Suomen

Tietokirjalijat ry

on tukenut teosta.

Pidätkö teoksesta ja ajankohtaismediasta. Osta kirja tai tue meitä. Kiitos.

© 2017 by Innokit. Proudly created with Wix.com

Lisää kumppanimedioissa

I'm a paragraph. Click here to add your own text and edit me. It's easy.

SUOMEN UNIONIHISTORIA - lisäluku

Integraation historialliset askeleet ja niiden vaikutukset tähän päivään:

Olemme kuuluneet unioneihin läpi historiamme

"Meillä on luotettu oikeuden ja oikeudenmukaisuuden voimaan. Historia ei näy antavan siihen perustetta. Historiaa lukiessaan tulee pessimistiseksi. - Valtiot toimivat Staatsräsonin - valtionedun - mukaan.

Se on hirveää – blutrotig, veripunaista. Se on ulkopuolella hyvän tai pahan. Toistaiseksi ei ole onnistuttu löytämään mitään järjestelmää, joka rajoittaisi Staatsräsonia ja suojelisi toisia valtioita sitä vastaan.

Staatsräsonin rajoitus, sen suhde moraaliin, on kysymys, minkä ratkaisemisesta erityisesti riippuu ensi kädessä pienten valtioiden tulevaisuus, mutta loppujen lopuksi myös suurten ja koko ihmiskunnan menestys."

Tasavallan Presidentti Juho Kusti Paasikivi.

”Historia on vaarallinen petikaveri. Miksi mennä selkä edellä tulevaisuuteen, kuten nyt halutaan tehdä?

Miksi emme pyyhi yli menneisyyden jälkiä ja karista yltämme sen taakkaa?

Mitä oli, sitä ei enää ole. Vain tulevaisuus on todellista. Eikä tulevaisuus ole kuin menneisyys.

Oikeastaan vain yksi historian tapahtuma on muistelemisen arvoinen: omatekoinen, kotikutoinen, itsenäinen ja kaamea lama 90-luvun alussa. Ken sen muistaa, ei romantisoi taloudellisen tuhon tietä. Aika harva tuntuu muistavan. Mutta jos lamaa ei muistella, ei muistella sitten mitään, ei edes talvisotaa.”
 

Filosofi, professori Timo Airaksinen.

Tietoruudut 1. klikkaa kuvaa se suurenee diasarjaksi

Suomen tie Kalmarin Unionista Euroopan Unioniin


 

Suomi on kuulunut Unioneihin aiemminkin. Silloinkin sen rooli oli alusmaan.


 

Kauppapolitiikalla on entistä tärkeämpi tehtävä suomalaisten työn, toimeentulon ja hyvin­voinnin turvaamisessa.

Kauppapolitiikan avulla vahvistetaan Suomen talouden kilpailukykyä vaikuttamalla elinkeinoelämän toimintaympäristöön, toiminnalla maan rajojen ulkopuolella ja turvaamalla tuonnin sujuvuus. Suomen menestys saa juurensa yllättävän keskeisesti siitä, mihin olemme itse voineet vaikuttaa omilla toimillamme peesatessamme pienenä taloutena muuta maailmaa.

Suuria ratkaisevia tekijöitä menestystarinassamme, sitähän itsenäinen Suomi on, ovat olleet tietysti ensinnä nöyrän kansan sisu; annettu veri- ja muu uhri, taitava politiikka, valtiotoimijat, eri aikain isänmaalliset patruunamiehet ja onnistunut yhteiskuntarauhan taannut yhteiskuntapolitiikka - ja naisten vaikutus yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen, tasa-arvoon ja sivistykseen.

Nyt on taivuttu ajattelemaan, että menestys tulee lännen osana, mitä enemmän unioidutaan, sitä parempi. Se ei ole ihme, meillä on ollut liikaa kokemuksia kuulla mitä muissa pääkaupungeissa sanotaan; Lyypekissä, Tukholmassa, Kööpenhaminassa, Pietarissa, Moskovassa, Berliinissä, Frankfurtissa, Brysselissä ja Washingtonissa sanotaan. Aikaa seistä omalla pohjalla itseensä luottaen on ollut tavattoman vähän.

Suomi on kuulunut Unioneihin aiemminkin.

Suomessa oli vain yksi kaupunki 1200-luvulla: Turku. Sitten jo 1300-luvulla oli jo neljä kaupunkia, Turku, Viipuri, Ulvila, Porvoo ja 1400-luvulla kuusi kaupunkia; edelliset sekä Naantali ja Rauma. Kaikki keskiajan kaupungit sijaitsivat rannikolla. Kaupunkien perusta­minen oli keskiajan kauppapolitiikkaa, jolla ulkomaankauppa haluttiin saada kruunun hal­lintaan.

Keskiajalla Itämeren kauppaa hallitsi saksalainen Hansa, joka oli kauppiaitten ja kauppa­kaupunkien muodostama liitto. Hansa perustettiin 1350-luvulla, mutta ensimmäiset poh­joissaksalaisten kauppakaupunkien liittoutumat syntyivät jo 1100-luvulta. Saksalaiset rita­rikunnat olivat jo ennen Hansaliiton aikaa tunkeutuneet Itämeren etelä- ja itärannikoille. Saksalaiset ”ritarit” valloittivat Baltian ensin väkivalloin, sitten Hansan kauppamahti levisi samaan suuntaan. Hansakauppiaat saivat Suomenkin kaupan vähitellen hallintaansa. Tärkein Itämeren kaupunki hansaliitossa oli Lyypekki. Hansan valta oli suurimmillaan 1300-luvulla. Hansa oli rakenne, joka vastasi kauppiaiden turvan tarpeeseen, mutta politikoi ja kävi jopa sotia vahvoina aikoinaan.

 

Pohjoismainen Kalmarin Unioni oli valtioliitto vuosina 1397-1523. Unionin päätökset teh­tiin etupäässä Tanskassa. Kalmarin Unioniin kuuluivat aikoinaan Tanska ja Ruotsi sekä niiden alusmaat kuten Suomi, Norja, Islanti, Grönlanti, Färsaaret ja saaria, jotka kuuluvat nykyään Britanniaan, sekä osia Saksasta. Unionin jäsenmaat säilyttivät erilliset lakinsa ja valtaelimensä, mutta niillä oli yhteinen kuningas.

Kalmarin Unionista oli Suomelle hyötyä, sillä päämaa Tanska oli kaukana, Suomalaiset saivat hoitaa omia asioitaan kaukana rauhassa.

Historia täytti Kalmarin Unionin ajan, vuonna 1523 pohjolan unioniaika päättyi. Kustaa Vaasasta tuli Ruotsin ja Suomen kuningas. Kustaa Vaasa nousi valtaan paljolti Hansan tuella. Saksalaiset, lähinnä lyypekkiläiset, saivat aluksi Ruotsissa kaupassa lähes monopoliaseman. Myöhemmin Kustaa pyrki vähentämään Hansan ylivaltaa ja kielsi kaupankäynnin Suomenlahden yli. Hän perusti Helsingin vuonna 1550 vastineeksi hansojen hallitsemalle Tallinnalle.

Kalmarin Unionia seurasi Suomessa lähes 300 vuotta Ruotsin vallan aikaa, jossa Suomi oli syrjäseutua, joka sai elää miten kuten ja lähettää sotilaitaan tykinruuaksi Suur-Ruotsin sotiin. Ruotsin vallan aikana Suomi oli kolonialisoitu, suuriruhtinaskunta merkitsi oikeasti oikeuksia vain kuningasperheen tai heidän suosikkiensa tittelinhaltijalle. Maan nimi oli Ruotsi, mutta jälkikäteen siitä on keksitty käyttää myös nimeä Ruotsi-Suomi.

Ruotsalaisen historioitsija Peter Englundin mielestä Suomi ei Ruotsin vallan aikana ollut mikään valtioliiton osa ei edes provinssi, vaan " valtakunnan itäinen puolikas." Englund pitää kuitenkin erityisesti Ruotsin suurvalta-aikaa nykyisten Ruotsin ja Suomen yhteisenä "omaisuutena", koska nousu suurvallaksi olisi köyhälle Ruotsille ollut mahdotonta ilman valtakunnan itäisen osan resursseja.

Ruotsin vallan aika teki Suomesta läntisen kulttuurin osan, se liitettiin osaksi läntistä kristikuntaa sekä osaksi läntisen Euroopan kulttuurista, yhteiskunnallista ja taloudellista järjestystä. Suomalainen sivistyneistö alkoi hakea oppia lännestä ja suurin osa kaupasta kohdistui länteen.

Itämaalla oli olemassa esihistorialliselta ajalta periytyvä oma kieli ja kansanuskon ja -kulttuurin sisältöjä. Ne säilyivät Ruotsin vallan aikana elossa, toki muuttuen Ruotsin lakien ja uskonnon myötä niin kuin muuallakin.

Kustaa Vaasan kaudella yhtenäinen Ruotsin valtakunta alkoi muodostua. Hänen onnistui kukistaa aiemmin omaa politiikkaansa ajaneet maakuntayhteisöt. Reformaatio nujersi kirkon vallan. Verilöylyn kautta sen ajan etuoikeutettu eliitti, ylhäisaateli pakotettiin tukemaan kuninkaallista kruunun politiikkaa. Kustaa Vaasa määräsi myös toimitettavaksi laajan tutkimuksen aateliston tekemistä väärinkäytöksistä.

Vuonna 1556 Kustaa Vaasa muodosti Suomesta oman herttuakunnan, jonka johtoon nimettiin Kustaan poika Juhana. 1600-luvulla Suomeen nimitettiin jo kenraalikuvernööri kehittämään maan oloja.

Kauppa oli tuohon aikaankin maapalloista. Eurooppa oli tekemisissä esimerkiksi kiinalaisen ja islamilaisen maailman kanssa koko ajan, löytöretket ja Amerikan mantereelta tuodut jalometallit ja uudet kasvilajit sekä arabien Aasiasta välittämät mausteet, hienot kankaat ja keksinnöt rikastuttivat eurooppalaisia valloittajia sekä kauppiaita. Mausteet ja silkki ovat hyviä esimerkkejä myöhemmin 1600- ja 1700-luvun globaaleista kulutustavaroista, jotka olivat haluttuja Englannissa, Ranskassa ja Hollannissa1 . Kulutuskulttuuriin tänä päivänä olennaisesti kuuluvat muotilehdet kehitettiin Ranskassa jo 1670-luvulla2 .

Kuningatar Kristiinan hallituskaudella 1632–1654 Ruotsissa ja Suomessa annettiin laajoja alueita bonuksina läänityksiksi aatelistolle. Pian kuitenkin kuningas Kaarle XI uskalsi puuttua aatelin etuihin. Hänen hallituskaudellaan 1660–1697 Ruotsissa ja Suomessa toteutettiin niin sanottu suuri reduktio; se oli läänitysten laajamittainen palauttaminen kruunulle, kuninkaalle eli valtiolle, hallinnollisella ja juridisella päätöksellä. Kaarle XI vähensi siis silloisen aatelin valtaa palautti sen omaisuutta valtiolle eli kruunulle, mutta hallitsi valtakuntaa itse omavaltaisesti.3

Pian säädyt ottivat vallan puolestaan kuninkaalta; vuosien 1719 ja 1720 hallitusmuodoissa ja itsevaltiuden aika muuttui säätyvallan vapaudenajaksi. Talous ja tiede kukoistivat. Suomen eri maakuntien asukkaiden ja eri säätyjen sanotaan käsittäneen 1700-luvun jälkipuoliskolla itsensä entistä tietoisemmin suomalaisiksi vastakohtana meren takana asuville ruotsalaisille. (Eino Jutikkala)

Vuosisadan toisella puoliskolla Kustaa III uudisti valtakunnan hallintoa, lakia ja Suomea, perusti uusia kaupunkeja ja läänejä ja tunnusti perifeerisen Suomen sivistyneeksi ja tasa­vertaiseksi osaksi valtakuntaa tekemiensä pitkien Suomen retkien aikana.

Kustaan uudistustyöstä alkoi sen valtakunnan hidas kehittyminen maaksi, jonka me hahmotamme kansallisalueena, hallinnollisesti koemme ja jossa me nyt asumme.

Ihmiselämän kuvaan tuli, ja alkoi liittyä, pikkuhiljaa myös tavaraperäisen mahdollisuuden kiima ja tavaralla kerskaavan käyttäytymismallin mielihyvä.

Neil McKendrick, John Brewer ja J. H. Plumb (1982) ajoittavat "kulutusvallankumouksen" jo 1700-luvulle. He korostivat markkinoiden ja rahatalouden laajentumista Englannissa, mainonnan yleistymistä lehdistön kehityksen myötä, luottoinstituution syntyä, muotia ja kulutusmallien leviämistä Lontoosta eri puolille maata.

McKendrickin mukaan kulutusvallankumous oli itse asiassa välttämätön vastaus suureen teolliseen vallankumoukseen eli tarjonnan merkittävään tehostumiseen ja laajentumiseen. 1700-luvun loppupuolella uusi yhteiskuntaluokka, porvaristo näki sosiaalisen etenemisen mahdollisuuksia kulutuskilpailussa, jonka mallin se omaksui aatelisilta. 4

Viitteet:

1(Trentmann 2009: 192)

2 (Stearns 2001:)

3Merkittävä osa Ruotsin maa-alueista oli joutunut aatelisten tiloiksi. Samalla väheni Ruotsin valtiolle veroa maksavien talonpoikien määrä ja vapaiden talonpoikien verot nousivat ja valtion tulot laskivat. Suuressa reduktiossa kruunulle palautui noin kahden miljoonan taalarin vuotuiset verotulot. Ylettömien etujen peruutus merkitsi myös uuden virka-aatelin syntyä ja kuninkaan vallan kasvua. Vuodesta 1680 lähtien suoritettu suuri reduktiossa eli peruutuksessa,aatelistolle lahjoitusmaina annetuista tiloista ja talonpojista tuli jälleen joko kruununtalonpoikia tai verotalonpoikia, jotka kummatkin maksoivat veronsa valtiolle.

4 Visa Heinonen

Ensimmäinen itsenäisyystaistelu


 

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutui – myös naisille – 1906. Siinä syntyi pohja sosiaali- ja koulutusvaltiolle. Se loi perustan sortovuosista ja suomalaistumisesta saaneelle ensimmäiselle itsenäisyystaistelulle.


Lopulta Ruotsi menetti Suomen Venäjälle Suomen sodan jälkeen 1808–1809. Suomi siirtyi Venäjän valtaan. Hallinto järjestettiin kuitenkin autonomian pohjalle, Ruotsin ajan lait jäi­vät suurelta osin oikeusjärjestyksen pohjaksi.

Jo vuonna 1809 Suomelle luotiin oma keskushallinto. Elokuussa 1809 annettiin ohjesääntö hallituskonseljille, joka aloitti toimintansa saman vuoden lokakuun alussa. Hallituskonseljissa (vuonna 1816 nimeksi tuli Keisarillinen Suomen senaatti) oli kaksi osastoa: tärkein oli talousosasto, jolle kuului maan yleinen hallinto, ja oikeusosasto, joka toimi korkeimpana oikeusasteena. Itsenäistymisen jälkeen, vuoden 1918 lopulla, senaatin talousosastosta tuli valtioneuvosto, sen toimituskunnista ministeriöitä ja oikeusosastosta Korkein oikeus.

Venäjän imperiumin aika koitui Suomen taloudelliseksi menestykseksi. Idän unioni autonomisena osana imperiumia, Venäjän Keisarin yksinvallan alla antoi Suomelle mahdollisuuden luoda kansakunnan nahka itselleen.

Kauppa auttoi Suomea kansainvälistymään jo autonomian aikana, jossa oma tullilaitos mahdollisti valtion talouden kasvua 1840-luvulta lähtien. Tullimaksut nousivat jopa jopa 70 prosenttiin valtion tulolähteistä ennen ensimmäistä maailmansotaa. Vasta tullituoton romahdus ensimmäiseen maailmansotaan pakotti keksimään valtion nykyisiä tulolähteitä, kuten tulo- ja varallisuusveron.

Venäjän osana Suomen maakuva oli olematon, siitä piti kuitenkin yrittää ponnistaa omaan valtaan omassa talossa. Suomi eli taitavasti osaansa imperiumin talouden osana, maakuvaa luotiin kuitenkin hyvin: jostain syystä suomalaista siirtomaata haluttiin helliä esimerkillisellä, itsemääräämisoikeudella osin muusta Venäjän valtakunnan erillisosista poiketen. Tätä, Osmo Jussilan mielestä kuitenkin kuviteltua etuoikeutta, onnistuttiin ylläpitämään lähes 90-vuotta ennen sortovuosien alkamista. Autonomian loppuajalla, itsenäisyyden jo hahmottuessa, kansallisen identiteetin, kielen ja maakuvan kehittämisen tarpeet liittyivät jo vahvasti itsenäisyyspyrkimyksiin.

Euroopassa olivat jo 1820-luvulla edellytykset taloudellisen liberalismin läpimurrolle ole­massa: työvoimamarkkinat, kultakantaan perustuva valuuttajärjestelmä ja vapaakauppa. Läpimurto kesti muutamia vuosikymmeniä ja huipentui vuoden 1860 Englannin ja Rans­kan väliseen Cobden–Chevalier -sopimukseen. Sopimuksen jälkeisenä suhteellisen vapaan kaupankäynnin aikana kansainvälinen talous yhdentyi merkittävästi, ja hintojen muutok­set siirtyivät nopeasti maasta toiseen1.

Vapaan kaupan ja suhteellisen vapaiden kansainvälisten sijoitusten myötä kansainvälisessä taloudessa tapahtui kasvua, jota Yhdysvaltain osalta vielä kiihdytti voimakas - elintasopakoinen - muuttoliike Euroopasta. Lyhyen ajan järjestelmä muistutti melko lailla nykyään globalisaatioksi kutsuttua tavaroiden, pääomien, ihmisten ja teknologian vapaata liikkumista yli rajojen, mutta 1870-luvun lopussa vapaakaupan aika päättyi ja protektionismi alkoi voimistua. Monet Euroopan maat Suomi mukaan lukien olivat tuolloin vielä alussa kehityksessään kohti modernia talousjärjestelmää. 2

 

Kulttuurivaikuttajat, ensin Snellman sitten mm. Edelfelt ja Sibelius, runoilijat ja maahan syntynyt lehdistö, ymmärsivät jo 1800-luvulla kansansivistystyön merkityksen, Suomen kielen arvostamisen ja poliittisen tasa-arvon rinnalla myös, ettei kansakunta voi syntyä ilman, että se aletaan tuntea ja hyväksyä ulkomailla kansakuntana eikä vain Venäjän provinssina.

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutui - myös naisille vuonna 1906. Siinä syntyi pohja sosiaali- ja koulutusvaltiolle. Se loi perustan sortovuosista ja suomalaistumisesta saaneelle ensimmäiselle itsenäisyystaistelulle.

Suomen vakiintunut hallinnollinen rakenne tasasi siis tietä itsenäisyyteen. Koska Suomen suuriruhtinaskunta, jolla oli omat hallintovirastonsa, oli rakentanut valtiollista identiteet­tiään ja poliittisia instituutioitaan 1800-luvun mittaan ei kaikkea tarvinnut luoda tyhjästä kun itsenäisyys koitti Venäjän vallankumouksen pyörteissä 1917.

Kriisi itsenäisessä Suomessa syntyi heti;1918: sosiaalinen, sotilaallinen ja valtiollinen sekaannus johtivat vähäväkisten ja sosialistien kapinaan, luokkasodaksi, joka laajeni nopeasti sisällissodaksi ja kahdenväliseksi terroriksi. Sota päättyi porvarillisten valkoisten voittoon keväällä 1918 ja Suomen valtiomuodoksi tuli perustuslaillinen tasavalta kesällä 1919.

Kansakunta oli jakaantunut kahtia vuosikymmeniksi juuri kun se oli syntynyt.

Pian edistysmielinen liberaali lakimies K.J. Ståhlberg valitaan syvästi jakaantuneen Suomen tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi.

Kansakuntaa aletaan rakentaa hirmuisen vihanpidon alhosta. Suomen teollisuustuotanto eli vahvaa kasvun aikaa, jota vauhdittivat maailmansotaa seuranneet kasvun vuodet aina 1920-luvun loppupuolelle saakka. Eurooppaa jälleenrakennettiin ensimmäisen maailmansodan jäljiltä ja varsinkin puuteollisuuden tuotteita vietiin paljon.

Maapalloisuus oli muuttunut kansalliseksi protektionismiksi, 1900-luvun alku oli kansallisten kapitalismien kilpajuoksua 1800-luvun vapaakaupan ajan jäädyttyä ja kaatuessa ensimmäiseen maailmansotaan nousevan nationalismin ja protektionismin alle.

Itsenäistyneen Suomen maakuva oli vielä 1930-luvulla lähes olematon. Maa oli maatalousmaa, jonka teollisuus oli vasta syntymässä.

Suomea alettiin urheilla, juosta maailmankartalle vuosisadan alusta lähtien Maakuvan julkkikset olivat yleisurheilijoita, juoksijoita, Hannes Kolehmaisesta Paavo Nurmeen, tradition jatkuessa aina Lasse Vireniin saakka 1970-luvulle paria vaivaisvuosikymmentä lukuun ottamatta.3

Suomen tunnettuvuus perustui kaukaiseen eksotiikkaan, muutaman urheilijatähden ja sisu-sauna-sibelius kolminaisuuden luomaan omaan luuloon, siitä miksi meitä tunnetaan - aina 1970-luvulle saakka.

Otsikoihin maailmanlehdistössä Suomen toi vasta Talvisota, mutta taistelujen otsikoita oli niin paljon ja lukijoilla pohdittavaa omissakin verilöylyissään, että Suomen kuva hävisi maailman melskeisiin.

Kaukonäköiset kaverit auttoivat Suomea sitä ennen jopa Ruotsissa, vaikkapa Taata Sillanpään kirjallisuuden Nobelin kautta, omista syistään, jotta vanhaa Itämaan puskurivaltiota ei uudestaan menetettäisi.

Teollisuuden tuotanto on ollut itsenäisyyden ajan Suomen taloudelle elintärkeä kasvun moottori. Vuosina 1925-2006 teollisuustuotanto on kasvanut keskimäärin runsaat viisi prosenttia vuodessa, vaikka jaksolle on osunut toinen maailmansota ja kaksi talouslamaa. 2000-luvun alkuun saakka teollisuustuotanto kasvoi huomattavasti maan kokonaistuotan­non kasvua nopeammin.

Suomen teollisuustuotannon kasvu on ylittänyt selvästi teollisuusmaiden keskimääräisen teollisuustuotannon kasvuvauhdin4. Aina kun teollisuuden asema ja merkitys unohtuu, myös siltä itseltään, alkaa Suomen kansantalouden syöksy, viimeksi 1990 ja nyt vuodesta 2009 lähtien.

Vuonna 2009 Suomen bruttokansantuote pieneni historiallisen rajusti. Koko­aistuotanto supistui Tilastokeskuksen tietojen mukaan 7,8 prosenttia. Lamaan syöksyttiin kansantalouden tilinpidon tietojen mukaan vain kolmessa kuukaudessa vientimarkkinoi­den romahduksen takia.

”Bruttokansantuote pieneni 90-luvun alun lamassa noin kymmenen prosenttia, mutta se tapahtui kolmen vuoden aikana. Viime vuotta vastaavaa pudotusta pitää etsiä taloushis­toriasta. Edellisen kerran kokonaistuotanto supistui yhtä jyrkästi vuosina 1917 ja 1918,” kertoi tilastopäällikkö Tuomas Rothovius.

”Suomi on ollut taloudellisesti itsenäisin 1920- ja 30-luvuilla. Suomi oli tuolloin suvereeni valtio, sillä oli oma kauppapolitiikka, valuuttakurssipolitiikka ja keskuspankki sekä tie­tenkin oma valtiontalous,” Helsingin yliopiston taloushistorian professori Sakari Heikki­nen sanoi Talouselämä-lehden kyselyssä 2012. Suomen ja Pohjoismaiden historian profes­sori Markku Kuisma oli Heikkisen kanssa samaa mieltä. Kuisman mukaan sotienvälisen ajan nostaa muiden yläpuolelle nimenomaan se, että silloin taloudellinen itsenäisyys oli Suomen julkilausuttu tavoite.

Niinpä teollisuus synnytettiin paljolti myös yhteiskunnan toimin aina 1990-luvulle saakka jolloin amerikanaatteet saivat vallan Kansallisessa kokoomuspuolueessa ja Suomen sosialidemokraattisessa puolueessa.

Ensimmäinen suomalainen valtionyhtiö oli W. Gutzeit & Co, joka oli konkurssin partaalla, kun valtio osti sen norjalaisomistajilta vuonna 1918. Yhtiö jatkaa edelleen Stora Enso -nimisenä. Valtio alkoi 1920-luvulla määrätietoisesti, mm. Risto Rytin johdolla laajentaa Suomen teollisuuden osaamispohjaa perustamalla Valtion rikkihappo- ja superfosfaattiteh­taat, Outokumpu Oy:n sekä Imatran voimalaitoksen.

Toisen maailmansodan jälkeen valtion tykkitehdas ja lentokonetehdas muunnettiin sota­korvaustuotantoon. Yhtiöt olivat jo entuudestaan valtion täysin omistamia, mutta uuden Valmetin synty teki niistä pääosin siviilituotteita valmistavia yhtiöitä. Samaan aikaan syn­tyivät Typpi Oy lannoitushuollon varmistamiseksi sekä Kemijoki Oy Pohjois-Suomen jo­kien valjastamiseksi sähköntuotantoon. Pohjolan liikenne perustettiin aluksi hoitamaan kuljetuksia Petsamon Jäämeren sataman ja muun valtakunnan välillä.

Viimeiset suuret valtionyhtiöt olivat 1950-luvulla perustettu Neste Oy ja Rautaruukki vuonna 1960. Niiden henkilöstömäärä kasvoi 1990-luvun puoliväliin saakka, jolloin henkilöstöä oli 153 000. Henkilöstömäärä väheni vuodesta 1996 lähtien ja oli vuonna 2007 enää 74 000 henkilöä.

Valtio ja sen veronmaksajat tekivät siis suuria yhteisiä uhrauksia maan teollisen pohjan synnyttämiseksi aina itsenäisyyden ajasta sotakorvauksiin ja kehitysaluepolitiikan aikaan saakka.

Valtiointerventio ja keynesiläinen talouspolitiikka johtivat 1930-luvulla maailmakaupan vähäistenkin vapaakauppajärjestelmien romahtamiseen ja ankaraan protektionismiin, mutta aloittivat myös kansallisten yksiköiden keskinäisen kilpailun ja johtivat merkittäviin kahdenvälisiin kauppasuhteisiin valtioiden välillä.

Yleismaailmallinen lama alkoi syksyllä 1929 New Yorkin pörssikurssien romahduksesta. Sitä seuranneen 1930-luvun laman vaikutukset alkoivat Suomessa aikaisemmin kuin muualla Euroopassa: talouden kasvu hidastui jo vuonna 1929. Samana vuonna myös teolli­suustuotannon kasvu hidastui selvästi edellisten vuosien yli 10 prosentin kasvuvauhdista.

Suomessa 1930-luvun lama oli selvästi lyhyempi ja lievempi kuin muualla maailmassa. Teollisuuden tuotanto kääntyi kasvuun jo vuonna 1932, kilpailukykyä paransi vuosien 1931-32 markan devalvaatio, joka oli suuruudeltaan 50 prosenttia suhteessa dollariin ja 15 prosenttia suhteessa puntaan. Teollisuustuotanto kasvoi erittäin voimakkaasti pääasiassa viennin ansiosta vuosina 1933-38, parhaimmillaan yli 20 prosenttia vuodessa.

Vuonna 1939 alkoi toinen maailmansota. Kansainvälinen kauppa kutistui sotavuosien ajak­si lähes olemattomaksi. Romahdus oli suhteellisesti suurin 1925-2006 aikana. Suomen teollisuustuotanto muodostui sotavuosien 1939-45 aikana pääasiassa sotatarviketuotan­nosta.

Suomen maakuvalle oli sotatalouden vaiheen jälkeen tärkeintä säilyttää image itään kallis­tuneiden kauppasuhteiden lisäksi myös, marxilaisen ja materialistien kilpajuoksun kyl­mennyttyä, maailmaan avautuvassa lännessä.

Valtion asema toimijana kasvoi entisestään ja valtiomiehistä ja kauppapolitiikan byrokraa­teista tuli yhä tärkeämpiä toimijoita. Patruunat, pankinjohtajat ja kansliapäälliköt olivat Suomen tuon ajan aatelia. Leimaa antavaa ajalle oli vahva vientiponnistus ja toisaalta pyrkimys protektionismiin jälleenrakennuksen olosuhteissa. Aatteelinen jako sosialistien ja ”ei-sosialistien” välillä leimasi politiikkaa. Sosialidemokraatitkin katsoivat olevansa sosialisteja aina 1980-luvun lopulle. Vientiä edistettiin presidenttien ja ministerien vetämien kauppavaltuuskuntien johdolla kaupan perustuessa paljon bilateraalisiin kahden vasltion välisiin kauppasopimuksiin erityisesti idänkaupassa.

Kauppapoliitikkojen rinnalle nousivat suuren teollisuuden suuret patruunat Hans Gutzeitista, Serlachiuksista, Fazereihin ja muihin maahan muuttaneisiin, ja oman maan   Juuso Waldeniin. Vielä 1990-luvun alussa vuorineuvos Tauno Matomäki sanoi, ettei Suo­messa kannata tuottaa mitään hevosta pienempää.

Patruunataloudessa sovittiin myös järjestelyistä, joilla kansa saatiin mukaan työn, teollisuuden ja kansallisvarallisuuden suojelutalkoisiin muuttamalla markan arvoa devalvaation kautta. Markka devalvoitiin vuosina 1945–1947 useita kertoja. Yli 30 prosentin devalvaatio tehtiin vuosina 1957 ja 1967. Vuosina 1977–1978 markka devalvoitiin kolme kertaa vajaan vuoden kuluessa, mutta vain 5–8 prosenttia kerrallaan, samoin vuonna 1982. Euroon liittymisen jälkeen tätä mahdollisuutta ei enää kansallisesti ole. Tosin vuonna 2014 Euroopan keskuspankki aloitti rahavarannon kasvattamistoimet, joilla se selkeästi pyrki laskemaan Euron arvoa

Suhteessa dollarin euro laskikin muutamassa kuukaudessa 10 prosenttia ja jatkoi niin, että vuoden 2017 lkaessa.


Toinen itsenäisyystaistelu

Se alkoi talvisodasta, jatkui sotakorvausten maksuna suomettumisena ja päättyi vasta Berliinin muurin kaatumiseen ja Janajevin juntan humalaan.

Toisen itsenäisyystaistelun ajasta kannattaa tehdä erityishuomio koska se koskee myös kolmannen itsenäisyystaistelun ydintä, Suomen unionisuhtautumista ja sijoittumista glo­balisaatioon.

Sortokausien, Suomen venäläistämispyrkimysten aikaan tapahtui Suomen politiikkaan sit­temmin edelleen vaikuttava jakaantuminen myöntyväisyyslinjan ja perustuslain puolustajien kesken.

Sortokausien aikana Perustuslaillisiksi Suomessa kutsuttiin poliittisia ryhmiä ja henkilöi­tä, joiden mielestä laittomina pidettyjä tsaarin antamia lakeja ja asetuksia ei tulisi noudat­taa lainkaan. Perustuslaillisuutta edustivat varsinkin nuorsuomalaiset, mutta myös ruot­sinkielinen kansanosa. He uskoivat, että passiivisen vastarinnan ja laillisuusvaatimuksen kautta venäläistämispyrkimyksiä voidaan hillitä ja Suomen autonomia saadaan palautetuk­si täydessä mitassaan. Laillisuuslinja vaati lakien noudattamista kaikessa vallankäytössä - nykyään tätä kutsutaan oikeusvaltioperiaatteen yhdeksi osaksi, laillisuusperiaatteeksi.

Myöntyväsyyslinjan Vanhasuomalaiset sen sijaan valitsivat legalismin ja vastarinnan sijaan myöntyväisyyslinjan, uskoen taipumisella vähemmän tärkeissä asioissa voitavan estää maan venäläistäminen ja siten turvata Suomen tulevaisuus.

Tämä rintamajako on vaikuttanut suomalaiseen yhteiskuntaan sanomalehdistössä ja puo­luekentän porvarillisessa osassa, etenkin vanha- ja nuorsuomalaisten välillä, vuodesta 1899 lähtien. Tosin vuoden 1918 kuningaskysymyksen eli valtiomuotokiistan yhteydessä tapahtui uudelleenryhmittyminen keskustaan ja oikeistoon.

Perustuslaillisten joukossa on ollut sekä uudistusmielisiä, K.J. Ståhlbergin nimeen vanno­via, sosiaaliliberaaleja että myös yhteiskunnallisilta näkemyksiltään konservatiivisia ryh­miä.

Myöhempinä aikoina myöntyväisyyspolitiikka näkyi sodan jälkeisen suomettumisen kau­della sekä uudelleen, nyt käännöksenä länteen, vuoden 1994 jälkeen.

Suomi on ollut EU:n kovaan ytimeen - eli liittovaltioon - pyrkiessään muita pohjoismaita federalistisempi. Siten se on samalla erkaantunut pohjoismaisesta yhteydestä ja ajautunut taas, paradoksaalisesti, päinvastaisista kansallisista pyrkimyksistä huolimatta - viittaan tässä esimerkiksi ns. Nizzan sopimukseen ja sen synnyttämään prosessiin1 - tosiasiassa edistämään suurten mai­den vallan vahvistumista Unionissa. Tämä tapahtui erityisesti Paavo Lipposen johtaessa EU-politiikkaa vaikka hän puhuikin Saksan ja Ranskan hegemoniaa vastaan.. Se jatkui Jyrki Kataisen ja sdai kliimaksin Alexander Stubbin kaudella.

 

Tässäkin kirjassa puolustetaan itsenäisyyttä, puhutaan että kannaltamme - siis Suomen kannalta – nyt on kyse kolmannesta itsenäisyystaistelusta sortovuosien ja talvi- ja jatkosodan jälkeen. Kyse on taas siitä säilytämmekö asemamme omavaltaisena kansakuntana.

Näyttäähän siltä, että kansallisvaltioiden kyky suojella itseään ei enää ole territoriaalisen suojelun tarvetta, vaan pikemminkin taloudellisen ja kulttuurisen valloituksen ehkäisemis­tä. Imperialismin ei tarvitse enää laukoa mainilanlaukauksia ja panna rautaa rajalle kun se toisista suunnista tullessaan toteuttaa kapitalismia pahimmillaan valtaamalla firmat, kau­pan ja ihmisen käyttäytymisen ja mielen.

Propagandasodan arki nähdään myösa voimapolitiikassa. Ukraina havahdutti huomaamaan, että mielenvalloitus on yhtä tärkeää kuin asevoima.

Eurooppa voi olla siksi ihmeissään. Sen pohja on kansoissa ja kansojen valtioissa, jotka ha­luavat yhdessä tehdä niin paljon ettei tarvitse keskenään enää sotia.

Laajempi unionin mielikuva syntyy kahdesta: joko koko Euroopan käsittävästä liittovaltio-imperiumista tai sitten eurooppalaisten monikansallisten yritysten imperiumista, jota liittovaltio suojelee – katsojasta riippuen.

Tosiasiassa ne ovat yksi ja sama asia.

Suomi kohtasi itse imperialismin ikeen 1939-44 puristuessaan kohtaloineen etupiiristä toi­seen Saksan ja Neuvostoliiton välissä. Kansakunnan ensimmäinen nuorisopolvi vuodatti verensä isänmaan puolesta sen äidinkasvojen edessä. Sen seurauksena maa säilyi miehittämättömänä fyysisesti, mutta joutui henkien kylmään sotaan puoleksi vuosisataa. Talvisodan yhtenäisyys yhdisti kaikki saman lipun alle. Maailma jätti meidät kuitenkin taas idän ja lännen väliin, mieli teki lännen imperiumiin, mutta historia piti idän etupiirissä.

Me luulimme, että peto, Mesikämmen, oli idässä, mutta näimme huonosti mihin oikeastaan olimme salaa haluamassa.

Länsimielistyessämme on hyvä muistaa, että imperialismi oli vuosisadat juuri Länsi-Euroopan suurin vientituote kun se otti intiat, kiinat ja afrikat, latinalaisen maailman haltuunsa. Siinä kuitenkin toimittiin kansallisvaltio kerrallaan kukin omaa reviiriään laajentaen - mitä 1884 Berliinissä käytiin jakamassa etupiirit Afrikassa. Maailma maalattiin kansakuntien raaka-ainelähteiksi värien mukaan brittiläiseksi kansanyhteisöksi, Saksan Lounais-Afrikaksi, Ranskan siniseksi, vihreät Portugalille, omat värit myös Hollannille, Espanjalle. Italialle...

Valtakeskus oli kansallisvaltion pääkaupunki, alkuasukkaiden verellä valloitettu alue siirtoalusmaa. Eurooppa oli tuolloin maailmanvallan keskus, mutta maailmanvalta oli jaettu kansallisvaltioille erikseen.

Pitää muistaa myös, että Tsaarin Venäjällä oli omat valloitushalunsa, alusmaansa ja Neu­vostoliitolla etupiirinsä ja kokonainen blokki siirtomaita Euroopassa ja Aasiassa.

Sekin pitää muistaa mihin leiriin Suomi tse historiallisesti kuuluu. Siirtomaiden, valoitettujen maiden, suurten maiden tykinruuan ja raaka-ainetuottajien joukkoon. Koskaan omista imperialistisista haaveistamme Itä-Karjalassa, Ambomaalla tai Suur-Suomessa ei onneksi ole tullut mitään. Tämä tekee meistä hyvin poikkeuksellisen maan siinä lännessä johon me liitämme kohtalomme.

Toisen itsenäisyystaistelumme suuren taistelun voitti imperialismin johtoon, voittajaksi noussut Amerikan Yhdysvallat. Hopealle tuli meille koituneeksi, omaksi suureksi harmiksemme, Neuvostoliitto.

Lopputulos jatkoi toista itsenäisyystaistelua vuoteen 1989.


 

1 Cameron 1995: 319

2 Visa Heinonen

3Paavo Nurmi voitti vuosien 1920-28 olympialaisissa yhdeksän kulta- ja kolme hopeamitalia. Ville Ritola juoksi vuosien 1924 ja 1928 olympiakisoissa viisi kultaa ja kolme hopeaa. Berliinin olympialaisissa 1936 Suomi nappasi kolmoisvoiton 10 000 metrin juoksussa. Lasse Viren voitti neljä olympialaista kultamitalia 1972-1976.

4Tilastokeskus

1. Nizzan sopimuksella v. 2001 syvennettiin EU:n toimielinten uudistusta, unionin valmistautuessa laajentumiseen kohti Itä-Eurooppaa. Sittemmin seuranneella monivaiheisella, ”uudistussopimukseksi” eli säännöiksi muuntautuneella ”Euroopan perustuslailla” pyrittiin jatkamaan Nizzan sopimuksella aloitettuja toimielinten asemavahvistuksia. Nizzan sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen yhteisön lainsäädäntö perustui kahdeksaan perussopimukseen, joita täydensi viitisenkymmentä pöytäkirjaa ja liitettä. Ne eivät pelkästään muuttaneet alkuperäistä EY:n perustamissopimusta, vaan eri sopimusten lisääminen teki EU:n rakenteista yhä monimutkaisempia, niin että Euroopan kansalaisten oli yhä vaikeampaa niitä ymmärtää.

.

Urho Kekkonen oivalsi nuoralla tanssin merkityksen


 

”... viisaan ruhtinaan tulee kulkea keskitiellä ja valita valtiostaan ymmärtäväisiä miehiä sekä ainoastaan heille suoda vapaus sanoa hänelle totuus, mutta vain niistä asioista, joista hän sitä pyytää, eikä muista; mutta hänen tuleekin vaatia sitä heiltä joka seikasta ja

kuunnella heidän mielipiteitään sekä sitten tehdä ratkaisu oman harkintansa mukaan.” (Niccolò di Bernardo dei Macchiavelli.)

 

Ulkopolitiikka oli toisen maailmansodan jälkeisessä neuvostopuristuksessa jo sotakorvauksista alkaen kauppapolitiikkaa siinä missä rauhan työtä.

Ruoriin tuli uusi Paasikiven-Kekkosen linja. Suomen oli ensin maksettava Neuvostoliitolle kuuden vuoden aikana sotakorvauksia 300 miljoonan, arvonsa lisänneen ja säilyttävän, vuoden 1939 tason kultadollarin määrällä. Tässä urakassa syntyi uutta teollisuutta, jolla sittemmin hankittiin suuria projekteja erillistapauksen, luottamuksen mielikuvan kautta. Siinä Suomesta synnytettiin ovelasti kapitalistien suhteiden malli ja laboratorio Neuvostoliitolle.

Samaan aikaan Suomelle oli kuitenkin tärkeää osallistua 1950-luvulla alkaneeseen kaupan vapautumisprosessiin lännessä ja hälventää pienen liikkumatilan olosuhteissa pakollisen suomettumisen synnyttämää satelliittivaltion maakuvaa.

Maailma alkoi yhdentyä, mutta Suomi oli pahasti kiikissä neuvostomarxilaisiin. Suomessa oli kuitenkin huomattu kansainvälisten kauppavirtojen muuttuminen ristikkäisiksi, kaupan kasvu teollisten maiden välillä sekä orastava poliittinen integraatio, jonka juuret olivat kaupassa.

Vuosina 1950-1975 Suomen teollisuustuotanto oli kansainvälisten suhdanteiden armoilla. Teollisuustuotannon volyymi noudatti suhdanneherkän puutavarateollisuuden mukana tarkasti kansainvälisiä nousu- ja laskusuhdanteita. Kehitystä vahvisti osaltaan se, että ta­louspolitiikassa suhdannesääntelykin oli ajanjakson aikana ”ideologisesti” luvallista. Suomen valuuttakurssipolitiikka oli aktiivista, devalvaatiota käytettiin usein vientiteollisuuden kilpailukyvyn nostamiseen.

Presidentti Kekkonen noudatti valtakaudellaan, 1956-1981, politiikkaa, jossa pyrki selkeäs­ti ylläpitämään kaupallisia suhteita länteen, mutta asettui samalla henkilökohtaiseksi ta­kuumieheksi Moskovalle, että Suomi noudattaisi YYA-sopimukseen perustuvia erityissuh­teita itäiseen naapurimaahansa. Neuvostoliiton luottamus tuli UKK:n mielestä kaikin kei­noin säilyttää eikä ottaa mitään riskejä.

Ulkoministeriössä ja muuallakin, jopa presidentin lähipiirissä, pidettiin hänen Neuvostolii­ton johdon mielipiteeseen taipumistaan liian pitkälle menevänä. Itse asiassa monet UM:n nuoret miehet, mukaan luettuna Max Jakobson ja Risto Hyvärinen, suhtautuivat kriitti­sesti Kekkosen politiikkaan. Suomi nosti Kekkosen johdolla ulkopoliittista profiiliaan voi­makkaasti 1960- ja erityisesti ETYKin avulla 1970-lukujen aikana, mutta toisaalta sai osakseen syytöksiä suomettumisesta eli Neuvostoliiton liiallisesta myötäilystä.

Urho Kaleva Kekkonen oli vahva valtioedun ajaja ja ensimmäinen suomalainen media- ja imagopoliitikko jo ennen aikaamme, jolloin mielikuvan luominen politiikasta siirtyi mai­nos- ja viestintätoimistoille. Hän, Kekkonen, oli intellektuelli, sivistynyt ivan, kynän, kirjeen, draaman. ironian ja sarkasmin käytön mestari, poliittinen pelitaituri ja karismaattinen johtajaharvinaisuus, edelleenkin Suomen huippupoliitikkojen joukossa ylivertainen hahmo.

Kekkonen uskoi aidosti, Paasikiven tapaan historian lainalaisuuksiin, mutta itse historian kekkostulkinnan tehtävänä oli myös palvella Kekkosen poliittisia tarkoitusperiä.

Silti historian ja politiikan vankkumaton yhteys, jopa jakamattomuus Kekkosen ajatte­lussa ja toiminnassa leimasi hänen toimintaansa punaisena lankana. Suomen ulkopoli­tiikkaa voidaan Paasikiven ja Kekkosen kausilla hyvin tarkastella myös retorisena kieli­pelinä, jossa historialla, toistolla ja muistamisella oli oma keskeinen roolinsa”. 1

Kekkonen hallitsi mediajulkisuutta poikkeuksellisen hyvin Kekkosen konstein. Ero edeltä­jiin maalaisliiton Kyösti Kallioon, Edistyspuolueen Risto Rytiin tai Kokoomuksen Juho Kusti Paasikiveen oli kuin yö ja päivä.

Silti Kekkonen oli myös aikansa vihatuin poliitikko - jos siis myös suosituin.

 

Kekkosen kiistatonta ulkopoliittista- ja presidenttinä vailla vertaa käytettyä sisäpoliittista valtaa on ymmärrettävä sen ajan kautta. Suomi oli Neuvostoliiton ikkuna ja mallilelu län­teen, varmuutta naapurin aikeista ei ollut, pelkona oli uusi konflikti, että ryssä valloittaisi Suomen. Paasikiven ja Kekkosen linja oli oppia Suomen sotatäytteisestä historiasta: veljeillä itään, mutta vahvistua länteen. Kekkosen toiminta oli mahdollista vain osana ajan suomalaista establishmentia, sille tyypillistä toimintaa; poliittista patrunointia ei vain Kekkosen henkilön ylivoimaa luoda maan tapaa, vaan olla osa sitä.

Kekkosen ylivalta hankittiin kansalta eikä idästä vaikka ajan riennossa neuvostokortti oli­kin hyödyllinen ja fantastinen keino. Suomalaiset valitsivat Kekkosen toistuvasti, vuoden 1973 poikkeuslakia lukuun ottamatta, Presidentikseen ja halusivat itse säilyttää presiden­tin vahvat valtaoikeudet vielä Kekkosen jälkeenkin.

Kekkosen elämäntyö oli suhde Neuvostoliittoon, joka oli ainoa ulkoinen uhka, ja josta ei saanut puhua kuin toverillisin pääalellaan olevin sanoin: ”luottamuksellinen’, ” avunanto”, ”rauhanomainen”, ”Suomen ja Neuvostoliiton kansojen ikuinen ystävyys,” ”maidemme rauhan raja” ja ”solidaarisuus, rauha ja ystävyys” retoriikalla.

Kekkosen arvostelijoiden mielestä Suomen olisi tullut jo 1960-luvulla ryhtyä hiomaan län­sipolitiikkaansa pidemmälle, johon olisi tällöin kuulunut mm. liittyminen Euroopan Neu­vostoon ja OECD:hen. Aluksi Suomi tyytyi olemaan EFTA:n ulkojäsen ja Pohjoismaiden Neuvoston jäsen sellaisella erikoisstatuksella, että Suomi ei osallistunut turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa koskeviin neuvotteluihin.

Kun sitten tuli tehtämän, 1973, kaupallinen sopimus EEC:n kanssa, asettui Kekkonen siinäkin henkilökohtaiseksi takuumieheksi Neuvostoliiton suuntaan Sekään ei tuntunut riittävän Brezhnevin johtamalle neuvostojohdolle, joka suhtautui äärimmäisen epäluuloisesti EEC:hen, Länsi-Saksaan ja Suomen yhteistyöpyrkimyksiin länteen paljolti myös kotistalinistiemme innoittamana.

Aluksi pyrittiin pohjoismaiseen kasvavaan yhteistyöhön, GATT:iin ja asteittaiseen ulko­maankaupan esteiden purkamiseen. Kekkosen kahden ensimmäisen kauden aikana. Nordekin kaatuessa tuli eteen Eurooppa, FINEFTA ja EEC, kun yöpakkasista oli toivottu ja opittu liikkumatilan ahtaus.

Kauppa idän kanssa oli välttämätöntä ja siihen tarvittiin luotettavan liittolaisen maakuvaa, mutta materialisteille länteen piti myydä markkinatalousmaan utopiaa. Sotakorvausten pa­kottamana maa teollistui ja ulkomaankaupan merkitys kasvoi entisestään seisoen tukevasti puun jalalla. Lännessä elettiin kasvun kultakautta monenkeskisen kaupan mahdollisuuk­sien kasvaessa.

Euroopassa Ranska ja Saksa oivalsivat, että kaupallinen yhteistyö ja integraatio ovat ainoa tapa estää sodat. Euroopan taloudellinen integraatio alkoi hiilikaivosten liitosta, myös Marshallin avun ja Kennedyn avulla. Kennedyn kierros 1962-67 GATT: issa merkitsi tullien alenemista 70 prosenttia teollisuustuotteissa. Astuttiin ensimmäiset askeleet globaalin kapitalismin tielle. Maailmalla alkoi poliittissävytteinen, mutta nyt propagandavetoinen mutta kauppatavoitteinen, kilpajuoksu valtapiireistä - marxilaisten oivaltaessa saman - kehitysmaiden politiikan vapautuessa ja uhatessa kumpienkin imperialistisia tavoitteita ja raaka-aineaittoja.

Kekkosen juonikkuuden ja taidon riemunäytös, Grande Finale, oli ETYK- Euroopan turvallisuuskokous Helsingissä 1975, mistä alkoi uusi aikakausi suhteessa itään, josta Suomi ja länsi hyötyivät suuresti.

Bilateraalikauppa loppui 1960-luvulla lännessä, mutta jatkui Suomen ja Neuvostoliiton välillä.

Nyt globalisaation ja transatlanttisen kiiman aikana on syytä muistaa miten vahvaa lokaali ajattelu oli Kekkosen ajan Suomessa. Maan sisällä Kekkosen johdolla noudatettiin kehitysaluepolitiikkaa, jonka ansiosta valtio tuki ja edesauttoi teollisuuden leviämistä koko maan alueelle.

Koska aluepolitiikka on osa unionikehitystä, ja on edelleen kokoomuksen ja sosialidemokraattien aseveliakselin ja maalaisliitto-keskustan ratkaiseva jakaja sote- ja kuntauudistuksissa, on syytä jo tässä kohden kertoa mistä siinä on ollut kyse.

 

Globalisoitumisen yhteydessä tapahtuu myös alueellista ja paikallistumiskehitystä, lokalisoitumista, pyrkimystä hallinnon hajasijoitukseen ja paikallisen päätöksenteon lisäämiseen. Tällaista samanaikaista globalisoitumista ja lokalisoitumista, ”kotoitusta” tutkijat ovat nimittäneet "glokalisaatioksi".

Suomalaisen yhteiskunnan sisällä on käyty kovaa valtataistelua alueellisen hallinnan vuoksi. Syynä on ollut yksinkertainen poliittinen kartta. Kuntia suurten kaupunkien ulkopuolella on dominoinut maalaisliitto-keskustapuolue-Suomen keskusta. Kaupunkeja hallitsee perinteisesti kokoomuksen ja sosialidemokraattien aseveliakseli - ennen vihreiden, ja nyt myös perusuomalaisten - aiheuttamaa häiriötä vanhojen puolueiden historialliseen maan jakoon.

Tämä suuri jako näkyy myös vahvasti viime hallitusten työssä. Kun sosiaalikokoomus pääsi valtaan 2011 päätettiin taas kerran vyöryttää kaupunki-Suomen puolesta keskitettyä yhdyskuntarakennetta ja suurempaa keskitystä kuntakenttään ja sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Tämä ei ole ensimmäinen vastaava harjoitus. Eikä ensimmäinen pannukakku hallinnon rakennetta koskevassa päätöksenteossa.

Aluepolitiikan kehitystä on leimannut poliittinen valtataistelu, jossa kannattajakunnan sijainti on määrännyt yhtä paljoin kuin alueiden kehittäminen. Tämä on ilmennyt niin, että maalaisliitto – keskustapuolue ajaa tasaisuustavoitetta, jossa yhteiskunnan tukea suunnataan heikommille alueille ja läpi maan. Sosialidemokraatit ovat enemmän kiinnostuneet suunnitelmataloudesta, jossa toimenpiteet osuvat suunniteltujen, esimerkiksi kasvukeskusten perusteella 2.

Kolmas suuri puolue, kokoomus, on ollut näiden välimaastossa korostaen toisaalta kaupunkikeskeistä kehitystä, mutta elinkeinoelämän itsenäistä toimipaikan valintaa liiallista valtion ohjausta vastaan. Vasemmistolaita on korostanut valtiojohtoisuutta ja mm. valtionyhtiöiden perustamista eri puolille maata. Ratkaisut syntyivät yleensä keskustan ja sosialidemokraattien kompromisseina.

 

Mauri Sippola kuvaa suomalaisen aluepolitiikan vaiheet näin:

 

1. Asuttamisen ja maatalouden kausi eli aluepolitiikka ennen kehitysaluelainsäädäntöä vuoteen 1944-1966.

2. Kehitysaluepolitiikan kausi 1966–1973/75.

3. Aluepoliittisen kokonaissuunnittelun kausi 1973–1981.

4. Alueellisen erilaistamisen kausi 1982–1988.

5. Ohjelmallisen aluekehittämisen kausi 1989–1994.

6. Eurooppalainen rakennepolitiikka vuodesta 1995 alkaen.

Aluepolitiikka ja EU:n subsidiariteettiperiaate on ollut vastavoima integraatiokehitykselle ja sen muutos leimaa kunta- ja sote-uudistuksineen aikaamme voimakkaasti. Vastakkain ovat keskittymispyrkimykset, joita vapaan markkinatalous ajassamme painaa päälle ja desentralisaatiopyrkimykset säilyttää vaikutusvaltaa ihmisten lähellä.

Sisäpolitiikassa vastakkainasettelun rintamalinja on keskustan ja aseveliakselin välinen valtapolitiikka, itse hallinto on vasta toissijainen. Se opettaa ymmärtämään mitä Kataisen hallituksella oli mielessä: keskustan vallan murentaminen, vihdoin, kehä kolmosen yläpuolella. Se selittää myös miksi Kataisen hallitus ajoi sellaista sote-ratkaisua kuin ajoi, maakuntatasolla keskusta olisi muuten taas sietämättömän vahva. Lopultahan keskusta sai maakuntahallinnon mutta desentraliaatio toteutui sentralisoimalla valta kunnista maakuntiin ja rahat valtiolle.

Euroopan Unionin näkemys on, että voisimme ja meidän tulisi tehdä molempia: edistää integraatiota ja vahvistaa läheisyysperiaatteita, desentralisaatiota yhtä aikaa.

Todellisuus on kuitenkin ollut muuta. Aluepolitiikka Euroopassa ja erityisesti Suomessa on jäänyt vain tehottomien rakennerahojen loputtomaksi, mihinkään päättymättömäksi projektivirraksi, jonka avulla voidaan tehdä paljon kaikkea kivaa.

Jolla ei ole vaikuttavuutta.

Glokalisaatiossa on kysymys ei vain ideologisesta mittelöstä uusliberalismin globalisaatiokäsityksen ja pienten toimijoiden saattamisesta vastapainoksi minikansalliselle finanssitaloudelle, vaan myös kotimaisen politiikan historiaalisesta hegemoniataistelusta.

Suomessa aloitettiin 1970-luvulla uusi, runsaskätinen sosiaalipolitiikka ja peruskoulu. Yliopistoihin pääsi nyt köyhäkin. Karl Marxin ajatus ”kapitalismin tarvitsemasta työttömyydestä”3 pysyi, mutta sai uuden ulottuvuuden työttömän saadessa työttömyydestään vahingon korvausta.

Tuotannon nopean kasvun vuosia seurasi kansainvälinen öljykriisi. Vuosina 1974-79 öljyn hinta kymmenkertaistui, mikä johti maailmanlaajuiseen inflaatioon ja lamaan. Kansainvälisesti laman katsotaan alkaneen 1973, mutta Suomen teollisuustuotannossa laman vaikutukset näkyivät vasta vuonna 1975, jolloin tuotanto kääntyi laskuun. Öljykriisin lisäksi tuotannon laskuun vaikutti Suomen ja Euroopan talousyhteisön, EEC:n välinen vapaakauppasopimus, joka solmittiin vuonna 1973. Sopimus altisti Suomen teollisuuden kovalle kansainväliselle kilpailulle, länsivienti supistui voimakkaasti. Siihen auttoi taas vain devalvaatio.

Öljykriisin aikaan 1974 varoitettiin myös maapallon öljyvarojen loppumisesta vuoteen 2035 mennessä. Sitä ei uskottu silloin eikä sen jälkeen. Vuonna 2013 tiedämme, että öljyn tuotannon kasvu on enää vain puolen prosentin luokkaa vuosittain, vaikka uusia keinoja hyödyntää sitä on kehitetty koko ajan.

Öljy palaa yhä vähemmän valkoiselle miehelle, pian 40 prosenttia vähemmän. Eurooppa oli vielä 2005 samalla energiahintatasolla Yhdysvaltain ja Japanin kanssa. Pelatessaan unionissa maakohtaisia suojauspelejä Eurooppa on menettänyt pelin tässäkin. Eurooppa maksaa 2013 hurjaa hintaa: 40 prosenttia kalliimpaa energiaa kuin Yhdysvalloissa ja 20 prosenttia enemmän kuin Japanin saarella. Euroopassakin on laskettu uusien öljy- ja kaasukeinojen varaan, Shellin hallituksen puheenjohtaja Jorma Ollila varoitti näistä haavekuvista lokakuussa 2013 sanoen toiminnan oleva erityisesti Euroopassa kannattamatonta.

Raakaöljyn hinta putosi vuoden 2014 huipusta; 115 dollarista neljännekseen 28 dollariin jo vuoden 2016 alkupuolella. Sitten öljy palasi hyviin hintoihin ja politiikan keskiöön Donald Trumpin hiili-öljy sotilashallituksen myötä 2017.

Öljyn hinnan lasku tai nousu on valtapolitiikkaa: amerikkalaista koirakoulua niin arabeille kuin ennen kaikkea Venäjälle, johon sekoittuu Saudien markkinaosuussuojelu liuskeöljyn löytäneitä jenkkejä vastaan.

Öljytynnyri uhkaa räjähtää isosti silmille kun näin jatkuu.

Tänä päivänä on hyvä muistaa miten vaikeaa poliittinen taiteilu 1950-1990 oli. Esimerkiksi Yöpakkasten, syksyllä 1958, takia Suomen hallitusta vaihdettiin, syynä oli sen länsiorientoituneisuus kaupassa ja pelko jonkinlaisesta revanssiajattelusta4. Kuitenkin jo vuotta myöhemmin 1960 Suomi pääsi hitaasti, mutta varmasti, astumaan Fineftan kautta kohti länttä, jossa neljä viidennestä sen kaupasta oli. Siinä piti kuitenkin nootin jälkeen kaataa eräs presidenttihonka, Olavi Honka nimeltään.

Kehitysmaissakin nouseva poliittinen vapaus sallittiin pikkuhiljaa, mutta raaka-ainemai­den taloudellinen vapaus estettiin tehokkaasti, valtablokkien intressi oli pitää Afrikka, Aa­sia ja Latinalainen Amerikka edelleen hanskassa, jotta raaka-ainemateriaaleja saataisiin halvalla.

Siinä pyrkimyksessä kasvatettiin samalla pohja uudelle, erilaiselle luokkataistelulle, jonka jyrkin ilmentymä on nykyisin terrorismin nimellä kutsuttu radikaali vastarinta Sitähän niin intiaanien ja inkojen nitistäjät, Amerikan vapaustaistelijat, Ranskan vallankumoukselliset, anarkistit, bolsevikit, punaiset, jääkärit, natsit, Israelin valtion perustajat ja buurit ovat itse käyttäneet tiellään itsemääräämisoikeuteen tai ”kansanvaltaisempaan yhteiskuntaan”.

Urho Kekkonen näki 1970-luvulle tultaessa lisää merkkejä liberalisaation jatkuessa ja aloitti varovaisen lähentymisen Eurooppaan, sittemmin myös EEC.n kautta säilyttäen silti tuottoisan idänkaupan osana kansallista menestystä. Kekkosen aikaa voisi luonnehtia määrätietoiseksi odota-ja-katso ajaksi, jossa edettiin pienten askelten kautta ryssää peläten, mutta edullista kauppaa tehden, pyrkimyksenä koko ajan länsi, johon suurin osaa kauppaa suuntautui. Tämä oli taloudellinen realiteetti, jota poliittiset realiteetit ja kotimaiset extremistit hidastivat.

Luotiin siis kahdenlaista maakuvaa; yhtäältä itään luotettavan ystävän mielikuvaa ja toi­saalta varoen länteen modernin ja kulttuurisesti sinne kuuluvan, tehokkaan sivistysvaltion kuvaa. Näin elettiin kylmän sodan melskeen kääntyessä kohti ratkaisutaistelua, joka käytäisiin pääomalla ja omalla päällä: kellä olisi varaa jatkaa varustautumista, kehittymistä ja ken osaisi uudet haasteet paremmin. Länsi voitti kylmän sodan ja muutti maailman läntisen maailman materia-arvoiseksi huuhaata palvovaksi viihdeyhteiskunnaksi, jossa sielläkin pian sanottiin olevan vain yksi taloustotuus: vauraille vapaa markkina.

Jostain syystä hävinneetkin, ”Itä”, alkoivat tavoitella samaa, kuitenkin menneen oligarkian säilyttäen. Venäjällä tuli nomenklatuuran sijaan valtaan oligarkkikapitalistien monopoli, joka varasti kansallisen omaisuuden niin, että sen palauttaminen takaisin, nyt silovikki-putinisteille, agenttikapitalisteille, tuli välttämättömyydeksi.

Vuonna 1979 öljy kallistui jälleen voimakkaasti, mistä oli seurauksena toinen öljykriisi ja edelleen 1980-luvun alun maailmanlaajuinen taloudellinen taantuma. Taantuman vaiku­tukset eivät kuitenkaan juurikaan näkyneet Suomen teollisuuden tuotannossa. Teollisuu­den kansainvälistä kilpailukykyä pidettiin osaltaan yllä vuoden 1982 kahdella devalvaatiol­la, jotka nostivat ulkomaanvaluuttojen markkakurssia yhteensä 11 prosenttia. Lisäksi 1980-luvun alun öljykriisin yhteydessä öljyn hinnan nousu kasvatti jälleen Neuvostoliiton vien­tiä.

Öljykriisin seurauksena 1980-luku oli Länsi-Euroopassa heikon taloudellisen kehityksen aikaa. Suomen teollisuus menestyi kuitenkin 1970-luvun viimeisistä vuosista 1980-luvun loppuun selvästi eurooppalaista keskitasoa paremmin.

Pitkä aikakausi päättyi kun 1980-luvulla siirryttiin postkekkoslaiseen Mauno Koiviston aikaan, johon osui merkittäviä päätöksiä, mutta samalla päätöksenteko oli kuitenkin kuin eilisten lehtien lukemista. Suomen vienti kehittyi, talous kasvoi, pääomaliikkeet vapautettiin ja pankit nousivat teollisuuden ja talouden herroiksi. Koiviston valtakauden, 1982-1994, aikana kuntiin palkattiin väkeä yli 300 000 henkeä. Kauppa Neuvostoliittoon alkoi romahtaa ja viimeinenkin bilateraalikauppa päättyä. Koiviston aika päättyi romahdukseen; lamaan, kun ajan merkkejä luettiin väärin ja leikittiin vahvalla markalla ja neuvostomielistelyllä - vaikkei sitä kukaan edes enää odottanut.

Oli turha varoittaa, silloinkaan, että tässä kannetaan nyt vain säkillä valoa ikkunattomaan taloon.

Iltalehti pääsi noina vuosina ensimmäisenä julkaisemaan valtion budjetin luvut laajoissa erikoisnumeroissaan. Lehdessä varoitimme, minä ja Jalmari Torikka, poliittisen toi­mituksen myötä, johdonmukaisesti valtion menojen kasvusta ja kutsuimme budjetteja mm. Liikasen tuhlaajabudjeteiksi. Valtiovarainministeri ei moista kannanottoa lainkaan ym­märtänyt. Hän sanoi päätoimittajalle valtion budjettien olevan ylijäämäisiä, menojen li­säyksiin on varaa. Valtakunnassa kaikki hyvin.

Iltalehdessä ei uskottu. Asuntojen hintojen noustua 60 prosenttia lyhyessä ajassa se ehdot­ti lukijoilleen koko etusivun leveydellä asunnonostolakkoa. Liikanen kannatti lehdessä ideaa.

 

Viitteet:

1(Timo J. Tuikka 2007)

2 (Tienari 2005)

3”Työttömyys hillitsee palkkavaatimuksia... ”

4 Elokuussa 1958 nimitetty K.A.Fagerholmin III hallitus ei saanut Neuvostoliiton hyväksyntää. NL ärsyyntyi kun demrait valitsivat ns. asevelisiipeä edustaneet hallituksen Väinö Leskisen ja Olavi Lindblomin puheenjohhtaja Väinö Tannerin johdolla. Kommunistit ja SKDL olivat olleet vaaleissa suurin voittaja, mutta puoluetta ei otettu hallitukseen. Tannerille kyse oli myös provokaatiosta ”neuvostomyönteistä” Kekkosta vastaan. Neuvostoliitto alkoi painostaa Suomea taloudellisesti ja poliittisesti. Joulukuussa hallitus erosi

Ovi Eurooppaan avautuu


Suomi vietiin historian toisen kansanäänes­tyksen kautta Euroopan Unioniin. Siihen ei muka kuulunut euro, vaikka kuuluikin.

ETA-välitalousalueesta tuli hitti kun britit lähtivät unionista.


Kriittisten eurooppalaisten puheenjohtajan, valtiotieteen maisteri Ralph Jaarin1. mukaan tien Eurooppaan Suomelle avasi varsinaisesti kolme tekijää.

Ensinnäkin Ruotsi alkoi 1990-luvun alussa aktiivisesti pyrkiä EU:n jäseneksi – ensiksi yhteistyössä Norjan ja Suomen kanssa, mutta näiden osoittauduttua haluttomiksi EU-neuvotteluihin Ruotsi teki omat EU-neuvotteluja koskevat päätöksensä naapurimaitaan konsultoimatta.

Toinen ratkaiseva tekijä oli Neuvostoliiton hajoaminen syksyllä 1991 sen jälkeen kuin vanhoillisten kommunistijohtajien vastavallankumousyritys elokuussa 1991 oli täydellisesti epäonnistunut.

Ensin tulivat asialle ne, joista liittyminen Euroopan yhteisöön olisi viisasta, hyödyllistä ja aika hienoakin. 1990-luvun alussa Suomen poliittiset puolueet ja poliitikot kärkkyivät toisiaan. Ilmeisesti monet puolueet ja poliitikot vainusivat, että ulkopolitiikka tulisi lähivuosina muuttumaan, mutta kukaan ei uskaltanut ottaa aloitetta. Lopulta kuitenkin innokkaimmat asiaan innostuneet ja asioita tuntevat kuten Esko Antola ja Lasse Lehtinen, ryhtyivät avoimen aktiivisesti ajamaan Suomen liittymistä EU:hun. Pian kuoroon liittyivät johtavat tiedotusvälineet, varsinkin Helsingin Sanomat ja eräät poliitikot, etunenässä Paavo Lipponen.

EU:a vastustettiin monista syistä. Keskustalaiset maanviljelijät, pelkäsivät EU:n ajavan alas suomalaisen maatalouden, vasemmistossa huolehdittiin teollisuuden työpaikoista, poliittisissa ryhmissä arvosteltiin vallansiirtoa eduskunnalta Brysselin EU-organisaatiolle.
Huolena oli myös hyvinvointivaltion tulevaisuus. EU:n vastustajat uskovat unionin romuttavan hyvinvointivaltion palvelut yksityistämisellä ja kilpailutuksella.
Kannattajien mielestä unioni nimenomaan mahdollistaisi hyvinvointivaltion ylläpidon tuomalla talouskasvua.


Heinäkuussa 1994 tehty Helsingin Sanomien gallup kertoi, että suurempi osa keskustalaista vastusti kuin kannatti unionia. Maanviljelijöistä jopa 70 prosenttia oli luvatusta tukipaketista huolimatta Euroopan Unionia vastaan.
Voimakkaimmin unionia vastustivat vasemmistoliittolaiset. Ainoana puolueena selkeän EU-vastaisen linjan ottivat kuitenkin vain silloisen Kristillisen liiton jäsenet, puolue lähti Ahon hallituksesta kesäkuussa 1994 EU- vastustajana.

Kyllä EU:lle -rintama oli voimakkaampi. Siihen kuului porvarihallituksen ohella pääoppositiopuolue SDP, tasavallan presidentti Martti Ahtisaari sekä tärkein osa etujärjestöjä työnantajien keskusliitosta SAK:hon. Suuret sanomalehdet, Helsingin Sanomat etunenässä, ottivat kantaa unionin puolesta pääkirjoituksissaan ja uutissuosinnassaan.
Euroopan Unioniin liittyminen kohtasi myös kiivasta vastustusta hallituspuolue keskustan neuvostotuntijoiden, Keijo Korhosen ja Paavo Väyrysen taholta.

Keskustelu johti siihen, että sekä liittymisen kannattajat ja vastustajat järjestäytyivät. EU-jäsenyyttä vastustavat liikkeet olivat aluksi hyvin hajanaisia. Ne ulottuivat kommunisteista aina kansalliskiihkoisiin oikeistovoimiin ja vakaumuksellisiin kristittyihin, jotka pitivät EU:ta ilmestyskirjan petona.

Vähitellen Suomen itsenäisyyden puolustajat kuitenkin ryhmittyivät selkeästi. Heidän joh­tajiaan olivat mm. Jan-Magnus Jansson, Ylermi Runko, Ulla Klötzer, Hilkka Pietilä ja Esko Seppänen. sekä omassa erillisessä järjestössään Ilkka Hakalehto ja Antti Pesonen. Yhteistä näille kaikille oli Suomen suvereenisuuden intohimoinen puolustus.

MTK oli EU-vastaisen liikkeen tärkein rahoittaja. Se kustansi liikkeelle toimistotilan ja maksoi liikkeen toiminnanjohtajan, aluksi Eero Taivalsaaren, sittemmin Timo Kauniston, palkan. Liike käytti nimeä Vaihtoehto EU:lle, millä haluttiin korostaa, että EU-jäsenyydelle oli todellinen vaihtoehto: maamme itsenäisyyden ja suvereenisuuden säilyttäminen. Varsinaisen vaihtoehtoliikkeen ulkopuolella toimi yksityisajattelijoita ja intellektuelleja, joista mainittakoon Thomas Wallgren ja Ralph Jaari.

Raskaan sarjan poliitikkoja ja järjestöjohtajia, jotka vastustivat EU-jäsenyyttä olivat Paavo Väyrynen, MTK:n puheenjohtaja Heikki Haavisto sekä Liiketyöväenliiton puheenjohtaja Ritva Savtshenko. Myös osa maakuntalehdistä kuten Kainuun Sanomat ja Keskisuomalainen vastustivat EU-jäsenyyttä.

Mediassa viestintää ohjasivat Helsingin Sanomat, Turun Sanomat, Kauppalehti ja Aamulehti ja intellektuellit kuten Max Jakobson. Laajasti ottaen kaikki suuret yritykset ja yrityssektorit kannattivat jäsenyyttä. Tästä oli tosin eräitä poikkeuksia kuten Kone Oy, jonka omistaja Pekka Herlin pelkäsi EU-jäsenyyden aiheuttavan vaikeuksia yhtiönsä elintärkeälle Venäjän-kaupalle. Myös eräät vuorineuvokset kuten Jaakko Ihamuotila ja Tauno Matomäki suhtautuivat aluksi epäröivästi EU-jäsenyyteen mutta kääntyivät sitten sen kannattajiksi.

Suomen ulkopolitiikkaa johti kuitenkin Tasavallan Presidentti. Mauno Koivisto suhtautui aluksi hyvin varovaisesti EU-jäsenyyteen. Koivisto pelkäsi Venäjän kielteistä kantaa. Tavallaan presidentti eli vielä Kekkosen-Breznevin kauden menneisyyden maailmassa. Kun Gorbatsov nousi valtaan Venäjällä, muuttui tilanne myös Suomen kannalta, jossa oltiin varovaisempia kuin Moskovassa konsanaan. Gorbatsov ja myöhemmin Jeltsin, vielä avoimemmin, totesivat, että mahdollinen EU-jäsenyys oli Suomen oma asia.

Kuitenkin vasta valtiopäivien avajaispuheessa presidentti Koivisto julisti tammikuussa 1992, että Suomen tuli pyrkiä EU:n jäseneksi ja vieläpä ”lyhyen kaavan mukaisesti” (ei reunaehtoja). Näin presidentti omaksui pääministerinsä Esko Ahon ja koko hallituksen kannan.

Suomen kanssa samanaikaisesti neuvottelunsa EU-jäsenyydestä kävivät Itävalta, Ruotsi ja Norja. Norjassa EU-vastainen kansalaismielipide oli hyvin voimakas, Sen sijaan Itävallan kansalaismielipide oli hyvin EU-myönteinen ja myös Ruotsi kallistui kansalaismielipiteessään jonkin verran EU-jäsenyyden kannalle, joskin Ruotsin ay-liike ja eräät poliitikot suhtautuivat jäsenyyteen varsin varauksellisesti.

EU:n taholta tehtiin, Jacques Deloirsin johdolla, aloite siitä, että ne maat, jotka eivät anoisi liittymistä suoraan EU;hun, voisivat liittyä erikseen perustettavaan Euroopan Talousalueeseen ETA:an, joka ei sisältäisi ylikansallista päätöksentekoa mutta turvaisi jäsenmaiden ta­loudelliset edut EU:n suuntaan. Tätä ehdotusta kannattivat monet asiantuntijat muun muassa Jan-Magnus Jansson ja Esko Seppänen. Myös useat muut Länsi-Euroopan maat kuten Sveitsi, Norja ja Islanti, ottivat vakavasti harkittavakseen tämän ehdotuksen ja päätyivätkin lopulta siihen. Niinpä neuvottelut EY:n ja Eftan välillä lähtivät rivakasti liikkeelle.

Jälkikäteen on hyvä tarkastella mitä eroa on ETA ja EU jäsenyydellä, koska moni on ollut kannalla, että talousaluetta pidemmälle ei olisi ollut tarve mennä. Tämän tienhän valitsi Norja. ETA tuli vaihtoehtomalliksi myös Britannialle, joka kansanäänesti, brexit, itsensä ulos unionista vaikka ETA:n ”suurvalta” Norja aluksi hannasi vastaan.

Pamfletissaan ”EU vai EI” (s.37) Esko Seppänen toteaa ETA:n ja EU:n eroavan ainakin seitsemässä asiassa.

 

  • ETA ei peri vuosittaista jäsenmaksua.

  • Jäsenmaa ei ETA:ssa sitoudu yhteiseen valuutta- ja rahajärjestelmään EMU:un.

  • ETA:ssa senm jäsenvaltio saa itse päättää maataloudesta ja aluepolitiikasta, kun taas EU:ssa sen kädet ovat sidotut EU:n politiikkaan ja direktiiveihin.

  • ETA:ssa valtio saa itse määrätä tulleistaan kolmansiin maihin.

  • ETA:ssa valtio voi säilyttää puolueettomuutensa ja sotilaallisen liittoutumattomuutensa.

  • Valtion ei ETA.ssa tarvitse harmonisoida verojaan EU:n kanssa.

  • ETA:ssa jokaisella jäsenmaalla on veto-oikeus minkä tahansa EU:n lain tai normin suhteen.

 

Suomi olisi siis voinut saavuttaa saman kauppaedun pienemmin poliittisin ja valuuttaan liittyvin riskein tyytymällä ETA:an Norjan ja Sveitsin tavoin, vaikuttaminen ja valta olisi ollut pienempää ja eurooppalaisuutemme olisi á la cartea eikä hihnaruokaa. Kukaan ei tiedä varmasti mitä pelkästä ETA:sta olisi seurannut mutta Norjan ja Sveitsin esimerkit puhuvat todistavat, että Suomi olisi pärjännyt ehkä vallan mainiosti.”

EU:hun liittymistä ajavat tahot perustelivat kantaansa ennen kaikkea sillä, että Suomen tuli kuulua Länsi-Eurooppaan sekä taloudellisesti että poliittisesti. Taustalla - hiljaisuudella varjeltuna tekijänä, josta ei uskallettu avoimesti puhua - oli ryssänpelko.

”Innokkaimpia EU:n toteuttajia ja alullepanijoita ovat olleet suuret monikansalliset yritykset, joille yhtenäiset eurooppalaiset sisämarkkinat ovat lottovoitto. Kärjistäen voitaisiin väittää, että Euroopan Unioni on enemmänkin Philipsin, Siemensin tai Fiatin Eu­rooppa kuin ranskalaisten, saksalaisten tai italialaisten Eurooppa” (Ralph Jaari: Euroopan Unioni vai Itsenäisten kansakuntien Eurooppa, 1992, s.29).

Liittymisen puolesta olevat tahot toivat eri yhteyksissä esiin yritysten, eri talouselämän alojen ja sektoreiden globalisaation eli maapalloistumisen. Heidän mielestään valtioiden väliset rajat ja rajoitukset olivat käymässä tarpeettomiksi ja vanhanaikaisiksi.

Globalisaation vastustajat taas olivat sitä mieltä, että valtioiden sisäinen kontrolli ja rajakontrolli mm. rikollisuuden estämiseksi olivat edelleen tarpeellisia.

Neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä 16.10.1994 EU:n kannattajat voittivat prosentein 53−47. Ruotsissa muutamaa viikkoa myöhemmin vain vajaat 52 prosenttia Ruotsin äänestykseen osallistuneista äänesti jäsenyyden puolesta.

 

 

Työstä ja pääomasta oli syntyvä – vahva euro

- joka "devalvoitiin" 30 prosentilla 2008-2017

Suomessa on kansalaissodan jälkeen ymmär­retty, että luokkasodassa olisi parempi lyödä kättä kuin toista turpiin.

Niinpä Eurooppakannastakin syntyi työn ja pääoman avoliitto.

Työmarkkinaosapuolilla oli keskeinen rooli kun Suomi vietiin Eurooppaan. Ralph Jaarin kirjassa (EU: Kyllä vai ei 2012) työnantajien ”pääagitaattori” Johannes Koroma kertoo yh­teydenpitonsa integraatiosta SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalaisen kanssa alkaneen jo 1980-luvun lopulla. Se oli jatkumoa vanhalle aseveliakselille, jossa kapitalistit ja heidän kokoomuksensa lyö kättä sosialidemokraattisen työväenliikkeen kanssa.

Nyt erikoista oli, että käteen tarttui myös kommunistien perillinen, vasemmistoliitto. Ilman Koroman ja Ihalaisen sopua ei Suomi olisi Eurooppaan mennyt.

Työn ja pääoman akseli halusi päästä irti devalvaatiokierteestä ja saada Suomelle sija sen päämarkkina-alueen parhaisiin pöytiin.

Aseveliakseli oli pelannut jo sodan ajoilta saakka kommunismin torjunnassa ja kamppailussa vallasta ammattiyhdistysliikkeessä sekä kokoomuksen ja demarien välineenä kunnallispolitiikassa ja Honkaliitossa, jolla yritettiin kukistaa Urho Kekkonen 1960-luvun alussa. Aseveliakselin tehtävä oli ollut pitkälti Moskovan mahdin torjuntaa ja isänmaallista taistelua Neuvostoliitosta johdettua kotikommunisteja vastaan, läpi vaaran vuosien ja Kekkosen ajan suomettumisen. Aseveliakselin asevarastoon oli kuulunut niin CIA:n tukirahoja kuin vakoiluun verrattavaa kommunistien ja muiden ”radikaalien” seurantaa, salaisia järjestöjä ja tehtäviä. Taustalla oli tietenkin ryssänpelko, pelko vallankumouksesta ja Suomen muuttamisesta sosialistiseksi valtioksi.

Tämä nelikymmenvuotinen taistelu oli vasta laantunut 1980-luvulla. Suomen Kommunistinen puolue oli hajonnut, ryssitty bisneksissä konkurssiin. Tilalle oli saatu Vasemmistoliitto, jossa revisionistit olivat niskan päällä, mutta vanhat stalinistit; taistolaiset yhä voimissaan, erityisesti eduskuntaryhmässä. Huomattavaa oli, että nyt vasemmistoliiton puoluesihteeri Matti Viialainenkin lähti Lännen töihin, ollen yksi ratkaiseva toimija työväen pään kääntämisessä Brysseliin.

SAK:ssa oli kolme tärkeää vaikuttajaa yli muiden: Matti Viialainen, Pekka Ahmavaara ja Markku Jääskeläinen. He veivät SAK:n EU:n puolustajien riveihin.

”Minä johdin EU:n kansanäänestystä koskevan mielipidevaikuttamisen operaation tässä

maassa,” kertoo puolestaan työantajien Johannes Koroma Jaarin kirjassa.

​Kuka tämä voittoisa mies on?

Johannes Kaarlonpoika Koroma syntyi vuonna 1943. Hän on nykyään ”työtä tekevä eläkeläinen,” kolumnisti, talouselämän takapiru ja luennoitsija. Koroma on taidemaalarin poika, josta tuli Suomen sinivalkoisen pääoman merkittävin spokesman, ja asiamies, teollisuuden asiaa ajava ääni vuosikymmeniksi.

Hän aloitti uransa Helsingin Sanomien taloustoimituksessa, uudisti sen päällikkönä ta­lousjournalismia lähemmäs yritysmaailmaa ja valittiin sitten vuonna 1976 Uuden Suomen vastaavaksi päätoimittajaksi.

Koroma sai käsiinsä henkitoreissaan olevan, ”neuvostovastaisen” ja pataporvarillisen lehden Pentti Poukan jälkeen ja joutui reivaamaan sitä niin aatteellisesti kuin taloudellisesta umpikujasta 13 vuotta. Pian hänen lähtönsä jälkeen puheargumentti ei enää riittänyt, Uuden Suomen kallis yhtälö tunnustettiin ja Suomen vanhin päivälehti lopetettiin 1991. Paradoksaalisesti koko sinivalkoinen pääoma kaatui pian Suuren Voiton: Neuvostoliiton ja suomalaisen punapääoman tuhon perään.

Sitten vielä karmein tapahtui: pääoman pankkilinnakkeet menivät lopulta Ruotsiin. Koroma istui silloin jo kuitenkin elinkeinoelämän pääpukarin paikalla Eteläranta kympissä.

Koroma kuului sinivalkoisen pääoman pieneen sisäpiiriin sen ”pääsihteerin” tai asianhoitajan ominaisuudessa vuorineuvosten, Jaakko Lassilan johdolla, käyttäessä päätösvaltaa. Sisäpiirin moottorina ja Koromaa usein komentavana, mutta myös eteenpäin pukkaavana pelurina toimi pääkonsuli, herra hirmuisuus ja herkkusuu Heikki Tavela.

Koroma sai käydä maistelemassa Tavelan herkkuja ja kuuntelemassa käskyjä Ullanlinnan työhuoneen nurkkatuolissa ja Palacessa monet kerrat.

Hän käytti kuitenkin koko ajan paljon henkilökohtaista valtaa vuorineuvosten puolesta, joka uskoi asiamiehelleen tärkeitä käytännön junailuja. Koroma oli päättämässä pari vuosi­kymmentä teollisuuden puolueille ja ehdokkaille jakamista vaalirahoista. Hän voisi kertoa vaalituista enemmän kuin kukaan muu Suomessa – jos lehtimiehet älyäisivät edes kysyä.

 

Koroma joutui EU-keskustelun ytimeen juuri kun oli selvää, että sinne piti päästä. Edessä

olisi kova viestintäsota, mutta myös haaste elinkeinoelämän itsensä koossa pitäminen, ja tietenkin hienovarainen agitaatio kansan pään kääntämiseksi. Aluksi oli myös se vanha ongelma, kommunistit olivat vielä vallassa itäisessä naapurissa.

Akselin toinen pää, Lauri Ihalainen ja SAK:n muut edustajat olivat tiivisti mukana kun Suomen hallitus neuvotteli sopimusta Euroopan talousalueesta ja myöhemmin jäsenyydestä Euroopan Unionissa. SAK:n valtuuston selvä enemmistö, myös valtuustossa vähemmistönä olleen Vasemmistoliiton ryhmästä runsaasti yli puolet, antoi tukensa Suomen EU-jäsenyydelle.

Ero muihin pohjoismaihin oli merkittävä. Norjassa ammattiyhdistysliike, LU ratkaisi, että Norjan jäsenyys kaatui. Suomessa SAK otti päinvastaisen kannan.

Norjassa ja yleensä Länsi-Euroopassa ay-liikkeellä on ollut enemmän vastakkainasettelua työnantajan kanssa. Suomessa taas sosialidemokraattien – ja myöhemmin maltillisten kommunistien - linja on isoissa asioissa olla samalla puolella pääoman kanssa. Toinen piirre on ollut suomalainen tulopolitiikka ja siitä seuraava kolmikanta, muissa pohjoismaissa ”kolmikantaa” ei ole. Oli siis perinteistä jos toki myös historiallista, että STK ja SAK kampanjoivat saman asian puolesta.

 

Lauri Ihalainen on alunperin ammatiltaan kirvesmies. Hän on pitkäaikaisin SAK:n puheenjohtaja vuosina 1990–2009. Ennen puheenjohtajuuttaan Ihalainen toimi SAK:ssa nuorisosihteerinä, järjestösihteerinä ja vuodesta 1984 SAK:n sihteerinä. Työ jatkui vuodesta 2011 eduskunnassa, jonne Ihalainen valittiin suurella äänimäärällä. Hänestä tuli samana vuonna Kataisen ja Stubbin hallituksen työministeri.

Ihalainen on palvellut ammattiyhdistysliikettä koko tulopoliittisen sovun ajan ja tuonut SAK:n suurempiin pöytiin, osaksi politiikalta liian monta tehtävää demokratiassa ottanutta kolmikantaa.

Hänen aikanaan, joka ulottuu vaikutukseltaan jo ennen vuotta 1990, SAK muuttui palkansaajajärjestöstä yhä enemmän sosiaalipolitiikan vaikuttajaksi ja alkoi osallistua kaikenlaiseen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen työelämän, eläkepolitiikan, talouden, sosiaali- ja terveystoimen ja opetuksen alueella.

SAK:n edustajat olivat vuosina 1998-2013 kuultavana Eduskunnassa asiantuntijoina 918 kertaa ja muut ay-järjestöt peräti 2300 kertaa. Vastapuoli; elinkeinoelämä tosin 6235 kertaa, kertoi Helsingin Sanomat korporaatio-Suomen lobbauksen vaikutusvoiman kertoneessa selvityksessään 28.4.2013.

Lauri Ihalainen on suurten sopujen mies, vuoden 2011 vaalikampanjassa hänen teemansa oli Ihalaista hyvin luonnehtiva ”sukupolvisopimus”.

”Esitän vastakkainasettelujen sijaan, että Suomessa solmitaan yli vaalikausien ulottuva henkinen sukupolvisopimus. Pienen maan vahvuus on, jos se pystyy käyttämään kaikki voimansa hyvin ja viisaasti. Myös työeläkejärjestelmämme perustuu sukupolvien väliselle luottamukselle, sitoutumiselle ja vastuulle. Pahinta, mitä voimme tehdä, on asettaa sukupolvet keskenään vastakkain”.

Korporaatio-Suomen esitettyä uuden eläkeratkaisunsa pitkästä kolmikantahautomosta syksyllä 2014 hyökkäsi nuorempi sukupolvi rajusti suuria ikäluokkia vastaan. Syyte oli edunkahminta.

Syksyllä 2015 Ihalainen alkoi vetää sosialidemokraattisen opposition ”yhteiskuntasopu 2 ” hanketta.

Ilmassa oli taas paradoksin aineksia. Silloisen valtiovarainministerin Iiro Viinasen päiväkirjamerkinnöissä 1990-luvulta SAK esiintyy neuvottelupöydissä ”vahvana” osapuolena vaikka sen silloisella puheenjohtajalla, Ihalaisella, ei ole mitään voimaa sanoa mistään mitään, koska liittopomot olivat jo päättäneet,asiat.


Viinanen kertoo hyvin julmasti kuinka liittopomot 1991-94 pyyhkivät SAK:n silloisella puheenjohtajalla Lauri Ihalaisella pöytää. Ihalainen saikin siksi vain pelata aikaa ja pöyhkeillä kameroiden edessä. Viinanen kutsui Ihalaista marionetiksi.

Ihalaisella oli siis 1990 tietenkin sopivaa alkaa keskustella integraatiolinjasta työnantajien ja heidän edusmiehensä Koroman kanssa. Tuolloin elettiin suurten muutosten ja kriisin aikaa, SAK joutui miettimään mikä on työmiehelle edullista ja miten integraatio vaikuttaa hänen asemaansa.

Devalvaatiopelon vuoksi SAK siis meni mukaan, mutta sitä nöyryytystä mikä sitten työkansalle seurasi Ihalainen tuskin pystyi edes kuvittelemaan.

 

Muutkin keskeiset keskusjärjestön johtajat kannattivat Euroopan Unioniin liittymistä, mutta SAK:n jäsenkunnassa vastustajilla oli mielipidetiedustelujen mukaan enemmistö.

SAK teki rajusti vaalityötä kyllä-kannan puolesta ennen kansanäänestystä 1994. Lauri Iha­lainen ja suurten ammattiliittojen puheenjohtajat puhuivat jäsenyyden puolesta innolla ja paljon ennen vuoden 1994 kansanäänestystä. Kansan äänestyksessä SAK:n jäsenistä varmaan enemmistö äänesti vastaan, mutta Ei ei ollut niin massiivinen kun liikkeen johto oli Kyllä. SAK:lle tärkeää on ollut, ettei EU-jäsenyys vaikuta työehtosopimusten yleissitovuuteen.

 

Kun Suomi sitten liittyi euroon, Euroopan talous- ja rahaliittoon, sekin tapahtui korporaatiomallilla, varjodemokratian ”kolmikantaisen yhteistyön ja valmistelun kautta.” SAK:n ja muiden ammatillisten keskusjärjestöjen vaatimuksesta uuteen valuutta- ja korkoympäristöön valmistauduttiin perustamalla työeläkerahastoihin ja työttömyyskassoihin suhdannetalletusjärjestelmät eli ”EMU-puskurit.”

Kun EU-jäsenyys oli viety läpi kansanäänestyksessä alkoi viiden vuoden junnaus kohti euroa vaikka asia oli asiallisesti päätetty puolestamme jo 1992 Maastrichtissa. Suomi alkoi laman jälkeen saneerata itseään eurokuntoon kovalla Mooseksen kädellä Sauli Niinistön varmistaessa.

Vuoden 1998 toukokuussa Brysselissä päätettiin, mitkä valtiot olivat kelpoisia osallistumaan yhteiseen euroalueeseen. Päätöstä oli edeltänyt vähintään kahden vuoden pituinen ERM II vaihe, jonka aikana mitattiin taloudellisten ehtojen täyttyminen kunkin maan osalta. Kelpuutettuja maita olivat Alankomaat, Belgia, Espanja, Irlanti, Italia, Itävalta, Luxemburg, Portugali, Ranska, Saksa ja Suomi. Kreikka liittyi euroalueeseen vuonna 2001.

Euron arvo olisi voitu määrätä millaiseksi tahansa. Kaikkien euroalueeseen osallistuvien maiden valuuttakurssit sidottiin euroon kiinteällä kurssilla. Uudet ERM-jäsenet saivat lahjaksi kivaa. Yhden euron arvo oli heti aluksi korkeampi kuin minkään euroon osallistuvan maan rahayksikön arvo, Irlannin puntaa lukuun ottamatta.

Euro on ns. kelluva valuutta, sen kurssi suhteessa muihin valuuttoihin määräytyy kansain­välisillä valuuttamarkkinoilla. Euron arvon tärkein vertailuvaluutta on Yhdysvaltain dollari. Euron ja dollarin välillä on todellisuudessa tapahtunut pitkä dollarin devalvaatiokehitys, joka Suomessa alkoi sillä, että Suomi liittyi Euroopan valuuttajärjestelmään (EMS) kuuluvaan valuuttakurssijärjestelmään (ERM) EMU;n eli euroon liittymisen alla 1996. Lyhenteitä riitti silloinkin.

Samaan aikaan Saksan markka putosi pikku hiljaa Saksan yhdistymiskustannusten takia. Sen imussa Suomen markkakin devalvoitui dollariin ja puntaan nähden. Sitten tuli euro. Kun euro aloitti vuonna 2002, se oli suhteessa dollariin 1:1. Aluksi euro jopa devalvoitui siitäkin - alle 90 sentin.

Vasta kun Yhdysvallat ja Japani olivat tehneet omat valuuttansa arvonalennukset 2009-2013 sai EKP vuorollaan ”luvan” ryhtyä toimiin jolla euron arvo putosi nopeasti viidenneksen suhteessa dollariin - Se tapahtui kuitenkin aivan liian myöhään muuttakseen Euroopan pysähtyneen talouden tilaa – lukuunottamatta taas – Saksaa.

Juuri silloin, vuonna 2110-2013 kun perinteisesti olisi pitänyt saada vientiin D-vitamiinitukea valuutan heikkenemisestä saatiinkin vahvempi eurovaluutta. Se vei Suomeltakin kilpailukykyä nopeasti.

Myös dollari on kelluva valuutta siksi euron vahvistuminen tai heikkeneminen ei välttämättä ole vain euron tai euroalueen talouden omaa ansiota, vaan seuraus dollariin kohdistetun devalvaatio-revalvaatio taktiikan aiheuttamasta dollarin heikkenemisestä tai vahvistumisesta. Yhdysvallat on käyttänyt dollarin arvoa ja setelikonetta veloissaan tehokkaasti.

Vuoden 2012 lopulla alkoi jo puhe valuuttasodasta Japanin uuden hallituksen alkaessa pai­naa jenin arvoa alas ja vientiä ylös. Kiina puhkui varoituksia vaikka juuri se oli pelannut kovinta peliä. Euroopassa taivasteltiin vahvaa euroa, mutta jatkettiin kuin Suomessa Mauno Koiviston-Rolf Kullbergin oppilaat.

Euroopan vuoro keskuspankin devalvaatioprosessiin tuli siis vasta kun Yhdysvaltain täysimääräinen hyöty oli saatu heikosta dollarista ja jeni oli Japanissa laskettu arvossa alas. EKP alkoi painaa rahaan muiden keskuspankkien tapaan vasta 2014 kesällä.

Euron arvo putosi jopa 1,05 tasolle suhteessa dollariin, hyöty oli rajallisempi kuin ¨Yhdysvalloilla 2009-2013 koska myös Venäjän, Japanin ja monien kehittyvien talouksien valuuttojen arvo oli pudonnut. Suomen kaupasta suurin osa suuntautui Eurooppaan...

Euron kurssikehityksen historia kertoo, että käsitys valuutan vakaudesta on suuresti liioiteltua. Kriisin aikainen heittely 2010-2011 kuvaa turbulenssia hyvin. Voi kysyä kuinka paljon euroa heilutellaan Frankfurtissa ja kuinka paljon enemmän Yhdysvaltain keskuspankissa?

Vahvalla eurolla tuimme Yhdysvaltain velanmaksua 2008-2014, sitten vasta jenin arvon laskun jälkeen tuli euron halpuuttamisen aika EKP:n avatessa setelipainon ilman ”sterilointia” aloittaen laajamittaiset, yhteensä, 2015 lopulla jo päätetyt 1500 miljardiin euroon aiotut velkakirjaostot Yhdysvaltain jättimäisten QE-ohjelmien (quantitative easing) tapaan FED´in puolestaan jo kiristäessä rahahanojaan.

EKP ylläpiti euroajan alussa vuosien ajan varsin kevyttä rahapolitiikkaa, joka elvytti Saksan taloutta mutta samalla kiihdytti pienempien reunamaiden talouskasvun ylikierroksille. Euroajan alussa 2002 Saksan talous oli heikossa kunnossa ja inflaatiopaineet olemattomia. Saksa siivosi oman taloutensa työmarkkinauudistuksen kautta vuosituhannen alkuvuosina sosialidemokraattien aloitteesta ja johdolla.

Euroalueen rahoitusolojen sisäiset ristiriidat ja tasapainohäiriöt olivat siis tuttu juttu jo finanssikriisiä edeltäneeltä ajalta, jolloin Saksalle lievästi turhan kireä rahapolitiikan viritys oli nykyisille kriisimaille kohtalokkaan kevyt ja keskeinen syy ylivelkaantumiseen. Sittemmin niistä tuli kriisimaita ja Saksasta alueen talousmoottori.

Tuo sama yhteisen rahapolitiikan tahaton tasapainohäiriö on palannut, mutta vastakkaiseen suuntaan kuin ennen kriisiä. EKP:n kevennysten suuri riski on, että ylikierrokset kiihtyvät Saksassa. Aina kun EKP tekee jotain euron heikentämiseksi, se vahvistaa samalla Saksan vientiteollisuuden kilpailukyvyn ennestäänkin jo pulmallista ylivoimaa. Euro on Saksalle ollut kriisistä saakka heikompi kuin maan vapaasti kelluva kansallinen valuutta olisi. Tämän todistaa maan valtava ylijäämä.

Saksan vaihtotaseen ylijäämän kasvu tarkoittaa siis että jonkun muun maan vaihtotase heikkenee yhtä paljon. Yhdysvaltain kauppaministeriö ehti jo 2013-14 Saksaa keinotekoisen vahvan kilpailuaseman hyväksi käyttämisestä.

Tammikuussa 2017 pidettiin Donald Trumpin virkaanastujaiset.

Tyynen meren vapaakauppasopimus peruutettiin. Teetippidiili Euroopan maille jäätyi.

Naton jäsenmaksut nousivat kuin muuri Meksikon rajalle.

Eurooppa jäi omilleen.

Suomi juhli itsenäisyytensä 100 vuotta.

1. Ralph Jaari: Euroopan Unioni vai Itsenäisten kansakuntien Eurooppa, 1992

  • Facebook Social Icon
  • Twitter Social Icon
  • Google+ Social Icon
  • YouTube Social  Icon
  • Pinterest Social Icon
  • Instagram Social Icon

JAA:

1a