suurta liiketoimintaa, jossa suomalaisen yhteiskunnan pahimmat piirteet ja valtarakenteiden verkko tulevat esiin.

 

Suomalaisen yhteiskunnan vakavin epäkohta, korruptio ja valtion varain häikäilemätön puliveivaaminen omiin taskuihin liittyy asumiseen ja siihen nivoutuvaan keinotteluun. Niistä on synnytetty ”aluerakentamisen” jälkeen uusi ainoa totuus; kokonainen etujen yhdyskuntaideologia; keskittäminen eli ”metropolipolitiikka”, jonka sanotaan johtuvan ihmisten halusta muuttaa Helsinkiin, Espooseen, Turkuun, Tampereelle ja Ouluun, missä on palvelut ja baarit. 

 

Se on valtava harhautus, keskituloinen perhe, joka asuu 90 neliön asunnossa Helsingissä maksaa tästä palvelu- ja baariedusta 41 prosenttia tuloistaan asumiskuluina, tamperelainen 29 ja raumalainen 23 prosenttia tuloistaan. Suomalainen pääsee asumaan palvelujen luo, mutta ei voi käyttää niitä kun rahat menevät asumiseen.


Olen seurannut asiaa 50 vuotta, lautakunnissa, kaupunginvaltuutettuna, lahjonnan kohteena, lehtimiehenä ja tietokirjailijana.
Tiedän, että missään muussa asiassa ei ole niin paljon mätää kuin tässä sotkussa, jonka ylihintaan ja puolen elämän velkaan koko kansakunta on sidottu - ja johon keinottelun ja hölmöyteen maan talous jopa uhkaa kaatua.
Samaan aikaan kun edullisen asumisen asuntokanta tyhjennetään kylillä on alettu rakentaa huippukallista asuntokantaa keskuksiin. Kuka tahansa näkee, ettei tässä ole mitään järkeä digitalisaation ajassa, jossa ajalla ja paikalla ei ole enää toiminnallista merkitystä. 


Kaikki näkevät likaisen pelin, mutta juuri kukaan ei tohdi siihen puuttua. Nekin, jotka älähtävät suljetaan julkisuudesta.

On pakko sanoa, että tämä on koskenut myös mediaa, joka on ollut vuosikymmenet lammas susilauman pannessa herkkuja poskeensa.

 
Lopputuloksena suomalaisen asumisen kustannukset ovat ylittäneet ihmisten maksu- ja sietokyvyn rajan.  Valtava osa kansasta ei enää kykene kustantamaan asumistaan tuloillaan, tuista on tullut pysyvä osa asumisen rakennetta. Asumistukien saajien määrä on kasvanut 20 prosentilla vuosituhannen alusta peräti 820 000 tuen saajaan

 

Kelan pääjohtaja Liisa Hyssälä sanoi 2016, että ”tilanne on sietämätön. Asumistukia maksetaan nyt jo yhteensä 1,7 miljardia euroa vuodessa.” Summa nousi 100 miljoonaa vuodessa 2014 jälkeen.
Tukisummat kasvavat myös keinottelun vuoksi; kun yleishyödylliset vuokranantajat, joiden rakennuskanta on synnytetty valtion lainoilla, ovat ryhtyneet perimään kovia vuokria jopa yli yleisen markkinoiden hintatason - tehdäkseen jättivoittoja omistajilleen. 

Tosiasiassa julkinen tuki tai muu toisen osallistuminen laskun maksamiseen siis nostaa vuokria. 

 

Vuokrat ovat jatkuvassa nousussa etenkin pääkaupunkisedulla. KTI:n asuntovuokraindeksi osoitti pääkaupunkiseudulla 3,8 prosentin ja muissa suurissa kaupungeissa 3,4 prosentin vuosinousua uusien vuokrasopimusten neliövuokrissa syksyn 2014 ja syksyn 2015 välisenä aikana.

Seuraavana vuonna 2016 vuokrakohteet olivat jo lähes puolet koko kiinteistökaupasta, arvoltaan 3-3,5 miljardia euroa. Kasvukeskusten vuokra-asuntojen hintataso oli 2016 nousussa 10 prosentilla suurten talokauppojen seurauksena, kertoi Kauppalehti.

 

Valtion lainojen ja korkotukien toiminta-ajatus ei alunperin ollut tuottaa miljoonaosinkoja ay-liikkeelle VVO:lla ja työnantajaleirille SATO:lla. Niin kuitenkin kävi.
Yleisradion MOT-ohjelma teetti keväällä 2017 vertailun, johon koottiin tiedot VVO:n kaikkien pääkaupunkiseudulla sijaitsevien asuntojen vuokrista. Selvitys vahvisti, että VVO:n tuotto tulee pitkälti valtion tuella rakennetuista taloista.


”Helsingissä yli puolet VVO:n Lumo-brändin alla vuokrattavista markkinahintaisista asunnoista on rajoituksista vapautuneita valtion tukemia asuntoja. Espoossa 75 prosenttia ja Vantaalla peräti 77 prosenttia Lumo-brändin markkinaehtoisista asunnoista on entistä sosiaalista asuntotuotantoa, joka takoo nyt täysin markkinahintaista tuottoa ay-liitoille,” todisti MOT.

VVO teki jo 2014 voittoa neljänneksen liikevaihdostaan, mutta Sato peräti 49 prosenttia.Kaksi vuotta myöhemmin VVO jakoi omistajilleen lisäksi lähes 67 miljoonan euron lisäosingon. Suurimpien osingonsaajien joukossa on kahdeksan ammattiliittoa. Rahat lisäosingonjakoon VVO sai Y-Säätiöltä, jolle se myi 8000 sääntelyn alaista Ara-asuntoa. Korvaavasti VVO vahvisti heinäkuussa markkina-asemaansa hankkimalla omistukseensa lähes 2 300 markkinaehtoista vuokra-asuntoa. 

 

VVO keskittyy kohtuuhinnoista kovan rahan markkinoille suuriin kaupunkeihin eli unohtaa alkuperäisen tehtävänsä tuottaa halpoja asuntoja kansalaisille. Se on siis luopunut lähes kaikista valtion tukemista vuokra-asunnoista ja siirtynyt markkinoille. Rahaa sataa laariin, hyötyjä on vain omistaja ei vuokralainen.


Mitä liittojen jäsenet miettivät: kenen etu tämä on - kallis asuminen – rikas liitto?


Sato osti samaan aikaan 2270 asuntoa sekin. 

Vuoden 2015 lopulla vuokrataloyhtiö Sato siirtyi kansainvälisen asuntosijoittajan omistukseen! - ja VVO siis hankkiutui eroon viimeisistä sosiaalisista vuokra-asunnoistaan.
Ahneuden korporatiivinen yhtälö oli siinä. Rahat pois, köyhät pois mielestä.


Huomaamatta on jäänyt kuka lystin on rahoittanut

  1. Aluksi rakentamisen rahoitti kansa Aravan kautta. 

  2. Sitten nämä jättiosinkoja tuottavat "sijoitukset" on pääosin tehty asukkailta kerätyillä varoilla. 

  3. Se on tuplarahastamista eikä lain edellyttämää kohtuuhintaista toimintaa. 

Asumisoikeusasukkaiden puheenjohtaja Jukka Kilpi todisti jo muutama vuosi sitten näin: ”Suomen Asumisoikeus Oy:n, talot on rahoitettu asukkaiden asumisoikeusmaksuilla ja valtion ARA-lainoilla. Asukkaat ovat maksaneet Asokotien omista pääomista asumisoikeusmaksuina yli 99 prosenttia. Se on 170 miljoonaa euroa. VVO:n ja SATO:n sijoittaja-osakkeenomistajien pääomasijoitus Asokoteihin on vain runsas yksi miljoona euroa.”


On kuitenkin vain silmän kääntämistä puhua vain Satosta ja VVO:sta. Kaikilla puolueilla on likaiset jauhot pussissaan. On ollut keskustan Tarveasuntoja ja Nuorisosäätiöitä, aseveliakselin Tampereen Noppia, demarien Riihisäätiön jupakka, Kätilöopiston juttu jo 1950-luvulla, Espoon kerrosneliöjyvitykset puolueille, Turun tauti...


Kunnallispolitiikan synkkä liittyy rakennusoikeuteen, tonttimaalla keinotteluun - ja rahastamiseen.

Julkisuudessa ja oikeudessa on ollut useita juttuja, joiden perusteella ilmeni, että alunperin puolueiden osaomistamat, tai niitä ”lähellä olevat”, firmat ja eräät muiden julkisten tahojen aiemmin omistamat ”yleishyödylliset” rakentajat, on junailtu toimivan johdon yksityiseksi hyödyksi. Esimerkiksi miIjarditiliä hamuavat hyötyjohtajat junailevat vaikkapa ASO-asunnoissa ja Nuorisosäätiössä, vain pari esimerkkiä sanoakseni.


On menossa valtion halvalla lainoittaman ja veronmaksajien tukeman asunto-omaisuuden Sammon ryöstö jota ARA-viranomainen seurasi kuin sivullinen.


Näin tämä kaikkien aikojen Sammon ryöstö on tehty: 
Sodan jälkeen valtion tuesta asuntotuotantoon säädettiin asuntotuotantolaissa, sen valvojasta käytettiin nimeä ”Arava”, sittemmin Asuntohallitus ja nyttemmin ARA,

Valtion asuntorahasto, Arava oli valtava menestystarina 1949-1970 ja vielä aluerakennuksen ajan Suomessa 1968-1990.

Järjestelmän avulla on rahoitettu vuosina 1949-2005 kaikkiaan 727 000 asunnon rakentaminen, eli 47 prosenttia Suomen noina vuosina rakennetusta asuntokannasta. Ihmiset saivat valtion aravarahoituksen tuella kymmeniä tuhansia asuntoja edulliseen hintaan.
Keinottelu kohdistui tuolloin vielä vain rakennusoikeuteen ja tonttimaan hintaan.

 

Aravarakentaminen on vähentynyt dramaattisesti 2000-luvulla. Markkinoille tulleet pitkät, jopa 30-vuotiset asuntolainat ovat siirtäneet kysyntää vapaarahoitteiseen omistusasumiseen.
Satojen tuhansien arava-asuntojen kanta on nyt keinottelun kohteena kun sen sääntelyä purkautuu ja vuokratasoa asumisoikeuskustannuksia määritellään.
Valvojalla olisi nyt töitä.


Aravalle, asuntohallitukselle ja nyt ARA:lle on aina määrätty lailla valvontatehtävä ja siinä ohjeistus, että valtion lainoja ja takauksia myönnetään ”asumiskustannuksiltaan kohtuullisten asuntojen aikaansaamiseksi.”

Viranomaisen tehtävä on myös ollut valvoa, että valtion lainoilla ja takauksilla rahoittamissa taloissa asukkaiden asumiskustannukset ovat myöhemminkin kohtuullisia. ”Yleishyödyllisten” yhtiöiden osalta valtion lainan myöntämisen edellytyksenä on laissa edelleen, ”että lainoitettavat asunnot ovat perusparantamiskustannuksiltaan ja ylläpito- ja asumiskustannuksiltaan kohtuullisia.”
Tämä koskee niin vuokra- kuin asumisoikeusasuntoja.
Nykyinen ARA on kädetön toimija.
Se keskittyy selittelemään tekemättömyyttään väittäen väärin valtuuksiensa puutteesta. Vanhaan aikaan ”Arava” ja asuntohallituskin valtion piti asuntojen hintakehitystä aisoissa. Enää ei näin ole.
Suomi luovuttaa tässäkin rahaa pois yleisestä hyödystä yksityiseen miljönääriyteen.

Kuvaavaa ARA:n toiminnalle on, että näillä ”yleishyödyllisillä” vuokramarkkinoilla kuntaomistajien ara-vuokrat ovat 4-5 euroa neliöltä halvempia kuin itsehyödyllisten sijoittajien, vaikkapa Saton ja VVO:n ARA-taloistaan perimät markkinavuokrat. Kuntien omistamat asunnot siis alentavat aravuokrien keskiarvoa, mutta ARA:n valvomat sijoittajat perivät ARA-taloissa markkinavuokria.
Laki säätää kuitenkin lepsuilija ARA:le yleishyödyllisten yhteisöjen valvontatehtävän, että yhteisön omistamissa valtion tukemissa asunnoissa ei peritä ylihintoja.
Tehtävä ei täyty.

Uusi uskomaton koukku ajettiin kaikessa hiljaisuudessa jo läpi Sipilän hallituksessa: lakimuutos, jolla nopeutetaan ARA-asuntojen irrottamista aiemmista pitkäaikaisista 30-40 vuoden käyttö- ja hintarajoituksista. Hallitus valmisteli Euroopankin mitassa ainutlaatuisen rakentamisen tukijärjestelmän, jossa valtion korkotukea ja takuita aletaan suunnata yleishyödyllisten toimijoiden sijasta voittoa tavoitteleville asuntosijoittajille ja aravatalojen ”markkinaistamisaikaa” lyhennettiin 10 vuoteen.


Se vapauttaa miljardien keinottelumahdollisuudet yleishyödylliset yhtiöt kaapanneille toimijoille jo olemassa olevasta kannasta.


Sitä mukaa kun rajoitukset poistuvat, vuokria korotetaan ja voitot räjähtävät taivaisiin. Valtio tukee nyt vuokralaisten sijaan siis sijoittajia uudella rakentamisen tuella, joka ei edes tuota kohtuuhintaisia asuntoja. Seuraus on mitä todennäköisimmin, että hyvät rahoitusehdot hyödyntävät pikavoittajat, jotka aikovat vain 10 vuoden jälkeen luopua tuetuista vuokra-asunnoistaan myymällä ne. Tämähän jo näkyy asuntorahastoissa.
 


Nyt olisi toiminnan aika, tässä esimerkkejä mitä pitäisi tehdä.

  1. Tarvittaisiin tonttimaan ”reduktio” sen palauttaminen ”kruunulle” kohtuuhintaan.

  2. ARAn toimintaan on saatava ryhtiä tai johto vaihdettava.

  3. Typerä metropolikehitys on pysäytettävä, Suomen ei tule rakentaa grynderien voiton perusteella.

  4. Lähitalousmallit on otettava globalisaation rinnalle ja digitalisaation lähityömalleja edistettävä,jollin asumispaikalla ei ole väliä ja maassamuutto tasaantuu.

  5. Palkansaajien on herättävä ymmärtämään, että heidän liittojensa vuokrakeinottelu on keskeinen syy heidän asuntojensa kovaan hintaan.

  6. Asumisoikeusasukkaat ja vuoralaiset on otettava mukaan asuntoyhtiöiden hallintoon.

  7. Miljardikaappaus sääntelyn lyhentämisellä 30 > 10 vuoteen on peruutettava.

  8. Neljännen valtiomahdin, median, olisi uskallettava ja osattava täyttää tehtäväänsä vaikka suuret ilmoitusasiakkaat uhkailisivatkin ilmoitusboikotilla.

Miksi  eduskunta ja lehdistö kuitenkin vaikenee? Siksi, että intressit tässä tarpeettomassa väestönsiirrossa ovat niin suuret.

 

 

Paikan paradoksi

 

Elämme siis kummallisten paradoksien aikaa; tietotekniikan ja tietoverkkojen pitäisi poistaa ajan ja paikan esteet, koska suuri osa ihmisistä voisi teknisesti tehdä työtään kotona tai missä haluaa, mutta fyysisen kontaktin merkitys näyttää vain kasvavan.

 

 

Robotiikka, 3D toistaminen ja nerokkaat, helppokäyttöiset kommunikaatiovälineet yhdistävät meidät yhteisverkossa. 

Voimme kontaktoida älypuhelimessa kuvan. äänen ja tekstin kautta  maailman kaikkien lukutaidottomien ja työtoverien piireihin, verkostoihin, vertaisryhmiin ja osuuskuntiin. Silti me menemme töihin tiettyyn paikkaan tietyksi ajaksi työmatkatessamme sopuleina tunteja viikottain.  

Me rakennamme edelleen lisää peltomarketteja vaikka netistä saa kaiken tilattua kotiin paremmalla sortimentilla ja ilman ravaamista.

 

Lähityö kotona olisi ulottuvilla ja voisimme asua maalla mukavammin, väljemmin ja  halvemmalla. Vihreätkin ajavat meitä kuitenkin ei kaupunkeihin vaan Metropoleihin.

 

Metropoleja me suunnittelemme, kuten jo Kataisen hallitus sanoi silloisen kuntauudistuksen perusteluissa: työmatka-alueiden mukaan, ja kaupunkeja suunnitellaan yksityisautoilun varaan, vaikka itseohjautuvat autot ja sitä myötä koko liikenne uudenlaisen liikkumisen vuoksi muuttuu.

 

Yhteiskunnissa asiat tapahtuvat hitaasti, mutta nämä megatrendit ovat jo niin ovella, että mahdollisuuteen hyödyntää niitä eturintamassa kannattaisi tarttua, jotta saamme uudenlaista pöhinää talouteemme oman vahvuusalueemme pohjalta.

 

Ne eivät ole uhka vaan mahdollisuus.

 

Meidän pitää ryhtyä uudistamaan ei enää eilisen teollisuusyhteiskunnan malleista ja siellä saavutetuista eduista, vaan huomisen vaatimuksista lähtien. 

Se pitää tehdä yhdessä, siinä on Kolmannen Itsenäisyystaistelun suuri haaste.

 

Tätä haastetta ja paikallisen itsenäisyyden haastetta käsitellään tässä luvussa.

 

Maapalloistuminen liittää meidät yhteen, mutta erkanemme toisistamme vaikka Facebookissa on jo kaksi miljardia ihmistä.

Yksinäisyys, sinkkuus ja pienet taloudet lisääntyvät, olemme yhteydessä toisiimme paremmin kuin koskaan mutta samalla yksin ja irti. 

 

Kaiken pitäisi hajautua ja glokalisaation. kukkia tietoteknisen vallankumouksen vuoksi. 

 

Silti kuntauudistuksia kehitetään keskittämällä ja suurentamalla vailla puhetta lähidemokratiasta tai kotipaikkaidentiteetistä. Tyttöjä ja poikia otetaan pois kylästä, mutta lähteekö kylä heistä? 

Tietoyhteiskunnan fyysinen toteutumismalli on ollut itsessään paradoksi. Maailman tietotaloudellinen, -sisällöllinen ja tekninen osaaminen on keskittynyt muutamiin New Yorkin kortteleihin, Kalifornian Piilaaksoon ja muualla Intian Bangladoren ja Länsi-Helsingin, Espoon, Tampereen ja Oulun kaltaisiin keskuksiin. 

 

Oulun tai Joensuun seutu menestyy näennäisesti muiden keskusten kanssa hyvin, mutta koko ympäröivä maakunta on raju menettäjä. 

Esimerkit osaamiskeskittymistä antavat aiheen uumoilla, että uuden työn ihannemalli ei ole työpaikkatyö tai etätyö, vaan niiden sekoitus - niissä ammateissa kuin se on mahdollista. 

 

Glokalisaation idea on toimia paikallisesti, hyödyntää paikallisuutta ja osaamisryppäitä, mutta ajatella maapalloisesti eli hyödyntää kommunikaatioverkkoja ja tiedon lähteitä kun palvelua tai tuotetta myydään. 

Kaiken tämän keskellä työelämän uudistaminen tapahtuu Suomessa kuitenkin katsomalla peruutuspeiliin kuin eläisimme huomenna eilisen tilanteessa. Vanhan yhteiskunnan tuotannon ja työelämän mallit kahlitsevat näkemään kauas.

Uusi ajattelu työntekijän kunnioittamisesta ja työuran pidentämisestä työelämän laadun parantamisella, motivaation ja mielekkäämmän ja sitä kautta kevyemmän työajan kautta johtaisi pienempiin elinkuluihin, liikkumisen ja saasteen vähenemiseen ja johtaisi työpaikkatyöpäivinä kohtaamisiin, jotka estävät yksinäisyyttä ja masennusta. 

 

Emme olisi kotona tai kahvilassa enää etätyössä tehtaalta tai konttorissa vaan lähityössä omassa elämässämme. 

 

Työelämää käsitellään kuin se olisi elämässä kaikki, vaikka ihmisen itsensä näkökulmasta työelämä muodostaa vain 40-45 vuoden jakson ihmisen pian sadan vuoden taipaleesta. Asia selviää eläjälle kuitenkin vasta kun työsuoritus on ohi. Paljon melua mutta vähän kiitosta. Huomataan, että se olikin lähipiiri perhe, lapset ja ystävät jolla oli merkitystä on, mutta kun ne ihmissuhteet jäivät uraputkeen...

 

Jos pyritään työurien tuoton paranemiseen ei se synny kolmikannan taaksepäin saavutettuihin etuihin katsomalla vaan parantamalla elämän ja silloin itse työelämän laatua. Tämä neuvottomuus, pähkäily, jota Suomessa tässä asiassa noudatetaan on kohtuuttomasti parjatun filosofi Pekka Himasen mukaan vain sairaudenhoitoa eikä mahdollisuuksien käyttöä. 

 

Ihmisen osa

Entäpä siis ihminen itse - kaiken muuttamisen keskellä?

Voisi luulla, että luonnon osana hänkin kasvaa kotimaaperästään, ammentaa kulttuurisen voimansa siitä kasvuympäristöstä, missä lapsuus ja nuoruus on eletty.

Karjalaisen siirtoväen ikuinen kaipuu kotiin kertoo vielä toisen polven evakollekin, että kodin myötä on menetetty jotain pysyvää, vaikka uuteen onkin sopeuduttu. Kotiseudun muistojen suljettu lipas on jossain ihmisen sisällä suljettuna kipeänä kohtana, joka harvoin avataan kyynelten tulla. Tuolta olet tullut, siellä ovat esi-isien maa, tavat ja kulttuuri.

 

Missä sinä olet nyt, mistä tulleena, minkälaisena, miksi muuttuneena, mikä kiinnittää Sinut uuteen kotipaikkaan? 

 

Suurkuntako? Sotealue? Maakunta? Metropolihallinto?

 

Ihminen on biologinen olento, joka henkisesti ja tarttumataidoiltaan eroaa useimmista muista luonnon kappaleista. Hän luulee toimivansa järkiperäisesti, mutta todellisuudessa hänen viettinsä ja tunteensa ohjaavat häntä järkeä enemmän. Ihmisen toimintaan vaikuttaa hänen kulttuurinen ympäristönsä ja siitä opittu arvoperustainen valinta ja moraaliset mallit, kuten uskonto.

Näistä lähtökohdista me arvioimme, hyväksymme, kammoksumme ja tuomitsemme muita ja asetamme itsemme maailman kuvaamme. 

 

Ajatteluumme on eniten vaikuttanut antiikin kreikan filosofiat, kristinusko ja länsimainen humanismi. Kristilliseen ajatteluumme liittyy käsitys itsestämme Jumalan kuvana: ”tehkäämme ihminen kaltaiseksemme”...

Tämä kuva kuitenkin vinoutui ihmisen langettua syntiin, se tekee hänestä vajavaisen olennon, Jeesuksen opetuksen mukaan. ”Ihmisen minuus on hänen käsityksensä itsestään.” 

 

Minuus on viime vuosikymmeninä alkanut suuntautua yhä enemmän itseen ja oman henkilökohtaisen, kaikkinaisen vapauden ja oikeuden korostumiseen. Emme muista elämän perustotuutta katoavaisuudesta; sinun ei tarvitse kuin odottaa ja kaikki on ohi.

 

Etelän jakomäissä yhteisöstä jäljellä on lopulta vain pieni ydinperhe ja sekin yhä harvemmin; erojen määrän kasvaessa. Puolet Helsingin talouksista on sinkkutalouksia. Olemme irti heimosta, kylästä ja naapureista, yhteisömme ovat muuttuneet hyvinvointivaltion palveluiksi ja me yksinäisiksi ja onnettomiksi. 

 

Kun tehotalouspuolue kokoomuskin otti jäsentensä toivomuksesta yhteisöllisyyden keskeiseksi teemakseen kuntavaaleissa 2008, huomattiin, että tuska kasvaa kaikissa kansankerroksissa.

Vanha maailma kohtasi 1970-luvulla kolme haastetta. 

Ensin, maaltamuuton seurauksena, ihmiset irtautuivat paikasta, mutta samalla muuttivat myös toisenlaiseen kulttuuriin ja toimintaympäristöön; kaupunkiin.  Heille ei ollut muuta kotouttamisohjelmaa kuin sosialidemokratian ja betonilähiön syli.

Uusiin ympyröihin oli vaikea asettautua ja uudet yhteisöt vaikea löytää. 

 

Toiseksi valtio ja kunnat alkoivat kilpailla kolmannen sektorin kanssa, hyvässä tarkoituk­sessa. Säädettiin lakeja nuorison, kulttuurin ja urheilun valtionavusta, toiminnan tavasta ja ohjattiin toimintaa kuntien vastuulle Ruotsin mallin mukaan. Kaikkea varten alkoi olla täälläkin ombudsmaneja, toiminnanjohtajia ja asiamiehiä. 

 

Kolmanneksi televisio ja viihdeteollisuus ja sittemmin tietotekniikka alkoivat muuttaa ar­jen käyttäytymistä ja tapaamme kommunikoida.

 

Neljänneksi, nimenomaan 1970-luvulla, kaikki oli politiikkaa, rahat suunnattiin poliittisille toimijoille ja kolmannelta sektorilta ka­tosi valtava määrä toimijoita. 

Nyt 30-40 vuotta myöhemmin omaehtoinen osaaminen tun­tuu olevan paljon vähäisempää. Yhteisöt toimivat toiminnanjohtajan johdolla toimis­toissa. 

 

Huomasin silmiinpistävällä tavalla yhden pienen suuren asian, kun tulin vuosien poissaolon jälkeen Suomeen 2006. Lapset olivat kaupungeissa kadonneet leikkimästä kavereiden kanssa pihoilta ja metsistä. Lastentarhoihin, maksettuihin harrastuksiin, television ääreen, nettiä näpelöimään? 

Lapset eivät kaupungeissa entiseen tapaan enää leiki keskenään - kuin ohjattuina. Harrastuksia on, oikein kalliita, mutta kavereita yhä vähemmän. Amerikkalainen pelko on iskenyt tännekin. Vasta Pokemon Go on tuonut lapset takaisin kaduille ja puistoon.

 

Hyvin­vointi-Suomea voisi siis kritisoida siitä, että se ryhtyi tekemään liikaa ihmisten puolesta. Silloinhan olisi aivan oikein jos kuntien ja valtion tehtäviä supistettaisiin niin kuin nyt ha­lutaan. Kysyä vain pitää, onko tämä ”yhteiskunta” enää valmis ottamaan vastuita, yksilö- tai perhetasolla, lähimmäisistään. Voisiko kolmas sektori tässä toimia vai pelaako kaikki paremmin jonkin firman vastuulla?


Viisaus on varmaan, että määritetään ydinalueet, kuten terveys- ja sosiaalitoimi, koulutus joissa yhteiskunta toimii keskittyen nii­denkin sisällä ydintoimintaan ja osaamiseensa, osan voi hoitaa muukin toimija kuin yhteiskunta, joka kuitenkin ostaisi palvelun ja voi vaihtaa huonon palvelun tarjoajan. 

 

Kunnilla on 535 eri tehtävää kerrottiin. Miksi Kataisen hallituksen kuntauudistusta ei aloitettu nii­den tarvetarkastelusta vaan Henna Virkkusen karttaharjoituksista?,Ei ihme ettei mistään tullut muuta kuin tarpeettomia uskoa syöviä suunnitelmia. Keskustan SOS-hallitus joutui aloittamaan taas alusta ja tietenkin kokonaan uusin premissein. 

 

Valtio vetäytyy monesta vastuusta ylikan­sallisuuden nimissä. Syntyisikö kansalaisyhteiskunta paremmin jos ihmisten itsensä annettaisiin toimia enemmän, vähemmin normein, omaehtoisestikin, instituutioiden tai markkinoiden sijaan? Sata vuotta sitten Suomi rakennettiin näin alusta loppuun. Pankkilaitos, kauppa, puhelinliikenne, kirjastolaitos, neuvolajärjestelmä... Se oli kuitenkin ihan mutta kuin ”valinnanvapauden” kautta luovutettava liiketoiminta jättiyrityksille.

 

Pitää kuitenkin huomata, kuten myöhemmin lähemmin todistan, että ihmisten oma aloite on herännyt ja yhteisliike kasvaa.

Erilailla kuin ennen, enemmän hetkessä ja vailla raskaita muotoa, mutta samalla intohimolla, palolla ja yhteishengellä kuin seuroissa, liikkeissä, osuuskunnissa viime vuosisadan alussa ennen itsenäisyyden aikaa kun Suomen perustaa luotiin. Valtio oli Venäjän, yhteiskunnallinen aloite ihmisten, yhteiseksi hyväksi.

 

Nykyään äänestysprosentit jäävät vaali vaalilta alhaisiksi ja usko poliitikkoihin heikentyy koko ajan. Luottamus lisääntyy poliisiin, armeijaan ja muihin hierarkian symboleihin. Hallitukset nähdään vetäytyjänä, joka sanoo, ettei se voi vaikuttaa taloudellisiin päätöksiin edes omis­tamissaan yhtiöissä, se supistaa sosiaali- ja koulutuspolitiikkaa raamittaa omat kehyksensä niin ettei kykene reagoimaan kunnollisesti.

Mitä meille itsellemme tapahtui kun yhteiskunnassa tapahtui, historian aiempaan kulkuun nähden, liikaa, liian lyhyessä ajassa?

 

 

IHMISEN OSA AJAN RIENNOSSA

Ajan markkinaistuessa tapahtui myös niin, että suuret ydinperheet hajaantuivat entistä aiemmin. Täysi-ikäisyysikäraja laski 18-vuoteen 40 vuotta sitten. Sen jälkeen siitä tuli myös aikataulu painua omilleen, opiskelemaan, töihin ja omaan kortteeriin. Yli puolet suomalaisista vanhemmista tukee silti aikuisia lapsiaan taloudellisesti, arjen pikku puuhissa ja lasten hoidossakin. 

 

He eivät kuitenkaan tee sitä yhteisen katon alla. Suomen Akatemian tutkimuksen mukaan olemme sukupolvisen, vanhempain antaman, taloudellisen avun ykkösmaa Euroopassa. Ero johtuu osin siitä, että esimerkiksi Välimeren maissa nuoret asuvat kotonaan paljon pidempään ja vastaava avustustarvetta Akatemian asettamista kulttuurisista lähtökohdista ei ole, tai se ei näy mittauksissa samalla tavoin. 

 

Aikuisista lapsista kuitenkin vain yksi prosentti avusti puolestaan Suomessa vanhempiaan, vanhuksia. Siinä on merkittävä kulttuurinen ero muihin ja myös muutos omassa kulttuurissamme aiempaan.

 

Vanhus menetti jälkipolven silmissä Viisaan asemansa ja siirtyi uudeksi huollettavaksi, kuin takaisin lapseksi.

 

Sitä herkkua asiantilan aikaansaajat, suuret ikäluokat saavat pian nauttia itse.

 

Sodan jälkeisen muuttoliikkeen seurauksena suvut siis hajaantuivat. Perheet pirstaloituivat, naapurit erkaantuivat ja vaihtuivat, työ muuttui kokonaan uuteen, torpista muutettiin Hervannan ja Jakomäen betonisiin kanakoppeihin. Vanha maaseudun yhteisö, jossa taloilla asuttiin eri sukupolvet saman katon alla, katosi.

 

Mummut ja papat jäivät vielä maalle ensin yksikseen mutta siirrettiin sitten kylälle vanhainkotiin. Tätejä ja setiä ei enää ehditty tavata, kun töissä oli niin kiire. Lapset pysyivät sentään mukana, mutta perheen aika alkoi kulua enemmän olohuoneen puhumattomassa elokuvateatterissa.

 

Television äärellä asuttiin muutama vuosikymmen aina siihen saakka kun vauraus; isommat asunnot ja tietokone siirsivät lapset olohuoneestakin tuijottamaan kokonaan omaan huoneeseensa amerikkalaisen maailmanviihteen loputonta tappamista, nakua, epätosi-tosi-tv:tä, natsihevirokkia ja pum-pum-pelejä ipadista tai älypuhelimesta. 

 

Kiireiset vanhemmat menettivät tekemisyhteytensä näihin uuteen digitaaliseen maailmaan siirtyneisiin lapsiinsa. 

Tutkimus kertoi syksyllä 2015, että monet lapset eivät osaa puhua kunnolla vielä kolmivuotiaina. Syynä, etteivät äiti ja iskä ehdi puhelemaan heille koska pitää ipaddailla niin paljoin somessa.

 

Kun lapset alkoivat muuttaa pois kotoaan yhä varhemmin ja monet joutuivat uusköyhälistöön, pienen opintotuen ja pätkätöiden varaan pieniin sinkku-asuntoihinsa. Vanhemmat tukevat heitä rahallisesti, mutta kontakti on kuitenkin heikompi kuin heidän omassa nuoruudessaan. 

 

Nuorisojärjestöt ja pihaleikit vaihtuivat maksullisiin yksilöharrastuksiin ja kilpailulajeihin. Kiireiset ja huono-omatuntoiset isät ja äidit arvelivat kuitenkin, että lasten onni kasvaa, kun heille annetaan laatuaikaa ja kärrätään kalliisiin harrastuksiin. 

 

Lapsilta meni se mikä on heille arvokkainta, turvallinen, arkinen yhdessäolo. Kivat pikkujutut jäivät kiireessä, oli vain laadukkaita isoja juttuja, mutta niin lyhyitä hetkiä.

 

Ihmiset alkoivat olla yhä enemmän itsensä kuin toistensa kanssa. 

 

Sellaisessa menossa menevät voimat, enemmin tai myöhemmin. Kun lapset kasvoivat nuoriksi kasvoivat kivutkin. Niiden purkamiseen oli yhä vähemmän mahdollisuuksia ja taitoja, kasvuikäinen ei enää osannut tuoda huolta kotiin, kun siellä ei oltu ennenkään keskusteltu. 

Jääkaappimagneetin kanssa on vaikea purkaa huolia.

 

Kasvuiän hormonaalisessa kaaoksessa työpaikalla, lukiossa, ei ollut enää luokan yhteisöä, vaan se oli muuttunut yliopiston pikkukuvaksi, kuitenkin ilman opiskelijaelämään kuuluvia sosiaalisia rakenteita, yhteisöjä tai mallia. Luokkayhteisö meni eikä osakuntaa tullut - ei ihme että Tasavallan Presidentti Sauli Niinistökin kiinnitti syrjäytymishuomiotaan luokattoman lukion seurauksiin. 

 

Kuraattorit, psykologit ja terkkarit oli säästetty pois. 

 

Suurin muutos tapahtui naisille.

Kuusikymmenluvulta saakka kansakunta vaurastui nopeasti. Naisten panos kasvoi ja asema parani nopeasti, samalla roolit sekoittuivat,. Tasa-arvon keskellä voitot oikeuksissa muuttuivat tappioksi liitoissa, avioerot yleistyivät.

Naiselle oli vähän epäselvää mitä nyt piti olla, prinssi-romantiikka-äiti-vauva-ihannekoti­-täyteysunelman silti vaivatessa, vaikka vapaus, lapsilisä, päivähoito, kierukka, e-pilleri, pääsy ravintolaan, kotityön jakautuminen, ukko synnytyksissä, pääsy työhön ja yliopistoon, oli juovuttavaa - kuin vallankumouksen jälkeen. #metoo.

 

Sitä, maailmankuvan ja -järjestyksen kumoushan se olikin. 

 

Pian miehetkin alkoivat perustaa ”miessakkeja”, olit miten päin vain, aina kuitenkin väärinpäin, ymmärtääkseen mitä hittoa maailmassa tapahtuu. Suuret ikäluokat ihmettelivät itseään. Pakka oli sukupuolten kesken sekaisin. #metoo.

 

Naisen paikka oli muuttanut parissa vuosikymmenessä hellalta yliopistoon ja virkauralle, lapsivuode pillerin avulla omaksi valinnaksi, työvoimatarve mahdollisuudeksi naiseuteen kaikilla rintamilla. Esimerkkiä ei ollut, se hämmensi ryhtymään tasa-arvoiseksi miesmalliin koska naisten omaa maata ei ollut missään esimerkiksi. Siksi osa konsteista otettiin vastapuolelta vaikka ne oli huonoksi havaittu.

 

Valtataistelu sukupuolten välillä syttyi, mutta niin kuninkaat kuin kauniit kapinalliset olivat ihmeissään miten tässä nyt ollaan uros ja naaras. Naiset olivat kuin Afrikan maat, poliittinen oikeus oli saatu, mutta naisen markka ei ollut sama kuin entisen isännän. Second Struggle for Independence oli vielä odottamassa taloudessa.

 

Vapaan rakkauden sukupolven ansiosta syntyvien ikäluokkien koko pienentyi, eliniän pidentyminen samaan aikaan esti huomaamasta, että kansakunta kuihtui koko ajan. Kun elettiin vanhemmiksi haluttiin olla ikuisesti nuoria, kunnes huomattiin vastoinkäymisten kohdatessa viisikymppisenä ja eläkkeelle tultaessa, että muiden mielestä oletkin ”ikääntynyt työntekijä” tai pian jo selvä ”kävelevä dementia”, jolle puhutaan kuin lapselle, koska olet jo 55 tai ainakin 65-vuotias. 

 

Toisessa päässä työnantajain ikärasimia vaadittiin eläkeikää nostettavaksi, toisessa vanhoja potkittiin työpaikoilta ensimmäisenä pois. 

Kuolema poistui silmistä sairaalaan, kukaan ei nähnyt sitä enää osana elämää. Kun suurin elämän kysymys koteloitiin pois mielestä, meni monelta myös ymmärrys itsestään koko  luomakunnan ja luonnon kiertokulun osana.
 


Vanhuus menetti viisauden arvovaltansa ja arvostuksensa kun bisnes oli tarpeeksi kauan huutanut nuoruuden ihannetta. Vasta kun kapitalisti laski, mitä tämä asenne maksaa ja yhteiskunta ynnäsi eläkemaksut, puhe ikääntyvistä työntekijöistä laimeni alkaakseen uudestaan ahneuden ajassa.

 

Työtä saisikin tehdä ihan 68-vuoteen saakka, ei siksi että sille annettaisiin arvoa, vaan siksi, että se olisi halvin ratkaisu. Kolmikanta joi kolme vuotta kahvia kunnes Matti Vanhasen näky hiihtoladulta toteutui. Heureka, eläkeuudistus tulkoon – ja se tuli.

 

Uusliberalismissa tulevaisuudesta tuli talouselämässä vuosikvartaali ja yritykset hylkäsivät yhteiskunnallisen vastuunsa voiton alttarille.

 

Pohjoismainen hyvinvointivaltio Suomi alkoi kopioida kaiken Yhdysvalloista. Voiton sammumattoman janon, lyhytjännitteisyyden, vahvemman mallit, vastuuttomuuden, rahalla ansaitun, mutta usein ohuen sivistyksen ylemmyyden ja arroganssin, hävyttömyyden niitä kohtaan, joilla ei ollut millä mällätä. 

Psykologit alkoivat puhua varakkaiden ja itsensä ylentäneiden ”hyytävästä vihasta” kilpailuyhteiskunnassa, niitä kohtaan, joiden tavaramäärä oli vähäisempi. Menestystä haettiin amerikkalaisen rahanteon oppien mukaan muista välittämättä. Muutenkin tunnekylmyys alkoi vaivata kansakuntaa kuin ikuinen talvi, sitä ei kuitenkaan huomattu, koska rahaa tuli niille, joilla valta oli. 

 

Finanssikriisi meni itse asiassa vuosikymmenen aika mukavasti koska se koski Suomessa vain köyhiä. Keskiluokka jatkoi ikuisen joulun ostoksiaan kuin ei mitään olisi tapahtumassa. Rahaa oli yhä enemmän ja sillä saattoi ostaa tavaraonnea kylmän keskelle.

 

Nuoruus, kauneus, aggressiivisuus, bodien rakennus, kuteet ja autot ovat ahneuden ajan arvoja, moraaliset luonteen hyveet siirtyvät pois muodista.

 

Perheyhteisömme ovat kutistuneet sinkkutalouksiksi ja eroperheiksi, joita on jo enemmistö. Sukumme on hajautettu ja vanhukset jätetty yksin. Vanhusten yksinäisyys johti kaappijuoppouden ja itsemurhien kasvuun. 

Tunnemme tuskin naapureitamme, Myyrmäen, Jokelan ja Kauhajoen tapahtumien perusteella emme paljon paremmin omia nuoriamme. Sitten huomataan yht´äkkiä, kun sattuu näitä karmeita tekoja, murhia vanhainkodissa ja koulussa, tuhopolttoja pakolaiskeskuksissa, että jotain on vialla. 

Pian kohu vaikenee ja vaimenee. Aseita ei oteta pois, nuoret voivat yhä huonosti.

 

 

KANSAN VAELLUKSESTA KANSAINVAELLUKSEEN

Postmodernissa ajattelussa on menetetty usko syvällisen, todellisen, aidon ja perimmäisen olemassaoloon; syvällisyys korvataan pinnalla. 

Kun muuttoliike on kasvuvetoista ja myös työllisyyden kasvu keskittyy korkean osaamisen alueille niin muuttajat ovat usein hyvin koulutettuja, jolloin suonenisku luovuttavilla alueilla tuntuu vielä pahemmin.

Tilastokeskuksen mukaan 808186 suomalaista muutti maaseudulta kaupunkiin vuosina 1987-2007. 

 

Yhä harvemmat voittavat: maassamuutto kasvattaa yhä harvemmin alueiden väestöä: vuonna 1985 muuttovoittoa saavia seutukuntia oli Suomessa 23, vuonna 2000 luku oli pudonnut kuuteentoista, kehitys jatkuu samaan suuntaan edelleen.

 

Muuttoliike on ollut selvästi voitollista suurissa keskuksissa. Samalla yhä harvalukuisempien muuttovoitto- ja yhä runsaampien muuttotappioalueiden erot ovat kärjistyneet entisestään. Aiempaan seutuistumiskehitykseen verrattuna uutena piirteenä oli 1990-luvun loppupuolella keskuskuntien saama merkittävä muuttovoitto – nyttemmin kehyskuntien muuttoliike on jopa kääntynyt tappiolliseksi. 

 

Työvoima ei kuitenkaan edes tässä mitassa riitä kun työvoima ei liikukaan ajattomassa ja paikattomassa tietoyhteiskunnassa riittävästi kotipaikasta työpaikkakuntiin.

Helsingin metropolivetokin uhkaa tyssätä asuntopulaan ja riistohintoihin niin omistus kuin vuokramarkkinoilla kun jopa yleishyödylliset asuntotuottajat lopettavat vuokra-asun­totuotannon muille kuin rikkaille. Ammattiyhdistysliike selittää perustamansa VVO:n toi­minta-ajatuksen muutosta tarpeellaan suojata sijoituksensa.

 

Silti syksyllä 2015 Osmo Soininvaara ja Mikko Särelä julkaisivat pamfletin EVA:lle haastavalla nimellä ”Kaupunkien voitto” vaikka maassa oli landepaukkujen; keskustan ja perussuomalaisten hallitus, jossa voittavia kaupunkilaisia edusti apupuolue kokoomus, maan kolmonen. Helsinkiläispoliitikko Soininvaara ja Särelä ilmoittivat maahan tarvittavan Tampereen verran uusia asuntoja ja ehdottivat niiden sijoittamista pääradan varteen Tampereelta etelään, jotta syöttöliikenne Helsinkiin töihin pelaisi.

 

”Meidän pitäisi ajatella, että kansantalous on tosiasiassa verkosto suurten kaupunkien talouksia. Maaseutu ja pienet kaupungit eivät ole tietenkään merkityksettömiä, mutta Suomen tärkein tihentymä on kasvukäytävä, putki joka ulottuu Helsingistä Tampereelle. Yksinkertaistaen parasta olisi, jos Helsingin Mannerheimintietä jatkettaisiin niin että se päättyisi Tampereen Keskustorille,” innostui tamperelainen EVA:n johtaja Matti Apunen kirjan esipuheessa.

 

Soininvaara pani vielä paremmaksi hetkellä, jolloin metsäteollisuus oli vihdoin päässyt jaloilleen, nosti jalostusastettaan, esitti bioinnovaatioita ja investoi miljardikaupalla Helsingin ulkopuolelle. Hetki oli myös sama jolloin hyvinkääläinen Kone osakeyhtiö valloitti kannattavasti maailmaa.

”Suomen taloudellisen menestyksen kannalta keskeiset kasvavat elinkeinoalat ovat sellaisia, että ne viihtyvät kaikkialla maailmassa parhaiten suurissa kaupungeissa. Harva asutuksemme vaikeuttaa entisestään vuorovaikutukseen perustuvien elinkeinojen toimintaa suurten kaupunkien ulkopuolella.”

 

”Suurten kaupunkien kasvua kaikkialla maailmassa siivittävät kasautumisedut. Tällä yleisnimikkeellä tarkoitetaan aikakin kolmea eri asiaa: suuren työssäkäyntialueen luomaa hyötyä, kontaktikaupungin etuja ja urbaanien palvelujen hyötyä suurista asiakasmääristä.”

”Maamme taloudellinen tulevaisuus ratkaistaan kaupungeissa. Urbanisoituminen on lähivuosikymmeninä Suomen talouden suurin projekti.”.

 

 

 

EU:n rahoittama PROFIT-projekti käsitteli nuorten huono-osaisuudetta kahdeksassa maassa (Suomi, Viro, Liettua, Puola, Saksa, Bulgaria, Englanti, Italia) jo ennen finanssikriisin suurta iskua.

 

Kohteena oli huono-osaisuuden periytyminen ja se miten periytymistä voitaisiin politiikan keinoin ehkäistä. 

 

 

EU:n sisällä on suuria eroja köyhyysriskissä. Köyhyys ei suinkaan riipu kansakunnan varakkuudesta. Tuloerot ovat yhä vaan kasvussa koko EU:n alueella.

 

Suomessa on vain vähän köyhyyttä esimerkiksi Englantiin verrattuna. Huomattiin myös että uusien EU maiden köyhyys on tuotettu poliittisesti. Sosialismin aikana köyhyys oli esimerkiksi Bulgariassa voitettu kokonaan, nyt se on merkittävä yhteiskunnallinen ongelma. Tutkimus osoitti myös, että köyhyys on paikallinen ongelma.

Huono-osaisuus kytkeytyy aikaan ja paikkaan. 

 

Sitten tuli finanssikriisi, sen maksajina ovat ensisijassa arabimaiden, Afrikan mutta myös koko Saksan ulkopuolisen Euroopan nuoret, joilta vietiin toivo ja tulevaisuus isien, äitien ja mummun kulutusjuhlien jatkuessa.

 

Valtio-opissa puhutaan käsitteestä oligarkian rautainen laki, jolla tarkoitetaan, että organisaatiot tuppaavat kadottamaan alkuperäisen tehtävänsä ajan kuluessa johtajiensa päämääriin. 

Tämä oligarkkien rautainen yhden asian lainsäädäntö on napannut erityisesti ammattiyhdistyskorporaatiot yhteiskunnissa Euroopassa lammastaen ne osaksi ahneustaloutta, jossa johtajien suuret edut ja etuoikeudet perustellaan kuin suuryrityksissä. Liikkeen täytyy tässä ajassa tuottaa sijoituksille voittoa kuin sosiaalista hyvää jäsenilleen. Jäsenet ovat niitä jotka haluvat puolustaa saavutettua eteen eivät pätkiä tekevät nuoret.

 

Muuttoliike on seuraus syystä; on pakko muuttaa opiskelupaikkojen, työpaikkojen perässä. Kun ihmiset muuttavat pois asuinpaikkakunniltaan, kukaan ei tule heidän tilalleen. Seuraus on hyvinvointipalvelujen loppuminen tai riittämättömyys, riippuen siitä ollaanko menettävässä tai kasvukeskuksessa. 

 

Kumpikaan ei pysy muuton tahdissa. Kasvukeskukset eivät pysty tarjoamaan palveluja uusille asukkailleen, kunnollista opetusta tai hoitoa kouluissa tai lastentarhoissa, koska niissä ryhmäkoot kasvavat ja samaan aikaan väestön vanhenemisesta johtunut huoltokustannus on kasvanut niin, ettei varoja muuhun riitä. 

 

Asunnot ovat voittavissa kaupungeissa niin kalliita, ettei niihin pääse edes elinkautisella velkavankeudella pätkätöissä kiinni. Kun tilanne oli voittavissa kaupungeissa riittävän paha, muuttui se kymmenien tuhansien pakolaisten saapuessa vielä pahemmaksi.

 

Kas kummaa, pakolaiset sijoitettiinkin maalle kun voittavat naapurikaupungit eivät ensi alkuun edes aikoneet ottaa heitä turvaan. Rajamaille jää tyhjiä, kouluja, lastentarhoja, ja asuntoja. Maassamuutto aiheuttaa työvoimapulaa menettävissä kunnissa, joissa ei työikäisiä asukkaita muutenkaan ole. Kun työn voimat katoavat, myös loput yritykset lähtevät, koska eivät löydä alueelta tekijöitä. 

 

Seuraa myös tilastoissa näkyvä perhepoliittinen ja väestöllinen ongelma: kun nuoret muuttavat maalta kalliiden kustannusten kaupunkeihin, he eivät voi perustaa perhettä koska taloudellinen paine on kova. Ensisynnyttäjien ikä on noussut, ensimmäinen lapsi hankitaan 28 vuoden ikäisinä. 

 

”Urbanisoituminen on lähivuosikymmeninä Suomen talouden suurin projekti,” - epäilemättä ja kaikille kallein.

 

Olemme olleet myös kovia maahanmuuttajia muualla. Tämä kannattaa muistaa pakolaisia moittiessamme, tässä suhteessa Suomen ei kuitenkaan katsota tarvitsevan maksaa velkaansa takaisin.

 

Ruotsin käännytystyön ja verollepanon aikaan 1600-luvulla kaikkiaan 30 000-40 000 uskonnoltaan ortodoksista karjalaista pakeni Venäjälle. 

 

Sata vuotta sitten Pietari oli yksi suurimmista kaupungeista, joissa puhuttiin suomea. Se houkutteli Karjalan ja osittain Savonkin väestöä työhön, nuohoojiksi, palvelijoiksi, kaupan tekoon ja Fabergén mestareiksi. 1730-luvulla Pietarissa oli yli 1600 suomalaista, 1860-luvun lopulla yli 17000 ja enimmillään, 1880-luvulla lähes 25000 "tsuhnaa". Lyhyemmän aikaa asuneiden määrät ovat olleet kymmenissä tuhansissa. 

 

Suomessa sisäinen siirtolaisuus kiihtyi voimakkaasti koko 1800-luvun aikana. Suomesta lähti vuosina 1881-1914 kaikkiaan noin 280 000 henkeä siirtolaisina Pohjois-Amerikkaan. Viime vuosisadan alun maastamuuton syinä olivat venäläisten sortotoimet, mutta ennen kaikkea taloudelliset syyt. Monet lähtivät rapakon taakse hankkimaan talorahoja, koska esikoinen peri siihen aikaan yksin vanhempien omaisuuden; tilan. Takaisin tultiin sitten vauraina talouden kiihdyttäjinä. 

Sama ilmiö kuin näky Amerikan kultamaasta nähtiin myös Ruotsissa ja koko Euroopassa vielä laajempana muuttona kuin meiltä.
Lex-Kalliona tunnettu maanjakopolitiikka 1920-luvulla ja sotien jälkeinen asutuspolitiikka pitivät yllä agraariyhteiskunnalle tyypillistä hajanaista aluerakennetta. Sen uutta väestökatoa pyrittiin sittemmin hillitsemään esimerkiksi hajasijoittamalla korkeakoululaitosta, varuskuntia sekä valtionyhtiöiden toimipaikkoja ja virastoja ja harjoittamalla muita alue­poliittisia toimia, niin, että pienviljelijäin mission impossible saataisiin korvattua hengen ja taidon töillä.


Sodan jälkeen muuton syynä oli useimmiten elintasosiirtolaisuus, leivän loppuminen pientiloilta tai työn loppuminen koneiden määrän kasvaessa. Nytkin maassamuutetaan useimmiten määräaikaisille työkomennuksille tai opiskelemaan.

 


Suomesta lähti yli 1960-luvulla 300 000 henkeä Ruotsiin etsimään uutta elämää. Huippuvuosina 1969 ja 1970 muuttajia oli noin 40 000 kumpanakin. 

 

Siirtolaisaaltojen syyt olivat moninaiset. Ensinnäkin sodan jälkeisen jälleenrakennuksen kriittisimmät vuodet olivat takana. Ei tarvittu enää suurta uhrausta yhteisen hyvän puolesta. Lisäksi koko maassa elettiin voimakasta rakennemuutosta. Agraari-Suomi kaupunkilaistui nopeasti, maan sisäinenkin muuttoliike oli voimakkaampaa kuin koskaan aiemmin. Lähtijöitä luovuttavilla alueilla kokonaiset kylät autioituivat.


Samaan aikaa kuitenkin kova työttömyys koetteli autioituvia alueita ja sosiaaliturva oli vielä tuolloin erittäin heikko. Kun naapurissa Ruotsissa oli meneillään valtava teollinen ekspansio, joka työllisti kaikki halukkaat, niin muutaman rohkean ensilähtijän lähettämien tietojen perusteella kokonaiset perheet ja lähes kyläkunnat seurasivat paremman elämän kutsua.


Ruotsissa asui vuoden 1999 virallisen tilaston mukaan hieman runsas 446 000 ensimmäisen ja toisen polven suomalaista. Heistä alle puolet, noin 200 000 kuuluu ensimmäiseen eli Suomessa syntyneeseen sukupolveen. Toiseen polveen kuuluu siis vajaa 250 000 henkeä.

 

VOITTOA TUOVAT MAMUT

Suomessa puhutaan usein elintasomuuttajista. Me unohdamme tuolloin köyhyyden ja työttömyyden olleen satojen tuhansien suomalaisten maastamuuton syynä. Vuosien saatossa siis yli miljoona suomalaista on muuttanut ulkomaille pysyvästi. 

Se on valtava tappio Suomelle sillä koulutetun työvoiman maastamuutto merkitsee tappiota kansantaloudessa. Tuhansia suomalaisia nuoria opiskelee koko ajan ulkomailla ja monet jäävät sille tielleen.

Suomessa oli  vain vähän yli 200 000 muualla syntynyttä ennen uutta pakolaisaaltoa. 

 

Änkyröiden tosiasiat ”mamujen suuresta taakasta kansantaloudelle” eivät pidä paikkaansa OECD:n mukaan. Sillä päin vastoin kuin maastamuutto, maahanmuutto ”tuottaa voittoa”.

 

Suomessakin maahanmuutto ”tuottaa”. Maahanmuuton menot ovat olleet tuloja pienemmät, sillä valtaosa muuttajista on parhaassa työiässä olevia veronmaksajia. Valtion mamutulot, kuten verot ja sosiaaliturva- ja eläkemaksut ovat suuremmat kuin menot.

 

Mamu tuo siis enemmän tuloja kuin mitä heidän sosiaalipalvelunsa ja muut siitä koituvat kulut aiheuttavat. Suomen tulos maahanmuutosta vastasi 0,16 prosenttia eli noin 300 miljoonaa euroa nettoa Suomen bruttokansantuotteessa, sanoo OECD. 

 

 

Katsotaanpa mitä hyvää Mamu muuten tuottaa.

 

Kansainvälisesti virallista valtioiden kehitysapua on annettu vuosittain noin 70 miljardia euroa, yksityiset investoinnit kehitysmaihin ovat vuosittain yli 140 miljardia euroa. 

Mamut eli diaspora kaikissa maissa lähettävät vuosittain omaa rahaansa kotimaihin pääasiassa perheilleen, koulukuluihin ja ruokaan, pienten yritysten tukeen ja suoraan hyvään. Kokonaismäärä oli Maailmanpankin vuoden 2013 arvion mukaan 309 miljardia euroa eli neljä kertaa enemmän kuin maailman valtioiden antama koko  kehitysapu. Saman verran kuin kaikki yksityiset investoinnit kehittyviin maihin ja kehitysapu yhteensä. 

 

Näillä rahoilla kotimaassa ostetaan myös lännen kulutustuotteita. 

 

Tätä samaa Mamu-rahaa valuu muuten myös kehittyneempien maiden siirtolaisilta vuodessa 31 miljardia  euroa Puolaan ja Romaniaan, sen kaltaisiin maihin, myös Suomeen.

 

Tästä 309 miljardista (2012) rahat välittävät pankit vceivät jopa viidenneksen, mutta keskimäärin yhdeksän prosenttia eli noin 28 miljardia euroa välityspalkkioina. Jos pankkien ja westernunionien palkkiot olisivat tietokoneaikana vain viisi prosenttia säästyisi 16 miljardia euroa vastaanottaville ihmisille. 

 

Pankit siis lihovat Mamujen köyhäinavusta ja kotituesta noin puolet Suomen valtion budjetista joka vuosi.

Mamut yrittävät kaikin voimin ja toimin tukea sitä, että olosuhteet "lähettäjämaissa" paranisivat, kenenkään ei tarvitsisi lähteä. He paikkaavat siten hallituksen laskemaa kehitystukea Afrikassa, Aasiassa, Latinlaisessa Amerikassa ja Itä-Euroopassa.

 

(Maailmanpankki)

 

Suomen Mamut ja heidän työnantajansa lähettivät jo vuonna 2011 rahaa kotiin 467 miljoonaa USD. 

Siis kolmanneksen Suomen silloiseen kehitysavun määrään verrattuna. Summa nousi vuonna 2014 jo 862 miljooonaan dollariin, joka oli 46. sija lähettävien "diaspora-maiden" joukossa. (Lähde MAAILMAN PANKKI, MPI)

27 miljoonaa dollaria oli suoria henkilökohtaisia rahansiirtoja.

 

Vuonna 2017 valtion talousarvion mukaiset kehitysyhteistyön määrärahat ovat kokonaisuudessaan 881 miljoonaa euroa. 

 

Suomen Mamuista 6000-7000 eli 16 prosenttia työskenteli yrittäjinä ja työllistää yli 17 000 ihmistä.

 

Kantaväestöstä yrittäjiä oli vain 10 prosenttia.

 

Talouslehti Wall Street Journalissa arvioitiin hiljakkoin, että ”Yhdysvallat pysyy maailman ykköstaloutena vain maahanmuuton avulla”.

 

Yhdysvalloissa on 43 miljoonaa Mamua. 

 

Kirjassaan Rajaton talous, (Boardless economy) Richard Guest sanoo jenkkien maahanmuuttajista saaman taloudellisen hyödyn olevan valtavan. Kyse ei ole vain työvoimasta, sekä halvasta että erittäin korkeasti koulutetusta, vaan myös siitä hyödystä joita jenkkimamut tuovat talouteen kauppasuhteissa ja osaamisen lisäämisessä. 

Amerikan - ja maailman - keskeisessä ajatushautomoiden keskittymässä Kalifornian Piilaaksossa suuri osa, 35 prosenttia asukkaista, on Mamuja.

 

Heistä 82 prosenttia on ammatillisessa yhteydessä kotimaahan ja tuo ja vie ideoita ja bisnestä. 

Ainakin Silicon Valleyn yritykset ovat siitä hyötyneet miljardien mitassa. Neljäkymmentä prosenttia nörttimamuista oli näet järjestellyt bisnessopimuksia kotimaihinsa. 

Tilasto kertoo myös, että koko maailman 200 miljoonassa Mamussa asuu myös säästäväisyyden henki verrattuna valtaväestöön. 

Jopa Etelä-Aasian, siis lähinnä Intian, Kiinan ja Sri Lankan diasporalla oli 1 100 000 000 000 euroa sijoitettuna ulkomaille.

 

Olisiko fiksu idea toimia kuten maailman suurin talous USA: ei hylkiä, vaan hyödyntää kauppasuhteissa ihmisveljiämme ja ihmissiskojamme turvapaikkaa ja työtä hakevia uussuomalaisia? 

Jospa he ryhtyisivät lähettämään suomalaisia palveluita, ideoita ja tuotteita myyntiin kotimaihinsa. Mikä myyntivoima voitaisiin idän kauppaan saada 50 000 venäläisestä, jotka asuvat täällä.

Siitä voisi olla taloudellista hyötyä.

 

Entäpä maahanmuutosta nyt kohiseva Eurooppa itse maahanmuuton kohteena ja muuttajana?

 

Rautaesiripun ja markkinoiden auettua Euroopan uudet vanhat kansatkin alkoivat liikkua työn perässä länteen. Uusia työntekijöitä tarvittiin Turkista, Bulgariasta, Kreikasta, Puolasta, Romaniasta, Moldovasta, Neuvostoliitosta. Heitä pakeni Jugoslavian monista uusista maista sekä Albaniasta kuin suomalaisia Ruotsiin 1960-70 luvuilla.


Moni luulee, että Suomi vain vastaanottaa väkeä, kun maahanmuuttajakeskustelua käydään, vaikka tässä on kyse vastavuoroisuudesta, ellei peräti vastuuvelasta. 

 

Eurooppalaisten kannattaa olla kokonaisuudessaankin vielä vaitonaisia suuresta taakastaan muualta tulleiden sijoittajina jos ajatellaan mikä päänsärky olemme itse olleet. Pelkästään 1860-1930 maanosastamme lähti varovaisestikin arvioiden yli 50 miljoonaa ”elintasopakolaista.”

 

Vuosituhannen vaihteessa oli maailman työjärjestön mukaan koko maailmassa vain noin 80 miljoonaa ihmistä, jotka asuvat synnyinmaidensa ulkopuolella ”normaalin” siirtolaisuuden vuoksi. Sen lisäksi oli noin 20 miljoonaa pakolaista. Muuttovirta kasvoi 1,5 miljoonaa vakinaisen muuttajan ja noin miljoonan ”tilapäisen” pakolaismuuttajan vauhdilla. Määrät ovat paljon pienempiä kuin saattaisi luulla, ei mitenkään tavattomia - jos verrataan sadan vuoden taakse

 

Vasta Syyrian, Afganistanin ja Irakin sota, joissa lännen ja Venäjän hävityskoneet ovat jylisseet vuosikymmenet sai kansat liikkeelle turvaan myös perinteisesti  pelättyjen kolonialistien, eurooppalaisten huomaan.
Menijöiden porukka on vaihtunut, Eurooppa ottaa nyt itsekin vastaan ja vaihtaa väkeä kuin Pohjois-Karjala.

 

Puolet maapallon väestöstä asuu kaupungeissa, ja ennusteiden mukaan maailman kaupunkiväestö nousee yli 60 prosentin vuoteen 2030 mennessä, köyhimmissä maissa kaupunkiväestöä on noin neljännes, kun rikkaissa maissa sitä on noin kolme neljännestä.

 

Sekä viestintäteknologian kehittyminen että tuotannon "keveneminen" ja ”älykkäät tuotteet” vähentävät sitä haittaa, joka aiheutuu tuotannon sijoittamisesta kauaksi ostajista. Mittakaavaetujen vuoksi tuotanto on silti keskittynyt entistä enemmän ja nyt ”keskuksista” palvellaan entistä laajempia alueita.
Vaikka tuotannon keskittymisilmiö on ollut olemassa jo kauan ennen teknologisen kehityksen viime aikojen kiihtymistä, teknologinen kehitys näyttäisi ennemminkin lisänneen kuin vähentäneen keskittymispaineita. 

Paradoksi, josta voi siis vetää myös johtopäätöksen ”voittavista kaupungeista” Suomessakin juuri dgitalisaation, logistiikan vallankumouksen ja robotiikan kynnyksellä.

 

Suomi on teiden risteyksessä, jatkuuko edes nykyinen maakunnallinen kaupunkikeskusmalli, ja esimerkiksi yliopistojen tasapuolinen kehittämistyö vai siirtyykö Suomi vain tuotantotaloudellisen tehostamisen tielle voittavien pääradan kaupunkien keskityskaupungiksi? 

 

Aikamme ideologisissa alue- ja  kuntauudistusmalleissa huippuosaaminen ja innovaatiotalous voivat olla  muka vain metropolimaisen ympäristön ominaisuus. Se johtaa siihen, että nyt toimivat muutama kymmentä keskustakin jäävät muutaman metropolialueen kasvun edellyttämiksi väen luovuttajiksi. 

 

Sanoin paradoksi, sillä onhan tämä kummallista ajattelua: tietotekniikkahan ja verkostotalous wappi. Snappi, insta ja ipadhan poistaa ajan ja paikan rajoitukset. Silti uudistimme kataiseen aikaan vielä kuntarajoja työmatka-alueliikenteen perusteella vaikka meidän pitäisi uudistaa yhteiskuntaa niin, että tehtaaseen meno loppuisi ja työtä tehtäisiin lähellä eikä etäällä.  

On vain kyse kummasta suunnasta katsotaan; konttorilta vai kotoa.

 

On kyse koskeeko laissez faire; antaa mennä myös työvoimaa kohti omaa tekemistä ja vastuuta vai tehdasmallin työn johtajan autoritaarin jatkumista. Teollinen aika on vain väärä valinta ja toimintamalli jos työn luonnetta katsotaan historian pitkässä juoksussa. Agraariyhteiskunnassa ja kaupunkivaltioissa viljely, sepäntyö ja leipominen oli lähityötä.  

 

Palaammeko me voittavan kaupungin ideologiassa kuitenkin teollisen ajan viimeiseen kliimaksiin, Suomen nauhakaupunkiin, jossa on yksi suuri Helsinkitehdas, jonne kaikkien tie vie.

Vai ymmärrämmekö mitä digitaaliajan robottikello lyö?

 

Helsingin seutukunnan alueella tehdään noin 44 prosenttia Suomen tutkimus- ja kehittämistoiminnasta ja kymmenen suurinta T&K-seutukuntaa, yhteensä 82 seutukunnasta, vastaavat 88 prosentista kaikista Suomen tutkimus- ja kehittämismenoista.  

 

Nyt väitetään, että yhden toimialan sijoittuminen yhdelle alueelle saa aikaan lokalisaatioetuja. Ensinnäkin innovaatiot ja uusi tieto leviävät ja syntyvät helpommin, kun runsaasti saman alan ihmisiä on läheisessä kanssakäymisessä keskenään.  

 

Olen aina ihmetellyt eivätkö ne osaa käyttää tietoverkkoja ja näköpuhelinta kun tuppaavat samaan paikkaan. Eihän kaupungista skaalaetuja saa vaan rajattomista vertaisverkostoista.

 

Kyllä lapset meille huomenna nauraa.

 

 

MUUTTUNUT IDEA SUOMESTA LIITYY UUSLIBERALISMIIN

Akatemiatutkija, professori Sami Moisio on tutkinut muuttoliikkeen seurauksia. Hänen mukaansa juuri hajautettu hyvinvointivaltio loi pohjan 1960-luvun sosiaalipoliittisille ja sivistyksellisille uudistuksille.

 

Tuon ajatuksen taustalla oli koko valtakunnan sosiaalinen eheys. Elettiin suurten reformien ja tulonjaon kapenemisen aikaa. Yliopistoverkko ulotettiin maan eri puolille. Maa oli keskusjohtoinen, mutta valtio harjoitti hajasijoittavaa kehitysaluepolitiikkaa pitääkseen maan eri osat samassa asemassa.

 

Moision mukaan kehityksen seuraava vaihe oli hajautettu kilpailuvaltio, joka alkoi muodostua 1990-luvulla. Nyt valtion ohjausta ei enää suosita; sosiaalisen eheyden asemasta etusijalla ovat kilpailukyky ja alueiden omaehtoisuus. Aluekehitysvastuuta on siirretty maakuntiin.


Uutena, meneillään jo olevana kehityksen kolmantena vaiheena new public managementin ideologit ja sosialikokoomushallitus tarjosivat metropolivaltion, jossa vain suuret keskukset menestyvät. Sosiaalisten erojen kasvu koetaan mallissa välttämättömäksi ja alueiden kilpailu kovenee. 

 

Timo Aron ja Sami Moision mukaan lukuisat muutostekijät vievät maatamme kohti repeämispistettä.


Väestötutkija Timo Aro laski joku vuosi sitten Kuntalehden n pyynnöstä laskelman, jossa hän toteaa, että väestö on vuosina 1975 - 2006 vähentynyt peräti 51 seudulla. Hän pitää lukumäärää hirmuisena.


”Luku kuvaa sitä, kuinka väestökehityksen hitaat aallot vaikuttavat.”
”Kaupunkiverkkoajatteluun siirtyminen oli iso muutos, mutta se sopi hyvin hajautetun hyvinvointivaltion perusrakenteisiin, kuten laajaan alueellisten yliopistojen verkkoon.
Suomeen heijastuu uusi, toisen polven kansainvälinen globalisaatiokeskustelu, jossa vaaditaan entisestään lisää taloudellista tehokkuutta ja innovatiivisuutta. Se saattaa johtaa siihen, että suurkaupunki- ja metropolipolitiikka haastaa monikeskuksisen mallin,” tutkija tulkitsi eteen nousevaa vaihtoehtoa jo 2008 finanssikriisin tehdessä tuloaan.

 

”Sen toteutuessa pienemmät keskukset eivät pääse entiseen tapaan esille valtiollisessa aluepolitiikassa. ”


Niin kävikin kun Kataisen hallituksen kuntauudistus nytkähti liikkeelle.


Sami Moisio arveli samaisessa Kunta-lehdessä (10/2008), että ”Suomi on nyt vedenjakajalla: jatkuuko lähes koko maan kattavan kaupunkiverkon ja yliopistojen tasapuolinen kehittämistyö vai siirtyykö Suomi tuotantotaloudellisen tehostamisen tielle."

 

Tässä mallissa huippuosaaminen ja innovaatiotalous voivat siis olla vain metropolimaisen ympäristön ominaisuus.
Hänen mukaansa kyse on siitä, mitkä uskomukset ohjaavat valtiollista aluepolitiikkaa. ”Mitä vahvemmaksi käy usko siihen, että Suomen selviytyminen on kiinni globaalista huippuosaamisesta, jota voidaan kehittää vain metropoliympäristössä, sitä tiukempi paine kohdistuu seutu- ja maakuntakeskuksista koostuvaan kaupunkiverkkoon.”

 

Vuoden 2008 havainnot kannattaa nostaa esiin nyt kun linja on selvinnyt, kyse ei ole ”luonnollisesta” kehityksestä, vaan ideologisesta ohjauksesta.

 

Kataisen ajan kuntauudistuksessa oli siis kyse ideologiasta ja vallasta ei kuntapalveluista.

Sama kamppailu alueista jatkuu keskustahallituksen aikana.

 

Kummassakin mallissa kuntien itsehallinto ja asema murtui; kokoomusvedossa haettiin valtion roolin korostumista teollisen yhteiskunnan yhdyskuntasuunnittelun malleista, keskustan vedolla keskitetään maakuntiin maatalousyhteiskunnan yhdyskuntasuunnittelun malleista – jos nyt haluaa kärjistää.

 

Havainto molemmissa tapauksissa on, että niissä ei havaita yhteiskuntaelämässä tapahtuvaa teknologis-toiminnallista muutoksen megatrendiä ja luonnon asettamia rajoituksia. Suomea suunnitellaan eilisen ehdoin huomista huomaamatta.

 

Siksi Kolmas Itsenäisyystaistelu on taistelua myös MuunSuomen puolesta ettei syntyisi vain voittava, yksi kaupunki.

 

Laajasti ottaen menossa oni siis eräänlainen valtiovallan siirtymäprosessi julkisesta yksityiseen, monesta pienestä muutamaan suureen. Tätä voidaan kuvata pyrkimykseksi valtion vallan purkamiseksi saman aikaisesti uuden yritysvetoisen maakuntahallinnon suuntaan kunnallisen itsehallinnon kustannuksella. 

 

Koko pyrkimyksen periaatteellinen pulma on, että se on pahasti ristiriidassa perustuslain kanssa. Jos perustuslakia rikotaan se ei ole tavatonta niinhän tehtiin myös liityttäessä vaikkapa eurooppalaiseen rahajärjestelmään.

 

Valta halutaan jakaa muutenkin uusiksi; ensin globalisaatioon, sitten markkinoille, natolle, eurooppalaiselle federaatiolle Brysseliin, konsulteille, tuottajafirmoille,  elinkeinoelämälle, lobbareille ja kolmikannan muille osapuolille – vain kulut on siirretty kuntiin, ei desentralisaation vaan kustannusten vuoksi. 

Kunnissahan veronkorotukset eivät näy vaaliuurnilla kuin paikallisesti.

 

”Politiikka pysyy alueellisesti sidottuna, kun sen sijaan talous, sotilaallinen valta ja kulttuuri muuttuvat yhä globaalimmiksi ja sitä kautta yhä vähemmän tiettyyn alueeseen tai valtioon kytkeytyneiksi.”

 

Vallan siirtymä ei suuntaudu pelkästään kansallisvaltiosta sen rajojen ulkopuolelle: sitä tapahtuu myös kansallisvaltion sisällä. 

 

Tämän voi ilmaista seuraavalla tavalla :”se mitä kansallisvaltio ei enää täydellisesti kykene suorittamaan, ja mitä Euroopan unioni puolestaan ei milloinkaan kykene tarjoamaan ja se mikä globaalissa kansalaisuudessa pysyy hieman hämäränä, on ensisijaisesti paikallisen tason otettava huomioon; sillä siellä ovat kansalaisuuden ja yhteisön käsitteet integroituneet ja kytkeytyneet yhteen keskenään” .

 

Tätä paikallisvoimaa puretaan new public managementin privatisointi-ideologian ja suurkuntaideologian kautta bisnestämällä hyvinvointivaltio toiminnan edullisuuteen vedoten – josta ei ole saatu mitään näyttöä.


Kun tähän lisätään että kokoomuksella ja sosialidemokraateille suurkuntamalli sopii koska niillä on hyvä edustus suurkaupungeissa, vihreille koska he ovat vahvoja Pääkaupunkiseudulla ja yliopistokaupungeissa, vasemmistolle koska kannattajat ovat teollisuuspaikkakunnilla ja rkp:lle koska se sai taas etunsa erikoispalveluna ei ole ihme, että suurkuntahanke syntyi ja nyt todistetaan ”voittoisasta suurkaupungista”.

 

Uudistus vähentää luottamusmiespaikkojen määrää ja siirtää toimintaa luottamusmiesmallista yhtiömalleihin se kaventaisi ihmisten vaikutusmahdollisuuksia lähidemokratiassa ja johtaisi jopa puoluetoiminnan vähenemiseen lakkautettavissa ja tehtävänsä menettävissä kunnissa ja  alueilla. 

 

Se on pysyvää, koska puolueorganisaation juuritaso lepää paikallistason vaikuttajien määrässä.

Kataisen hallituksen suuresta karttaharjoituksesta ei  tullut mitään keskustan voittaessa vaalit 2015.

Siitä tuli kuitenkin suuri mittari ja kohtalonkysymys Juha Sipilän hallitukselle. Hallitus ajettiinkin hajoamisen partaalle ennen kuin maakuntahallinnon idea saatiin läpi. Hallituksen pöydällä oli suurin uudistus sitten 1970-luvun peruskoulu- ja sosiaaliturvauudistusten. Siksi valtapeli aatteiden välillä alkoi taas uudelta pöydältä.


Suuri jakolinja aluepolitiikassa on ollut, että keskusta ajaa olemassa olevan maakuntahallinnon vahvistamista, kokoomus ja SDP haluaa alueille keskuskaupunkeihin nojaavia suurkuntia ja vahvempaa valtion hallintoa, jota ne pystyisivät itse ohjaamaan kun maakuntahallinto on pääosin keskustan ja PS:n hallussa.
Hallituksen enemmistö, keskusta ja perussuomalaiset ajoivat mallia, jossa kunnilta poisvietävä sote-päätöksenteko säilytettäisiin mahdollisimman lähellä ihmisiä maakunnissa. Keskusta liitti siihen omalta kannaltaan oikeaoppisesti idean koko väliportaan hallinnon kytkemisestä sote-uudistukseen. 

Se sanoi pyrkivänsä vain olemassa olevan ”luonnollisen” aluemallin, maakuntien varaan syntyvään yhdenmukaiseen, trimmattuun ratkaisuun. 

Lopulta keskusta sai märän unensa maakuntahallinnosta todeksi, kunhan antoi periksi ”valinnan vapaudeksi” kutsutusta mallista, jonka tavoite on siirtää toiminta yritystoiminnan piiriin demokraattisilta päätöksentekijöiltä, samalla luoden pohjaa yksityisille toimijoille päästä keräämään tuloja siitä mikä on julkisin varoin rahoitettu ja rakennettu.

 

 

Olemme asiassa valtataistelun ytimessä
 

 

 

Maailmassa on tämän lisäksi alkanut talouteen radikaalisti vaikuttava älykkään teknologian uutta mahdollistava kehitys, jossa massatuotannot voitaisiin korvata pientuotantoa ja lähipalveluja edistävän maapalloistumisen kanssa rinnakkain toimivan lähitalouden mallien kautta.
Tämä ei ole hypeä vaan jo käynnistynyt kehitys, joka muuttaa yhdyskuntien toimintaa ja koko yhteiskuntaelämää uuteen suuntaan. Sen tulisi vaikuttaa kaikkeen suunnitteluun - koska teknologis-toiminnallinen muutos laajentaa yhdyskuntakuvaa entisestään talousoppeihin saakka.


Juha Sipilä viittasi tähän digitalisaation luomaan lisämahdollisuuteen perustellessaan tiukkaa dramatiikkaansa maakuntauudistuksessa. Hänen uskottavuutensa oli kyseessä omien ja ”historian” edessä.

Uusi malli aluehallinnosta oli keskustalle makea - kuin Pyrrhoksen voitto.  Tähän oli tultu vuosikymmenten kamppailun jälkeen, en haikaile menneen perään, mutta on syytä tuntea tapahtumien kulku ja ymmärtää mistä aluetaistelussa on kyse.

 

Alueajattelu uudistui 1990-luvulla äkillisesti. Talouslama, Neuvostoliiton hajoaminen ja EU-jäsenyys veivät tuolloin Suomen keskittymisen ja globalisaation aikakauteen, vanha aluepolitiikka heitettiin roskalaatikkoon. Kekkosen kultaisten aikojen aluepolitiikka  katosi politiikan keinovalikoimasta.


UKK-aikaan valtio katsoi asiakseen maan kaikkinaisen ja kaikkien osien kehittämisen. Kehitysaluepolitiikan nimissä valtio osallistui ei vain lapiotukeen työllisyystöinä, vaan myös pyrkien jätti-investoinneilla ja määrätietoisella sijainninohjauksella luomaan työtä maa   

kuntiin.

Raja idässä ja pohjoisessa haluttiin pitää asuttuina, ymmärrettiin, vaikka ei ääneen sanottu, mikä merkitys oli juuri päättyneessä sodassa ollut sillä, että Karjalan ja Kainuun pojat taistelivat omien kotikontujensa puolesta. 


Sosiaalipolitiikan kehittäminen ja kansakunnan "sosiaalisen mielen" herätteleminen ja ylläpitäminen kuuluivat olennaisena osana sodan aikaisen ja jälkeisen aseveliliikkeen nationalismiin. Sosialidemokraattien ja kokoomuksen aseveliyhteistyötä 1950- ja 1960-luvun vaihteessa ja 1961 syntynyttä työeläkejärjestelmää on pidetty aseveljien yhteistyön hedelmänä.
Yhteiskuntarauha oli ostettu jo aiemminkin ensin torpparien vapauttamiselle, sitten siirtoväen ja rintamamiesten asuttamisella. 

 

Rajamaakuntien väki oli taas, myös kapinan pelossa, sodan jälkeen ostettu tyytyväisiksi asutustoiminnalla, jonka mittasuhde yksikköä eli tilaa kohden oli kuitenkin maatalouden koneellistuessa liian pieni. Kun sodan jälkeen pelättiin soturien ajautumista kommunistien kannattajaksi heille annettiin maata, ja kun pieni maatilkku ei enää elättänyt, pelättiin, että pientalonpojista tulee vennamolaisia. Maatalouden edellytykset heikkenivät koko ajan 1960-luvulle tultaessa ja tilat alkoivat tyhjetä.

 

  
Urho Kekkonen oli Kainuun poikia, jonka sydän sykki rajaseudulle ja Lappiin. Sosiaalipolitiikka harmonian luomisen ja kansallisen eheyttämisen välineenä sekä valtion johtava rooli kansantaloudellisissa kysymyksissä olivat Kekkoselle tärkeitä. Hän halusi käyttää valtiota teollistamisen ja sen luonnonvarojen hyväksi käyttämiseen. 

Oli luonnollista ja tahtopolitiikkaa, että hän suuntasi toimillaan valtion resursseja maakuntien kehittämiseen. Kekkoselle vientiteollisuus oli tärkein hyvinvoinnin tuottaja. Tavallisella kansalla piti olla malttia olla vaatimatta liikaa palkkaa vientiyrityksiltä ja sosiaaliturvaa ja muita etuisuuksia valtiolta, he saisivat palkkionsa, kun jaksaisivat olla puristamatta irti työnantajilta liikaa kerralla.

 


Kemijoen valjastamisesta sähkölle alkanut, valtionjohtoisten ja valtion tukemien teollisuuslaitosten perustaminen Kemiin, Kemijärvelle, Raaheen, Tornioon, Uimaharjulle ja monen muun tukeminen, Pohjois-Suomen verohuojennuslaki, maakuntayliopistojen perustaminen ja kehitysaluetuet, kehitysaluerahasto, olivat tämän Kekkosen kehitysaluepolitiikan kulmakiviä.

 

Tämä pitäisi muistaa kun puhutaan nyt isännättömistä valtionyhtiöistä. Markkinavoimien ääni oli silloin erilainen, kansakunnan paukut ovat olleet merkittäviä yhtiöiden matkan varrella.
Vientivetoinen politiikka vahvistui entisestään kuuluisassa Korpilammen seminaarissa 1977 syntyneen konsensusyhteiskunnan myötä.

Uusi sopuyhteiskunta merkitsi käytännössä sitä, että porvarit hyväksyivät työväenliikkeen sosiaalipoliittisia vaatimuksia ja työväenliike – tai ainakin sen sosiaalidemokraattinen osa – hyväksyi markkinatalouden suomalaisen talousjärjestelmän perustaksi ja tunnusti vientiteollisuuden ensisijaisuuden suomalaisen hyvinvoinnin luomisessa. 

Konsensus-Suomessa kokonaisetu – eli kilpailukyky – asetettiin muiden tavoitteiden edelle. Tuohon aikaan Omistuksella olivat kasvot, joita nuoret radikaalit ja ja kommarit alkoivat pilkata 20 perheeksi. 

 

Nyt monella on noita perheitä ikävä, ne kun pitivät työstä, turvasta ja toimintapaikasta kiinni enemmän kuin nyt kasvottomat markkinavoimat, jotka ovat sitä mieltä, että maan asuttaminen ei kannata, vaan väki pitää rahdata asumisvelkavankeuteen keskuksiin - koska se on ”edullisempaa”. 

On hyvin tärkeää huomata, että samalla kun Suomessa ollaan menty markkinaehtoisen uusliberalismin suuntaan, viimeisen runsaan vuosikymmenen aikana, näitä päätöksiä on tehty perinteisen konsensusyhteiskunnan instituutioiden puitteissa.

 

Uusliberalismihan on ”talouspolitiikkaa joka tähtää taloudellisen toiminnan normien vähentämiseen talouden vapauden nimissä, verojen alentamiseen, omistusoikeuden loukkaamattomuuteen, kilpailuun, poliittisen toiminnan korvaamiseen markkinaohjauksella, tulonsiirroilla rahoitetun hyvinvointivaltion ja kansainvälisen kaupan esteiden purkamiseen.” .

 

Työmarkkinajärjestöt valjastettiin Paavo Lipposen koko vasemmiston ja kokoomuksen kattaneen hallituksen aikana ei enää sosiaalisen yhtenäisyyden ruotuun vaan uusliberalismin mallin mukaisiin talkoisiin, ay-liikeen ensin sanottua ei Esko Ahon ja Kalevi Sorsan kosinnalle 1992. 

 

Espoon Korpilammella perustettu konsensusyhteiskunta on ollut voimakkaasti vaikuttamassa suomalaisen yhteiskunnan "uusliberalisoitumiseen". Tänään määräävät arvot ovat kuitenkin erilaiset kuin 1977. Kansallisen eheyden tilalle tuli sosialikokoomuksen taloudellisen tehokkuuden vaatimus, jossa yhteinen omaisuus on ollut kaupan.

 

Nyt keskustan hallitessa samat neoliberaalit voimat ovat vahvistuneet Liberaliikkeen  vallattua kokoomuksessa hegemonian ja saavutettua keskustassa avainpaikkoja aina liikenne-ja elinkeinoministeriä myöden, jopa Pääministeriä kannattajaksi epäillen.  Uudenmaan kansanedustaja Anne Berner ja Helsingin kansanedustaja Olli Rehn ovat olleet kovan leikkauspolitiikan, yksityistämisen ja veronalennusten kannattajia. Berner on sitä aina ollut vaikka onkin ollut politiikassa vain vähän aikaa.

Vielä 1990-luvun alussa euroskeptikkona esiintynyt Rehn on taipunut kovalle linjalle vuosien saatossa Euroopassa. Nyt hän siirtynyt Suomen Pankkiin kasvamaan korkoa.


Juha Sipilä on tukenut heitä. Kritiikki kokoomuksen peesaamisesta on kasvanut päähallituspuolueessa. Keskustan sisällä on ollut peruskepulaisten jupinaa ministerien linjauksista, joissa ”alkiolainen köyhän asia on jäänyt unholaan”. 

 

Espoon Teknillisen korkeakoulun professori Esko Niemi arvosteli kesällä 2008 Kanava-lehdessä aluepolitiikkaa lähes sarkastiseen sävyyn sanoen, että jos koko aluepolitiikka – edes nykyisessä muodossaan lopetettaisiin, keskimääräinen kunnallisvero voitaisiin yli puolittaa nykyisestä 18,4 prosentista 8,4 prosenttiin. Niemen mielestä ”koko Suomen asuttaminen on kallista ja kyseenalaista.”  

 

Kekkosen aluepolitiikkaa ja pyrkimystä koko maan asuttamiseen ei enää ollut olemassa, ei ole ollut 1990-luvun laman jälkeen. 

Ei, vaikka esimerkiksi jäsenyys Euroopan Unioniin myytiin alueiden aseman vahvistumisella, ”Alueiden Euroopalla”, hanttiin panevalle maaseudun kansalle. 

 

Tilalle saatiin ”kaupunkipolitiikkaa” ja ”metropolipolitiikkaa,” ”suurkuntia” maakunnallisten keskuskuntien ja erilaisten huippukeskittymien rakentamista harvoihin kasvukaupunkehin - ja maaseudun annettiin tyhjentyä kaikessa rauhassa. Tarvittiinkin vain suurkuntia, joissa tärkeintä on hallinto ei sisältö. Senkin seuraus on seuraavaksi, mitä tutkijat  Aro ja Moisio edellä kuvaavat, niiden alusmaalaistaminen muutamille metropoleille. 

 

Kaupungit voittivat pari erää.

 

Superelinkeino- ja työministeriön aluekehitysjohtaja Veijo Kavonius piti Helsingin Sano­missa syyskuussa 2008 ”täysin mahdottomana jo pelkkää ajatusta, että valtio perustaisi aluepoliittisista syistä teräs- tai kuvaputkitehtaan syrjäseuduille.”

Näytti, että Sosialikokoomus on jyrännyt maalaisliiton.

Vuonna 2015 Äänekoskelle tehtiin 1,5 miljardin euron uusi biometsätehdasinvestointi, toista suunniteltiin Kuopioon.

 

Tätä aluetaistelua on käyty sodasta saakka; kaupunki-maaseutu vastakkainasettelun, kehitysaluepolitiikan, aluepolitiikan, hallitun rakenneuudistuksen, parashankkeen ja nyt taas sote-, alue-, kuntahallinto  ja -maakuntauudistuksen nimissä. 

 

Kyllä.


Terveydenhuolto kaipaa järkeistämistä, sen hallinto on byrokraattinen, joustamaton ja kömpelö, sen tietotekniikka maksaa miljardeja ei kuitenkaan toimi palvele tai ole yhteensopiva. Sen sisällä järjestelmä on korruptoinut veronvälttelysysteemi, hierarkkinen, mutta onneksi lääkärin ammattitaidoltaan vielä kunnossa.
Jokin mättää myös siinä, että 30 000 terveydenhuollon ammattilaista ei harjoita isänmaan kustantamaa, koulutuksensa mukaista hoitotyötä Suomessa ja siinä, että nuoret lääkärit eivät tule töihin kylille.
Myöskään eriarvoinen, tuottavan työkarjan suosimiseen perustuva jaottelu yhtäällä opiskelijain terveydenhuoltoon ja työterveyshuoltoon ja toisaalla lasten, työttömien, kotiäitien ja vanhusten hoitamiseen julkisessa terveydenhuollossa ei ratkea sillä minkä kokoisia hallintopiirejä sotessa on vaikka siihen vuosia käytettiin. 

 

Tuntui koko ajan, että olennainen unohtuu Matti Vanhasen, Jyrki Kataisen ja Juha Sipilän aikaan. 

 

Kunnilla on nämä 535 eri tehtävää silti tähän ei osata kunnolla puuttua, kaikki ei ole tarpeen eikä edes hyvin suunniteltua. Rajoja uudelleen piirtämällä tästäkään ei parannusta synny. Tehtävien siirtäminen tai valinnanvapausyhtiöttäminen sotealueille ei auta ilman systeemisiä muutoksia ja potilasnäkökulmaa hallintonäkökulman sijasta.


Seurauksena oli sellainenkin älyttömyys kuin vaikkapa ”Keski-Uudenmaan suurkunta,” jossa kaikki kahdeksan kuntaa Sipoosta Hyvinkäälle olisi yhtä kuntaa. Mitä ihmeen työssäkäyntialuetta tämä kuvasi kun ei edes olla saman junanradan tai moottoritien varrella?


Pahinta tässä kaikessa on, että ihmisiltä viedään se vähäinenkin kotipaikkatunne mikä heillä vielä on.
Valta katoaa ihmisten ulottuvilta kun tilalle tarjotaan vain keskustelukerhoja, ei aitoa lähibudjettivaltaa. Lähidemokratia ei liiemmin ole poliitikkojen keskustelun aiheena. . 

 

Kun kansallisvaltion annetaan mennä liittovaltion rakenteeseen ei tietenkään ole väliä mitä paikkakunnalle ja sen itsehallinnolle, itsenäisyydelle tapahtuu, sekin joutaa kasvaa ulottumattomuuteen. Kun koko poliittinen valta muutoinkin näyttää siirtyneen suuryhtiöille, kun uutta yksityistettyä valtiota ja kuntaa ohjaa lobbari ja konsultti, kun julkiset hankinnat valmistelee valmistelukonsultti ja palvelujen vero maksetaan paratiisisaarilla minimaalina, on kehätie ummessa.

 

Meidät on siis revitty irti juuristamme kuin ei mitään sukupolvea ennen. 

 

Olemme saaneet itsenäisen kotimaan, mutta suurin osa meistä on menettänyt kotiseudun.

Pääministeri Katainen sanoi, ettei kukaan kaipaa kunnantaloa vaan kuntapalveluja. Minkälainen kotikunta ja sote sitten on kun tilaaja-tuottajamalli  ja valinnan vapaus on voimistanut ne paratiisisaaren alusmaaksi?

Kummallista on vielä sekin, että näillä uusilla suurkunta-maakunta-kotiseuduilla me, siirtolaiskansa, haluamme sulkea ovet muilta tulijoilta, jos he tulevat ihan muualta. Nyt kun meillä itsellämme on mahdollisuus valita mennä ja koko Eurooppa-kotiseutu,  me emme silti haluaisi tänne muita. 

Voittavat kaupunkilaiset vastaavat edellä sanottuun, että maapalloistuminen, sinkkuyhteiskunta ja bisneksen megatrendi vaatii tätä keskittävää metropolipolitiikkaa. 

Eihän se niin mene muuten kuin taaksepäin katsomalla.


Keskittyminen on valtaa joissa poliittinen valta palvelee talousvaltaa. Massa-automaation keskittävä työtä syövä malli kohtaa jo; tietoyhteiskuntakehityksen toisessa aallossa, pientuotantoa suosivan esinekopioinnin ja robotiikan synnyttämän rinnakkaisen tuotantotavan. Uusi kunta voisi olla uudenlainen.

 

Logistiikka menee uusiksi kun skype, whatsup, itseohjautuva auto, nelikopteri ja bio-, sähkö- ja aurinkoenergia mullistaa liikenteen ja energiahuollon ja tekee välimatkat ja etäisyydet joutavaksi ongelmaksi.

Vuonna 2020 neljä viidestä maailman asukkaasta omistaa älypuhelimen, niissä on enemmän tehoa kuin vuoden 1995 peeceessä; tietoa, liiketoimintaa ja vertaisten lähitaloutta voidaan hoitaa ja pientaloutta jakaa maapalloisesti.

 

Tekoäly vapauttaa meidät rutiinityöstä valkokauluksisinakin: voimme keskittyä ydinosaamiseemme ja saada lisää omaa aikaa. Lääkäripalvelut paranevat personoidun etähoidon ja tietovarannon ollessa ulottuvilla. Sairaudet tunnistetaan ennen niiden puhkeamista, puhdas energia ehkä ehtii pelastamaan ilmakehän.

Viljelyssä siirrytään myös kaupunkien katoille aurinkokennojen viereen tuottamaan uudenlaisia elintarvikkeita, jolloin tarvitaan kymmenes nykyisen veden määrästä. Sadonkin saa monta kertaa vuodessa, kasvismyrkkyjä tarvitaan vähemmän ja kansalaispalkkaviljelijöille riittää puuhaa omalla kattofarmilla...
Media ja kauppa siirtyy pilveen ja työtä voi tehdä missä ja milloin vain ammattien muodostuessa yhä enemmän tietotyöksi ja uuden ajan käsityöläisyydeksi.

 

Luuletteko minun kääntävän nyt pyörää taaksepäin?

 

Niin onkin jos lähtökohta olisi maaseuturomantiikka, pelkkä pelto ja pitäminen kiinni yhtä lailla teollisen yhteiskunnan kanssa menneestä maatalousyhteiskunnasta.
Jos taas oivalletaan, että globalisaation rinnalle on syntynyt huikea glokalisaation bisnessauma ja elinmuoto, onkin kyse vallankumouksesta.


Valtaa menettäisivät nämä finanssipankkirosvot, maailman suurimmat pankit. 

 

 

Kolmannen Itsenäisyystaistelun suuri tehtävä on saattaa Suomi kärkijoukoissa uuteen älyaikaan.

Se on vaikeaa nykyisistä lähtökohdista.

 

Vuosituhannen vaihteen vertailujen tietoyhteiskuntaykkönen Suomi sijoittui  YLE:n mukaan surkeasti helmikuussa 2015 julkaistussa amerikkalaistutkimuksessa, 50 maan kesken, jossa maita verrattiin siitä kuinka hyvin ne pystyvät pärjäämään digitaalisessa kilpailussa.

 

Yhdysvaltalaisen Tufts Universityn tutkimuksessa Suomi sijoittui sijalle 48! Putoaminen on erittäin raju vuoden 2008 jälkeen.

Tuftsin tutkijat kehittivät erityisen digitaali-indeksin, jolla verrattiin yhteiskuntien digipainoarvoa. Digital Evolution Index, DEI  mittaa kysyntää, tarjontaa, innovaatioita sekä instituutioita, kuten hallinnon suhtautumista digitaaliseen kehitykseen sekä lakeja ja säädöksiä. 

Tutkijat jakoivat maat neljään luokkaan: edukseen erottuvat (stand out), pysähtyneet, puhkeamassa olevat (break out) ja seurattavat (watch out). 

Suomi sijoittui monen muun Euroopan maan tavoin pysähtyneiden (stand out) ryhmään.

 

Kolmannen Itsenäisyystaistelun suuri tehtävä on siksi saattaa Suomi kärkijoukoissa uuteen älyaikaan. Se ei tapahdu leikkaamalla koulutus-, tutkimus- ja tuotekehitysmeoja.

 

 

Maailma muuttuu tulevaisuudessa kahden kehityskaaren kilvan perusteella.

1. Nykyinen, globalisaation mahdollisuudet edukseen kaapannut, 120 finanssikeskittymän ja niiden kontrolloimien megayhtiöiden hallitsema, uusliberaali talous korostaa megayhtiöiden monistavaan suurskaalatuotantoon perustuvaa etumallia. Se keskittää kaikkea monistaen mcdonaldlsaation idealla tuotteet ja palvelut maapalloisesti. Se keskittää myös omaisuudet ja hyvinvoinnin. Mallissa teollinen massa-automaatio korvaa ihmistyötä. Tämä järjestelmä ei enää tuota reaalitalouteen vaan pelaa pikavoitoilla kannattavampaa virtuaalitaloutta.

2. Toinen tie on digitalisaation mahdollistama
glokalisaatio ja sen tasapainotalouden mallit, maailman (taloudenkin) lähentäminen paikalliseksi ja rinnakkaisesti. Yllättävää kyllä digitalisaation teknologis-toiminnallinen megatrendi; puhdas energia, älykäs tekniikka: älykkäät logistiikka, liikenne-, kuljetus- ja kommunikaatiojärjestelmät ja robotiikka eivät edellytäkään keskittävää suurtaloutta.

Ne palauttavat työtä ja tuontantoa pajatasolle ja tuovat palveluja kotiin ja taskuun.


Esineiden ja palvelujen internet, 3D-toistaminen, robotiikka; älykkäät autonomiset   verkostotalous suosii ja luo vallankumouksellisen uutta: lähituotantojen ja pienten yksiköiden toimintamalleja niin tavaroiden valmistamisessa kuin yhteiskunnallisten palvelujen tuottamisessa ja saavutettavuudessa. 

 

Tämä ei ole science fictionia tai unelmahöttöä, vaan jo vauhdissa oleva kehitys - josta Suomi on taas autuaan ulkopuolinen, koska politiikka ei ehdi, bisnes ei osaa mukaan. Älykäs teknologia toimiikin – teollisenyhteiskunnan massa-automaatiosta poiketen - lähitoiminnan ja uudenlaisen työllistymisen ekologisen vaihtoehdon puolesta. Suurin toteutumassa oleva kauhukuva on, ettei Suomi nytkään huomaa tätä koko ajan tapahtuvaa tekniikan vallankumousta, vaan nukkuu mahdollisuuksien ja kansakunnan onnen ohi. Munaa tulevaisuuden kuten teki jo tietoyhteiskunnan suhteen. 

 

Vuosisadan alusta epäonnistuneen tietoyhteiskuntapolitiikan vastuuministerit olivat ennen muita Olli-Pekka Heinonen, Kimmo Sasi, Matti Vanhanen, Suvi Linden, Krista Kiuru ja Anne Berner. 

 

"Suomalaisen yhteiskunnan vakavin epäkohta, korruptio ja valtion varain häikäilemätön puliveivaaminen omiin taskuihin liittyy asumiseen ja siihen liittyvään keinotteluun. Niistä on synnytetty ”aluerakentamisen” jälkeen uusi ainoa totuus; kokonainen etujen yhdyskuntaideologia; keskittäminen eli ”metropolipolitiikka”, jonka sanotaan johtuvan ihmisten halusta muuttaa Helsinkiin, Espooseen, Turkuun, Tampereelle ja Ouluun, missä on palvelut ja baarit."

 

Katsotaanpa lähelle nähdäksemme ensin kauas. Kirjoitín tämän pitkän luvun alussa mistä on kysymys kun meitä muutetaan paikasta toiseen, kun kaikkea keskitetään ja kun me itsekin sanomme, hänestä ei pidä välittää koska hän on muualta.

 

Joillekin sopii ansainta sillä, että toiset ovat pois kotipaikalta.

On kyse rahasta ja vallasta.

 

 

 

 

KUUNTELE TEESIT & VASTAVÄITEET NETTIRADIOSTA

KLIKKAA OTSIKKOJA ALLA

 

1. STADI VASTAAN LANDE,

ANTITEESIN ESITTÄÄ OSMO SOININVAARA

 

 

2. KUNTA, MAAKUNTA, VALTIO, TALOUS, MEDIA, UUUDET ROOLIT,

ANTITEESIN ESITTÄÄ ANTTI MYKKÄNEN

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Share on Facebook
Share on Twitter
Please reload