I'm a paragraph. Click here to add your own text and edit me. It's easy.

Suomen

Tietokirjalijat ry

on tukenut teosta.

Pidätkö teoksesta ja ajankohtaismediasta. Osta kirja tai tue meitä. Kiitos.

© 2017 by Innokit. Proudly created with Wix.com

Lisää kumppanimedioissa

37. MEDIA SUOMESSA: kun poliittinen journalismi muuttui ohjatuksi viestintästrategiaksi

May 27, 2017

Onko lehdistö osa unionismia ja establishmentia?

Onko Tweet Trump ajan henki? Kuten Alexander Stubb...

 

Digitaalisuus ja tietomassa on mullistanut median ja talouden pelitavat. Esitän tämän luvun aluksi muutaman provosoivan huomion ennen kuin syväluotaamme mediaa.

Lukuun sisältyy myös radiokeskusteluja median edustajien kanssa.

 

 

Suomessa syntyy aika-ajoin media- tai sananvapauskeskustelu, jossa me toimittajat leijonina puolustamme sananvapautta yleisön ihmetellessä pitäisikö noille roistoille panna pikemminkin kahleet jalkaan.

 

Tunnustan heti myös oman syyllisyyteni, olin perustamassa Iltalehteä ja sen pitkäaikainen päätoimittaja, toimin myös Avun ja Uuden Suomen vastaavissa tehtävissä kauan sitten. Olen siis tehnyt samaa syntiä ja kaikki jälkiviisauden kivet saa heittää kohti kun istun huomenna häpeäpaalussa.

 

Toimittajilla on ikiaikainen tapa kääntää kaikki arvostelu sananvapaustaisteluksi, asenteen tarkoitus on peittää virheet, joita tietenkin sattuu, mutta myös astua arvostelijoina kaiken arvostelun ulkopuolelle.

 

Julkinen kritiikki ei itse siedä julkista kritiikkiä, ikävä sanoa, mutta totta.

Ammattimme on olla, oikeassa ja pysyä totuudessa, mutta ihmisiä toimittajatkin ovat ja on kovin inhimillistä ylentää itsensä henkilönä siihen asemaan minkä instituutio tai asema valtuuttaa.

Monet huomaavat erehdyksensä vasta jäädessään eläkkeelle tai vaihtaessaan työpaikkaa.

 

Mediasta on kaikilla kentillä tullut yhä enemmän ja enemmän kaupallista liiketoimintaa, jonka lakeja ovat menestyksen lait, eivät enää uutisvoitot, vaan kaupalliset voitot. Kaupallista toimintaahan kustantaminen tietysti aina on ollut, eihän mikään tappiolla jatku, mutta muutos on kolmessa vuosikymmenessä kuitenkin ollut ilmeinen.

 

Aatteellisuus ja ihanteet ovat jääneet koko ajan taka-alalle ja numeraalinen, levikki- klikkaus-katsojamäärä yhä tärkeämmäksi, vaikka median hajaantuminen yhä useammiksi ikkunoiksi tirkistellä maailmaa onkin pudottanut ja hajauttanut kaikkien katsovia silmäparimääriä, siis yleisöjä.

 

Itsenäisyyden alla yli 100 vuotta sitten, lehdistö piti tehtävänään tiedon välittämisen lisäksi kansan kaikkinaista sivistämistä ja ajoi asioita.

Viime vuosikymmenen aikana ajatus tehtävästä ylevänä sivistyksen lisääjänä on kadonnut juttulistoilta kokonaan ja mielipidelehdistö on kutistunut marginaaliin.

 

Tämä on kummallista koska samaan aikaan Internetin kautta on syntynyt historiassa ennen näkemätön määrä mielipiteen lausujia blogikirjoittajina erilaisille keskustelupalstoille ja ”sosiaalisiin” verkkoyhteisöihin.

 

Yleisö siis haluaa sanoa itse ja tosiasiassa käyttää tietoa enemmän kuin koskaan, mutta hakee sen muualta kuin lehdistä, joista sitä saa yhä vähemmän.

 

Mediassa on erehdytty luulemaan, että kansaa kiinnostaa netissäkin vain viihde, juoru, paljas pinnallisuus, vaikka tärkein asia on olla mukana, osallistajana vuorovaikutuksessa ja toimijana.

 

Media kirjoittaa yhä edelleen asialistaa, mutta yhä vähemmän sen sisältöä. Yleisö on tullut toimijaksi itse.

 

Kaupallinen henkilöjournalismi repesi nykymalliin 1970-luvulla aikakauslehtien aloittaessa hurjan kilpailun Hymy-lehden menestyksen vuoksi. Hymy hyytyi, mutta malli jäi päälle.

Se johti lain muutoksiin, säädettiin intimiteettisuojasta, poru sanan vapaudesta oli silloinkin suuri. 

Kun Iltalehteä perustettiin 1980, kävimme laajan keskustelun millä keinoin lehteä myydään. Olin sitä mieltä, että väkivallalla siis murhilla, rasismilla, ennakkoluuloilla ja pornolla ei myydä kuten muissa maissa, jopa eläinrääkkäyksen suljimme pois.

Jäljelle lööppiruuaksi jäi sitten tämä julkkisjournalismi.

 

Ajattelin, 37 vuotta sitten, että se on harmiton tapa saada lehti ihmisten käteen. Selvää oli että se pysyisi niissä käsissä kuitenkin vain, mikäli sisäsivuilla ei enää joka otsikko kirkuisi, vaan takana olisi asiaa ja asiantuntemusta.

Vuodet osoittivat siellä ja eri lehdissä, että hyvä sisältö, vakava ja laajasti esitetty on tärkeämpää kaupallisuutta kuin päivän pikkuasioiden revitys.

 

Nyt joskus kaduttaa.

 

Olin aika ylpeä, että teimme Iltalehdestä maan kolmanneksi suurimman sanomalehden vuosikymmenessä. Siitähän kuitenkin seurasi sopuli-ilmiö kuten kaikista median menestystarinoista, muut lähtivät peesiin, mutta ¨tulkitsivat väärin". Näkivät sen mikä luki isolla kirjaimilla, eli henkilöt, ei sitä mikä menestyksen aiheutti: hyvät jutut, reportaasit ja kirjoittajat.

Nyt kun se toinen puoli, asiallinen osaaminen on pudotettu pois kaiken viihteen ja pätkäkerronnan tieltä, kun tieto on vain hetkeä ja juttu lyhyt määrämitta, mietin oliko elämäni suuri saavutus itseasiassa kaamea erehdys, jonka pohjalta puolustaudun kuin saksalainen sotilas keskistysleirin portilla. "Noudatin vain markkinatalouden käskyjä

 

Useimpien lehtitalojen kaamea kohtalo on ollut muuttua kustannusliikkeistä voittoa tahkoviksi rahasammoiksi kvartaalitalouteen, jossa pitkiä linjoja ei enää ole, vain tarve huutaa kaikkialla rahaa kasaan kuin kyseessä olisi joka päivä viimeinen klikkaus tai lööppi.

Median historia kertoo kuitenkin että yleisö hylkää joutavuuden ja merkityksettömän palvelun enemmin tai myöhemmin.

 

Pelkkään kohuun; sensaatioon, yliäläyttämiseen, kummallisuuteen, alastomuuteen ja väkivaltaan turvautuvilla hankkeilla saadaan aikaan tähdenlentoja ja pikavoittoja.

Pysyvä suosio tulee kuitenkin sillä, että jaksaa uskoa lukevan ja katsovaan yleisöön järjen - eikä vain tunteen tasolla - eikä aliarvioida häntä, kuten toimituksissa tehdään, harvojen ymmärtäessä, että parasta kaupallisuutta on aina laatu ja itsekunnioituksen säilyttäminen tekemisissä.
Tämän ymmärryksen puutteesta media joutuu maksamaan kiihtyvällä vauhdilla kovaa hintaa.

Sen kriisi ei johdu vain mediajakelussa tapahtuvista muutoksista, vaan median kyvyttömyydestä vastata digitaalisen ajan haasteisiin ja pitää omasta arvokkuudestaan kiinni. Niiden väärin luku ja väärä tulkinta internetisisältöjen ja palvelujen suhteen ja antautuminen hölynpölylle on ollut oman haudan kaivuuta, omin lapioin.


Sen siitä saa, kun päästää kvartaalitalouden sankarit henkisen pääoman herroiksi.

 

Digitaalitaloudessa korostuvat uudet tavat toimia; yli rajojen, kylästä toiseen verkostoitunut vertaistuotanto, epäsuorat ansaintamallit ja muut tavat toimia kuin perinteinen markkinavaihdanta.

Uudessa mediataloudessa sama pientuotanto, tietämys ja toimintamalli, avoimet innovaatiot ja kansalaisrynnistys päätyy lukuisiin rinnakkaisiin ja eri käyttöihin. 

 

Sama koskee ihmisten tietämyksen hankintatapaa ja keskinäistä kommunikaatiota. Kaikilla on somessa mahdollisuus ryhmäytyä, heimotua ja luoda omia seuraajapiirejään sille mitä haluaa jakaa.

 

Nuorilla on jo oma mediamaailmansa, jossa näkyvät aivan eri tähdet.

 

Lehdistö on aiheuttanut oman kriisinsä pääosin itse nukkuessaan, ymmärtämättömyyttään ja jopa vähätellessään uuden digitaalisen julkaisemisen muutosta. Suomalainenkaan lehdistö -  ja media ylipäätään - ei huomannut ajoissa, että internetissä ei pärjää vanhoin konstein ja mallein. 

 

Siksi se on ollut koko tämän vuosisadan rajussa luisussa lukijoiden alettua puuhata keskenään omia juttujaan.


Ei verkkoon voi kaataa näköislehtiä kun edessä on kuvaruutu, korvissa radio ja käsissä näppäimistö. Maailman lehdistö ei ole tätä yksinkertaista asiaa vieläkään ymmärtänyt: kukin pelaa uudessa mediassa vanhoin konstein.

 

Ensimmäinen huomioni on, että yleisö on ymmärtänyt uuden median luonteen itse alaa paremmin. Se tuottaa multimediaa ja käyttää jakelukanavia oman mielensä mukaan ja hylkäsi siksi vanhanaikaiset mallit toimia.

 

 


Toinen huomioni koskee median kesyyntymistä. 

Järjestelmässämme, poliittisen eliitin, ekonomistien ja lehdistön yhteisesti asettaman esityslistan kautta hetken asioilla ja arvoilla on taipumusta muuttua yleisiksi, päteviksi totuuksiksi ja tulkintamalleiksi jopa tarkoituksellisesti synnytettyjen moraalisten abstraktioiden kautta.


Niitä aletaan pian toistaa yhtenä ja ainoana totuutena yhteiskunnallisesta todellisuudesta.

 

Tätä täydentää Neuvostoliitosta opittu tapa puhua asioista väärillä nimillä, muuttaa sanojen merkitys niin, että ikävä asia saadaan muutettua auringon paisteeksi. Yhteiskunnallisessa muutoksessa tämä apatia-ase ja sanojen väärennys muuntaa todellisuuden.

 

Kansalle toistetaan kyllästymisrajalle iskulausetta – kuten tässä sotessa: ensin hallinto- ja toteuttamisalueiden määrästä, sitten hoitoketjujen integraatiosta, sitten valinnan vapaudesta  - jotta kansalainen kadottaisi kuvan suuresta kokonaisuudesta, joka pullautetaan lopulta läpi kenenkään enää jaksaessa enää huomata mitä tapahtuu.

 

Pätkä- ja pikajournalismi ja huono seuranta, aiheiden unohdus seuraavaan viikkokohuun hävittää yleisöltä mahdollisuuden kokonaiskuvaan 

 

Toinen pointtini on, että vanhan vallan puolustukseen tai omien intressien ajoon kuuluu vanhan tai oman ajattelutavan piilopuolustuksessa - tai uuden oman edun läpihämäämisessä – harkittu apatia-ase.

 

Kolmas huomioni koskee median päätehtävän rapautumista.

 

Mediassa pärjää vain hyvillä sisällöillä ja laadulla sovitettuna kunkin julkaisun omaan tehtäväkenttään, pitää erottua ja herättää huomiota omanlaisuudellaan. 

Asioiden pikaistuessa ja tiedon pätkittyessä mediat ovat alkaneet toistaa ja muistuttaa toisiaan.

 

Mikä pahinta media antaa päätösten sujua tarkoituksen mukaisen ”strategisen viestinnän” ehdoin, jossa viestijän tahtipuikko heiluttaa asian käsittelyä -  haluttuun suuntaan, yhä enemmän supistuvien resurssien ja tekokiireen toimitusympäristöissä. Pahinta on, että media on alkanut yhä enemmän heijastaa vallanpitäjien edun mukaista konsensusta ja olemaan osa suurta yksimielisyyttä. 

 

Media hakee hyväksyntää talouden ja politiikan päättäjiltä tuottamalla itse haluttua konsensusta, olemalla osa yhteistä ylätason määrittämää tehtävää. Se merkitsee vallan vahtikoiran puudelisoitumista ja luottamuspulaa median käyttäjien piirissä. 

 

 

Viime aikoina on käyty kiivasta keskustelua mediasta. Viime vuonna Yleisradiossa tehtiin potkuihin johtanut palatsivallankumous päätoimittaja Atte Jääskeläistä vastaan - johon osallistuivat innokkaasti kilpailevat tiedostusvälineet.

 

Helsingin Sanomien julkaistua salaisiksi julistettuja asiakirjoja reteästi valta näytti valtansa ylireagoiden Tasavallan Presidenttiä myöden jupakan päätyessä poliisin pakkoetsintään HS:n toimittajan kotona - ja lehden kirjoitusten kesyyntymiseen. 

 

- Lehdistön taloudellinen ahdinko ja raju levikkien ja ilmoitustulojen lasku on johtanut irtisanomisiin ja lehtien supistumiseen. 

- Entiset perheen suurlehdet Apu ja Seura syöksyvät koko ajan eivätkä pärjää neuvottomina edes netissä. 

- Lukijamääräkuninkaat iltapäivälehdet ja Helsingin Sanomat supistuvat paperilla, mutta ovat saaneet lisää lukijoita nettiin.

- Ainoa jolla on enää resurssia tehdä hyvää jälkeä on Yleisradio, muut ovat yhä enemmän vallan jakajia ja osallisia kuin sen vahtikoiria.

 

Donald Trump on alkanut viestiä itse perustamalla taskuunsa twitweruutistoimituksen jossa maailan mahtavin mies - Xi Jing Pinin jälkeen - tiedottaa, kiihottaa, solvaa ja puhuu omaa totuuttaan sekoittaen vanhan median pasmat.

Suomi on nauttinut oman mallinsa kautta johtajansa somehallintaa jo vuosina 2014-2015 kun pääministeriksi tuli, Suomisarjan somestara Alexander Stubb. Vasta Stubbin jälkeen, nyt megaluokan twittermaailmantähdeksi ryhtyi Trump, joka hyökäää, murskaa, leimaa, vääristelee vanhaa mediaa, tätä VALEmediaa.

Miljoonien mielestä tämä on nasta juttu.

 

Stubb twiittasi koko ajan, mutta oli amtöööri Trumpiin verrattuna. Hän tyytyi vain olemaan kiva Alex harmiton ego, kun Trump käy monen rintaman mediasotaa.

 

 

 

 

Sitten olet Sinä- mediapainajainen! Some-kansalainen joka et käyttäydy kunnolla ja muiden tavoin. Joko syöt kiinnostusta medialta tai sitten auot suutasi väärin.

 

Kun kirjoitan mediasta kirjoitan siis meistä kaikista.

 

Toimittajilla on mielenlaatu syttyä jokaisesta jutustaan kuin tulipalo: kuin ei mistään ennen, aina ja jokaisen jutun kohdalla. Se on aina tärkein ja paras kunnes seuraava on sitä. Ilman tätä innostusta ja paloa ei hyviä juttuja synny.

Me koemme myös tehtävämme jalona, olemme vallan vahtikoiria, jotka puolustavat yleisöä, kansalaisia vahtimalla päättäjiä ja ”valtaa”.

 

Päätoimittajain ja pääministerien rooli

Vallan vahtiminen tapahtuu arvoasetelmista, jotka asettaa suurella pensselillä kunkin välineen julkaisija, mutta käytännössä sen tekee vastaava toimittaja, jolle laki määrää suuren vastuun ja vallan. 

Päätoimittajan tuolilla istuva henkilö joutuu linjaamaan mikä on tärkeää, sopivaa ja totta. Sisältövaltaa käyttää aina subjektiivisesti joku henkilö, mutta arvovalta on tuolin, jolla hän istuu – lain määrittämä institutionaalinen asema, jossa päätoimittaja joutuu aina lopulta yksin vastaamaan päätöksistään.

 

Asema on ainoalaatuinen yhteiskunnassa.

 

Joskus päätoimittajat erehtyvät luulemaan, että se on Hän, joka on vallan lunastanut, henkilö ja tuoli menevät sekaisin. Moni oppii tämän vasta kun tuoli vedetään alta.

 

Toimittajat epäilevät kaikissa toimituksissa, että heidän pomonsa, vallankäyttäjänsä on nostanut itse itsensä, mutta kumartavat silti tuolin arvovallalle, koska se vahvistaa samalla heidän, toimittajien, riippumattomuuttaan riippuvaisuuksista, joita monella on.

 

Toimituksissa ei siis päätoimittajan halutessa ole minkään vertaa demokratiaa, koska laki antaa päätoimittajalle vallan tehdä päätökset itse.

 

Päätoimittajan on alan eettisen käytännön vuoksi puolustettava alaisiaan järkkymättä ulkopuolista vaikuttamista vastaan aina – joskus myös silloin kuin nämä ovat jakaneet väärää tietoa, jota ei ole ajoissa havaittu.

 

Tästä asetelmasta oli Yleisradiossa kyse. Sama toistui kun Helsingin Sanomat joutui kiipeliin, Sanoma Oyj:n halllitus asettui päätoimittajan ja toimituksen taakse -selvitksden jälkeen.

 

Vallan vahtikoiran rooli

Usein töpinöissään oleva toimittaja juttukohtaisessa kiimassaan ei huomaa asian mittasuhteita oikein. Päätoimittaja puolestaan joutuu arvioimaan onko asia sen kohun arvoinen mitä sen toistamisesta yhä vaan seuraa.

 

Jokainen toimittaja kuitenkin tietää, että suuret paljastukset syntyvät seurannasta ja pysymisestä asian kimpussa kuin terrieri kaivamalla yhä vaan uusia näkökulmia esiin. Silloin syntyy ketjureaktio, joka johtaa usein päämäärään ja ”jahti” saavuttaa huipentumansa kun vallan vahtikoira saa ketun ulos päivän paisteeseen luolastaan. Lopullinen laukaus tulee prosessin aikana syntyneestä ”yleisestä mielipiteestä”, joka kasvettuaan kohuksi kaataa kenen tahansa kohteen dramaattisin seurauksin.

 

Koska kyse on usein kunniasta ja julkisesta arviosta henkilön motiiveihin, arvoihin ja etiikkaan ollaan herkällä alueella. Arvion kohteeksi joutuva kokee tulleensa väärin tulkituksi - ja arvion esittäjä loukkaantuu herkästi jos arvioitava kehtaa sanoa omasta puolestaan mitään median ja toimittajan oikeudesta asiassa.

 

Puhumattakaan, että kohde lausuu sanaakaan sisällöstä.

 

Tästä asetelmasta on kyse median ja politiikan välillä.

 

 

 

Peukuttavan yleisön rooli

Kuvaan kuuluu kansa, kansalaiset, ”yleisö”, jonka peukuttamista kaikki vallan pitäjät ja vallan vahtijat lopulta haluavat ohjata omaan suuntaansa - kuin roomalaisia Colosseumilla pari tuhatta vuotta sitten.

 

Kaikki osapuolet luulevat, että heillä on oikea erityissuhde yleisöön eikä vastapuoli tiedä mitä yleisö tuntee ja ajattelee. Heikko päätoimittaja vetäytyy omasta vallastaan yleisön taakse linjatessaan mukavuuttaan, ettei hänen mediansa yleisö, mummo Pihtiputaalla muka halua lukea tai katsoa, kuulla ikäviä asioita. Tosiasiassa tällöin kyse on kantin loppumisesta ja sidonnaisuuksista, joiden vuoksi ei haluta puuttua.

 

Vallanpitäjät puolestaan sanovat olevansa hyökkäyksen vain jatkuessa uhri, jolta mediakoirat yrittävät viedä yleisön tuen.

 

Kaikilla on tässä jokapäiväisessä tärkeässä karnevaalissa vuosisatoja kestäneen prosessin mukaiset roolit.

 

Roolijako on periaatteessa hyvä, mutta usein roolit ja vuorosanat menevät sekaisin kun kaikki pyrkivät etunäyttämölle hakemaan aplodeja omalla suoritukselleen.

Koska kyse on oikeassa olemisesta, omasta kunniasta ja ylevistä sankarirooleista, tuolien eli institutionaalisten asemien sekoittumisesta liioitellusti omaan henkilöön, on kaikilla herkkä hipiä.

Siksi kaikista tulee lopulta mielensä pahoittajia, johon ei ole muuta lääkettä kuin ketun päätyminen luolan ovelle - tai uusi kohu joka peittää asian unholaan.

 

 

 

Katsomo ryntäsi lavalle 

SOMEKANSA

Roolitusta, jossa vanhana hyvänä aikana oli vain politiikan ja muun vallan käyttäjät ja heidän vahtikoiriensa osat, on alkanut sotkea tuo ”yleisö”, joka on tietoverkoissa päässyt lavalle kuoroon.

Kaikkien median ja politiikan tekijöiden tiedossa on aina ollut, että kansa kyllä tietää paremmin, 5,5 miljoonan asiantuntijan voimin, kuin muutama tuhat päättäjää, jotka se nostaa tai laskee ja muutama tuhat toimittajaa, jotka ammatikseen asioista lausuvat.

 

Nyt kaikista on tullut lausujia.

 

Journalismin pääsääntö on erottaa julkaisuvalta tuomiovallasta, joka kuuluu oikeuslaitokselle, välttää olemasta tuomari. Heidän kuuluu varoa sanomisiaan koska laki ei salli väärää tai kunniaan käyvää perätöntä puhetta.

 

Suurta somekansaa tämä ei sido. Se onkin yht´äkkiä osallinen suuressa kohtauksessa, nettituomari. Se sanoo mitä lystää eikä vihapuheissa ja haukkumisessa omaa minkään valtakunnan moraalia tai pidäkkeitä. ”Yleisölausuja” ei tunne julkiselämän käsikirjoitusta eikä edes juonta kovin hyvin se puhuu kuin liioiteltu lööppi.

Sekin sotkee kohunäytelmän vanhaa roolijakoa - ja on myös herkkähipiäinen primadonna. Sekin luulee, että se istuu isommalla tuolilla vaikka onkin vain pienten yksittäisten ihmisten joukko - kukin toki yhdellä äänellä.

 

Kaikkia roolihenkilöitä pyrkivät ohjamaan viestintästrategien ja konsulttien voimistuvat hovinarrit, jotka kulisseissa kuiskivat vuorosanoja ovelasti omasta hatustaan haluten hekin päärooliin, mutta näyttämön takana.

 

Seuraava kohu, olkaa hyvä – leipää ja sirkushuveja.

 

Mediavallan tarkastelu on yksi tämän ajanluvun teemoista.

Kuten Ilkka Ruostesaari tutkimuksessaan toteaa ”elinkeinoelämän eliitin ja hallintoeliitin valta on vahvistunut suomalaisessa valtarakenteessa yhdessä mediaeliitin kanssa. Joukkotiedotuseliitin aseman vahvistuminen ei kuitenkaan ole ollut seurausta integraatiosta tai globalisaatiosta, vaan kansallisesti tapahtuneista muutoksista, kuten medioitumisesta ja joukkotiedotuksen kaupallistumisesta.”

 

Toistaiseksi voittajia ei ole ollut paljon - paitsi Yleisradio, joka sekin kulki omaan kriisiinsä.

 

Yleisradio irtautui katsojamääräkilpailusta laatukilpailuun jo ajat sitten ja on uinut vastavirtaan viime vuodet voitokkaasti.

Se on satsannut yhä enemmän laatuun, pitänyt pintaansa varoissaan ajankohtaispalvelun ja luotettavien tietojen tarjoajana. Sen Teemakanavan ja Areenan suosio kasvaa koko ajan ja kodeissa kiitellään pikkukakkosen turvallista konservatismia kuin turvasatamaa, jonne lapsen voi jättää ilman pelkoa mediashokista ja psyykkisistä vammoista.


YLE on pysynyt suomalaisena ja Eurooppaa suosivana kulttuurisen kunniansa ja kansansivistyksellisen vastuunsa kantavana mediatalona. Se vastaa myös digiaikaan muihin verrattuna ylivoimaisella tavalla, jakaen laajasti parhaita ohjelmiaan ja arkistojaan katsottavaksi myös silloin kun se katsojalle itselleen sopii.


Se onkin sitten myös kanavien suuruuskilpailussa syönyt, laatukunniansa palauttamisesta lähtien, koko ajan kolmosen osuutta.

Se on merkittävä suoritus, jolle pitää nostaa hattua.
YLE:n onni on ollut sen omistajuus ja verovarat. Se on voinut pitää pintansa muita mediataloja paremmin.
 

 

Kriittisesta mediasta tuli EU:n ja globalisaation sylikoira.

Suomessa lehdistö on keskittynyt, mutta myös alkanut 1994 EU kansanäänestyksestä lähtien esittää omia asialistojaan - muuallakin kuin puoluelehdistössä. Maan johtavan lehden, 

 

Helsingin Sanomien asema Eurooppa-politiikassa on taas sama kuin 1990-luvun alussa. Sanoma-konsernilla oli 15 prosentin osuus Suomen mediamarkkinoista jo 1960-luvun jälkipuoliskolla nuorison huutaessa moguleita vastaan kadulla Hesarin toimituksen edessä ”Springer ja Erkko porvarien verkko.

 

Hesarillahan on missio viedä Suomi länteen, niin länteen kuin mahdollista. Sille ei riitä pelkkä Eurooppa, vaan pitäisi olla myös transatlanttinen eli jenkkien suosiossa. 


Asialla on syvät historialliset syyt ja emotionaaliset juuret omistajaperheen, Erkkojen elämässä. Päivälehden vapaamielisenä ja kansallismileisenä päätoimittajana olleen Eero Erkon kenraalikuvernööri Bobrikov ajoi maan pakoon Yhdysvaltoihin jo sortovuosina 1903-05. Tuona aikana Päivälehti (myöhemmin HS) jopa lakkautettiin hetkeksi sen suhtauduttua ”isänmaallisesti” Bobrikovin murhaan.


Eeron poika Eljas Erkko oli Suomen ulkoministeri talvisodan alla ja uskoi Neuvostoliiton bluffaavan tukikohtavaatimuksillaan ja vastusti myöntyväisyyttä. J.K. Paasikivi kutsui talvisotaan myöhemmin Erkon sodaksi. Jatkosodan loppuvaiheessa Erkko ryhtyi sodan aikana perustetun Suomalais-amerikkalaisen yhdistyksen puheenjohtajaksi. Paasikivi pani hänet sodan jälkeen ulkopoliittisesti hyllylle ja Kekkonen piti linjan. Eljas Erkko oli siksi Kekkosta vastaan.


Eero Erkon pojanpoika Aatos Erkko opiskeli Yhdysvalloissa ja on tunnettu Yhdysvaltojen ja Britannian ystävä. Hänet mainitaan myös amerikkalaisten kanssa yhteistyötä kylmän sodan aikaan tehneiden mediavaikuttajien listalla. 
Aatos Erkon kädenjälki näkyi 1994 EU-kansanäänestyksen alla erityisen voimakkaasti kun Helsingin Sanomien toimitus koko pääkirjoitussivun voimalla asettui jäsenyyden kannalla. Tämä ei riittänyt, vaan HS, Aamulehti ja Turun Sanomat julkaisivat vielä laajan mainoskampanjan, jossa lehdet historiallisella tavalla, asettuivat kansanäänestyksen alla yhdelle kannalle.


Sittemmin Sanoma Oy:sta on tullut yritysostojen kautta ympäri Eurooppaa toimiva mediatalo, jonka Suomen julkaisutoiminta on vain pienenevä osa sen kokonaistoimintaa, viime vuosina on tehty käännöstä, ulkomailta on palattu usein maitojunalla Suomeen.

 

Tänään Sanomien osuus on silti 55 prosenttia viestintämarkkinoista Suomessa vaikka sen talous yskii.

Sanoma haluaa ohjata ja määrätä Suomen suunnan ja tien. Yhtiö arvostelee voimakkaasti Yleisradion saamaa julkista tukea kilpailua vääristävänä, mutta nousi hurjaan taisteluun kun tilattujen lehtien nauttimaan valtion tukierikoisoikeuteen, arvonlisäverottomuuteen tuli kilpailua tasoittava yhdeksän prosentin vero.

 

Helsingin Sanomilla on selkeä transatlanttinen linja joka tukee Yhdysvaltoja, edistää Euroopan liittovaltiota ja ajaa Suomen Nato-jäsenyyttä. Näissä asioissa se ei ole puolueeton eikä juuri objektiivinenkaan.

 

Kriittisen ajattelun soveltaminen EU:n harrastaman poliittisen taloustieteen opinkappaleisiin olisi kuitenkin mediassa välttämätöntä ja ensiarvoista tässä yksien totuuksien tarjonnan maailmassa.

 

EU:n pyrkimys on ollut luoda laajeneva yhtenäinen talousalue ja perustella sitä ikään kuin kyse olisi yhtenäiskulttuurista.

Käytännössä olemme saaneet suuryhtiöitä ja finanssipiirejä kritiikittömästi myötäilevän ja suosivan, vapaan markkinatalouden holtitonta menoa tukevan, kansanäänestysten tuloksista piittaamattoman, jopa omia perussopimuksiaan rikkovan ja niitä mielivaltaisesti tulkitsevan Unionin.

 

Euroopan Unionin piti muuttaa kylmän sodan jälkeinen Eurooppa sen vastakohdaksi mitä neuvostoblokki oli ollut, mutta siitä on tullut rakenteeltaan kuin kopio sosialistisen leirin hallintomallista, nomenklatuurasta, keskittyneisyydestä ja yhden totuuden liturgiasta.

 

Jos media tässä asetelmassa on kuitenkin on vallankäytön väline ja ajaa omaa asialistaansa puolueettoman journalismin nimissä, se ei ole puolueeton eikä vapaa.

 

Internationalisti Aatos Erkon komentama EU-linja ei ole väärä tai oikea, se on kuva mihin joudutaan kun lehdistö tinkii roolistaan. Se johtaa yhden totuuden olemassaoloon - ja asiasta toiseen, eurooppalaisuudesta transatlanttisuuteen ja lopulta, kuten näemme, republikaaniseen talousoppiin. Niinhän olemme todistaneet viime vuosien askelmerkkejä poliittisessa talousjournalismissa - puolueettomiksi itseään kutsuvissa lehdissä.

 

oppi

Vallan kolmijako-oppi tarkoitti, että vallan väärinkäytön estämiseksi lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta on erotettava toisistaan. (Montesquieu)

Vallan

Myöhemmin syntyneen käsityksen mukaan on neljäskin mahti; media. Lehdistö ja myös muu media vaikuttaa neljännen valtiomahdin tavoin valtiopäivälaitoksen päätöksentekoon, yleiseen käsitykseen hallituksen toimien onnistumisesta sekä yleiseen mielipiteeseen oikeuslaitoksen antamista tuomioista.

 

Median osana tässä nelijaossa on arvioida valtaa, ohjata huomiomme olennaisiin asioihin ympärillämme ja antaa eri näkökantoja ajaville ihmisille tilaa tuoda näkemyksensä julki. Tämä tehtävä on kansanomaistettu sanomalla, että media on eräänlainen vallan vahtikoira, joka tarkkailee ja raportoi päättäjien väärinkäytöksistä.

 

Olen arvostellut lehdistöä ryhtymisestä ”raportoinnin ja tarkkailun” lisäksi myös otsikkotuomiovallan kautta kohuasetta käyttäväksi oikeusistuimeksi. En sillä tarkoita, etteikö pitäisi tutkia, vähän hutkiakin: mutta tuomioita ei pitäisi jakaa palstoilla tai ruudussa.

 

Kun Helsingin Sanomat asetti somen kataisaikaan oman asiantuntijoista kootun ryhmänsä laatimaan hallituksen monien työryhmien rinnalle sosiaali- ja terveystoimen hallinnonuudistusta, jäin entisenä päätoimittajana pohtimaan onko mediavalta ryhtymässä myös lainsäädäntövallan harjoittajaksi.

 

Pitäisikö mediavallan esityksiä ottaa eduskunnassa käsittelyn pohjaksi?

 

 

Tapaus Stubb: twitterstara ennen Trumpia

Vanhan median rinnalle on syntynyt sosiaalinen media internetiin. Sen eri sovellusten avulla kansalaiskeskustelu on saanut kokonaan uusia suoran puhumisen kanavia ja pystynyt luomaan tehokkaille ääritoimijoille, kuten maahanmuuttovastaisille voimille, uuden kanavan vaikuttamiseen, mutta myös mielten kiihdyttämiseen, manipulaatioon - ja vaalimenestykseen. 

 

Suomeen saatiin kesällä 2014 edellisen vaalikauden lopun tapaan uusi pätkähallitus toimittamaan asioita Jyrki Kataisen hallituksen avainministerien poistuttua Brysseliin tai Kokkolaan.

Uuden pääministerin, Alexander Stubbin suulla alettiin puhua uudesta tavasta tehdä politiikkaa. Siinä siirrettiin vastuu kuulijalle.

 

Selvisi mitä Stubb tarkoitti kun hän joutui selvittämään kokoomuksen lipsahduksia.

 

Politiikka loppuu politiikasta lopullisesti. 

Tilalle tulee mielikuvavalta, se miltä asiat näyttävät. 

Asian merkitystä ei määrää mitä se on vaan miltä se näyttää ulkopuolisten silmissä.

 

Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1934 saanut Luigi Pirandello oli italialainen näytelmäkirjailija. Pirandello kirjoitti farssinsa kuudelle näyttelijälle koska piti henkilömäärää sopivana kaaoksen aikaansaamiseksi näyttämöllä.


Alexander Stubb viittasi Urho Kekkosen Pirandellolta nappaamaan sanontaan, ”niin on, jos siltä näyttää”, mutta teki saman virheen kuin Kekkonen.

Professori Jukka Kemppisen mukaan Pirandellon näytelmän nimi ”Cosi è – si vi pare” tarkoittaa ”niin on, jos olette sitä mieltä”

 

Pirandello siis viittaa totuuden suhteellisuuteen tai mahdottomuuteen. Pirandellon satiiri viittaa kannanottajan oman ennakkomielikuvan vaikuttavaan voimaan todellisuuden sijaan.

 

Kekkonen tarkoitti sanomisellaan että kyllä maailmaan puhetta mahtuu.

 

Stubb puolestaan antoi politiikalle kokonaan uuden sisällön, asiat ovat sitä miltä ne näyttävät median ja yleisön silmissä - yhdessä vellottuna, lööpeissä, kolumneissa, keskustelupalstoilla.

”Asiat ovat juuri sitä miltä ne näyttävät”, oli Stubbin kuvaus, määrityksen hän ulkoisti. ”Sen mitä asiat näyttävät, määrittelevät kansalaiset, politiikan seuraajat, toimittajat, äänestäjät.”

 

Stubbin uusi puolueiden toimintaa kuvaava, pääministerinä esitetty ”uusi politiikka” tarkoittaa, että vanhan ajatuksen politiikasta valtiollisiin, valtioiden välisiin tai yhteiskunnallisiin asioihin näkemykseen tai aatteeseen pohjautuvana toimintana, jolla pyritään vaikuttamaan tai jolla hoidetaan niitä, korvaa julkisuuteen syntynyt mielikuva asiasta.

Totta on mielikuva ei tosi asia.

 

Koko politiikka onkin näin vain viestintästrategiaa.

 

Stubb käytti omatekoista mediavaltaa enemmän kuin kukaan muu Suomessa. Kukaan ei koskaan ole kertonut omasta vallankäytöstään itse kuten hän. Pääministerinä ollessaankin hän twiittasi jo 15 300. viestiään syksyllä 2014 yli 150 000 seuraajalleen, facebookpostasi 29 000 tykkääjälleen, kuva-selfieviestitti Instragamissa 55000 seuraajalleen, soittaa, sähköpostittaa.

 

 

Alexander Stubb on itse oma mediansa kaikessa vallankäytön laajuudessa - mitä hän puuhaa, puhuu, tekee. Välillä hän kysyy ihailijoiltaan, kansalta välillä mitä tykkäätte – siitä mitä, minä, puhun, minä teen, minä kirjoitan? Ja kansa vastaa.

 

”Kun lasken Twitterin, Facebookin ja sähköpostin, se on neuvo per minuutti,” pääministeri Stubb kertoi haastattelutunnillaan radiossa 2014.

 

Siinä sivussa hän kirjoitti vielä twiittailun opaskirjan Tuomas Enbusken kanssa (keväällä 2014) keskellä eurovaalikampanjaa, ulkomaankauppaministerin työtä, kokoomuksen puheenjohtajataistelua, perhe-elämää, 10 viikkotunnin kuntoilua, kaveripiirin ja muutaman kolumnisti- ja bloggarihomman ohessa.

 

Vuotta myöhemmin, vuoden 2015 lopulla Stubb joutui linjansa kanssa pulaan.

 

Oppositio teki kohun jälkeen välikysymyksen väärästä asiainformaatiosta, jonka valtiovarainministeri Alexander Stubb esitti eduskunnalle.

Ministeri pyysi kriisiviestinnän sääntöjen mukaan ”vahinkoaan” anteeksi. Koska kukaan ei uskonut vahinkoon, ministeri pyysi anteeksi viikon ajan kaikilla foorumeilla.

Silti Stubb jäi kiinni vain sellaisesta Jyrki Kataisen viestintämallin ylisanoittelusta ja sanamuuntelu-vakiosumutuksesta, josta on tullut harkittu käytäntö ja tarkoitus.

 

Politiikan uusi salainen ase on "strateginen viestintä"

Olemme 100-vuotiaassa itsenäisessä Suomessakin siirtyneet jenkkimalliseen lobbausdemokratiaan, jonka keinoihin kuuluu vaikuttaa päätöksentekoon kaupallisen viestinnän keinoin. Sen päämäärä on omaetuinen tiedonjako, tapaamisten, taustainformaation, vaalituen, pelottelun, ohjatun samanmielisen ja hyvin syötetyn suosikkiviestijän ja muunnetun ”tiedon” kautta.

 

”Vaikuttajaviestinnästä” on tullut merkittävä bisnes, jonka pyörittäjinä ovat politiikasta viestintäfirmoihin ilman häpyä siirtyneet avustajat – jopa entiset poliittiset vaikuttajat kuten Jyri Häkämies ja Mikael Junger.

 

Heidän työtään on julkishallinnon ja poliittisen päätöksenteon päätösten muuntaminen edulliseksi kulloisenkin asiakkaansa asialle.

 

Päätöksentekoon vaikuttaminen on aina ollut osa demokratiaa. Eturyhmiä, kansalaisvaikuttamista, puolueosastoja, mielenosoittajia, järjestöjä, osuuskuntia, ay-liike ja työnantajat, on aina ollut puhumassa oman asiansa puolesta.

 

Nyt vaikuttaminen on muuttunut liiketoiminnaksi, jota hoitavat pöydän puolta tietoineen ja taitoineen vaihtaneet edunajajat. Tämä ei ole sattumaa vaan vaan keskeinen osa politiikan ja julkishallinnon yleistä kaupallistamispyrkimystä, yksityisten toimijoiden toimiessa osana sitä – omaksi ansaintaedukseen. 

Kyse ei ole sattumasta, vaan aikamme valtion vastaiseen talousoppiin kuuluvasta johdonmukaisesta toiminnasta liiketoiminnallisten yhteiskuntapalvelujen luomiseksi.

 

Poliitikkojen toimintaan kuuluu ajaa asioita eteenpäin maan ja kunnan edun vuoksi ja oman aateperustansa lähtökohdista. Siihen on aina keinona kuulunut kansalaisten tuntojen koskettaminen omaksi eduksi, asioita kaunistellen ja vertaistuntemuksia vahvistaen.

Sääntö on kuitenkin ollut, että virallisilla demokraattisilla foorumeilla, eduskunnassa, valtioneuvostoissa ja kunnallisvaltuustoissa ei saa esittää vääriä faktoja eikä valehdella omaksi edukseen. Medialle annetaan oikeaa tietoa virallisista lähteistä, kaikki on avointa.

 

Stubbia syytettiin näiden sääntöjen rikkomisesta vaikka kyse oli paljon yleisemmästä rappiosta yhteiskunnassa, joka on muuttamassa koko yhteiskuntaelämän luonteen.

Kävi nimittäin ilmi, että valtionvarainministeriön johto, ministeri ja kansliapäällikkö Martti Hetemäki olivat hyväksyneet ministeriönsä viestintäosaston linjaukset, jossa ”strategisen viestinnän” tapa otettiin käyttöön.

 

Tämä ”strateginen viestintä” tarkoittaa mielipiteen ohjausta ja siihen vaikuttamista tarkoin harkituin ja valituin keinoin ja tietosisällöin. Se on pyrkimystä valittuun päämäärään - ei enää asiapohjaiseen, kaikki tosiasiat faktapohjalta esittävään tiedottamiseen.

Politiikkaa seuraava tietää, että VM:n virkamiehet osaavat hallitusneuvottelu toisensa jälkeen vedättää poliitikkoja ”ainoiden oikeiden lukujen” perusteella, jotka pian osoittautuivat vääriksi ja tarkoituksenhakuiseksi.

 

Vaikutusvaltaisessa valtiovarainministeriössä, jonka jakamiin lukuihin ja faktoihin koko kansantalous on pantu nojaamaan, sallittiinkin nyt virallisesti pelaaminen tosiasioilla.

Tämä on vaarallista uudessa viestintäympäristössämme.

 

Yhteiskunnallisen viestinnän rinnalle on syntynyt kansalaisviestinnän uusi muoto sosiaalisessa mediassa, jossa kansalaiset arvioivat politiikkaa, poliitikkoja ja päätöksiä keskusteluryhmissä omien faktojensa, mutta ennen kaikkea mustatuntumisensa, ennakkoluulojensa, raivonsa ja humalatilansa perusteella, levittäen usein tarkoituksella väärää tietoa.

Me näemme koko ajan, että tämä johtaa vastakkainasetteluun.

 

Meidän pitäisi tehdä kova välikysymys ei vain Stubbille vaan myös itsellemme.

 

Tätäkö me haluamme: jatkuvaa yksiasiakerrallaan pätkäkohua, suuria tunnekuohuja, pika-asioita ja disinformaatiota tosiasioista välittämättä?

Joutumista hallittaviksi vain ohjaavien viestien hallitessa meitä.

 

Julkishallinto tarvitsee yhden viestintäohjeen, se on antaa avoimesti vain oikeaa tietoa tosiasioiden pohjalta.

Se on helppo sääntö, joka pitää palauttaa käyttöön.

 

Asiapolitiikan tilalle on tullut asioiden saaminen näyttämään itsensä kannalta hyvältä, mielikuvapolitiikka. Kalevi Sorsa suri jo 1990-luvun alussa tätä politiikan katoamista politiikasta, mikä sittemmin SDP:n sisällä söi puolueen uskottavuuden. Aatepuolue muuttui asianhoitajapuolueeksi ja menetti asemansa.

 

 

Vladimir Lenin ja Josif Stalin väänsivät politiikkaan kokonaan uuden kielen, jolla asiat saatiin päälaelleen.

Sorto oli työväen johtamaa neuvostodemokratiaa, sota rauhaa ja diktatuuri kansan tahto. Sanoille annettiin tietoisesti uusi merkitys ja asiat pantiin näin päälaellaan.

Samaa näemme Venäjän käynnissä olevassa propagandasodassa, joka näyttää älyttömältä, mutta on toiminut hyvin vuodesta 1917 saakka.

 

Länsi harjoittaa ihan samaa. Rikkoessaan kansainvälisen oikeuden sääntöjä Irakissa, Afganistanissa ja Afrikassa vaikkapa lennokkimurhien ja kidutusten muodossa, se sanoo olevansa oikeutetulla ristiretkellä; ”terrorismin vastaisessa sodassa”, taas kerran, vapauden ja oman demokratiakäsityksensä puolesta - mikä oikeuttaa omat hirmuteot.

 

Yleisö lännessä on yhtä hyväuskoista tälle mielikuvien luonnille kun yleisö Äiti-Venäjän propagandakasvojen hymyillessä tykillä fasisteille turvallisuuspoliisin silovikkihallituksen aivopesulassa.

 

Kokoomuspuolue on käyttänyt sanamuuntelun taktiikkaa, muuttaa sanojen kautta asioiden sisältöä omaksi mielikuvaedukseen. On tultu työväenpuolueeksi, miljardilaskujen jälkeen markkinapainista Brysselistä on palattu voittajana.

Tappiovaaleihinkin ajettiin 2015 Ruotsin lainaideoilla työlinjasta. Maan kääntyessä arvokonservatiivien puoleen konservatiivipuolue esiintyi edelleen työväenpuolueena.

 

Poliittinen valta siirtyy poliitikoilta koko ajan medialle, somehörhöille ja sanasepoille.

Paras poliitikko Stubbin uudessa politiikassa oli hän, se Minä, joka näyttää hyvin hyvältä. Stubbin johtamalle hallitukselle riitti siinä toimiminen toimitusministeriönä kriisin keskellä olemattoman poliittisen perinnön pesähoidossa maan ollessa taloushistoriansa pahimman pudotuksen partaalla.

Tätähän se ja tämä ahneuden ja päättämättömyyden aika oli, kertakohuja, konsulttien ja viestintätoimistojen mielikuvarakentelua, irtonumeromyyntiä, pätkäjournalismia, someälähdyksiä, selfietä, 140 kirjaimen twiittivisioita.

 

Aikamme politiikka on näyttäytymistä markkinoille, jotta näytettäisiin hyvältä, mutta eri sanottaisi mitään jolla olisi merkitystä. Kaikkea määrää mitä möläyttää, asioiden irrottaminen yhteydestään, kohuttaminen, pikaunohdus, lausuntorobotismi, pätkäjournalismi ja pinnallisuus.

 

Pätkäpääministeri Stubb astui vain valtavirran vietäväksi Se oli toki hänen valintansa, mutta ikävää on, että asemassaan hän vei meidät muutkin kohti mitäänsanomattomuuden ja turvallisuusriskien koskea.

 

Siinä kävi lopulta kuitenkin tunnetulla tavalla.

 

Mielten valtaus Donald Trumpin tapaan

 

Trump on brandi. Tarkoituksella tehty.


Donald Trump on kokonaan uusi luku viestintää. Hän osasi vaaleissa liikemiehenä ja tv-tähtenä lukea mitä kansa ajattelee. Hän ryhtyi vaikuttamaan alhaisen mielen avulla matalalta kun Obama teki sen korkealla veisuulla – niiden mielestä joille se veisuu sopi.
 

Trump ja USA on onnistunut mielen valtauksessa toistaiseksi itseasiassa hyvin. 

Mielten kautta Yhdysvallat hallitsee koko maailmaa yhä enemmän ja vahvemmin ei enää vain sääntele ihmisten käyttäytymistä, vaan pyrkii suoraan ohjaamaan ihmisluontoa.

 

Tajunnan valtaamiseen kuuluu nyt kuluttajakansalaisen arjen voittaminen kulutustavoista vapaa-aikaan, uskoon ja koko yhteiskuntamalliin ja yhteiskuntaelämän saakka, johtamisoppeihin ulottuen. ”Markkinakuvitelma ja kauppatavaroiden valta estävät kaikenlaisen kuvittelemisen kapitalismista pääsystä ja estävät siksi myös halun kuvitella siitä ulos astumista.”

Koska globalisaatio ei ole yhtenäinen, monoliittinen ilmiö eikä maailmankauppa tai edes kolmannen toisen tai ensimmäisen maailman sijainnit pysyviä ja vierekkäisiä, se hallitsee ken vallitsee käyttäytymisiä.

Autonomioiden katoaminen, lokaalisuuden suurentaminen, julkisen yksityistäminen ja kerääminen suurelle monikansallismonopoleille on uuden ajan kapitalismin kulmakivi.

Me emme ole osallisia - vaanm taas, vain hallinnan kohteita.

 

Oliko Trumpin valinta ja sen jälkeinen käytös yllätys?

 

Ei, vaan pitkä hyvin harjoiteltu ja testattu mediaoperaatio. Media vastusti häntä ja teki hänestä presidentin juuri siksi.

- Media vain katsoi muualle toiveunissa. Kuplista ei näe ulos, kuvasta tulee sumea. Ja nyt kuplasta huudellaan jytkyn jälkeen tuttuun tapaan; ”not MY President,!”

Jos Trumpin valinta yllätti: katsokaa miten hän esiintyy: vetoava väite, luku, toisto, toisto, toisto, pelottelua, vastakkaisasettelua. Äärimilleen riisuttu viesti, tunne, viholliskuva, räikeä väite.

The show goes on, every day.

 

Politiikassa valitsimme ensi kertaa johtajan, joka on tuotteistanut itsensä liiketoimeksi, joka myy. 

Vaikka valheella.

 

 

Share on Facebook
Share on Twitter
Please reload