Suomen

Tietokirjalijat ry

on tukenut teosta.

Pidätkö teoksesta ja ajankohtaismediasta. Osta kirja tai tue meitä. Kiitos.

© 2017 by Innokit. Proudly created with Wix.com

Lisää kumppanimedioissa

I'm a paragraph. Click here to add your own text and edit me. It's easy.

39. Kolmas itsenäisyystaistelu ahnetta tuhoa vastaan

May 24, 2017

 

 

 

Kari Klemm ja Tarja Halonen, STTK:n liittokokouksen avajaispaneeli 5.11.2009.

Yle-uutisten Keskipäivän Peili raportoi seuraavasti:

 

YLE:n uutisten juontaja: ”Tasavallan Presidentin, Tarja Halosen mielestä usko globalisaation kaikkivoivaan voimaan on ollut naivia. Presidentti osallistui aamupäivällä toimihenkilöjärjestö STTK:n liittokokouksen avajaispaneeliin jonka aiheena oli globalisaation olemus.”

 

Toimittaja Kari Klemm Hurmoshenkinen usko siihen että globalisaatio on lääke kaikkeen, että se hävittää valtioiden rajat  ja hoitaa itse itsensä on tullut Tasavallan Presidentin mielestä tiensä päähän. Halosen mukaan ollaan vielä kaukana reilusta globalisaatiosta.”

 

Tasavallan Presidentti Tarja Halonen: ”Se mikä oli naivia oli usko siihen, että markkinat hoitaa kaiken sekä kansallisesti että kansainvälisesti reilusti kuntoon. Reilun globalisaation aikaansaamiseksi pitää tehdä kovasti töitä sekä kansallisesti että kansainvälisesti ja kiinnittää huomiota ennen kaikkea kestävään kehitykseen että säällisellä työllä ... että se säällinen työ on sellainen mihin ei ole kiinnitetty huomiota. Toiseksi ei ole kyse vain taloudellisesta integraatiosta vaan globalisaatiolla on merkitys kaikkeen meidän elämään.”

 

Klemm: ”Halonen peräänkuulutti vahvoja kansallisvaltiota reilun maapalloistumisen takuumiehiksi. Valtio voi Presidentin mielestä olla vahva myös ilman itseensä sulkeutuvaa protektionismia.”

 

Tarja Halonen: Ei kansainvälinen maailma ole yhtään sen paremmin itsestään kulkeva, vaan se vaatii vahvoja toimijoita. Tämän hetkisessä kansainvälisessä maailmassa on pula vahvoista valtioista, jotka sopivat finanssiarkkitehtuurista tai Kööpenhaminan kokouksesta ja siihen tarvitaan tietysti mukaan kansalaisjärjestöjä, yritysmaailmaa ja muita, mutta mikään ei korvaa vahvaa edistyksellistä kansallisvaltiota suojaamaan sekä kansaa että maailmaa ja se ei ole protektionismia.”

 

Suuri valinta on tehtävä mcdonaldsaation ja glokalisaation välillä.

 

 

 

 

Kolmas itsenäisyystaistelu ahnetta tuhoa vastaan

 

Tässä itsenäisyystaistelussa ei kamppailla kansakuntien itsenäisyydestä vaan ahneen tuhon vallankumouksellisia pyrkimyksiä vastaan.

Myös kansalaistoiminnan täytyy muuttua hallinnan mallien muuttuessa. Uusi digitaalinen yhteisö on täynnä nopeasti syntyviä ja yhtä nopeasti hajoavia mikroyhteisöjä. Yhteisö, ME, ei ole enää rituaalinen toimintaansa toistava organisaatio.

Silti: sivistystä voidaan kuitenkin mitata kumpi on vahvemmin vallalla Minä vai Me.

 

Me on sivistystä, nykyminä mammonaa.

 

Jos kansasta tehdään edelleen vain hallinnoinnin väline se sysätään opposition asemaan.

 

Itsenäisyydellä tarkoitetaan valtion, organisaation tai hallituksen itsemääräämisoikeutta, suvereenia valtaa tehdä päätöksiä itse ilman, että on jonkun muun hallittavana. Se on käsitetty valtiolliseksi itsenäisyydeksi.

 

Globaalissa talouden ja ekologisen yhteisyyden kontekstissa itsenäisyydelle on haettava kokonaan uusi sisältö. 

 

Kutsun sitä ihmisen itsenäisyydeksi niin keskityksen kuin pelkän itsen vallasta. Tätä ihmisen itsenäisyyttä tarvitaan ahneen tuhon estämiseksi.


PIKALUKIJAN JA OPETTAJAN TIETORUUDUT: 10 KPL

 

Maailma on perin pohjin mullistunut väestöräjähdyksen, tietotekniikan ja logistisen vallankumouksen seurauksena kun on siirrytty eristyksestä yhteisyyteen, läheltä kauas.

 

Teollisuuden ajan teollisia kaupunkeja ei enää ole, maatalousyhteiskunnan viljelijöitä ovat koneet, nyt jo sensoreilla varustetut traktorit, jotka hyödyttävät  kautta tietoa kylvössä,   tuholaisten torjunnassa. Maatiladata auttaa hallinnoimaan koko tilaa ja operoimaan sen toimintoja. 

Tuotanto  ei liity tuotantotehtaan tai konttorin paikkaan, vaan menee jatkuvassa liikkeessä  sinne mistä se löytää halvimman työvoiman - ellei se automatisoidu ja robotisoidu kokonaan. 

 

Työolojen parantuvien  mahdollisuuksien keskellä olemme saaneet työelämän muodon jota leimaa pätkittäisyys, turvattomuus ja pelko työn säilymisestä. On kyse uuden tietoyhteiskunnan ja verkostotalouden muutoksesta, vanhan työn loppumisesta ja kiihtyvästä siirtymisestä uuteen, jota ei tule syntymään siinä määrin kuin vanhaa katoaa.

 

Jos koneistuksen automaation, robotiikan, ahneen tuhon ja väestön lisääntymisen yhtälöä tarkastelee päätyy siihen mihin Jeremy Rifkinin vaikuttamana päädyin jo Kohtaamisyhteiskunta kirjassani 1995; "nykymuodossaan työ ei lopu, mutta saa uusia muotoja. Työtä tehdään uudessa taloudessa paikasta riippumatta missä vaan, se on älykkäämpää. Se mahdollistaa ekologisemmat tuotantotavat ja synnyttää vallankumouksellisia mahdollisuuksia logistiikassa ja luo vihreää luovaa tuhoa saastuttaviin rakenteisiin.” 

 

Kuten huomaatte jo edellisestä luvusta, kalastan taas samoilla vesillä kuin Rifkin, en kuitenkaan taaskaan hänen, vaan omista saman suunnan päätelmistäni, ilman Rifkinin puhdasoppisuutta ja ehdottomuutta.

 

Mutta.

 

Reaalitalouden menetettyä merkitystään finanssitaloudessa muutoshaluttomia ja usein vähän koulutettuja syrjäytyy työelämästä. Moni menettää työturvan, työ pätkittyy ja keskinäiset lojaliteettikäsitykset muuttuvat työpaikoilla. 

Kun tähän lisää ahneen tuhon; omakeruun sokaiseman ja muista piittaamattoman, voitot pois uusliberalismin, joka ei investoi vaan napsii kaiken itselleen, päätyy synkkään kuvaan. 

 

Historiallinen työ on yhä syvenevässä kriisissä, sen ja pääoman arvosuhde päälaellaan kun tuotetaankin ihmisen työn arvon tuloksien sijaan rahaa ilman ihmistyötä.

Työtä ei synny koska rahalla saa rahasta enemmän, velka on parempi bisnes kuin investointi.  Finanssitaloudessa työn arvo muuttuu kun ihmistyöllä ja tavarantuotannolla ei ole kilpailukykyä kun rahaa tuotetaan rahasta pankkien kesken uusilla johdannaisrahainstrumenteilla.

 

Bankstereille on edullisempaa luoda kuvitteellista rahaa virtuaalitalouteen kuin työtä reaalitalouteen. Tästä aikamme alkemiastahan olen laajasti kirjoittanut edellä.

 

Vaihtoehtoni on suuntautua vakaan markkinatalouden ideaan, jossa hyväksytään, ekologisen periaatteen perusteella, yhteiskuntaa edistävä, työikäisille vastikkeellinen kansalaistyö, kansalaispalkka; eli perustulo ja työn määrän vähentäminen ei onnettomuutena, vaan kahdeksan tunnin työviikkoon verrattavana poliittisena vaatimuksena ja voittona. 

 

 

Osmo Soininvaara on kirjoituksissaan kysynyt eikö vähempi ja tarkoituksella useammalle jaettu työ voisikin olla lähtökohta paremmalle onnelle, vuosisataisten vapaushaaveiden täyttymys. 

 

Kysymys on paljolti filosofinen, jossa joutuu kysymään miksi elämme jo sadan vuoden pätkäelämäämme. Liittyykö elämämme osana luonnon kiertokulkuun jälkeläisineen vai onko elämä tarkoitettu palvelutehtäväksi taloudelliselle kasvulle ja tavaratuotannolle? 

 

 

Kuvaamani vakaan markkinatalouden idea lähtee edesmenneen Ilppo Kankaan, radikaalin vasemmistoliberaalin ja ekologin, lanseeraamasta käsityksestä ekologisesta periaatteesta kaiken talouspoliittisen päätöksen pohjana.

Ekologinen periaatehan tarkoittaa, että kestävää kasvua ja taloudellista toimintaa on vain sellainen elinkeinon harjoittaminen ja elämänmuoto, joka on sopusoinnussa luonnon kiertokulun kanssa.

Rifkin hahmottaa samaa collaborative commons-ajattelussaan perustaen sen teknologian antamiin uuden toivon tuotannon mahdollisuuksiin.

 

Näkökulma on uusliberalistisessa ahneen tuhon ideologiassa lähes mahdoton, mutta maailman huomista katsoessamme ainoa mahdollinen suunta jota kohti pitää radikaalisti ja nopeasti siirtyä. 

Vakaa markkinatalous tarkoittaa siis radikaalia ekoismia uusliberalismin sijaan, se on vihreää luovaa tuhoa, joka pyyhkii vanhan pois korvatakseen sen ekologisesti kestävämmällä toimintamallilla. Sen hyöty lasketaan kestävän pohjan, henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin  ja oikeudenmukaisuuden laskurit mukana arvonmäärityksessä,  pelkän bruttokansantuotteen kasvun mittauksen sijaan.  

 

Kansalaistyön ja -palkan käsite ei vapauta ihmistä vain taloudellisimmille sossun tuille, vaan yksinkertaistaa toki sosiaaliturvarakennetta, mutta myös hahmottaa työn yhteisön eduista eikä vain tavarantuotannosta. Oikein nähtynä ja tehtynä se keventää lopulta myös julkisen talouden taakkaa.

 

Se merkitsee määrätietoista mutta selkeää talouden ohjausta ahneudesta kestävään

ei kasvu-, vaan evoluutiomalliin, jossa taloudellisen vapauden rinnalle tuodaan ihmisen vapauden ihanne yhteisökansalaisena, ihmisen itsenäisyys, joka voimaantuu ja onnellistuu muista eikä itsestään. 

 

Vakaan talouden malli perustuu yksinkertaisimpaan mahdolliseen teoriaan; ihmisen itsenäisyyteen, mutta hänen toimintaansa osana luontoa ja luonnon järjestyksessä. 

 

Ei ole väliä valitaanko malliksi Darwinin kehitysteoria tai luomiskertomuksen opetus ihmisestä Jumalan varjeleman luonnon hoitajana, vallitsijana, jolla on hallintaoikeus Jumalan varjelemaan luontoon, mutta ei oikeutta syödä vääriä hedelmiä, tuhota Jumalan luomaa.

 

Humanistis-kristillisjuurinen ja toisaalta jopa konfutselainen tai radikaaliliberaali ekoismin malli siis haastaa uusliberaalien sosiaalidarwinismin jumaluusopin ihmisten paremmuudesta toisiinsa nähden.

Sen, että ihmisyhteisö ymmärretään taistelukenttänä olemassaolosta, jossa vahvin alistaa luonnon lakien mukaisesti heikomman. 

 

Vakaa markkinatalous tarkoittaa vakautta ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen, vastuulista sukupolvista näkökulmaa talouteen. 

 

Se on silti ihmisen itsenäisyyttä, vapautta niin byrokratian kuin ahneuden kahleesta.

 

Tämä ahdistava pysähtyneen talouden ja  uhatun ympäristön, uuden omaksumisen haastava tilanteemme vaikuttaa kaikkien meidän elämäämme henkisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti. 

 

Kotipaikan menetys ulottuu aina kotivaltioon saakka. Siksi tarvitaan Kolmas itsenäisyystaistelu, joka on enemmän kuin valtion rajat suojaava toimi.

Kansallisvaltioiden historia on eurooppalaisessa mielessä varsin lyhyt. Alueellisen itsenäisyyden käsite menettää merkitystään maapalloistumisen myötä ja kulttuurit alkavat saada lomittavia vaikutteita niin massakaupallisen tarjonnan kuin toisaalta ihmisten omien sosiaalisten ja yhteiskuntaelämän, pientuotantojen tarjontamahdollisuuksien lisääntyessä. 

 

Kansakuntien liittyessä yhteisiin hankkeisiin Yhdistyneisiin kansakuntiin, maailman työ- tai kauppajärjestöön tai Euroopan Unioniin ne antavat pois osan suvereniteettiaan tai sopeutuvat yhdessä yli rajojen toimiviin, sovittuihin sääntöihin.

 

 

Kaiken poliittis-kulttuurisen vaihdannan rinnalla kulkee kuten aina, talouden ja etujen valtavirta, joka pyrkii määräämään kehityksestä edukseen ja vaikuttamaan itsenäisiin toimijoihin sanoen intressien olevan yhtenäisiä.

Tämä näkyy nyt trumpismissa.

 

Kaupankäynnissä ja kapitalismissa jokainen hyötyy, mutta kilpailu on kovaa uuden syrjäyttäessä vanhaa luovan tuhon menetelmin. 

Kaiken keskellä käydään suurta taistelua siitä mikä on oikein ja oikeudenmukaista. Oman edun ja sen ajamisen vapaus on ollut tässä määräävä trendi, joka alkoi taas horjua vasta kun talous ajoi globaaliin kriisiin.

Omistus ja rahavirrat ovat aidosti globaaleja, eikä Suomikaan ole riippumaton  maailmantalouden kehityssuunnista. Omaa kunnollista suojautumiskanavaa ei vapaiden pääomien hallitsemilla markkinoilla ole - nykyjärjestelmässä.  

 

Itsenäisyys ei siis ole perimmäiseltä luonteeltaan enää territoriaalista, maan rajojen puitteisiin liittyvää.

Siitä on tullut itsenäisen taloudellisen oikeuden suvereenisuutta kaiken yli vyöryvästä keskittymisestä, suuruuden ekonomiasta ja harvojen rahaomistajien vallan ja voiman käytöstä.

Tulemme myös aikaan, jossa ihmisen oma itsenäisyys merkitsee oikeutta ja mahdollisuutta astua ulos kerskakulutuksen, tavaraonnen, viihdemanipulaation ja tajuntateollisuuden kehästä.

 

 

AHNE TUHO:

Tässä taistelussa ei kamppailla kansakuntien itsenäisyydestä vaan ahneen tuhon koko yhteiskuntaelämän tuotantoa koskevia vallankaappauspyrkimyksiä vastaan. Vihollinen on virtuaalinen, koska suurkapitalisti ei tässä uuden ajan luokkasodassa ole näkyvissä omistuksen mentyä piiloon. 

 

Omistaminen lakkasi 1980-luvulta lähtien olemasta henkilökohtaista, kasvollista. Omaisuutta hoitavat nyt ammattijohtajat tai sijoittajat, joiden on pakko ajaa rahan etua.

Omistamisesta on tullut finanssi-instituutioiden: rahoituslaitosten, vakuutusyhtiöiden, eläkerahastojen ja pörssien muodostaman koneiston määrittämää ja hallitsemaa, jossa vain pikavoitto merkitsee. Omistaminen entisessä kauaskantoisessa mielessä ei ole enää kunnia-asia vaan sijoituksen nopea tuotto huomisesta välittämättä.

Yritysvastuu ei oikein tähän kuulu. Henkilökohtainen vastuu ihmisestä, tästä työntekijästä katosi järjestelmästä kokonaan, "tärkein voimavara" onkin enää vain kuluerä joka kannattaa poistaa. 

 

Aikamme ahne tuho on luonnon rajoituksista piittaamaton pikavoitto-oppi, joka irtautuu itsekkyyden oikeutuksella, modernisaatioon vedoten sukupolvisesta velvollisuudesta jättää jälkipolville elämän mahdollisuus. Ahne tuho on siten luonnonvastainen oppi, jossa maailman raaka-aineet, ilma, vedet, ruoka ja mielen terveys ollaan valmiita uhraamaan maksimaalisen voiton nopeaan saamiseen.

 

Ahneella tuholla ei ole mitään tekemistä modernisaation tai Joseph Schumpeterin mukaan kapitalismiin kuuluvan luovan tuhon kanssa, koska ahneen tuhon filosofia perustuu kapitalistiseen ”kerettiläisyyteen.”

 

Ahne tuho ei tuota todellisuudessa enää lisäarvoa, vain etua harvoille. Se ei luo uutta arvoa vaan ainoastaan kuvitteellista arvoa, josta voiton keräävät harvat. Kun ahne tuho hylkää reaalitalouden ja luo kuvitteellisia finanssi-instrumentteja, finanssikasinoteollisuuden, virtuaalitalouden rakenteen reaalituotannon sijaan, se hylkää kapitalismin perusopit. 

Ahne tuho suistaa markkinat takaisin uuden virtuaalifeodaalisen aristokratian läänityksiksi, jossa maan korvaa optio, bonus ja osake. 

 

Kansakunnat ovat joutuneet ahneen tuhon aristokratian vasalleiksi ja kaiken maailman ihmiset sen velkaorjuuteen. Ihmisen itsenäisyys ja hyveellisyys, on alistettu kaman keruulle, tajuntateollisuudelle ja viihteen koukuttavalle nonsense-huumeelle. 

 

Sokrateen kuuluisan näkemyksen mukaan hyve on tietoa, ja hyveen mukainen elämä taas onnellista elämää. 

Toisen suuren filosofin Platonin mukaan ”ihminen joka tietää, miten asiat ovat, ja mitä hyveellinen ja oikeudenmukainen elämä on, toimii hyveellisesti kuin välttämättömyyden pakosta.” 

 

Minä-minä maailmassamme tämä saattaa kuulostaa mahdottomalta, mutta siihen kulttuurimme perustajat uskoivat.

 

 

Kolmas itsenäisyystaistelu ei siis rajaudu esimerkiksi kansakunnan itsenäisyyspuolustukseksi Euroopan Unionin liittovaltiokehitystä vastaan, vaan instituutioidenkin kautta tapahtuvaksi suvereniteettikamppailuksi kaikkialla vallan ottanutta ahnetta tuhoa ja sen edustajia, bankstereita ja heidän johtamiaan vastuuttomia jättitalouslaitoksia vastaan.

 

Olivat nämä sitten finanssilaitoksia tai monikansallisia vastuuttomuusyrityksiä. 

 

Kolmas itsenäisyystaistelu ei siis ole kansallinen kansallisvaltion kamppailu, vaan maapalloinen oikeudenmukaisuus- ja luonnon puolustusliike, jossa pelissä on koko planeetan tai ainakin ihmiskunnan tulevaisuus, ihmisen oma itsenäisyys.

 

Kysymys on myös taistelusta työstä, jonka ahne tuho uhkaa viedä

 

 

Työ muuttuu

Automaatio, robotiikka, ekokriisi ja digitalisaatio vähentävät teollisia työpaikkoja.
Vastaus löytyy koko talousajattelun uudistamisesta keskittämistaloudesta digitalisaatiota hyödyntävään lähitalouteen ja uuteen työkäsitteeseen.


Me puuhailemme kuitenkin mieluummin eilisessä.


Suomessa on palkkatyöllä työllisiä noin 2,1 miljoonaa ihmistä. Heistä 75 prosenttia oli säännöllisessä palkkatyössä. Määräaikaisissa jatkuvissa kokoaikatöissä oli 10 prosenttia, jatkuvissa osa-aikaisissa työsuhteissa 10,7 prosenttia, kymmenes työllisistä.


Määräaikaista tai osa-aikaista työtä eri muodoissaan tekee siis jo yli 600 000 henkeä.
Lisäksi itsensä työllistäviä, muun muassa yhden henkilön yrityksiä ja freelancereita, on jo yli kolmasosa enemmän kuin työnantajayrittäjiä. Määrä on noussut kymmenessä vuodessa 27 prosenttia, yli 170 000 henkilöön.


Pätkätyötä tekevät myös vuokratyöläiset, tähän kasvavaan työmalliin osallistui  vuoden 2014 aikana jo noin 100 000 suomalaista eri mittaisin pätkätyöpanoksin. 

 

Elinkeinoelämän keskusliiton ja Suomen Yrittäjien mukaan suomalainen työ on liian kallista kilpailukyky ei riitä.  On vaadittu matalapalkkamallia ja epäsäännöllisiä työsuhteita ”Saksan esimerkin” mukaan. Saksahan palasi vuosituhannen alun rappiotilasta kilpailukykyisimmäksi Euroopan maaksi työttömyyden puolittuessa. Saksan talous on parantunut, mutta yksilötasolla tilanne on toinen. 

 

Saksassa lähes kaksi miljoonaa työntekijää ansaitsi ennen minimipalkkauudistusta 2015 alle viisi euroa tunnissa ja naisista jo lähes 40 prosenttia työskenteli osa-aikaisessa työsuhteessa osin sosiaalitukien varassa. Alle 30-vuotiaiden työssä käyvien köyhyys on räjähtänyt käsiin. Tätä on hymistelty EK:ssa kuitenkin hyvän työllisyyden vuoksi.

 

Saksalaistutkimuksen mukaan työn teettäminen Suomessa ei kuitenkaan ole ollut niin kallista kuin sanottiin ja luultiin, työn sivukulut ovat Suomessa jopa selvästi alle EU:n keskitason. Työn hintavertailussa olemme Saksan kanssa tasoissa. Ruotsissa työn teettäminen on saman selvityksen mukaan jopa 30 prosenttia Suomea kalliimpaa, silti Ruotsin talous menee paremmin kuin Suomen, kansantuotemittarilla verrattuna.

 

Kyse on paljolti siitä, miten näemme työn merkityksen.

Mikä on näkökulma, tuotannollinen vai hyödyllinen? Totta kai työllä on oltava taloudellinen arvo, mutta onko vain tavaratuotanto voittojen keräämiseksi ainoa ihanne. 

 

Ihmisen kannalta kyse on siitä, että työtä tekemällä hän voi osallistua yhteiskuntaan, omaan yhteisöönsä merkityksellä, panoksella ja jonkin eteen.

Kannatan perustuloa kansalaisille, mutta en vastikkeettomasti kuin työkyvyttömille. lapsille ja tietenkin eläkeläisille. Siksi pitäydyn mieluummin kansalaispalkan ja kansalaistyön käsitteisiiin, joiden avulla saadaan aikaan yhteistä etua tekemällä hyviä töitä.

 

Kansalaistyöllä; kansalaispalkan ja osa-aikatyön korvauksien yhdistelmällä, siihen kykenevien työvastuulla on suunta, jolla työtä voidaan luoda yhdessä työtunteja kansantalouteen ja estää toivon menoa. Sen rinnalla pitää myös osata arvostaa kasvavaa vapautta vapaa-ajassa. Silläkin on arvo.

 

Tämä näkökulma vastikkeellisuudesta korostui pakolaisten määrän räjähdettyä syliimme. Se korosti ettei vastikkeellisuusvaateeni työkuntoisilta merkitse uusliberaalia halpatyöllistämistä vaan mahdollisuutta olla ja kuulua, oppia ja olla osa yhteisössä. Se on myös liiketoimintamahdollisuus luodessaan mahdollisuuden yhteistyön yhteisöjen uudenlaisille yrityksille, ostorenkaille, talkoopankeille ja osuuskunnille.

 

Tilastokeskuksen työtuntitilastot kertovat raakaa kieltään mitä työlle on tapahtunut. 

 

 

 

Tietokirjailija Ari Ojapelto yrittää rummuttaa tätä totuutta esiin jo kolmatta vuosikymmentä Suomessa: vuonna 1990 Suomessa tehtiin kutakuinkin 4,4 miljardia työtuntia. Se on vähentynyt vaikka tulos on kasvanut; vuonna 2009 työtuntien määrä oli enää  4,3 miljardia työtuntia. 

 

Tämä siitäkin huolimatta, että edellisen laman jälkeen teollisuus- ja kokonaistuotannon kasvuvauhti on ollut EU-maiden kovimpia ja se on samalla aikajaksolla yli kaksinkertaistunut. Se kertoo yksiselitteisesti, että nykyisellä teknologisoituneella aikakaudella tuotannon kasvu ei enää luo työpaikkoja.
Ojapelto huomauttaa, että erilaisten tilastokikkailujen lisäksi työllisyysastetta on saatu keinotekoisesti kaunistelluksi. Nämä ”uudet työpaikat” ovat  palvelualan ”paskatyöpaikkoja”, osa-aika-, määräaika-, vuokratyö-, projekti- tuki- ja muita työpaikkoja, joiden palkkataso ja viikkotyötuntimäärä ovat niin vähäisiä, että niillä ei enää elä – ainakaan niissä kasvukes­kuksissa, missä ”epätyypillisiä” työpaikkoja olisi tarjolla.


Sen lisäksi, että  työtunnit ovat vähentyneet uusien palvelutyöpaikkojen ”laatu”, siis ostovoima, on heikentynyt. Katoamassa olevien teollisuustyöpaikkojen tuntiansio on noin 25 euroa ja tilalle keinotekoisesti synnytettyjen palvelualojen tuntiansio on enää hädin tuskin 10 euroa.

Ahneeseen tuhoon kuuluu siis myös työn kadottaminen, nykyjärjestelmässä se merkitsee onnettomuutta ja köyhyyttä sadoille miljoonille. Mitä nopeammin hyväksymme, ettei robotiikan ja automatisaation ajassa enää tule sellaista työmarkkinaa kuin teollisessa yhteiskunnassa sitä parempi yhteiskuntarauhalle ja ihmisten onnelle. 

 

Robotit ovat tulossa palveluihin ja tämä muuttaa oman maailmamme myös palveluyhteiskunnan osalta. Tämä kehitys on jo käynnissä; seuraukset näkyvät jo Suomenkin taloudessa ja työttömyysluvuissa. 

Jatkossa työpaikoista tulee yhä pienemmän ihmisryhmän etuoikeus, taloudellinen hyvinvointi ja omaisuus keskittyy kutistuvalle joukolle etuoikeutettuja uuden ajan aatelisia.

Tämäkin kehitys on jo käynnissä; seuraukset näkyvät jo Suomenkin taloudessa tuloerojen kasvaessa ja varallisuuden keskittyessä. 

Tämän jatkuessa ja kärjistyessä rikkaat joutuvat kuitenkin pian asumaan suojamuurien takana syrjäytettyjen vihaa peläten. Näinhän on käynyt muulla missä eliitit vähät välittävät vältellessään veroa ja osallisuutta, seurauksena on sitten katkera vallankumous jossa eliitille maksetaan verellä.

 

Professori Gilles Saint-Paul sanoo robottien yleistyvän sitä mukaa kuin investoinnin kuoletus alittaa vastaavan suoritteen palkkakustannuksena. Olemme siinä pisteessä ennemmin kuin myöhemmin.

 

Tämä johtaa suureen muutokseen sillä nyt, kahden vuosikymmenen jälkeen tietoyhteiskunta, informaatioaika, knowledge society, digitalisaatio, robotiikka – you name it - alkaa toteutua myös rakenteissa.

 

Toki hoivatyö, opettaminen, poliisi, armeija ja kohtaamista vaativat ammatit säilyvät, mutta nyt myös uudet ryhmät, juristit, matkatoimistojen työntekijät, kanslistit ja toimittajat ovat jo nähneet teknoälyn toimissa viereisellä tuolilla.

Maatalous- ja teollisuusyhteiskunnissa ammattikato on  nähty jo aiemmin. Seuraus on ollut keskittynyt suuruuden ekonomia. 

 

Kun tekniikka korvaa ihmistyötä, ihmisten on löydettävä uusia tuottavampia töitä. Ihmisillä on jatkossakin töitä, mutta luovempia ja siten usein vaativimpia töitä. Edessä on siirtymä korkean arvonlisän innovaatiotalouteen.  

 

Kaikille meistä tämä ei ole mahdollista. Suuri joukko ihmisiä menettää mahdollisuutensa työhön perustuvaan elantoon. Algoritmeihin nojaavilla koneilla, sensoreilla, älysiruilla on pian kykyjä korvata melkein kaikki rutiinityö, myös ajattelutyö, oikeastaan vain kokonaan uutta luova tai erittäin soveltava työ on koneiden ulottumattomissa. 

 

Aluksi ihmiset osallistava, yhteisöpalvelua vastikkeena edellyttävä mikrotalous, talkoopankkimainen kansalaispalkkamalli olisi fiksumpaa kuin vain sosiaaliturvaa oikova perustulo, koska sille voidaan laskea myös klassista ”tuottavuutta.”

 

Suuruuden ekonomian rinnalle ja kilpailijaksi pitäisi hakea maapalloisen vertikaalisen verkostotalouden mukaisia vertaistoiminnan ja toiston glokalisaatiomalleja, lähitaloutta ja siihen liittyvää mikromekanismien ja jakamistalouden verkostunutta voimaa. 

Ongelmaksi jää tuolloin yhteiskunnan toiminnan rahoittaminen, joka nykyään tapahtuu verotuloilla ennen muuta kokonaispalkkasummasta. 

 

Pääomat ja omaisuus on saatava verotuksen piiriin, luonnon varoja ja luonnolle haitallista toimintaa on päästävä verottamaan. Tähän kuuluu myös epäjumalamme, aikamme Kultainen Vasikka, kulutus. Aivan väistämättä robotti täytyy panna verolle.

 

Keskustaideologi Johannes Hirvaskoski ehdottaa myös luksuksen saattamista ankaralle verolle. ”Jos ansaitsemisen itsensä sijasta verotetaan progressiivisesti ansioiden käyttämistä kulutukseen, sillä saattaisi olla myönteinen vaikutus säästämisasteeseen ja pääomien kertymiseen.”

 

Olisi paikallaan myös kerätä vero roboteilta, automaation vero. Se on vaatimuksena kuitenkin kuin Tobinin transaktio- eli rahansiirtovero, markkinat vaativat, että toimiakseen automaatioveron pitäisi olla maapalloinen ja aina löytyy joku joka ei suostu – niinku Suomi eurooppalaisessa varainsiirtoverohankkeessa.

 

 

Ilmastonmuutoksen hoidosta näimme maailman kyvyn reagoida ajoissa.  Jos sama viimeisellä hetkellä malli toistuu ”digitalisaation” työtä muuttavan kehityksen ymmärtämisessä ja siihen reagointiin ahneuden ajassa, on tämä taloustilanne ja nämä pakolaisvirrat vasta leikkiä tulella suurta roihua odotellessa.

 

Onnettomuus pitää kääntää eduksi, muutos nähtävä mahdollisuudeksi. Jos jopa puolet työpaikoista menee ei mikään luova tuho tai nykysysteemin  uusiutuminen siihen auta. Siksi pitää ryhtyä tekemään muuta muin tavoin.

Työ on tällöin usein yhteisötyötä eikä vain tavaran tuottamista. Se on merkityksiä minimitassa ei suurten palvelemista.

 

Kolmas itsenäisyystaistelu ei ole asia, johon voimme liittyä sitten kun sen jääkärit on koulutettu Saksassa, emme liioin voi odottaa  herääkö työväenliike uuswrightiläisestä unestaan.

On elettävä sitä heti, on synnytettävä massaosallistumisen, kansainliikkeen kautta sellaista vihreää luovaa tuhoa, joka pyrkii ekologisella periaatteellisuudella ja arvostuksella syrjäyttämään ahneen tuhon voimat tieltään käyttäen hyväkseen yhteisvoimaa, uutta teknologiaa, kommunikaatiota ja sitä oikeutta, jota historiallinen oikeustaistelu ja velvollisuus jatkaa historiaa antaa.

 

Koskaan ennen ei ole voitu käynnistää yhteistä vaikutusvaltaa ihmisten käyttöön mihin tietoverkot meidät nyt mahdollistavat. Koskaan ennen ei ole tarvittu niin vähän institutionaalisia rakenteita vastalauseeseen tai kapinaan kuin nyt.

 

Meillä on teknologinen ja osaamisen mahdollisuus valita tiemme: matkaammeko ensimmäisessä luokassa kadotukseen vai kaikki yhdessä kärrykyydillä paratiisiin kohti lisääntyvää ihmisen itsenäisyyttä tuotantokoneistosta, kulutushysteriasta, tekokiireestä ja pamppuvallasta.

 

 

Share on Facebook
Share on Twitter
Please reload